Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Jos olet katsonut televisiosarjaa Murha paratiisissa, olet todennäköisesti (ehkä tietämättäsi, kuten minä) nähnyt myös käsikirjoittaja Robert Thorogoodin kirjoittamia jaksoja. Thorogood opiskeli aikoinaan historiaa Cambridgen yliopistossa, mutta oli jo opiskeluaikoinaan innokkaasti mukana teatteriharrastuksessa.

Leppoisa poliisisarja Murha paratiisissa oli Thorogoodin läpimurto käsikirjoittajana, ja hän on kirjoittanut moneen tuotantokauteen useita jaksoja. Sarjan ideahan on, että Saint Marien fiktiivisellä brittiläiseen imperiumiin kuuluvalla saarella Karibialla työskentelee Lontoosta tullut komisario. Kyseisen komisarion näyttelijä vaihtuu muutamien kausien välein, ja yhteistä heissä on älykkyys ja päättelykyky sekä kömpelyys ihmissuhteissa. Maisemat ovat komeat, kuten arvata saattaa.

Sarjan kaava on selkeä, eli ihan kättelyssä esitellään parilla vedolla jokin brittiporukka, joka syystä tai toisesta on saarella, ja sitten joku heistä murhataan hyvinkin mielikuvituksellisella tavalla. Verta tai väkivaltaa ei näytetä kuin aivan minimaalisesti, aina ei sitäkään. Poliisit tutkivat saariolosuhteet huomioon ottaen ihan pätevästi, mutta lopulta komisario hoksaa ovelan juonen, kutsuu kaikki osalliset koolle ja kertoo ratkaisun. Loppu on suoraan kopioitu itse Hercule Poirotilta, mikä lienee lähinnä kunnianosoitus Agatha Christielle.

Murha paratiisissa on etenemässä ensi vuonna 12. kaudelle, ja se on yksi Britannian katsotuimmista tv-sarjoista. Thorogood on julkaissut neljä sarjaan liittyvää jännityskirjaa, eräänlaisia spin off -tyyppisiä teoksia.

Kokonaan uusi aluevaltaus Thorogoodille on uusi cozy mystery -tyyppinen dekkarisarja Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club), jonka samanniminen aloitusosa julkaistiin tänä vuonna suomeksi. Alkukielellä sarjan aloitusosa julkaistiin vuonna 2021 ja sai ylitsevuotavan suopean vastaanoton brittilukijoiden keskuudessa. Kakkososaa odotetaan ilmestyväksi ensi vuonna.

Marlowin idyllinen pikkukaupunki Thamesjoen varrella on ihan oikeasti olemassa. Sinne Thorogood on sijoittanut leppeän murhasarjansa, jonka päähenkilö on Judith Potts, 77-vuotias ristisanatehtäviä laativa yksineläjä. Judithin iso talo sijaitsee mukavasti joenrannalla, joten uintiharrastus ei vaadi liiallisia ponnistuksia. Erään iltauintiretken aikana hän kuulee naapuritontilta laukauksen sekä ääniä, joiden perusteella hän on vakuuttunut, että hänen naapurinsa on murhattu.

Kun lopulta poliisikin saadaan uskomaan asia (ruumiin löydyttyä), Judith on tyytymätön asian etenemiseen. Onnettomuusteoriaan tuskaisen pitkään uskonut ja Judithiin ystävällisen alentuvasti suhtautunut rikosylikonstaapeli Tanika Malik alkaa johtaa murhatutkintaa Judithin mielestä tehottomasti. On mitä ilmeisimmin selvitettävä murha, tai kuten pian käy ilmi, murhat, itse!

Yksin Judithin ei tarvitse rikoksen parissa askarrella, vaan hän saa pian avukseen kirkkoherran vaimona potentiaalinsa hukkaan heittävän Becks Starlingin sekä koiria työkseen ulkoiluttavan Suzie Harrisin.

Thamesjoen murhat edustaa hyvin kirjoitettua leppoisaa ja viihdyttävää brittidekkaria, jolla on pitkät perinteet. Ne perinteet Thorogood mitä ilmeisimmin tuntee ja niitä kunnioittaa. Murhajuonen ratkaisukin tuntuu kovin tutunoloiselta, ja muistelisin itsensä Christienkin sitä ainakin yhdessä kirjassaan käyttäneen. Mutta se ei haittaa mitään, oikeastaan päinvastoin. Paljon tärkeämpää on tutustua niin amatöörikolmikkoon kuin rikosylikonstaapeli Malikiinkin, sillä arvelenpa heidän kaikkien tulevan vielä hyvinkin tutuiksi sarjan jatkuessa. Mieluusti palaan uudelleen Marlowiin, murhista huolimatta, tai niiden takia!

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala, 2022. 335 sivua.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jos tykkäsit Thamesjoen murhista, suosittelen kurkkaamaan myös:

S. J. Bennett: Windsorin solmu & Kolme koiraa haudattuna
Richard Osman: Torstain murhakerho & Mies joka kuoli kahdesti

Nazanine Hozar: Aria

 

Kun shaahin armeijan autonkuljettaja Behruz löytää pienen sinisilmäisen tyttövauvan hylättynä pimeältä kujalta roskisten seasta, hän päättää antaa sille nimen Aria. Persialaisten keskuudessa se on pojan nimi, mutta Behruz ei ajattele sitä vaan aarioita, joista hän kovasti pitää. Miehen vaimo Zahra ei ilahdu, kun Behruz tuo löytölapsen hänen hoidettavakseen.

Arialla ei ole edessään helppo lapsuus Etelä-Teheranissa, joka on köyhien aluetta. Kasvattiäiti kohtelee häntä kovakouraisesti ja epäinhimillisesti, kun Behruz on komennuksilla vuoristossa. Pientä helpotusta tytön elämään tuo sentään naapurissa asuva poika Kamran, joka haluaa ystävystyä hänen kanssaan.

Vuonna 1959, kun Aria on kuusivuotias, sattuma heittää hänet uuteen perheeseen. Zahra törmää basaarissa entiseen ystäväänsä, jonka kanssa hän on ollut palveluksessa shaahin hopeasepän lasten talossa. Zahra on joutunut lähtemään palveluspaikastaan hieman epämääräisissä oloissa, mutta talon emäntä Ferešte ottaa Arian siipiensä suojaan Behruzin suostumuksella.

Mutta Arialla on vielä kolmaskin äiti, hänet synnyttänyt Mehri, joka vuonna 1953 katoaa tähtikirkkaaseen yöhön jätettyään parin vuorokauden ikäisen lapsensa pimeälle kujalle kulkukoirien sekaan. Arian ja Mehrinkin polut risteävät vielä kuohuvassa Teheranissa, kun aika on kypsä.

Teheranissa syntyneen ja nykyään Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisromaani Aria kuvaa lähimenneisyyden Irania Arian tarinan kautta. Tyttövauvan ensimmäiset vaiheet ovat karut, mutta kohtalo kuljettaa häntä ja hänen läheisiään kuohuvassa virrassaan arvaamattomiin suuntiin.

Arian kotikaupunki ja syntymämaa ovat vuosien 1953 ja 1981 välisenä aikana, joka on romaanin aikajänne, eri etnisten ryhmien, uskontojen ja poliittisten suuntausten kirjomia. Shaahin ja hänen lähipiirinsä rikkaudet vaikuttavat mittaamattomilta, ja samaan aikaan tavallinen kansa elää köyhyydessä vailla minkäänlaista turvaa. Kaikki arvostelu yritetään tukahduttaa salaisen poliisin tiukkojen toimien avulla. Samaan aikaan ulkovallat, kuten Iso-Britannia entisenä siirtomaaisäntänä ja Neuvostoliitto sekä Yhdysvallat valvovat etujaan häikäilemättä.

Ilmapiiri on otollinen ääriliikkeelle, jonka johtohahmoksi asettuu maanpakoon ajettu karismaattinen ajatollah Khomeini. Arian liberaalit opiskelijaystävät naureskelevat Khomeinin kirjoituksille ja puheille, mutta ne lankeavat otolliseen maaperään kansan keskuudessa. Shaahi Mohammad Reza Pahlavin valkoinen vallankumous muuttuu joksikin aivan toiseksi, verenpunaiseksi.

Lukukokemuksena Aria on ristiriitainen romaani. Iranin lähihistorian ovea se avaa vain rakoselleen, ja lukijan tehtäväksi jää kaivella omaa muistiaan ja sen vahvistukseksi guuglailla historian kulun faktoja. Hämärästi luulin muistavani shaahiparin Suomen-vierailun (jota ei kirjassa tietenkään mainita), mutta mitä ilmeisimmin olen siitä lukenut ja kuullut joskus myöhemmin (vierailu siis tapahtui vuonna 1970, jolloin olin vasta 5-vuotias).

Sen sijaan mieleen on kyllä painunut Iranin vallankumouksen ja Khomeinin valtaannousun sekasortoiselta vaikuttanut aika. Yhdysvaltain lähetystön järkyttävä valtaus uutisoitiin tietysti Suomessakin, ja tapahtumia seurattiin henkeä pidätellen, leijuihan ilmassa jälleen kerran maailmansodan uhka.

Behruz ja Ferešte haluavat antaa Arialle mahdollisuuden oppia eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta lähettämällä hänet harjoittamaan hyväntekeväisyyttä köyhään perheeseen. Silti poliittiset, uskonnolliset ja yhteiskunnallisetkin kysymykset jäävät Arian elämässä kuitenkin pitkälti taustahälyksi aivan viimeisiä tapahtumia lukuun ottamatta.

En kovin hyvin pystynyt aina seuraamaan Arian enkä kaikkien muidenkaan henkilöiden toiminnan loogisuutta. Myös dialogit vaikuttavat paikoin vaikeaselkoisilta. Arian vaiheita seurataan episodimaisesti, mutta on vaikea havaita hänen kasvuaan kohti aikuisuutta juuri muusta kuin tekstiin ripotelluista vihjeistä ajan kulumisesta. Aria jää kaikesta huolimatta jotenkin etäiseksi muista henkilöistä puhumattakaan.

Henkilöiden kohtalot ja osakseen saama kohtelu kyllä koskettavat ja miljöön kuvaus kiehtoo. En muista, milloin olen viimeksi lukenut Iraniin sijoittuvan romaanin. Aria oli minulle mielenkiintoinen sukellus vieraaseen kulttuuriin ja lähihistoriaan, vaikkei lukuelämyksenä ihan niin vaikuttava ollut kuin olisi voinut.

Nazanine Hozar: Aria (Aria)
Suom. Hilkka Pekkanen.
Otava 2020. 431 s.
Äänikirjan lukija Anniina Piiparinen, kesto 14 h 30 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar

Tilasin alkukesästä Bazarilta kirjapaketin, johon valkkasin mielestäni vähän itselleni erilaista luettavaa. Tarkoituksena oli lukea vaihteeksi jotain vähän keveämpää, jolla saisi ajatukset mukavasti nollattua tai ainakin irti tästä riivatusta koronapaniikin lietsonnasta. Lucinda Rileyn Perhosten huone toimikin aika hyvin, mutta Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtiatar ei aivan niin hyvin kuin teoksen romanttisen ulkoasun perusteella arvelin. Itse asiassa koleran iskiessä haciendalle ja saaren kaupunkeihin tunnelmat alkoivat liikaakin muistuttaa nykyuutisointia.

Sokeriplantaasin valtiattarella tarkoitetaan romaanin päähenkilöä eli espanjalaisen ylimystöperheen tytärtä Anaa, joka päätyy Puerto Ricoon aviomiehensä Ramónin ja tämän identtisen kaksosveljen Inocenten kanssa. Kolmikko ottaa haltuunsa miesten suvun omistaman laiminlyödyn sokeriplantaasin kunnianhimoisena suunnitelmanaan saada se tuottavaksi viidessä vuodessa. Tila nimetään uudestaan Los Gemelosiksi.

Ajatus on lähtöisin Analta, joka on innokkaasti tutkinut sukunsa miesten tarinoita valtamerentakaisista rikkauksista. Amerikka väikkyy Anan silmissä jonkinlaisena paratiisina, jossa hän voisi vapaasti toteuttaa haaveitaan. Ramón ja Inocente, erottamattomat veljekset, lumoutuvat Anan kuvaamasta seikkailusta ja taivuttavat rikkaat vanhempansa suunnitelman taakse.

Todellisuus iskee nuorten kasvoille rajusti. Sokeriruo’on viljely ja sadonkorjuu ovat vaativaa ja raskasta työtä. Työvoimana ovat orjat. Koko tila on huonossa hoidossa, ja entistä tilanhoitajaa on huijattu muun muassa orjakaupoissa. Koneet ja rakennukset ovat kelvottomassa kunnossa. Jos kaikkea ei valvoisi pätevä tilanhoitaja Severo Fuentes Arosemeno, mistään ei tulisi mitään. Mutta Ana ei suostu luopumaan unelmastaan. Vaikka orjien käyttäminen työvoimana tuntuu aluksi vastenmieliseltä, oppii hän pian suhtautumaan heihin omaisuutena eikä ihmisinä. Los Gemelos on hänen kohtalonsa.

Ana on teoksen ihmispäähenkilö, mutta lopulta hän on vain väline, jonka avulla kirjailija Esmeralda Santiago kuvaa Puerto Ricon kipeää ja riipaisevaa historiaa. Espanja käytti siirtomaataan häikäilemättä hyväkseen riistäen kaiken irti lähtevän emämaalle suostumatta kehittämään saaren oloja. Valkoisen siirtoväen keskuudessa iti itsenäisyyshaaveita ja afrikkalaistaustainen orjaväestö luonnollisesti haaveili myös vapaudesta. Kummallekaan sitä ei haluttu antaa, koska taloudelliset tappiot olisivat olleet liian suuria.

Santiago kuvaa vastenmielistä järjestelmää tarkkanäköisesti. Isännät osasivat loistavasti perustella itselleen oman toimintansa oikeutuksen. Pelko kuitenkin hiipi arvaamatta pintaan yhä uudelleen. Omaakin väkeä jouduttiin jatkuvasti valvomaan ja pitämään tarkasti tiukassa kurissa.

Anan ja Los Gemelosin tarina on kiehtova. Santiago on kutonut Anan elämänvaiheista poikkeuksellisen juonikudelman, josta ei dramatiikkaa ja yllätyskäänteitä puutu. Silti tai sen vuoksi Ana ja muutkin romaanin henkilöt jäävät lopulta lukijalle valitettavan etäisiksi. Anankaan sisäiseen maailmaan ei päästä kunnolla käsiksi, mikä on oikeasti iso harmi. Santiago ei ole malttanut jättää opettavaa otettaan tarpeeksi sivuun, vaan historian käänteet saavat monin paikoin liikaa tilaa ja ne tunkevat etualalle. Orjuudesta ja ihmisoikeuskysymyksistäkin olisi ehkä saanut enemmän irti kaunokirjallisin keinoin, vaikka vaikuttavasti niitä nytkin käsitellään.

Vaikuttavasti Santiago kuvaa myös Puerto Ricon upeaa ja samalla ankaraa luontoa. Maisemat ovat henkeäsalpaavat, mutta sitten iskee hurrikaani tai jokin muu luonnonkatastrofi ja pistää kaikki polvilleen hetkessä. Kuten alussa totesin, myös kulkutaudit riivaavat saaren asukkaita. Kolera raivoaa Los Gemelosilla mutta myös kaupungeissa. Koska kaupunkien köyhissä osissa tauti riehuu pahiten, päätetään ne polttaa maan tasalle. Jopa Ana kauhistuu tätä. Mihin ihmiset sitten joutuvat? Kysymys ei kiinnosta päättäjiä. Köyhyys ja kurjuus ovat ihmisten omaa syytä.

Sokeriplantaasin valtiatar ei siis tarjonnut sellaista romanttista helppoa viihdettä kuin sen kannen ja nimen perusteella odotin. Itse asiassa romaanin alkuperäinen nimi Conquistadora on hyvinkin kuvaava nimitys Anasta. Ei kirja silti ollut pettymys. Karibianmeren saarten historia ei ollut minulle entuudestaan juurikaan tuttua, mutta nyt sain rautaisannoksen ainakin yhden pienen kolkan osalta.

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar (Conquistadora)
Suom. Hilkka Pekkanen.
Bazar 2020. 560 s.

Ostettu.

Donna Tartt: Tikli (Paksu heinäkuu 2014)

Paksun heinäkuun kolmannelle teokselle alkoi muodostua kovia paineita jo kuukausia sitten, oikeastaan heti, kun ensimmäiset huhut tulossa olevasta Donna Tarttin romaanista alkoivat kantautua korviini. Tartt ja hänen taustajoukkonsa totisesti osaavat markkinoinnin ja median hyödyntämisen taidon. Ideana tuntuu olevan, että vähemmällä saa enemmän. Hämmästyttävästi tämä toimii. Toki on tarvittu esikoisromaanin mykistävä menestys, että nykyiseen tilanteeseen on päästy, mutta siltikin voi vain ihailla.

Kirjailijan tähänastinen romaanituotanto käsittää kolme teosta. Esikoisteos Jumalat juhlivat öisin ilmestyi vuonna 1992 (suomeksi vuonna 1993). Oman kappaleeni kansiliepeessä ylistetään teosta ja verrataan sitä Kärpästen herraan ja Rikokseen ja rangaistukseen. Todetaan myös, että kirja ”ei ole mikään kirjallisuuden kauhukakaran hätäisesti kokoon kyhäämä rahasyötti – Tarttilla meni teoksen hiomiseen yli yhdeksän vuotta”. Tartt on syntynyt vuonna 1963, joten esikoisteoksen hiominen oli siis vienyt lähes koko siihenastisen aikuisiän.

JJÖ:tä kehutaan myös henkeäsalpaavan jännittäväksi ja häpeämättömän korkeakirjalliseksi. Näihin ylisanoihin suhtaudun näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kun olen teoksen vuosien varrella lukenut uudelleenkin, sekä  lempeästi hyväksyen että hieman kulmiani kohauttaen. Tartt on taitava, tai ainakin JJÖ on mahdottoman koukuttavasti kirjoitettu ja se tarjosi molempina lukukertoina upean, nautinnollisen lukukokemuksen. Juoni on punottu ovelasti, ja aikaa henkilökuvaukseen ja muuhun kuvailuun käytetään runsaasti. Molemmista piirteistä pidän kovasti. Tarina sijoittuu amerikkalaiseen opiskelijamaailmaan, älykköinä itseään pitävien nuorten keskuuteen, mikä tuonee kirjaan sen ’korkeakirjallisen’ silauksen, josta myös kovasti nautin. Lyhyesti siis sanottakoon, että JJÖ on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkiromaaneistani.

JJÖ oli huima kansainvälinen myyntimenestys, jonka tuoton turvin varmaankin oli mahdollista hioa seuraavaa romaania taas kymmenen vuotta. Toinen romaani Pieni ystävä ei kuitenkaan lunastanut kaikkien lukijoiden innokkaita odotuksia. Oikeastaan odotusten lunastaminen ei olisi varmaan voinutkaan toteutua. Miten kirjoittaa sama romaani uudelleen? Ainakaan, kun kyseessä ei ollut mikään sarja. Pieni ystävä ilmestyi vuonna 2002, suomeksi vuonna 2003, eli kymmenen vuotta esikoisen jälkeen. Oli pakko vilkaista omia vuoden 2004 alkuun ajoittuvia muistiinpanojani, koska kirjasta ei ole jäänyt paljoakaan mieleen. Muistan vain, että se oli paikoin puuduttavaakin luettavaa, mutta olen kuitenkin pitänyt kirjasta aika lailla ja se on edelleen hyllyssäni JJÖ:n parina.

Yksitoista vuotta myöhemmin eli viime vuonna ilmestyi lopulta kolmas romaani Tikli (suomeksi vuoden 2014 keväällä). Ilkeästi voisi ajatella, että Tartt arvelee määrän korvaavan laatua, sillä kirjat vain laajenevat. JJÖ:n suomennoksessa on 551 sivua, PY:ssä 620 sivua ja Tiklissä musertavat 895 sivua. Ainakin Tiklin kohdalla voi sanoa, että tiivistämiseen olisi ollut varaa melkoisesti. Karsinta olisi voinut jäntevöittää teosta.

Edellisten teosten tavoin Tikli on vallan mainio lukuromaani. Mitään suurta maailmankirjallisuutta ei kaikesta huolimatta ole tämäkään Tarttin romaani, vaikka niin markkinointikoneisto haluaisi uskotella. Loistavaa viihdettä se kyllä on, huolella rakennettu jännitys- ja kasvutarina, jossa on kirjallisuus- ja taideviitteitä pikanttina mausteena. Lopussa vielä varsin suoraan tökätään lukijaa silmään Dostojevskin Idiootilla, jotta nyt varmasti huomaisi, mistä kirjan tarinassa on kyse…

Rakenteeltaan Tikli on simppeli. Alussa näytetään minäkertoja tukalassa tilanteessa amsterdamilaisessa hotellissa, sairaana ja epätoivoisena, kaiken menettäneenä ja henkensä edestä pelkäävänä. Sitten siirrytään tarinan alkuun, neljätoista vuotta taaksepäin ajassa. Kolmetoistavuotiaan Theo Deckerin kaunis, ihana äiti rakastaa taidetta. Isä taas on epäonnistunut näyttelijä, alkoholisti ja peliriippuvainen sekä omille teilleen kadonnut mies. Theon elämä mullistuu sekunnissa lopullisesti, kun terroristit räjäyttävät pommin newyorkilaisessa taidemuseossa. Äiti saa surmansa räjähdyksessä kymmenien muiden uhrien tavoin, mutta Theo jää henkiin. Kummallisen tapahtumasarjan seurauksena Theo kävelee ulos museosta kaiken menettäneenä mutta upea taideharvinaisuus kassissaan. Lisäksi hän on saanut kuolevalta vanhalta mieheltä tehtävän viedä viestin liikekumppanilleen. Monipolvisen tarinan päätteeksi palataan amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen, jossa langanpäät lopulta solmitaan yhteen ja jäljellä on enää lyhyt häivytys (mitä sitten tapahtui -osuus).

Romaanin alku on vangitseva. Taidemuseon tapahtumat on kerrottu loistavasti. On kuin olisi itse mukana ja tuntee Theon valtavan ahdistuksen ja pelon epätodelliseksi muuttuneessa kauhumaailmassa. Myös sen jälkeiset tapahtumat ovat todentuntuisia ja samalla epätodellisia, epätoivon täyttämiä hetkiä. Theolle selviää, että äiti on kuollut. Viranomaisillekin alkaa selvitä, että Theo on vailla huoltajaa. Kadonnutta isää jäljitetään, mutta laihoin tuloksin. Isoisä tarjoaa hotellimajoitusta ainoalle lapsenlapselleen. Onneksi rikkaan koulutoverin vanhemmat ottavat Theon huostaansa, kunnes parempi ratkaisu keksitään. Ja kaiken aikaa Theolla on myös salaisuus, asunnossa piilossa oleva Fabritiuksen mestariteos Tikli. Miten palauttaa taulu ilman hässäkkää? Miksi palauttaa taulu ylipäätään? Miten pitää taulu salassa?

Taulusta muodostuu monia rankkoja elämänvaiheita kokevan Theon pakkomielteeksi. Se on konkreettinen muisto äidistä mutta myös paljon muuta. Se on kuin sormus Frodolle: kielletty mutta kiehtova ja lopulta turmioon vievä konkreettinen pahuus. Theon aarre tuntuu olevan jatkuvassa vaarassa paljastua tai tuhoutua, ja pakkomielle taulusta riivaa koko hänen elämäänsä. Se houkuttaa myös muita. Lisäksi viranomaiset alkavat vuosien varrella vakuuttua, että taulu ei ole tuhoutunut räjähdyksessä vaan se on edelleen jossakin jollakulla. Verkko tuntuu kiristyvän Theon ja taulun ympärillä, kunnes tapahtumat lopulta lähtevät melkoiseen vyöryyn.

Taulu on keskeinen osa juonta, mutta siitä puhutaan tiiliskiviromaanin mittaan kuitenkin aika vähän. Tartt antaa paljon tilaa Theon elämälle ja siihen tuleville ihmisille. Hän kuvailee tarkasti Las Vegasin liepeiden autioita rakennustyömaita, joiden keskelle Theo ajautuu asumaan lähes vuodeksi ja jossa hän tutustuu yhteen elämänsä tärkeimpään ihmiseen Borikseen. Paljon aikaa käytetään myös antiikkiesineiden entisöinnin kuvailuun ja niiden myymiseen, joihin Theo tutustuu vietyään pyydetyn viestin kuolleen miehen liikekumppanille. Myös Theon rakkaudet ja opinnot saavat paljon tilaa, samoin hänen riippuvuutensa. Lääkkeet, huumeet ja alkoholi ovat Theolle arkipäivää, joilla hän koettaa pitää demonit loitolla. Kuvaukset vieroitusoireista ovat pikkutarkkoja.

Loppua kohden romaanin jännite toimintajännärimäisestä loppuhuipennuksesta huolimatta jonkin verran lörpsähtää. Viimeisiä kolmeasataa sivua lukiessani oikeastaan vain odotin, milloin tarina loppuu. Halusin toki tietää, miten Theo selviytyy ulos ahdingostaan, joka vain syveni entisestään joka sivulla. Mutta toisaalta halusin kirjan jo lopulta loppuvan, koska selvää oli, että loppu ei voi ainakaan kaikilta osin millään olla onnellinen. Eikä se sitten sitä onneksi olekaan, vaikka aika näppärästi tauluongelma lopulta ratkeaa.

Loppusivuilla on vielä jollain tapaa turhauttavaa metakirjallista selitystä siitä, miksi Theo on nyt tämän tarinansa pannut paperille ja kuten jo alussa sanoin, alleviivausta siitä, miten Theon ja Idiootin tarinat ovat rinnasteiset. Boris ja Theo pohdiskelevat sattuman perimmäistä olemusta sekä sitä, seuraako pahoista teoista vain pahaa tai hyvistä vain hyvää. Vai voiko olla mahdollista, että hyvästä seuraisi myös jotain pahaa? (Mitä arvelette?! Kylläpä on filosofista!) Theon hyvä ystävä, entisöijä Hobie pohdiskelee sitä, onko oikein kiintyä kauniisiin esineisiin enemmän kuin ihmisiin. Onko väärin käyttää aikaa, rahaa ja taitoja huonekalujen korjaamiseen, jos voisi kuitenkin auttaa vaikka sairaita lapsia samalla vaivalla? Ja niin edelleen.

Tikli oli siis hyvä ja viihdyttävä lukukokemus. Alkupuoliskosta pidin loppua enemmän, ja suorastaan ahmin ensimmäiset viisisataa sivua. Syynä saattoi olla, että nuoresta Theosta oli helpompi pitää kuin aikuisesta Theosta. Tikli ei ole JJÖ:n veroinen omalla asteikollani, mutta parempi kuin PY. Suomennosta lukiessani kiinnitin huomiota jokseenkin runsaisiin oikolukuvirheisiin, joita oli matkan varrella kirjan paksuuden huomioon ottaenkin luvattoman paljon. Kiire näkyy harmillisesti.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch)

Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2014. 895 sivua.

Äitienpäivälahja. Kiitokset perheelle!

Donna Tarttin romaanit:

Jumalat juhlivat öisin (The Secret History)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 1993. 551 s.

Pieni ystävä (The Little Friend)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 2003. 620 s.

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen

Aamun lehden (HS 9.10.)  televisio-osiosta osui silmiin juttu tänään Yle1:llä alkavasta brittisarjasta Veripunainen, lumivalkoinen, jota kehutaan loisteliaaksi toteutukseksi. Jännittävää todellakin nähdä, miten vaikuttava mutta himolukijalta jo melkein unohduksiin vaipunut kirja on kuviksi muutettu. Luin aikoinaan kirjan tuoreeltaan ja kirjoitin siitä arvion, jonka nyt liitän tänne blogiin tuon televisiosarjan Suomen-ensi-illan kunniaksi. Dickensmäisten tarinoiden ystäville tätä tosiaankin voi suositella lämpimästi.

Michel Faberin tiiliskiviromaanin Veripunainen, lumivalkoinen mukana sukelletaan viktoriaaniseen Englantiin. 1870-luvun puoliväliin sijoittuva väkevä kolmiodraama räväyttää lukijan eteen Lontoon niin haisevat sivukadut ja slummit kuin yläluokkaisen Notting Hillin uutuuttaan kiiltävät huvilat ja vihreät puistikot. Faber piirtää ajankuvan pikkutarkasti kaikkine yksityiskohtineen. Myös suomennoksen kieli on pikantin vanhahtavaa.

Runsaan ja värikylläisen tarinan ytimessä on kolme henkilöä, joiden elämät kietoutuvat kohtalokkaasti yhteen. Hajuvesitehtailija Rackhamin hulttiopoika William suunnittelee vielä kolmikymppisenäkin kirjailijan ja kriitikon uraa, vaikka lahjoja ei todellisuudessa ole. Aatelissukuinen vaimo Agnes sairastelee, eikä yhä köyhemmäksi käyvä elämä muutenkaan tyydytä Williamia. Ajan tavan mukaan mies hakee huvia ja lohtua ryyppyjuhlista ja prostituoiduilta.

Eräällä tällaisella retkellään William kohtaa poikkeuksellisen naisen, neiti Sugarin, joka paitsi tyydyttää kaikki miehen fyysiset tarpeet, myös keskustelee älykkäästi niin kirjallisuudesta kuin liikeasioistakin. Kohtaaminen muuttaa perusteellisesti Williamin elämän. Saadakseen Sugarin kokonaan omakseen hänen on ryhdyttävä työhön. Nopeasti William saa vanhan yhtiön uuteen kukoistukseen, ja hetken kaikki näyttää valoisalta: vaimo piristyy rahan avulla ja Sugarista tulee Williamin yksityinen rakastajatar. Agnesin sairaus kuitenkin pahenee, ja Sugar alkaa tavoitella suurempaa palaa Rackhamien elämästä.

Agnes ja Sugar edustavat ajan naiskäsitysten ääripäitä. Agnes on kasvatettu ihanteellisen viattomaksi naiseksi, mikä osaltaan vie hänet tuhoon. Koruompelua ja pianonsoittoa sisältäneeseen opetukseen ei ole kuulunut sanaakaan ihmisen biologiasta, eikä äidin kuoleman jälkeen ole ketään, joka kertoisi Agnesille mitään. Niinpä tyttö luulee kuukautisvuotoa tappavaksi sairaudeksi ja raskauttaan demonien työksi. Synnytys käy yli heikkohermoisen naisen ymmärryksen, eikä Agnes koskaan tiedä tulleensa äidiksi.

Sugarin kohtalo ei ole parempi. Äiti on ilotalon emäntä, joka myy 13-vuotiaan tyttärensä omassa talossaan. Siitä lähtien Sugar joutuu ansaitsemaan elantonsa siinä kuin muutkin talon naiset. Williamin avulla Sugar kuitenkin yrittää pinnistellä kohti toisenlaista elämää.

Naisten, lasten, työntekijöiden ja köyhien elämä näyttäytyy Faberin romaanissa lohduttomana. Miehet hallitsevat maailmaa ehdoitta ja sokeina. Prostituutio tuomitaan moraalittomana, mutta kukaan ei tunnu näkevän, että riettaus ja himo eivät aja naisia tähän halveksittuun ammattiin, vaan nälkä. Williamkin uskoo loppuun asti naiivisti, että Sugar saa aitoa nautintoa heidän intiimistä kanssakäymisestään. Räikeät vääryydet saavat lukijan kiristelemään hampaitaan, varsinkin kun samanlaiset kohtalot ovat totta tänäkin päivänä.

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen (The Crimson Petal and the White). Suomentanut Hilkka Pekkanen. 857 s. WSOY 2004. 

Michel Faberin tuotannosta lisää Taikakirjaimet-blogista.