Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä

Kun kuulin, että Leena Lehtolaisen Henkivartija -trilogia oli saamassa täydennystä eli neljännen osan Tiikerinsilmä, kohauttelin kyllä kulmiani. Kuten blogini seuraajista joku saattaa muistaa, olen suhtautunut koko sarjaan vähintäänkin myrkyllisesti. Alun pitäen yhden kirjan mittaiseksi toimintatrilleripastissiksi tarkoitettua ideaa ollaan siis edelleen venyttämässä ja uudelleen lämmittämässä.

Tiikerinsilmän kuunneltuani joudun toteamaan, että Lehtolainen ja henkivartija Hilja Ilveskero pääsivät tällä kertaa miltei yllättämään – ja vielä positiivisesti. Lehtolainen on selvästikin päättänyt luopua pakotetuksi muuttuneesta liioittelusta, jonka tarkoitus oli tehdä Hiljan seikkailuista humoristisia. Nyt ollaan liikkeellä ihan vakavalla mielellä. Aiemmista osista tuttuja aineksia on toki edelleen mukana, mutta esimerkiksi Hiljan ilvesfiksaatio on tällä kertaa selkeästi aiempaa lievempää ja siten myös siedettävämpää.

Jatkuva Queensin Turvallisuusakatemiasta hokeminen on myös jätetty suosiolla minimiin. Tosin Hiljan ammattitaito ei näyttäydy kovin uskottavana vieläkään, mitä tulee esimerkiksi paljon mainostettuun turvallisuuskartoitukseen, jonka hän tekee uudessa työpaikassaan. Tarinan edetessä Hilja joutuu itsekin tämän pariin otteeseen myöntämään, ja niinpä sekä oma että työnantajan henki ovat jälleen hiuskarvan varassa.

Hilja saa pitkän tauon jälkeen kunnon töitä, kun hänet pestaa yli yhdeksänkymppinen Lovisa Johnson Raaseporista. Ikäneito emännöi vanhaa syrjäistä kartanoaan vakain ottein, mutta nyt kartanon hieman goottilaista tunnelmaa häiritsevät tappouhkaukset, joita Lovisa on saanut eri muodoissaan. Ovatko uhkausten takana naisten emansipaation vastustajat vai jotkut muut tahot, jotka eivät hyväksy Lovisan mielipiteitä tai liiketoimia? Vai löytyykö syyllinen sittenkin perinteisemmin uhrin lähipiiristä?

Hilja asettuu kartanoon Lovisa Johnsonin muistelmia muistiin merkitsevänä sihteerinä, mutta aivan karvoineen eivät tätä peiteroolia nielaise Lovisan sisartenlapset, hänen neljä perijäänsä. Suvun menneisyys kätkee lukuisia synkkiä tarinoita eri vuosikymmeniltä, ja Lovisan hörhö sisarentytär Aurora onkin vakuuttunut, että suku on kirottu.

Hiljan ensimmäinen käynti Loberga Gårdissa on jo päättyä karusti: hänen autoaan ammutaan haulikolla. Lovisa Johnson ei tosiaankaan taida kuvitella, kun hän uskoo tarvitsevansa henkivartijaa.

Lehtolainen saa tarinan toimimaan ihan kohtalaisesti, koska ei ole tällä kertaa sotkenut kuvioihin yltiöpäisen korkealentoisia kansainvälisiä rikolliskuvioita. Toki Lovisan toinen sisarentytär on puolisoineen sotkeutunut Venäjän-kauppaan ja energiabisneksiin, ja Johannes, paperittomia salaa hoitava lääkäri, tuo tätinsä hoiviin salaperäisen asiakkaansa. Muuten kyllä monenlaista johtolankaa ja tarinarönsyä riittää, ja lopun lähestyessä aloin jo epäillä, saadaanko lopulta mitään selitystä millekään.

Loppuhuipennusta taustoittaa Raaseporin puita kaatava talvimyrsky, johon Hilja ei ole lainkaan osannut varautua. Perusteellisesta loppuhäivytyksestä huolimatta muutamiakin johtolankoja tuntuu jäävän irrallisiksi, mutta tyydyttävään ratkaisuun kuitenkin päädytään.

Tuleeko Henkivartija-sarjaan vielä jatkoa? Ainakaan tarinan puolesta Hiljan viidennelle tulemiselle ei ole estettä. Lukijoitakin tuntuu riittävän, sillä Tiikerinsilmä on keikkunut kolme kuukautta myydyimpien kotimaisten teosten kärkikymmenikössä.

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä
Tammi 2016. 344 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Äänikirja ostettu.

Hilja Ilveskero eli Henkivartija-sarja:

Henkivartija
Oikeuden jalopeura
Paholaisen pennut

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Myönnän ilomielin, että vika on minussa. En vain yksinkertaisesti enää pidä komisario Maria Kallion hahmosta. Jotenkin hän on vuosikymmenten mittaan muuttunut mielestäni ärsyttäväksi ja tekopyhäksi ämmäksi. Ok, myönnän, että tämä on rumasti sanottu, mutta tältä minusta ihan oikeasti tuntuu. Jos Maria Kallio olisi oma esimieheni tai työtoverini, en rehellisesti sanoen tiedä, mitä tekisin!

Leena Lehtolainen on Maria Kallio -dekkareillaan kivunnut yhdeksi Suomen suosituimmaksi kirjailijaksi, jonka teokset ovat myyneet hyvin myös esimerkiksi Saksassa. Tämä kaikki on aivan mahtavaa ja hienoa, ja suon kirjailijalle menestyksen täydestä sydämestäni. Silti en vain voi mitään sille, että minusta Maria Kallio -dekkarit ovat jo vuosia tuntuneet väsähtäneiltä ja kaavamaisilta.

Kaava menee jotakuinkin näin: Tapahtuu rikos, jossa on jotain vähän tavallisuudesta poikkeavaa. Poliisi alkaa tutkia tapausta. Maria Kallio tiimeineen syöksyy paikalle ja aloittaa huolellisen ja seikkaperäisesti lukijalle selostettavan ja auki selitettävän poliisityön. Maria alaisineen kamppailee poliisin kapenevien resurssien ja yksityiselämää kalvavien työvuorojen keskellä, mutta kuulustelut ja ihmisten puhuttelut jatkuvat taukoamatta. Lopulta syyllinen saadaan kiinni, ja motiiviksi paljastuu jokin menneisyydessä tapahtunut vääryys.

Lisäksi ilkeässä mielessäni kuvittelin viimeisintä eli Surunpotkua lukiessani, että kirjailijalla on olemassa jokin lista, jota hän kirjoittaessaan seuraa saadakseen varmasti kaikki Marian hahmoon liittyvät asiat mukaan kirjaansa.

•  kissat - check
• punainen kiharapilvi - check
• basson soittaminen - check
• oluen ja viskin juominen - check
•  taitoluistelu - check
• juoksu ja punttisali - check
• vihreät mielipiteet - check
•  Luonteri surf  ja punkmusiikki - check

Muun muassa näistä rakennusaineistahan komisariomme on aikanaan rakennettu, ja sellaisena me lukijat kai hänet haluamme nähdä. Maria on kunnollinen ja tunnollinen äärimmäisyyksiin asti. Ainoa särö, joka häneen on vuosien mittaan piirretty, on hänen heikkoutensa renttumaisiin miehiin. Aviomies Anttihan ei ole renttu yhtään, joten nämä rentut ovat sitten vieraita miehiä. Mutta Maria ruoskii itseään jo pelkästä haaveilusta, sillä mitään varsinaista uskottomuuttahan ei ole tainnut koskaan tapahtua.

Esimiehenä ja poliisina Maria on oikea mallikappale työnarkomaanista. Surunpotkussa hän sanoo ihan suoraan, että työ menee hänen elämässään kaiken edelle. Työkaverit tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä hekin. Vaikka perheessä tapahtuisi mitä katastrofeja, työ pitää ihmisen kasassa. Näin Marian tiimissä ajatellaan. Maria on niellyt poliisinroolinsa niin perusteellisesti, että hän ei pääse siitä irti missään tilanteessa. Nähdessään edellä ajavan autoilijan mutkittelevan oudosti Maria ajattelee tämän ehkä olevan ’päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisena’ eikä rehellisesti humalassa, kuten normaalit ihmiset ajattelisivat.

Surunpotku jo kirjan nimenä ärsyttää minua jostain kumman syystä. Kyseessä on siis sanaleikki, onhan ’surunpotku’ ’onnenpotkun’ vastakohta. Tästä sanaleikistä ja monimerkityksellisyydestä otetaan sitten kirjassa tosiaankin kaikki irti. ’Surunpotku’ on kirjan yhden sivuhenkilön kirjoittaman humpan nimi. Sattumalta kyseinen kappale on ollut tekijälleen todellinen onnenpotku ja avannut tämän yhtyeelle huikeat näkymät musiikkibisneksessä. Suru potkii monia kirjan henkilöitä ankarasti, eikä vähiten Pekka Koivua, jonka pieni tytär on vakavasti sairaana. Potkut myös leijuvat koko Marian yksiön yllä koko kirjan ajan, sillä tutkinta on sen viimeinen ennen lakkauttamista. Mihin Marian ammatillinen polku johtaa, jää kirjassa avoimeksi.

Alkuasetelma Surunpotkussa on jälleen herkullinen. Prologissa kuvataan, miten nuori hiihtäjälupaus Minna Pasanen saa surmansa, kun hän kaatuu harjoituslenkillään. Keli on jäinen, ja ladun yli on pingotettu naru. Tyttö lyö päänsä kiveen ja kuolee. Varsinainen tarina käynnistyy, kun Tapiolan kirkosta lasten wc:stä löytyy miehen ruumis. Miestä on isketty veitsellä lukuisia kertoja, mutta verta on löytöpaikalla silti poikkeuksellisen runsaasti. Mies paljastuu jalokivikauppias Jaakko Pulmaksi, jonka kansanedustajavaimo Henna Pasanen-Pulma on Minna Pasasen pikkusisko. Liittyvätkö tapaukset yhteen, vaikka aikaa on kulunut yli viisitoista vuotta? Vai onko kyseessä sittenkin jokin Pulman omaan ammattiin liittyvä motiivi?

Samaan aikaan Marian ryhmä on saanut selviteltäväkseen tapauksen, jossa yksitoistavuotias tyttö tai oikeastaan hänen päällekäyvä isänsä syyttää erityisopettajaa seksuaalisesta ahdistelusta. Tapahtumasta on sana sanaa vastaan, ja opettaja on heikoilla. Maria ei oikein tiedä, mitä uskoa tai tehdä. Yllättäen kuitenkin tytön isän nimi nousee esiin jalokivikauppiaan tapauksen yhteydessä.

Herkullinen alkuasetelma sitten hautautuu johonkin tarinan edetessä tuttua latuaan. Maria kollegoineen puhuttaa lukemattomia ihmisiä ja jostain sieltä puheen joukosta alkaa lopulta häämöttää ratkaisu. Tällä kertaa ratkaisu tulee lukijalle melkoisena yllätyksenä, ja jälleen kerran menneisyyden vääryydet ovat motiivina, mutta kuinka uskottavasti, lienee makuasia. En tiedä, onko parempi, että lukija pystyisi edes periaatteessa päättelemään syyllisen vai että syyllinen tulee kuin puun takaa ja kirjailija sitten paljastaa salat kuin taikuri päähenkilönsä nokkeluutta korostaen. Riippuu tilanteesta.

Kaikesta tästä kritiikistäni huolimatta tunnistan Lehtolaisen vahvuudet ja ymmärrän, miksi Maria Kallio -sarja on niin suosittu kuin on ja miksi Surunpotkua on kovasti kehuttu hyväksi sarjan osaksi. Enemmistö faneista haluaa tuttua ja turvallista, ja sitä Surunpotku Kallio-faneille ehdottomasti on. Itse kuitenkin olen jo lukenut liikaa samankaltaista komisarioproosaa, ja toivoisin Lehtolaisen käyttävän kirjoittajanlahjojaan enemmän dekkarigenren uudistamiseen kuin vanhan kaavan uusintamiseen.

Tammi 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, laajuus 10 cd-levyä, kesto 12 h 5 min. Painetussa kirjassa 432 s.

Äänikirja lainattu kirjastosta, painettu kirja arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

****

Juttu on osa Dekkariviikko-teemaa.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio ja Luminainen

Olen useaan otteeseen avautunut suhteestani Leena Lehtolaisen tuotantoon. Maria Kallio -sarja on mielestäni aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä, enkä voinut sietää Hilja Ilveskero -sarjaa. Se, että kuitenkin jälkimmäiset kuuntelin kaikki, on vain omaa tyhmyyttäni. Olin myös tehnyt vakaan päätöksen, että en enää lue uusia Maria Kallioita, mutta sen päätöksen jouduin pyörtämään. Koska tiedän, että pian luen (oikeammin aion kyllä kuunnella) Lehtolaisen uunituoreen Surunpotkun, sorruin lataamaan Elisa Kirjasta puhelimeeni äänikirjaversiot Luminaisesta ja viimeisimmästä Kallio-dekkarista Rautakolmiosta.

Rautakolmiota en siis ollut aiemmin lukenut, ja Luminaista taas pidän muistikuvieni perusteella yhtenä sarjan parhaista ellei peräti parhaana. Onhan teos myös aikanaan voittanut Vuoden johtolanka -palkinnon, joten en varmaan ihan väärässä ole. Kirjavalinnat osoittautuivatkin mielenkiintoiseksi pariksi.

Vuonna 2013 (Tammi) ilmestynyt Rautakolmio on kahdestoista Maria Kallio -sarjan osa. Kallio työskentelee Espoon poliisin erityisryhmän johdossa alaisinaan pitkäaikaset työtoverit Koivu ja Puupponen. Vahvistukseksi saadaan nuori Jenna Ström, aikanaan itsemurhan tehneen Pertti Strömin poliisitytär. Jenna nostaa väkisinkin Marian mieleen traagiset tapahtumat vuosien takaa. Syyllisyys ei ota hellittääkseen.

Dekkari alkaa lupaavasti, kun elokuun alun helteisenä, ukkosta enteilevänä iltapäivänä mereltä Kirkkonummen edustalta löytyy kaksi ruumista muovikääröön kiedottuina. Miehen tuntomerkit on tuhottu sormenpäät polttamalla ja kasvot murjomalla, nainen on riisuttu alastomaksi. Keitä tapetut ovat, miten heidät on surmattu ja miksi? Kaikki tuntuu viittaavaan kansainväliseen rikollisuuteen tai ainakin ammattilaisten tekosiin, paitsi se, ettei ruumiita ollut upotettu.

Mariaa häiritsee kummallisen tuttavallisesti käyttäytyvä paikallispoliisi Jon Berg alusta asti. Lisää hämmennystä seuraa, kun erään kytköksen kautta Marian vanha ihastus Mikke Sjöberg astuu kuvaan. Maria joutuu varsinaiseen houkutukseen kesäleskeytensä takia, Antti kun on lasten kanssa purjehdusreissulla.

Kummallisen kevyesti poliisi Kallion johdolla ohittaa viitteet ammattirikollisuuteen tai pahempaankin, ja tutkimukset käynnistetään vanhaan tuttuun tapaan puhuttamalla kaikkia mahdollisia osallisia heti, kun uhrit on saatu tunnistettua. Mielenkiintoinen kaksikko muovin sisältä paljastuukin, ja kummallakin on kaapeissaan joukko luurankoja ja salaisuuksia. Mutta miten kummassa he ovat voineet joutua molemmat tapetuiksi ja muovin sisään mereen?

Ratkaisu löytyy, luonnollisesti, mutta uskottavuuden kanssa nyt on niin ja näin. Lehtolainen on valitettavasti hukannut punaisen langan ja sortuu kliseiseen, jo ainakin kerran käyttämäänsä ratkaisuun.

Luminainen nimittäin ratkeaa lähes identtisesti Rautakolmion kanssa! Menneisyyden salaisuudet ja kätketyt sukulaissuhteet kun ovat sittenkin kaiken avain…

Vuonna 1997 ilmestynyt Luminainen on vieläkin kohtalaisen hyvävetoinen poliisiromaani, ja tarkka ajankuva vielä lisää vaikutusta. Kännykät ovat jo tulleet poliisienkin taskuihin, mutta mukana kuljetetaan edelleen myös hakulaitteita. Kapakoissa saa edelleen vapaasti polttaa.

Maria ja Ström työskentelevät Espoon poliisissa samanarvoisina, mutta välit ovat kireät. Kirja alkaa Marian ja Antin häillä, ja pian häiden jälkeen Maria huomaa olevansa kierukasta huolimatta raskaana. Järkytys on kohtalainen, ja äitiyskuviota hinkataankin kirjassa aika perusteellisesti.

Varsinainen juoni käynnistyy hitaanlaisesti. Maria joutuu luentokeikalle Nuuksiossa sijaitsevaan Rosbergan kartanoon, jonne ei päästetä lainkaan miehiä. Kartanoa johtaa feministiterapeutti Elina Rosberg, ja jo ensi käynnillään Maria tutustuu useisiin keskeisiin henkilöihin. Tapaninpäivän yönä Elina Rosberg paleltuu kuoliaaksi läheisessä metsässä yllään vain ohuet yöpaita ja aamutakki. Miten nainen on kuusen alle joutunut ja miksi? Halusiko joku hänet hengiltä vai onko kyse sittenkin itsemurhasta tai onnettomuudesta?

Maria kuulustelee kaikkia osallisia saadakseen selville, miksi Elina päätti lähteä ulos pakkaseen lähes alasti. Kartanon käytännön elämästä vastaa Elinan täti Aira Rosberg, joka yritetään myös tappaa myöhemmin. Epäiltyjä on kosolti: Elinan runoilijamiesystävä, muutamat Elinan asiakkaat, jotka oleilivat kartanolla joulun aikaan, tämän toimittajaystävätär ja niin edelleen. Lähes kaikkien elämästä löytyy jotakin mielenkiintoista ja sellaista, joka olisi voinut olla motiivi. Mielenkiintoisin hahmo on miehensä jättänyt lestadiolaisäiti Johanna, joka toivoo saarnaajamiehensä olevan syyllinen. Jos mies joutuisi vankilaan, Johanna sai parin yhdeksän lasta itselleen. Mutta kuten sanottu, syyllinen ja motiivi löytyvät uhrin menneisyydestä, kun vain jaksetaan tarpeeksi penkoa. Loppuhuipennus on dramaattinen, joskin hieman teennäinen.

Varsinainen jännite kirjaan saadaan kuitenkin Hullu-Halttusesta, miehestä, jonka Maria ja Puupponen ovat aikanaan toimittaneet telkien taakse. Halttunen on uhkaillut poliiseja kostolla, ja nyt hän on vapaalla jalalla. Seuraa kiperä panttivankidraama, joka päättyy oikeastaan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Edelleenkin toistan itseäni: Leena Lehtolainen on mielestäni hyvätasoinen kirjoittaja, mutta Maria Kalliosta on ajat sitten puristettu ne mehut, mitä puristettavissa on. Olisi kaikin puolin järkevintä jättää vanha sarja ajoissa, jos se vielä on mahdollista, ja siirtyä johonkin aivan uuteen. Uskon, että Lehtolaisella voisi olla vielä paukkuja uuteenkin dekkarisarjaan.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Tammi 2013. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 11 h 6 min.

Leena Lehtolainen: Luminainen

Tammi 1997. Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 11 h 1 min.

Äänikirjat ostettu puhelimeen tiedostona Elisa Kirjasta.

Aiemmat blogikirjoitukset Leena Lehtolaisen kirjoista:

Kuparisydän

Henkivartija
Oikeuden jalopeura

Paholaisen pennut

Kuusi kohtausta Sadusta

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Olen parissa aiemmassa tekstissäni (täällä ja täällä) avautunut suhteestani Leena Lehtolaisen tuotantoon. Tiivistettynä kerrattakoon, että muutama hänen 1990-luvulla kirjoittamansa Maria Kallio -dekkari on ollut oikea helmi, mutta sitten kehitys jotenkin tämän sarjan osalta jäi junnaamaan paikoilleen. Uusinta eli viime vuonna ilmestynyttä Rautakolmiota en ole vielä lukenut, enkä ole varma, luenko koskaan. Henkivartija-amatsonista Hilja Ilveskerosta kertovan trilleriparodiatrilogian kuuntelin äänikirjoina suuremmin vaikuttumatta. Ihan kaikkia Lehtolaisen kirjoja en ole lukenut muutenkaan, ainakin romaani Luonas en ollutkaan on jäänyt väliin.

Odotukseni eivät siis olleet kovinkaan suuret, kun tämän vuoden Lehtolainen ilmestyi. Kuusi kohtausta Sadusta ei houkuttanut edes nimellään, jossa mielestäni toistuu vuosien takainen idea Tappavasta Säteestä. Uusimmalle kävi sitten kuten monelle teokselle aiemmin: löysin sen Elisa Kirjan äänikirjatarjouksena tosi huokeaan hintaan, joten latasin sen lenkki- ja sienestysseuraksi puhelimeeni.

Odotushorisontissani ei siis ollut näkyvissä oikeastaan mitään kuuntelun aloittaessani, ja ehkä siksikin kokemus oli lopulta yllättävän positiivinen. Toisaalta se jälleen vahvisti jo aiempaa käsitystäni, että Leena Lehtolainen on taitava kirjoittaja, kunhan aihe vain on sopiva. Kuusi kohtausta Sadusta on perustaltaan aivan toisenlaista proosaa kuin mitä olen Lehtolaiselta aiemmin lukenut. Vaihtelu virkistää paitsi lukijaa näemmä myös kirjailijaa.

Kuusi kohtausta Sadusta on romaanin nimi. Romaani kertoo näytelmästä nimeltä ’Kuusi kohtausta Sadusta’. Romaanin ja näytelmän Satu on kuvataiteilija Satu Savinainen, josta hänen julkkismiesystävänsä, näyttelijäsuosikki Heikki Sirviö on halunnut kirjoittaa näytelmän. Sirviö myös debytoi ohjaajana KKS:llä. Romaani kertoo näytelmän ensi-illasta, jota Sirviö on kutsunut kaikki Sadun elämän tärkeät ihmiset katsomaan: tyttären, entisen aviomiehen, parhaan ystävän ja ystävättären. Katsomossa istuu myös monia Sadun uran vaiheilta tuttuja ihmisiä. Vain Satu itse on poissa. Hän on kadonnut jäljettömiin vain vähän ennen ensi-iltaa. Mitä Sadulle on tapahtunut? Onko kyse julkisuustempusta? Ennen kirjan loppua lukija saa tietää tästä totuuden.

Samalla kun näytelmä etenee lavalla ja taustalle heijastuvilla videoklipeillä, lukuja saa kurkistaa eri ihmisten ajatuksiin. Useimmat protestoivat mielessään Sirviön käsikirjoitusta vastaan. He muistavat, että asiat tapahtuivat toisin. Sirviön tulkinnat eivät miellytä, ja ne saavat kipeätkin muistot nousemaan pintaan. Henkilöiden muisteluista ja näytelmän tapahtumista muodostuu vähitellen Sadun elämäntarina. Mukana on myös lainauksia lehtiteksteistä, joita Sadusta ja hänen värikkäästä elämästään ja taiteestaan on vuosien mittaan kirjoitettu.

Lehtolainen käsittelee romaanissaan monia ajankohtaisia teemoja. Sirviön näytelmän kaltaiset juorunäytelmät elossa olevista ihmisistä ovat tuttuja tavalla tai toisella kaikille, ja kirjassa mainintaankin esimerkkinä Katri-Helenasta kertova näytelmä, joka on poikinut omat jälkinäytöksensä. Kuka omistaa julkisuuden henkilön elämän ja tarinan? Mitä sille on oikeus tehdä ja kenen? Kenen totuus pääsee julkisuuteen? Voiko mediaa ja julkisuutta hallita kukaan? Mikä on julkisuuden hinta?

Lehtolainen pohdiskelee myös taiteilijuutta ja taiteilijaelämän kovaa hintaa. Suomessa ei ole helppoa elättää itseään taiteella. Vielä vaikeampaa se on naisille. Satu Savinainen on  voimakas tahtoihminen, jota eivät arkielämän vaatimukset ole aina luomisvimmassa jaksaneet kiinnostaa. Myös miehiä on tarvittu ruokkimaan Sadun taidetta. Onko naistaiteilijalla oikeus muusiin kuten miehillä on ollut kautta aikojen? Entä onko kaikki taiteilijan elämässä tapahtuva materiaalia, lapset ja aviopuolisot ja heidän yksityisasiansakin?

Aiemmasta tuotannosta tuttua ainesta on ahdistava ilmapiiri Sadun lapsuuden- ja nuoruudenkaupungissa Malmivaarassa (toivottavasti muistan nimen oikein!), joka erehdyttävästi muistuttaa Outokumpua malmitorneineen, jotka heittävät synkän varjon koko kaupungin ylle. Rohkea ja räiskyvä Satu on tuntenut jo lukioaikana tukahtuvansa paikassa, jossa aina piti ajatella, mitä muut ajattelevat milloin mistäkin. Vastaava kuvio on ollut ainakin jossakin Maria Kalliosta kertovassa novellissa.

Vähitellen käydään läpi paitsi Sadun elämäntarina myös näytelmän käsikirjoittaminen, harjoitukset ja valmistelut lavastuksesta kenraaliharjoituksiin. Loppupuolella on mukana jo näytelmän saamaa kritiikkiäkin. Lehtolainen on kiitettävästi paneutunut teatterimaailmaan, ja tunnelma on aito. Tarina on mielenkiintoinen, ja rakenteen vaihtelevuus saa pitkästymisen pysymään loitolla. Ainakin äänikirjana tämä toimi vallan hyvin. Mielenkiintoista on nähdä, mitä Lehtolainen seuraavaksi kirjoittaa. Jään odottelemaan!

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Tammi 2014. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn. Kesto 9 h 4 min.

Ostettu äänikirjatiedostona.

6. euroni #lukuhaasteeseen #kirja

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut (äänikirja)

”Romaani on kuin pullopostiviesti, jonka lähettää aaltojen vietäväksi toivoen, että sen löytää joku, joka osaa avata pullon ja ymmärtää viestiin kirjoitettua kieltä.” Näillä sanoilla Leena Lehtolainen kuvailee suhdettaan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen nettisivuillaan. Hienosti ajateltu. Minäkin olen löytänyt monia Lehtolaisen lähettämiä pulloposteja, avannut, tuntenut ymmärtäväni, nauttinut sanotusta. Nyt kuuntelemani äänikirjan lopussa Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju haastattelee Lehtolaista, joka aivan lopuksi kertoo toivovansa, että lukija olisi kirjan loppuun päästyään löytänyt sen henkilöistä itselleen ystävän. Valitettavasti minun on sanottava, että henkivartija Hilja Ilveskerosta ei edes kolmannella yrittämällä tullut ystäväni. Jokin harasi vastaan koko trilogian ajan.

Paholaisen pennut on Henkivartija-trilogian viime vuonna ilmestynyt kolmas osa. Kuuntelin sen edellisten osien tapaan äänikirjana, enkä varmaankaan olisi kirjaversiota loppuun saanutkaan. Edelliset kaksi osaa, Henkivartijan ja Oikeuden jalopeuran, kuuntelin peräkkäin, ja silti olen ollut hämmennyksissäni henkilöiden ja juonenkäänteiden kanssa. Nyt ehti kahden viimeisen osan välillä vierähtää puolitoista vuotta, joten muistelemisessa olikin tekemistä. Kuka oikein oli kuka?

Syyskuussa 2011 kirjoitin näin: ”Henkilöitä on kaikkiaan paljon, ja nimissä saattaa mennä sekaisin. Aloin aika lailla kyllästyä Queensin Turvallisuusakatemian oppeihin, joiden mukaan koko ajan jossakin voi olla puukottaja, ampuja tai räjäyttäjä vaanimassa ihan ketä tahansa. Niinhän se tietysti on, mutta tervejärkisenä ei voi elää, jos koko ajan pelkää pahinta. Kyllästyin myös Hiljan ilvesfiksaatioon, jota on tungettu kaikkiin väleihin ontuvista kielikuvista alkaen. Hieno eläin, ei siinä mitään, mutta liika on liikaa.” Valitettavasti samat papatukset sopivat kuin valettuna tähänkin teokseen! Haastattelussa Lehtolainen kertoo ihan tarkoituksella kirjoittaneensa kirjaan paljon ilveskielikuvia ja -viittauksia. Niitä totisesti on! Pidän eläimistä, mutta rajansa kaikella!

Alkuaankin ajatus trilogiasta Hiljan tarinan ympärille on ollut ylimitoitettu, virhearvio. Idea kantaisi mainiosti yhden psykologisen trillerin verran, mutta kolmeksi kirjaksi venytettynä se lässähtää pahasti moneen otteeseen. En voi olla ällistelemättä, että Solar Films aikoo tehdä kustakin kirjasta oman elokuvan. Keskimmäisessä osassa on sitten varmaan niitä lantunkuorintakohtauksia ja kolmannessa ostetaan työnantajalle hääpukua  New Yorkissa. Haukotus.

Paholaisen pennut alkaa kohtauksella sveitsiläisessä laskettelukeskuksessa, jossa Hilja saa huomata työskentelevänsä pahimman vihollisensa, venäläisen hämäräliikemiehen tyttären henkivartijana. Lähes yhtä suuri yllätys on, että kyseisen miehen limusiinia kuljettaa hyvinkin tuttu mies. Kirjan takakansiteksti paljastaa, että kyseessä on David Stahl, Hiljan suuri rakkaus, joten sen voinee tässäkin kertoa. Kumpikin miehistä haluaa toisensa hengiltä, mutta sitä ennen on pelattava kovilla panoksilla peli loppuun. Hilja joutuu tässä pelissä pelaamaan kaksoisroolissa.

Tämä koko sarjan läpi kulkeva juoni sysätään lähes loppuun asti syrjään, kun Hilja palaa työnantajansa kanssa Suomeen valmistelemaan seurapiirihäitä. Mutkia matkaan tuo tieto, että vuosikymmeniä vankimielisairaalassa ollut isä on pääsemässä keväällä koevapauteen ja koettanee saada yhteyttä Hiljaan. Kuviossa on mukana myös kahdeksanvuotias Vanamo, Hiljan sisarpuoli, toinen paholaisen pentu, jota Hilja haluaa kaikin keinoin varjella. Kaiken huipuksi mukaan vedetään vielä Queensin Turvallisuusakatemian (opinahjoa tosiaan kutsutaan tällä juhlallisella nimellä kaikissa yhteyksissä) legendaarinen Mike Virtuekin. Hilja joutuu kohtaamaan kaikki elämänsä traumat ja tekemään tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa. Lopussa saadaan pääjuoni yllättävänkin siististi pakettiin ja voidaan viettää leppoisaa kesäpäivää ystävien kesken Hevonpersiissä.

Henkivartija-trologia ei todellakaan ole minun juttuni, vaikka siitä olisin todella kovasti halunnut pitää. Lehtolaisen tuotannossa on oikeita dekkarihelmiä, mutta tämä sarja ei sen kirkkaimpiin helmiin kuulu. Ruumiin kulttuuri -lehden (2/2009) haastattelussa Lehtolainen kertoo, että Henkivartija on ”kieli poskessa kirjoitettu poliittinen trilleri.” Ongelma siis lienee siinä, että minun huumorintajuni ei ole kyllin notkea ymmärtämään tätä sarjaa. Hiljan poskessa on ainakin viimeisessä osassa vähän muutakin kuin kieli. Tosin äänikirjan haatattelussa Lehtolainen ei mielestäni enää puhu huumorilla tehdystä sarjasta. Olen aiemmin jo tilittänyt, että Maria Kallio -sarja alkoi tuntua väsähtäneeltä viimeisten osien aikana. Toivon todella, että Hilja Ilveskero -episodi on ollut kirjoittajalleen tarpeellinen lepohetki, jotta tänä syksynä ilmestyvä uusi Kallio-dekkari olisi entistä hyvää tasoa.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Tammi 2012. Äänikirja 12 cd:tä, lukija Krista Putkonen-Örn.

Kirjoitukseni Henkivartijasta ja Oikeuden jalopeurasta täällä, Maria Kallio -sarjaan kuuluvasta Kuparisydämestä täällä.

Leena Lehtolainen: Henkivartija ja Oikeuden jalopeura

Leena Lehtolaisen kirjailijanuraa olen seurannut vuodesta 1994 alkaen, jolloin luin ensimmäistä kertaa hänen ensimmäisen Maria Kallio -kirjansa Ensimmäinen murhani. Se ei ollut kovin onnistunut kirja, mutta ei kuitenkaan niin huono, etten olisi halunnut lukea lisää. Seuraavaksi tartuin Luminaiseen, joka sai ilmestymisvuonnaan 1996 Suomen dekkariseuran Johtolankapalkinnon. Tämä kirja onkin Lehtolaisen parhaita, eikä se ole menettänyt ajan kuluessakaan liikaa. Sen voi siis mainiosti lukea 1990-luvun puolivälin ajankuvauksena ja ihan kelpo dekkarina myös. Sitten etenin taaksepäin ja luin Harmin paikan, joka on ehkä ensimmäistäkin osaa heikompi, mutta seuraava Kuparisydän on jo ihan kohtalainen. Siinä Maria palaa kesänimismieheksi kotiseudulleen. 1997 ilmestyneessä Kuolemanspiraalissa minulla on kirjailijan omistuskirjoituskin! Kuolemanspiraali on yhtä hyvää tasoa kuin palkittu Luminainenkin. Siinä kerrotaan tytöstä, joka harrastaa taitoluistelua ihan tositarkoituksella, ja Lehtolainen kuvaa lasten ja nuorten maailmaa taitavasti. Loppuhuipennus jäähallilla on hyytävä, samoin kohtaus, jossa tytön ruumis löytyy. Näin jälkikäteen katsoen nämä kaksi ovat pitkän Maria Kallio -sarjan ehdottomat kärkikirjat.

Loputkin Kallio-sarjasta olen lukenut, ja useimmista ihan pitänytkin. Osan olen myös kuunnellut äänikirjana lukemisen lisäksi, kuten Rivon satakielen. Kuitenkin jo jossakin Ennen lähtöä -kirjan kohdalla aloin ajatella, että Maria Kallio on tullut vähitellen tiensä päähän. Niinpä olin iloinen, kun Maria jossakin pari kolme osaa takaperin päätti irtisanoutua poliisin palveluksesta ja siirtyä muihin hommiin. Ajattelin, että nyt Lehtolainen saa puhallettua sankarittareensa uutta puhtia. Mutta pettymyksekseni Maria sitten kiltisti palasi entisen työnantajansa hoiviin.

Lehtolainen on kyllä yrittänyt irtiottoa Mariasta useaan kertaan. Parhaiten onnistunut kirja, jossa Maria on vain hyvin pienessä sivuroolissa, on Tappava Säde. Se on mielestäni muutenkin parhaita Lehtolaisen kirjoja, joka kesti hyvin myös äänikirjakuuntelun, vaikka hyvin muistikin, miten tarina ratkesi. Muista Lehtolaisen psykologisista romaaneista en ole kauheasti innostunut, vaikka useimmat olen lukenutkin.

1990-luvun suomalaisessa ja ihan kaikessakin dekkarikirjallisuudessa Maria Kallio oli raikas tuulahdus. Päähenkilö on poliisi, loppupuolella sarjaa esimiesasemassa. Tämä antaa mainion näkökulman tarkastella hyvin miehistä ja hierarkkista maailmaa naisnäkökulmasta. Maria on aika ronski naiseksi, mutta kuitenkin myös naisellinen. Hän rakastuu, menee naimisiin ja tulee äidiksi sarjan aikana. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei aina ole helppoa Mariankaan kotona, vaikka aviomies onkin melkoinen unelma. Lapset kasvavat murrosiän kynnykselle asti, mikä sekin tuo uusia näkökulmia tarinaan.

Ilahduin myös, kun kuulin, että Lehtolainen on aloittamassa uutta sarjaa, jonka sankarina on jälleen nainen. Tällä kertaa kyseessä ei ole poliisi vaan henkivartija. Lehtolainenkin siis päätti käyttää jotakin muuta kuin poliisia sankarina, koska se tuo enemmän liikkumavapautta. Poliisin kun on noudatettava lakia. Muut voivat yleensä hieman venyttää sääntöjä, kuten Reijo Mäen Vares. Ennakkoesittelyissä uusi sankaritar Hilja Ilveskero alkoi kuitenkin nopeasti tuntua yliampuvalta ja epäuskottavalta, enkä sitten tullut ostaneeksi tai lainanneeksi Henkivartijaa, kun se oli ilmestynyt. Nyt kuitenkin sain sen sattumalta kirjastosta äänikirjana ja päätin tarttua tilaisuuteen. Seuraava osakin oli sopivasti ilmestymässä, ja päätin varata myös sen äänikirjaversiona.

Henkivartija lähtee räväkästi liikkeelle. Minäkertoja, henkivartijana toimiva Hilja Ilveskero on Moskovassa turvaamassa suomalaista liikenaista Anita Nuutista. Nuutinen on timantinkova kiinteistöbisnesnainen, joka on hankkinut itselleen vihollisen venäläisestä rikollispomosta. Hilja riitautuu työnantajansa kanssa ja irtisanoutuu välittömästi. Seuraavana päivänä Nuutinen tapetaan, ja Hilja löytää itsensä huonovointisena ja muistinsa menettäneenä omasta hotellihuoneestaan. Hän päättää kadota nopeasti Suomeen ja siellä Kaavin perukoille entiseen kotiinsa Hevonpersiin saareen.

Kirjassa kerrotaan välillä Hiljan lapsuudesta, jonka hän on viettänyt enonsa kanssa sen jälkeen, kun isä on tappanut äidin. Sitten taas eletään nykyhetkeä. Hilja saa uuden työn vihreiden naiskansanedustajan henkivartijana ja myöhemmin avustajana. Sitä ennen hän on viettänyt aikaa Inkoossa ystävänsä mökillä ja huomannut, että venäläinen mies hiippailee hänen mökkinsä ympärillä. Hilja päättelee, että Anitan murhauttanut venäläisrikollinen on päättänyt päästä myös hänestä eroon. Täysin epäloogisesti Hilja tutustuu tähän varsin komeaan mieheen ja päätyy rakastumaankin. Seksi on niin rajua, että Kopparnäsin kievarin sänky on hajota. Välillä Hilja taas epäilee miestä, David Stahlia milloin mistäkin. Sitten Hiljan uusi työnantaja Helena siepataan ja Hiljan pitää pelastaa hänet sillä aikaa kun David käy pelastamassa maailman. Loppu on romanttinen.

Oikeuden jalopeura jatkaa oikeastaan suoraan tästä, vaikka aikaa on kulunut pari vuotta. Alku on taas ihan lupaava. Hilja ja David tapaavat Italiassa ja viettävät romanttisen viikon vuokra-asunnossa. Davidin on piileskeltävä, sillä roistot, joita hän rankaisi edellisessä kirjassa, janoavat kostoa. Kehenkään ei voi luottaa. Sitten yllättäen David katoaa jälkeä jättämättä, ja Hilja löytää asunnosta juuri ammutun ruumiin, jolla on Davidin puhelin taskussaan. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtuu? Hilja on täysin ymmällään. Lukitusta laatikosta tosin löytyy salaperäinen kirjekuori ja kaleidoskooppi. Epäuskottavasti Hilja avaa kuoren vasta Helsingissä! Helsingissä Hilja ottaa jälleen yhteyttä edellisessä osassakin mukana olleeseen komisario Laitioon, joka on muuttunut epämiellyttävästä öykkäristä hellyttäväksi nallekarhuksi. Laitio on niitä harvoja, jotka tietävät Hiljan ja Davidin aiemmista vaiheista. Sitten Hilja auttelee ystävätärtään ravintolan perustamisessa, tutustuu aiemmin kolkkaamaansa venäläiseen pikkurikolliseen, on tämän alastonmallina ja menee tämän kanssa sänkyyn. Samaan aikaan Laition uusi pomo käyttäytyy omituisesti ja Hilja saa selville, että David on käynyt kyselemässä hänen äidistään ja että hänen isänsä on joskus karannut pariksi päiväksi vankilasta. Kaikki tämä kääritään jotenkuten lopussa rullalle. Loppu lässähtää mielestäni todella pahasti, ja viimeisetkin uskottavuuden riekaleet katoavat taivaan tuuliin.

Oli ehkä virhe kuunnella nämä peräkkäin, vaikka toisaalta se kyllä helpotti juonenkäänteiden seuraamista melkoisesti. Henkilöitä on kaikkiaan paljon, ja nimissä saattaa muuten mennä sekaisin. Kuitenkin aloin aika lailla kyllästyä Queensin Turvallisuusakatemian oppeihin, joiden mukaan koko ajan jossakin voi olla puukottaja, ampuja tai räjäyttäjä vaanimassa ihan ketä tahansa. Niinhän se tietysti on, mutta tervejärkisenä ei voi elää, jos koko ajan pelkää pahinta. Kyllästyin myös Hiljan ilvesfiksaatioon, jota on tungettu kaikkiin väleihin ontuvista kielikuvista alkaen. Hieno eläin, ei siinä mitään, mutta liika on liikaa. Vihreistä elämänarvoista Lehtolainen on kirjoittanut Kallio-dekkareissakin, ja sama teema jatkuu myös Hilja-romaaneissa. Hiljan ravintoloitsijaystävä Monica avaa lähiruoan ja reilunkaupan ravintolan, jossa tarjotaan mm. karjalaisia ja savolaisia perinneruokia afrikkalaisittain. Siellä Hiljakin kuorii lanttuja keittiössä. Hilja myös kippaa ruoantähteet Italiassa toscanalaiseen kompostiroskikseen…

Sitten vielä toive kustantajille: älkää vaihtako kirjasarjan lukijaa kesken kaiken! Henkivartijan lukee Satu Paavola, josta tuli mielessäni Hilja. Oikeuden jalopeurassa lukija on Suvi-Sini Peltola, jonka ääni ja lukutyyli ovat tyystin erilaiset kuin Paavolalla. Vasta ihan lopussa sain irrotettua ajatukseni lukijasta. Häiritsevää! Erityisesti minua nyppi Peltolan tapa ääntää Monica Muunikaksi.

Leena Lehtolainen: Henkivartija
Tammi 2009. 9. cd-levyä, lukija Satu Paavola.

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura
Tammi 2011. 9 cd-leyvä, lukija Suvi-Sini Peltola.

Kävin vielä Suomen kirjakauppaliiton sivuilta kopsaamassa tuoreimman Mitä Suomi lukee -listan elokuun tulokset. Lehtolaisella on vankkumaton kannattaja- ja lukijakuntansa. Osuin itsekin kesällä kirjakauppaan, kun Oikeuden jalopeura oli tullut juuri myyntiin. Ovesta purjehti useampi ikäiseni nainen, ja he kaikki huokailivat ihastuksesta kirjan nähdessään. Oikeastaan hieman tunsin haikeutta, sillä aivan samalla tavalla minäkin olen aikaisemmin Lehtolaisen uutuuksiin suhtautunut. Olenkohan ihan kyynistynyt?


(Tummennetut = luettu, kursiivilla = aion lukea ihan pian!)

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Lehtolainen Leena	Oikeuden jalopeura	Tammi
2	Utrio Kaari	Oppinut neiti	Amanita
3	Hotakainen Kari	Jumalan sana	Siltala
4	Rönkä Matti	Väärän maan vainaja	Gummerus
5	Soininvaara Taavi	Punainen jättiläinen	Otava
6	Mäki Reijo	Mustasiipi	Otava
7	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
8	Juba	Viivi ja Wagner - Vieläkin yhdessä	Arktinen Banaani
9	Hämäläinen Karo	Erottaja	WSOY
10	Oksanen Sofi	Puhdistus	WSOY

Lomaviikon dekkarikooste osa 2

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema

Tammi. 223 s. Ilm. vuonna 1998

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

Äänikirja 7 CD:tä, Lukija Erja Manto. Kirja ilmestynyt Tammen kustantamana vuonna 1995.

Viikon mittaisella lomalla on tullut luettua vain kolme dekkaria, mutta tähän jälkimmäiseen koosteeseen niputan myös juuri ennen loman alkua loppuun kuunnellun äänikirjadekkarin.

Dekkarit toimivat minulla nollausluettavana. Aina välillä on saatava vain lukea jotakin, jonka parissa viihtyy eikä tarvitse liikaa ajatella. Toki dekkarit useinkin pistävät aivot liikkeelle, hyvät dekkarit ainakin, mutta toiminta ei ole samanlaista kuin työn parissa.

Tutustuin viikon aikana Kirsti Ellilän tuotantoon, kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi. Kirjastossa käydessäni löysin sattumalta hänen tietääkseni ainoa dekkarinsa Usko, toivo ja kuolema, jonka on poikkeuksellisesti julkaissut Tammi eikä Karisto, joka näyttää olevan Ellilän pääasiallinen kustantaja. Mikään kovin perinteinen dekkari tämä ei ole. Mukana ei ole poliisia tai muutakaan henkilöä, joka yrittäisi ratkaista rikoksia ammattinsa puolesta tai edes harrastuksena tai mielenkiinnosta. Kyse on enemmänkin psykologisesta jännitysromaanista. Kirjassa ei myöskään tule ruumiita, vaikka nuoret naiset joutuvatkin ahdistelun ja väkivallan kohteiksi pimeällä rantatiellä.

Tapahtumat sijoittuvat länsisuomalaiseen Pensee-nimiseen kuntaan tai pikkukaupunkiin. Paikkakunnan nimi on jo tietysti paljonpuhuva. Keskushenkilöinä ovat Markus ja Marja, nuori aviopari, joka on vuosi sitten menettänyt pienen vauvansa. Pensee on Markuksen kotipitäjä, ja he asuvat Markuksen entisen sukulaisen vanhassa talossa. Markus on halunnut palata juurilleen saadakseen selville, mitä menneisyydessä oikein tapahtui. Marja on saanut työpaikan seurakunnan nuoriso-ohjaajana, ja hän yrittää Markuksen takia viihtyä, mutta helppoa se ei ole. Työpaikalla ei voi tehdä uudistuksia tallomatta toisten varpaille. Marjasta tuntuu, ettei hänestä pidetä. Markuskaan ei enää kerro hänelle asioistaan ja vaeltelee öisin levottomana ulkona. Kertoja vaihtelee. Välillä äänessä on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee myös hiippailijan nahkoin, välillä taas Markus minäkertojana.

Markus yrittää selvittää, miksi hänen äitinsä aikanaan häipyi Ruotsiin koskaan palaamatta tai yhteyttä ottamatta. Lapsena Markuksesta on pitänyt huolta Anselmi, sukulaismies, joka nyt asuu palvelutalossa. Äiti oli ollut alkoholisti siitä saakka kun irrottautui paikkakunnalla vaikuttaneesta uskonlahkosta. Markuksella on ollut myös veli, joka on kuollut murrosikäisenä. Veljen kuoleman jälkeen äiti lähti. Nyt Markus yrittää selvittää salaperäisen lahkon asioita, mutta kukaan ei halua kertoa mitään.

Kylän keskustassa majailee joukko virolaisia nuoria naisia, jotka tekevät työharjoittelua kunnan yrityksissä. Julkinen salaisuus on, että tytöt hankkivat lisäansioita vapaa-ajallaan kyseenalaisin keinoin. Iltaisin joku outo hiiviskelijä pelottelee ja ahdistelee tyttöjä.

Mielenkiintoiseksi tämän kirjan teki se, että aika nopeasti tunnistin uskonlahkon, josta kirjassa on puhe. Luin viime talvena kirjan nimeltä Lapsuus lahkon vankina. Se on Ulla Appelsiinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina. Laitinen oli nelivuotiaasta asti Alma Kartanon perustaman omituisen lahkon tiukassa otteessa. Karismaattisen Kartanon perustaman liikkeen ajatuksiin kuului mm. tiukka kasvisruokavalio ja seksin totaalinen kieltäminen myös avioliitossa. Lapsia kasvatettiin ankarassa kurissa ja mieluiten lahkon hoivissa vanhemmistaan erotettuina, koska ajatteluun kuului, että lapsia riivasi jonkinlainen seksuaalinen himo ja että he ns. huorasivat jo hyvin pieninä. Perkeleet ajettiin lapsista piiskaamalla ja rukoilemalla. Pienet lapset myös kiersivät Alma Kartanon mukana saarnamatkoilla.

Kirjan kaikki ongelmat juontavat tavalla tai toisella tästä paikkakunnalla aikanaan vaikuttaneesta lahkosta ja sen suhtautumisesta seksuaalisuuteen. Aihe on samalla kertaan hyvin kiinnostava ja ahdistava. Uskonnollisissa fanaattisissa lahkoissa on usein kyse manipuloinnista ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Novellikokoelmassa Outoa rakkautta Ellilä käsittelee rikosaihetta ihan mukavasti, joten dekkarikin voisi olla hänen alaansa.

Äänikirjana siis kuuntelin juuri ennen lomaa Leena Lehtolaisen kirjan Kuparisydän. Olen lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki Lehtolaisen aikuisena julkaisemat kirjat ja käynyt katsomassa hänen käsikirjoittamansa näytelmänkin. Kirjoja olen lukenut lähes koko ajan sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet. Kerran olen jopa tavannut kirjailijan ihan ilmielävänä kiitos kahden kollegani, jotka hankkivat hänet puhumaan kirjoistaan työpaikalleni. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa!

Kuparisydän on Lehtolaisen järjestyksessä kolmas Maria Kallio -dekkari, ja näin jälkikäteen uudelleenluettuna (tai -kuunneltuna) myös yksi sarjan parhaista. Seuraavat ovat dekkarit Luminainen ja Kuolemanspiraali, jotka ovat vielä tätäkin parempia. Lehtolainen on kehittynyt kirjailijana ja osaa tässä vaiheessa jo sommitella juonen niin, että turhia pitkiä suvantovaiheita ei ole, kuten parissa sarjan aiemmassa osassa. Toisaalta kirjailija ei ole vielä ehtinyt itse kyllästyä päähenkilöönsä ja sekä Maria Kalliossa että dekkarijuonessa on vielä tuoreutta.

Kuparisydämessä Maria toimii entisen kotikaupunkinsa nimismiehen sijaisena. Paikkaa kutsutaan kirjassa Arpikyläksi, vaikka se on täysin tunnistettavissa Lehtolaisen kotikaupungiksi Outokummuksi. Tämä tuntuu turhalta kikkailulta. Joka tapauksessa kaivostoiminta on kaupungissa hiipunut, ja nyt rohkea yrittäjä on perustanut vanhalle kaivosalueelle matkailuyrityksen. Avajaisia seuraavana aamuna löydetään yksi vieraista kuolleena vanhan kaivostornin juurelta. Maria joutuu tutkimaan murhaa, jossa epäiltyinä on liuta hänen tuttaviaan, eikä vähimpänä vanha nuoruudenrakastettu Johnny.

Maria tuskailee työasioiden lomassa omia kriisejään. Mistä saada työpaikka, kun sijaisuus loppuu? Mitä vastata Antin kosintaan, kun tämä palaa Amerikasta? Miten torjua sukulaisten odotukset perheenlisäyksestä? Miten suhtautua Johnnyyn, johon vieläkin tuntee vetoa, vaikka ei haluaisi? Kirjan loppuhuipennus on sopivan jännittävä, eikä tekijääkään arvaa ennen kuin se paljastuu jo poliiseillekin. (Huonosta muistista oli taas iloa!)

On sääli, että Lehtolainen ei pääse kunnolla irti Maria Kalliosta. Kallio on jotenkin jämähtänyt asemiinsa. Jossakin kirjassa Kallio jo lähti poliisin palveluksesta ja iloitsin, että nyt Lehtolainen lähtee hänen kanssaan uusille urille. Seuraavassa kirjassa Maria Kallio teki heti paluun Espoon poliisilaitokselle. Pettymys! Viimeisimmässä kirjassa Minne tytöt kadonneet (mikä nimi!) on aihe hyvä, mutta puhti puuttuu. Ne kirjat taas, jotka eivät ole dekkareita ja joissa ei ole Maria Kalliota, ovat olleet jollakin tavalla pettymyksiä nekin, ainakin useimmat. Yksi suosikeistani on silti Tappava Säde, jossa Kallio on vain sivuhenkilö.

Ehkä Lehtolaiselle tekisi hyvää pitää taukoa ja tehdä jotain aivan muuta? Helppo neuvoa, vaikea toteuttaa, tiedän! Kuitenkin pidän Lehtolaisen sujuvasta kerronnasta. Joka tapauksessa Maria Kallio on ollut virkistävä henkilö suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa, varmaankin ainakin yksi ensimmäisiä naispuolisia poliiseja. Kallion kautta Lehtolainen on kuvannut ja pohtinut laajastikin suomalaista yhteiskuntaa ja naisen asemaa siinä. Naisen on vaikea olla uskottava ammatissa, joka on perinteisesti kuulunut miehille. Erityisen hankalaa on, jos naisella vielä on lapsia ja hän silti haluaa edetä urallaan niin, että osa työpaikan miehistä onkin hänen alaisiaan.