Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

 

Maija on liian kiltti, sovinnonhakuinen ja myötäilevä. Sitä mieltä ovat kaikki, paitsi aviomies Juhani, joka on varsin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen: Maija hoitaa erinomaisesti kodin ja passaa Juhania kaikin tavoin. Mutta Maija on alkanut vähän päälle viisikymppisenä kyllästyä elämäänsä. Mies käy töissä, ja lapset ovat muuttaneet jo vuosia sitten omilleen. Viherkasvejakaan ei voi loputtomasti hoitaa päiviensä täytteeksi.

Tilanne alkaa muuttua, kun Maija tajuaa, että Juhani on päättänyt ostaa vanhempiensa talon maaseudulta, yli viidenkymmenen kilometrin päästä Kinnaslahdesta, ja muuttaa sinne. Maija ei halua muuttaa, hän haluaa mennä töihin. Ei tule kuuloonkaan, on Juhanin mielipide. Mitä ihmisetkin heistä sanoisivat!

Suurin piirtein tällainen on asetelma Marja-Leena Tiaisen romaanissa Lauantaitanssit. Se sijoittuu aivan 1980-luvun alkuun noin vuoden sisään, ja tapahtumapaikkana on edellisestä romaanista Sydänystäväni Kirsti tuttu Kinnaslahti jossakin Savon suunnalla. Vaikka miljöö on sama, ovat romaanit täysin itsenäisiä teoksia, joten lukemisjärjestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Maijan ja Juhanin parisuhteen asetelma on ällistyttävän tuttu. Tuntuu, että omassa elinpiirissäni oli aikoinaan nelisenkymmentä vuotta sitten paljon pariskuntia, jotka olivat jämähtäneet vastaavaan tilanteeseen. Tiainen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa ällistyttävän tarkkanäköisesti. Sodan käynyt aviomies ei asioistaan paljoa puhunut, ja vaimon oli syytä olla lähtövalmis, kun aika oli. Kotityöt oli tiukasti jaettu vaimon ja miehen tehtäviin, eikä poikkeuksia tehty. Elämä sujui tuttujen rutiinien mukaisesti.

Tarinan mittaan aika moni kysyy Maijalta, rakastaako tämä vielä Juhania. Kysymys hätkähdyttää Maijaa joka kerta, eikä vastaus ole mitenkään yksiselitteinen. Mitä rakkaus on, kun on oltu 35 vuotta yhdessä? Ollaanko yhdessä vain tavan vuoksi? Kun naapurin Martti alkaa asettautua omituisen usein kohdakkain Maijan kanssa, alkaa mieleen nousta muitakin mahdollisuuksia.

Tiainen jatkaa suoraviivaista kerrontaansa. Romaani on helppo- ja nopealukuinen, ja itse ahmaisin sen yhtenä leppeän toimettomana kesälomapäivänä. Meille noin kuusikymppisille lukijoille Lauantaitanssit on myös ihana nostalgiasukellus nuoruuden aikoihin, kesään, jona Charles ja Diana vihittiin, ja talveen, jolloin Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Tiainen on tehnyt taustatyön huolella, ja ajankuvaa täydentäviä yksityiskohtia suorastaan vilisee kirjan sivuilla.

Maija toteaa romaanin lopulla, että sen ajan lapsilla on kaikkea mitä toivoa saattaa yltäkylläisesti. Lisäksi naisen asema on hänen aikanaan edennyt huimia harppauksia. Vaikka hän itse jahkailee ja tuskailee omaa elämäänsä koskevien päätösten äärellä välillä sietämättömästi, pidin hänestä lopulta kovasti. Maijan sisällä on kuin onkin vahva ja päättäväinen nainen, joka tekee asioita, joita ei olisi itsekään ennen uskonut.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Icasos 2022. 279 s.

Arvostelukappale.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

 

Tuntuu pikkuisen hassulta lukea kirjaa, jonka mahdollisesti ajateltua kohderyhmää tuntee lähes täsmälleen edustavansa. Marja-Leena Tiaisen romaani Sydänystäväni Kirsti näet kertoo hyvin kaltaisestani myöhäiskeski-ikäisestä naisesta. Sirkka on tavallisista tavallisin nainen, joka elää hyvin tavallista arkea. Iäkäs äiti on vanhusten palvelukodissa, omien sisarusten kesken on pientä kitkaa, aikuiset lapset etsivät paikkaansa elämässä ja aviomies on vähitellen jäämässä eläkkeelle.

Romaanin aikajänne on vuoden mittainen. Alussa Sirkan paras ja rakkain ystävätär Kirsti saa surmansa liikenneonnettomuudessa heinäkuussa 2011, juuri Sirkan 59-vuotispäivän jälkeen. Miljöönä on savolainen pikkupaikkakunta Kinnaslahti, jonka pankissa Sirkka työskentelee sijoitusneuvojana. Hänen rauhallinen ja sopuisa aviomiehensä Pentti on postinjakaja.

Kirstin kuolema on Sirkalle hirvittävä järkytys ja menetys. Hän myös tuntee syyllisyyttä ystävänsä kuolemasta. Kun Kirsti on haudattu, alkaa Sirkka vierailla haudalla lähes päivittäin. Sirkka ja Kirsti ovat matkustelleet yhdessä ja harrastaneet monenlaista kulttuuria. Miehet ovat keskittyneet yhteiseen kalastusharrastukseensa ja Kirstin aviomies Veikko yrityksensä pyörittämiseen. Kun Kirsti on poissa, Sirkalla ei enää ole ketään, jolle voisi puhua asioistaan ja jonka kanssa voisi jakaa itselleen rakkaat harrastuksensa.

Vuoden mittaan Sirkan elämään kertyy muitakin stressitekijöitä, ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että hän saa masennusdiagnoosin ja joutuu jäämään sairauslomalle. Edessä oleva 60-vuotispäiväkin hirvittää. Vanheneminen tuntuu ahdistavalta. Onko epämieluisalta tuntuvaa merkkipäivää pakko jotenkin juhlistaa? Lopulta Sirkka huomaa päätyneensä viettämään syntymäpäiväänsä olosuhteissa, joita ei olisi kuunaan uskonut mahdollisiksi.

Sirkka on vähän kiusallisenkin samastuttava henkilö. Vielä miltei kuusikymppisenäkin tulee helposti sanaharkkaa sisarusten kesken, ainakin, kun on hoidettavana vanhempien asioita. On vaikeaa irrottaa aikuistuvista lapsistaan ja hyväksyä, että heidän on saatava tehdä omat ratkaisunsa. Pitäisi osata olla kyselemättä ja arvostelematta. Ja entä avioliitto sitten? Miten saisi kielensä pysymään paremmin kurissa? Mitä väliä sillä on, menevätkö matot siivoamisen jälkeen oikeille paikoilleen, kunhan on imuroitu huolella? Sirkkakin toteaa lopulta, että Pentti on sittenkin paras mahdollinen aviomies.

Sydänystäväni Kirsti -romaanissa ei tapahdu mitään kovin mullistavaa. Siinä synnytään ja kuollaan, rakastutaan ja erotaan, riidellään ja sovitaan kuten ihan perusarjessa on tapana. Sirkka sairastuu ja alkaa vähitellen toipua. Tiaisen kerronta on arkista ja selkeää, kikkailematonta. Kaikesta tästä huolimatta huomasin jossain vaiheessa nauttivani kirjasta kovasti! Luin sen muutamassa tunnissa uppoutuneena vähäeleiseen tarinaan.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti
Icasos 2020. 279 s.

Arvostelukappale.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää.
Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta.
Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhön.

Kirjailija Tatu Kokko kertoo romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki jälkisanoissa, että idea kirjasta syntyi jo vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Heinäkuun päivä kirjoittamisen yhteydessä. Heinäkuun päivässä on mukana Minna Canth, ja Kokko ajatteli, että Canth voisi olla myös jonkin tulevan romaanin keskeinen henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa ’tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin aivan muuta’.

Kävelevien patsaiden kaupunki on tosiaan jotakin aivan muuta! Se onnistui tyrmäämään minut melko totaalisesti, positiivisessa mielessä siis. Jälkisanoissaan kirjailija tiivistää teoksensa: ”…kuopiolainen kirjastonhoitaja tutkii Minna Canthia, eläytyy historiaan ja kirjoittaa itsensä sinne mukaan.”

Vilja on kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja, jolla on vuosia ollut työn alla Minna Canthia käsittelevä käsikirjoitus. Kirjoittaminen kuitenkin tökkii, kuten kaikki muukin, sillä Vilja on pienestä asti sairastanut vakavaa mielialahäiriötä. Vaikeiden ja myrskyisien murrosiän vuosien jälkeen sairautta alettiin hoitaa vahvalla lääkityksellä, joka saa kaiken tuntumaan tasaisen harmaalta. Lääkkeiden avulla ja siskonsa tukemana Vilja on kuitenkin opiskellut ammattiin ja päätynyt töihin Kuopion pääkirjastoon.

Jo ihan pikkutyttönä Vilja on tutustunut kotikaupunkinsa patsaisiin. Siis ihan konkreettisesti tutustunut, sillä Viljalle patsaat heräävät eloon, laskeutuvat jalustoiltaan ja puhuvat Viljan kanssa. Hänen suosikkinsa on kotitalon läheisessä puistossa korkeuksissaan tuimana istuva Pronssirouva, joka toteaa pienelle Viljalle kerran: ”Vilja, olet erityinen. Näet asioita, jotka on muilta salattu.”

Kymmenen vuotta tiukasti lääkittynä ja siskon tarkasti valvomana on siis takana. Nyt kuitenkin Vilja on päättänyt, että kirjoitusprojektiin on saatava vauhtia, joten on salaa vähennettävä lääkkeiden syömistä. Lääkittynä hän ei pysty saamaan tekstiinsä sitä imua ja aitoutta, jota hän siihen toivoo. Parhaimmillaan Vilja nimittäin pystyy halutessaan matkustamaan ajassa ja sujahtamaan Minnan nahkoihin, ajattelemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita. Kulkiessaan kotikaupungissaan Minnan jalanjäljillä Vilja etsii Minna Canthin elämästä kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä.

Viljan kautta lukija kohtaa elävän, aidon tuntuisen Minnan arkensa keskellä. Kokko toteaa jälkisanoissaan kirjoittaneensa Minna Canthista myös seksuaalisesti kiihkeän ihmisen. Se onkin totta. Myös Vilja alkaa havahtuessaan lääkehuuruistaan yllätyksekseen oivaltaa olevansa nainen, joka kaipaa kosketusta ja rakkautta. Sitten hän kohtaa komean ja kiltin museoharjoittelija Kareem Singhin.

Kävelevien patsaiden kaupunki on oikea kirjallisuus- ja kulttuuriharrastajan unelmaromaani. Siinä puhutaan paljon kirjoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Kohtaukset Kuopion kirjastossa ja museossa ovat taianomaisen upeita. Kirjassa kuvataan Kuopion kaupunkia rakastavasti ja lämpimästi niin Viljan kuin Minnankin aikaan.

Maagisen realismin häivähdys tuo romaaniin lisäulottuvuuden, josta nautin kovasti. Lisäksi tarinassa on monenlaista mielenkiintoista ja tärkeääkin pohdittavaa. Miten hoidetaan mielenterveysongelmia, miten määritellään sairaus tai terveys ja kuka ne määrittelee? Mitkä ovat potilaan oikeudet? Paljonko siedetään erilaisuutta? Miten eri kulttuurien kohtaaminen sujuu? Tässä muuten on herkullinen asetelma, kun sekä Vilja että Kareem vievät toisensa tapaamaan vanhempiaan. Maailmat todellakin törmäilevät!

Tempauduin Kokon luomaan tarinaan ja nautin sen yllätyksistä. Pidin sekä Viljasta että Kokon näkemyksestä Minna Canthista. Kummallakaan ei ole helppoa, mutta naiset ovat sitkeitä. Kirjoittaminenkin on heille yhteinen intohimo ja kutsumus, yhdistävä lanka vuosikymmenten halki.

Ihastuin siis Kokon teokseen ja siihen, miten luontevasti Kokko ikään kuin sujahtaa Minna Canthin nahkoihin Viljan avulla. Positiivisten tuntemusten siivittämänä sain myös vihdoin murrettua päästäni esteen, jonka olin tahtomattani rakentanut Minna Rytisalon Rouva C. -romaanin lukemisen eteen.

En osaa järkisyin perustella, miksi en ole kyseistä teosta pystynyt aikaisemmin lukemaan. Rakastin Rytisalon esikoisromaania Lempi, jonka olen lukenut pariinkin kertaan (kirjoitin siitä aikanaan lehtiarvion, ja sitten teos oli mukana Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalla). Minna Canth taas on ollut opiskeluajoista asti idoleitani. Mutta ehkä odotukset juuri näistä syistä vain kasvoivat liian koviksi? En tiedä.

Joka tapauksessa nyt vihdoin uskalsin avata Rouva C:n kannet. Ja kyllä kannatti uskaltaa! Rytisalon taitava kielenkäyttö ja nautinnollisen sulava tarinankuljetus lumosivat minut miltei heti. Romaani alkaa suurin piirtein siitä, kun Minna Johnson saa vanhempansa lähettämään hänet Jyväskylään opettajaseminaariin, johon on Uno Cygnaeuksen vaatimuksesta alettu ottaa myös naisopiskelijoita. Lopussa hiljattain leskeksi jäänyt rouva Canth muuttaa lapsineen Kuopioon ottaakseen hoitoonsa vanhempiensa kangaskaupan.

Tämä ajanjakso on heikoimmin dokumentoitua aikaa Minna Canthin vaiheista, joten se antaa kirjailijalle liikkumavapautta. Millaista oli olla herrastyttöjen joukossa seminaarissa? Miten Minna suhtautui lehtori Canthin kiinnostukseen ja kosintaan? Miltä tuntui luopua ammattihaaveista ja päätyä lehtorin rouvaksi ja pian ison perheen äidiksi?

Näitä kysymyksiä ratkoessaan Rytisalo on hienosti punonut yhteen Cantheista tiedettyjä faktoja itse luomaansa fiktioon ja tuloksena on hieno ja lämmin kuvaus avioliitosta, aviopuolisoista ja perheestä. Minna Canthin kirjallinen ura ja yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli ovat vasta aluillaan, mutta merkkejä on jo vahvana ilmassa. Tätäkin puolta Rouva C:ssä kuvataan.

Kokon ja Rytisalon käytössä on mitä ilmeisimmin ollut ainakin osittain samoja lähteitä, tietenkin, ja niinpä kirjoissa kuvataan muutamia samoja yksityiskohtiakin, kuten Jyväskylän postimestari Robert Kiljanderin osuutta Minnan kirjallisen uran alkumetreillä. Oli hauskaa vertailla, miten eri kirjailijat näitä aiheita olivat käsitelleet. Minna Canthista on heidän näppäimistöillään muotoutunut hieman erisävyinen nainen, mutta lopulta yhtäläisyyksiä lienee enemmän kuin eroja. Sillä ei tosin ole merkitystä, vaan kumpaankin tutustuin ilomielin. Molemmat teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019. 370 s.

Arvostelukappale.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018. 367 s.

Ostettu.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Kirjailija Marja-Leena Tiainen kertoi viime keväänä, että hänen nostalgisille Kuopio-kirjoilleen on tulossa täydennystä, kun Kanslian naiset -niminen romaani ilmestyy. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta lainasin ja luin aiemmat teokset eli Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia, koska arvelin, että uusimman osan varmasti tulisin jossain vaiheessa lukemaan.

Kanslian naiset -romaanin kustantaja Icasos nimittää sitä lukuromaaniksi. Hieman epätarkka termi sopii kaikkiin Tiaisen Kuopio-romaaneihin mielestäni erittäin hyvin. Ne ovat sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa. Sarja kertoo hyvin arkisesta elämästä useamman naisen näkökulmasta, eikä kovin kummoisia juonia tai käännekohtia ole. Mukana on tietysti myös sydämenasioita, mutta makea romantiikka on tarinoista kaukana.

Sarja on myös hyvin väljä siinä mielessä, että kirjat ovat kaikki täysin itsenäisiä teoksia, jotka voi lukea kaikki järjestyksessa tai sitten vaikka vain viimeisen osan. Yhdistävänä tekijänä on Kuopion lisäksi vain Huttusen perheen sisarussarja, joka on kotoisin maaseudulta Kuopion liepeiltä. Kotitalo sijaitsee pienellä saarella, jonne pitää kesäisin soutaa veneellä. Rospuuttoaikaan koululaiset ja työssä käyvät perheenjäsenet joutuvat majoittumaan sukulaisten nurkissa kaupungissa.

Sisarussarjaan kuuluu Kanslian naisten päähenkilöistä Eeva-Liisa. Hänen veljensä Tapsan vaimo Virve on toinen näkökulmahenkilö, ja kolmas ääni on viisikymppinen Tuulikki, joka ei kuulu Huttusen perheeseen.

Eeva-Liisa oli mukana myös Kulmakaupan naisissa, jonka tapahtuma-aikaan hän oli taideopinnoista haaveileva 16-vuotias tyttö. Akatemiaopinnoista ei kuitenkaan tullut mitään, ja Eeva-Liisa on palannut kotiin ja opiskellut kauppakoulussa. Romaanin alussa Eeva-Liisa lopettelee merkonominopintojaan sekä haaveilee vakituisesta työstä ja asunnosta kaupungissa. Sopivasti kaupunginkansliassa avautuu sijaisuus, johon Eeva-Liisa tarttuu.

Virvellä ja Tapsalla on kaksi poikaa, joista vanhempi Mika aloittaa koulun syksyllä 1971. Pariskunta asuu ahtaasti pienessä kaksiossa. Kumpikin puolisoista käy töissä. Penkkiurheilua intohimoisesti harrastava Tapsa on automyyjä ja Virve Kuopin kaupungintalon kansliassa toimistovirkailijana. Virven haaveet kirjastonhoitajan ammatista ovat valuneet tyhjiin, kun hän on rakastunut ja tullut raskaaksi. Kotiäidiksi hänestä ei oikein ole, ja huoli lastenhoidon järjestymisestä on jatkuvaa, kunnalliseen päivähoitoon kun pääsevät vain todella vähävaraisten lapset.

Tuulikin sulhanen kaatui sodassa, eikä uutta rakkautta löytynyt. Niinpä oli luonnollista, että perheetön Tuulikki muutti sairastelevan äidin kanssa asumaan. Näin veli saattoi keskittyä rauhassa uraan ja perheeseen. Tuulikki kuuluu kaupungintalon kanslian vakiokalustoon ja toimii kaupunginsihteeri Rantalan sihteerinä. Moitteettomasti käyttäytyvä herrasmies on pari vuotta sitten jäänyt leskeksi ja suree edelleen vaimonsa poismenoa.

Kanslian naiset on oikea nostalgiasukellus 70-luvun alkuvuosiin. Tiainen kuvaa tavallisten valkokaulustyöläisten arkea ja loihtii mainioita tunnelmakuvia lukijan silmien eteen väreineen, makuineen ja hajuineen. Toimeentulo on niukkaa, mutta paremmasta elintasosta on jo vahvoja merkkejä ilmassa. Huttusten sisarusten vanhemmat elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin heidän lapsensa. Puhelin, televisio ja auto ovat vähitellen arkipäiväistyvää ylellisyyttä ainakin kaupunkilaisten elämässä.

Kolmen eri-ikäisen ja erilaisissa elämäntilanteissa olevan naisen silmien kautta nähtynä pikkukaupungin arki avautuu mielenkiintoisesti. Työelämäkuvauksena Kanslian naiset on mainio. Kaupungin virastossa pyörii vilkas virkakaruselli, kun paikkoja avautuu ja niihin haetaan niin talon sisältä kuin ulkopuoleltakin. Oikeanvärisestä jäsenkirjasta saattaa olla arvaamatonta apua.

Usko toimistotöiden loppumattomuuteen on vankkaa ja työpaikka kansliassa on haluttu etu. Vähitellen tekniikka kuitenkin ujuttaa lonkeroitaan myös Kuopion kaupungintalolle. Paperivaraston valtaa Rank Xeroxin valokopiokone, ja mekaanisten kirjoituskoneiden tilalle saadaan vähitellen sähköisiä versioita. Muutoksen tuulen saattaa jo aavistaa.

Koska itse muistan kohtalaisen paljon omasta lapsen ja teinin arjestani 70-luvultakin, oli kirjan lukeminen erityisen hauskaa. En kyllä silti yhtään haikaile takaisin noihin aikoihin. Nykyään pääosin helpostikin hoidettavissa olevat sairaudet korjasivat lopullista satoa tuosta vain. Naisen osa ei sekään ollut kovin kaksinen, koska ehkäisymenetelmät eivät olleet lähelläkään nykytasoa. Raskauden pelko oli monelle jatkuva murhe muista naistenvaivoista nyt puhumattakaan.

Luin syksyllä Sirpa Kähkösen romaanin Muistoruoho, joka sijoittuu sekin Kuopioon ja kesään 1972, eli kirjoilla on osin sama miljöö. Kanslian naiset ja Muistoruoho täydentävät toisiaan naisten elämän kuvauksina, koska Kähkösen päähenkilöt ovat kahdeksanvuotias Hilla ja kuusikymppiset Anna ja Helmi.

Kummassakin teoksessa nousee vahvasti esille sota-ajan suora vaikutus 70-luvun suomalaisten elämään. Eihän se ihme olekaan, kun sotavuosista oli kulunut hädin tuskin 25 vuotta, vain tuokio siis. Tiaisen teoksen Tuulikki on itsekin ollut sodan aikana palveluksessa ja Virve on jäänyt sodan takia isättömäksi. Huttusten isä näkee edelleen painajaisia, mutta ei halua puhua kokemuksistaan kenellekään.

Koska olen lukenut jo aiemmatkin kirjat ja vielä suhteellisen hiljattain, oli mukavaa myös kuulla, mitä aikaisemmissa kirjoissa seurattujen naisten ja miestenkin elämään kuului nyt, muutamaa vuotta myöhemmin. Vanhoja tuttuja nimittäin vilahteli välillä tarinassa taustalla. Mielelläni palaisin vielä uudelleenkin Kuopioon 70-luvulle.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset
Icasos 2019. 384 s.

Arvostelukappale.

Tatu Kokko: Rob McCool -sarja 1 ja 2

 

Viisitoistavuotias Rob McCool asuu pohjoisen Fennonian perukoilla Pirunkirnun piiloluolastossa irlantilaisen perheensä ja heimonsa parissa. Rob on McCoolin perheen kaksospareista nuoremman toinen jäsen, salskea nuorukainen, jonka ulkonäössä mielenkiintoisinta ovat silmät – ne ovat eripariset, toinen jäänsininen, toinen kullankeltainen. Kepposia ja kujeita rakastavat veljekset ovat pikkupojista asti treenanneet erilaisten aseiden käyttöä ja leijulautojen käsittelyssä he ovat mestarillisen taitavia.

Pohjoinen Fennonia on Skandien valtakunnan itäistä rajaseutua. Rajan takana on suuri Novgorod, jonka sisäiset valtasuhteet vaikuttavat sekavilta ja epävakailta. Prinssi Vladimirin henkilökohtaisiin valtapyrkimyksiin sota sopisi enemmän kuin hyvin ja hänellä onkin mielessään pirullinen juoni eteläisen Sultanaatin varalle. Valid sultanan pyhä koodinkantaja tietoineen olisi oiva väline tässä pelissä. Nuori neito, jonka mieleen Sultanaatin salaisimmatkin tiedostot on ohjelmoitu, on jo miltei Vladimirin hyppysissä, kun ärsyttävät irlantilaisnulikat sotkeutuvat kuvioihin ja pilaavat kaiken. Mutta huima seikkailu on vasta alussa!

Miten irlantilaiset ovat päätyneet Fennonian erämaihin, ei käy ilmi Tatu Kokon toistaiseksi kaksiosaisen Rob McCool -sarjan seikkailuromaaneista Rob McCool ja Krimin jalokivi ja Rob McCool ja Kirottu metsä. Selitykset on muutenkin karsittu näistä kirjoista minimiin ja satsattu täysillä toimintaan ja yllätyksellisiin juonenkäänteisiin. Lukija saa koota teosten maailman rakennuspalasia melkoisessa vauhdissa!

Vähitellen kuva alkaa hahmottua. Muinaiselta haiskahtava maailmanjärjestys (vai sittenkin jonkinlainen vaihtoehtohistoria?) on miljöön pohjakudoksena. Luonto on turmeltumaton, ja vaikka toisaalta elinpiiri vaikuttaa alkeelliselta, on teknologia joiltakin osin tehnyt mielettömiä loikkia. Sotilaiden vakiovarustuksiin kuuluvat kulkemista helpottavat leijuvyöt, napinpainalluksella aktivoituvat sädehaarniskat, tuhovoimaiset konetuliaseet ja – miekat. Ihmismieltä laajennetaan ja stimuloidaan shamanistisella käärmetervalla tai kytkemällä tietokoneen piuhat korvan taakse sijoitettuun istukkaan.

Juonikuviot ovat siis monipolvisia ja vauhdikkaita, enkä ryhdy niitä tässä sen enempää avaamaan (lukekaa toki itse!). Kirjat on selvästikin tarkoitettu jatkuvajuoniseksi sarjaksi, joten suosittelen julkaisujärjestyksessä lukemista lämpimästi. Arvelisin, että Rob McCoolin seurassa viihtyvät mainiosti lukijat noin kymmenvuotiaista ylöspäin (ottaen huomioon suuret yksilölliset vaihtelut, tietysti). Seikkailut ovat jännittäviä ja henkilöille tapahtuu pelottaviakin asioita. Sodat kuvataan tuhoisiksi ja niissä kuolee ja silpoutuu väkeä pahimmillaan kuin meren mutaa, mutta mitään väkivallalla tai raakuudella mässäilyä kirjoissa ei ole. Sota ja tappaminen eivät siis ole kirjassa pelkkää poikien hurjaa seikkailua vaan vakavampaa aspektia on tarjolla myös.

Pidin myös Kokon tavasta kirjoittaa tasa-arvoista toimintaseikkailua. Rob McCool on teosten nimi- ja päähenkilökin, mutta yhtä tärkeä tarinan kannalta on orjatyttö Kaarne, jonka taidot ja rohkeus peittoavat miehetkin tarpeen tullen. Jonkinlaisina koneesta tipahtelevina jumalina toimivat has’assinit Asha ja Omar, joiden hahmoina ovat niukka-asusteinen kaunotar ja nelikätinen otus mutta joiden todellinen olemus jää toistaiseksi hämärän peittoon. Tarinan maailmassa törmätään ainakin kahteen yhteiskuntamalliin, joissa miehet on täysin alistettu raskaimpiin töihin ja siittämiseen kelpaaviksi orjiksi.

Kokko siis yhdistelee ennakkoluulottomasti erilaisia aineksia kirjallisuusperinteestä ja genreistä. Mukana on myös aimo kauhallinen pelimaailman tunnelmia. Yhtä ennakkoluuloton on ollut myös Kokon kirjoittamistekniikka. Molemmat Rob McCool -kirjat on nimittäin kirjoitettu avoimessa Livekirjailija-blogissa, jossa kuka tahansa seuraaja on voinut kommentoida tekstiä ja ideoida yhdessä kirjailijan ja toisten kommentoijien kanssa juonenkäänteitä ja muita teosten yksityiskohtia. Kaikki materiaali on edelleen blogissa nähtävillä.

***

Kaikki tämä vaikuttaa niin mielenkiintoiselta ja mahtavalta asialle omistautumiselta, että päätin hieman kysellä kirjailija Tatu Kokolta itseltään Rob McCoolin, kirjoittamisprojektin ja videoäänikirjan taustoista. Tällaisen keskustelun kävimme:

Kirjojen maailma on kutkuttava yhdistelmä (vaihtoehto)historiallista, jopa myyttistä seikkailua ja kyberpunkin elementtejä, pelimäisyyttäkin on mukana aimo kauhallinen. Mistä idea tällaiseen yhdistelmään on saanut alkunsa? En edes lähde utelemaan, miten kummassa irlantilaiset oikein eksyivät Savon ja Kainuun rajoille ... 

”On todella hankala saada kiinni, mistä ideat kirjoihin ovat tulleet. Teen koko ajan muistiinpanoja kirjoittaessani, mutta prosessi on niin pitkäkestoinen, laaja ja monipolvinen, että siitäkin huolimatta on vaikea poimia vastauksia ensimmäiseen kysymykseesi.

Olen täyttänyt tähän liittyen kahdeksan muistikirjaa. Aloitin ideoinnin vuonna 2011. Kehittelin jonkin aikaa tarinaa, jossa ystäväporukka löytää portin toiseen ulottuvuuteen, toiseen maailmaan. Siinä hahmotelmassa oli mukana aimo annos magiaa ja fantasiaa. Vähitellen taikuus hiipui pois, samoin toinen ulottuvuus.

Jo varhaisessa vaiheessa olivat mukana lentävät veneet, sitten leijulaudat (poikani esitteli sopivassa kohdassa legoista rakentamaansa ukkelia, joka viiletti leijulaudalla). Pidän historiasta ja minua on aina kiehtonut renessanssin ja barokin aika. Osaksi sen takia vaihtoehtoisen historian ajaksi valikoitui barokkia muistuttava aika. Tiede kiinnostaa myös. Painovoima-aallot, hiukkaset ja painovoiman kumoaminen. Ja tietenkin antiikin myytit ja historia ovat aina olleet lähellä sydäntäni.

Mielikuvitukseni lähtee välittömästi laukkaamaan, kun ajattelen, kuinka kulttuurit, kansat ja uskonnot ovat muotoutuneet vuosituhansien saatossa. Halusin kai tehdä eräänlaisen tarinallistieteellisen kokeen, millainen maailma voisi olla, jos asiat olisivat menneet toisin jossakin kohtaa historiaa. Mitä jos kreikkalaiset olisivat saaneet korkean teoreettisen tietämyksensä käytännön tasolle jo varhaisen antiikin aikana? Mitä jos korkea teknologia olisi kehittynyt vuosisatoja aikaisemmin verrattuna omaan maailmaamme?

Pelimäisyys tuli mukaan ehkä hieman vahingossa. Halusin viedä kännykkäkommunikoinnin astetta pidemmälle. Mukaan tulivat etsimet. Sitten joskus vuonna 2012 olimme laskettelemassa Kolilla. Aloin keksiä tuolloin 8-vuotiaan tyttäreni kanssa hississä istuessamme laseja, joiden kautta voisi nähdä virtuaalisen todellisuuden tämän tavallisen lisäksi. Kuvittelimme, kuinka siistiä olisi leikkiä virtuaalisilla Littlest Pet Shop -hahmoilla, jotka voisivat olla “eläviä” ja jotka näkisi erikoislasien läpi. Tämä siis neljä vuotta ennen Pokemon GO:ta. Kyberpunk tuli mukaan virtuaalisuuden ja tietoverkkojen kautta. Olen toki lukenut Neurovelhoni ja katsonut Matrixini ja myönnän auliisti saaneeni niistä vaikutteita, kuten lukemattomilta muiltakin tekijöiltä aina Burroughsista, Frank Herbertin, Asimovin ja Haruki Murakamin kautta Rick Yanceyhin.

Irlantilaisista vaikutteista en malta olla sanomatta, että ihailen suuresti irlantilaisia kirjailijoita. Myös kansa, kulttuuri ja erityisesti vanhat irlantilaiset tarinat kiinnostavat. Irlannilla ja Suomella on yllättävän paljon yhteistä. En pitkästytä Sinua yksityiskohdilla. Lisäksi Irlantilaisia on kuritettu aikojen saatossa oikein olan takaa. Heitä on orjuutettu, pakotettu omaksumaan vieras kulttuuri ja viety vankeina maailman ääriin. Monet ovat paenneet kotisaareltaan paremman elämän toivossa. Minun tarinassani eräs porukka lähti Fennonian (Suomen) suuntaan ja asettui sinne.”

Olet kirjoittanut molemmat teokset julkisessa blogissa niin, että kuka tahansa on voinut antaa vinkkejä, ideoita ja kommentteja tekstin edetessä. Mistä idea tällaiseen menetelmään? Kuinka paljon vaativampaa tällainen kirjoittaminen on tavallisempiin menetelmiin verrattuna?

”Blogissa kirjoittaminen lähti siitä, että minua itseäni olisi kiinnostanut aikoinaan tietää, kuinka kirja syntyy. Nähdä kirjoittamista reaaliaikaisesti. Ajattelin tarjota muutamille halukkaille seuraajille tuon mahdollisuuden. Ensin oli tarkoituksena, että mukana olisi vain pari koulua Kuopiosta. Kertoisin kirjoista ja kirjoittamisesta. Samalla kysyisin vinkkejä siitä, mitä nuoret haluaisivat kirjan pitävän sisällään. Kun mietin kommentoinnin mahdollisuutta, parhaaksi alustaksi valikoitui blogi.

 Ensi alkuun oli todella jännittävää kirjoittaa avoimesti. Vähitellen siihen turtui. Siihen, että hävettävän kökkö raakateksti oli kaikkien näkyvillä. Positiivinen kannustus rohkaisi. Olin päättänyt, että otan kaiken palautteen vastaan avoimin sydämin ja annoin ideoiden ja vinkkien vaikuttaa tekemiseeni. Siitä oli myös aidosti hyötyä. Tämän tapainen menetelmä ohjaa kirjoittamaan kronologisesti. Ehkä siksi, että sitä olisi helpompi seurata. Ajattelin, että menköön niin, vaikka se kahlitsikin tekemisen vapautta.

Jossakin vaiheessa otin yhteyttä Äidinkielenopettajien liittoon. Liiton jäsenlehdessä julkaistiin artikkeli livekirjoittamisestani. Laitoin myös viestejä eri puolille yläkouluihin ja lukioihin. Kun blogi on helposti kaikkien saavutettavissa, niin miksi rajata kommentointimahdollisuutta vain muutamaan kouluun? Näin sitä asiaa tuumin. Kommentteja sateli loppujen lopuksi vaikka mistä ja olen käynyt vierailemassa kirjoittamisen aikana monella koululla. Kommentteihin vastaaminen ja vierailut ovat vieneet aikaa kirjoittamiselta, mutta ne ovat olleet äärimmäisen hienoja kokemuksia: olla vuorovaikutuksessa nuorten kanssa, viedä heille kirjallisuuden ilosanomaa.”

Ensimmäinen Rob McCool -romaani on luettu ääneen Youtube-videomuodossa. Mukana on melkoinen joukko miesjulkkiksia. Kuinka helppoa tai vaikeaa oli saada vierailijat mukaan projektiin? Minusta idea on aivan loistava ja jos olisin koulussa töissä, hyödyntäisin niitä aivan varmasti opetuksessa. Oletko saanut tästä projektista paljon palautetta ja millaista se on ollut?

”Videoäänikirjan tekeminen oli haastavaa, mutta myös todella mukavaa ja antoisaa. Yksitoista mieslukijaa lähti mukaan mielellään ja täysin talkoohengessä. Muutama kieltäytyi. Ja täytyy sanoa, että vaivatta ei homma hoitunut. Monta mutkaa oli matkassa ennen kuin koko paketti oli kasassa. Kysyin tasapuolisuuden nimissä mukaan useita naisiakin, mutta heitä osallistuminen ei kiinnostanut.

Toivoisin todella, että kouluilla hyödynnettäisiin tämä tarjolla oleva ilmainen materiaali, erilainen tapa “lukea” kirja. Pitäisi saada vain tehokkaammin sana leviämään. Palautetta ei ole tullut kovin paljoa, mutta se on ollut poikkeuksetta positiivista. Eräs viides luokka oli kuunnellut kirjan kuvistuntien yhteydessä. He lähettivät minulle nipun tarinan inspiroimia piirustuksia. Se tuntui todella mukavalta.”

Rob McCool ja Kirottu metsä päättyy minusta niin, että jatkoa on odotettavissa. Olenko oikeassa?

”Rob McCoolin tarina jatkuu vielä muutaman kirjan verran. Aikataulusta en osaa sanoa. Olen tällä hetkellä kokopäivätöissä opettajana ja kirjoitan historiallista romaania Minna Canthista. Sen on määrä ilmestyä vuonna 2019.”

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Icasos, 2015. 284 s. 

Videoäänikirja

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä
Icasos, 2017. 331 s.

Lämpimät kiitokset kirjailija Tatu Kokolle paneutuneista haastatteluvastauksista ja kirjasarjan arvostelukappaleista!

Rob McCool ja Krimin jalokivi oli vuoden 2016 Savonia-palkintoehdokkaana. 

***

Nuorten, erityisesti poikien, vähenevästä lukuharrastuksesta on puhuttu paljon ja syystä huolestunein äänenpainoin. Lukutaidon tärkeyttä ja lukuharrastuksen kaikinpuolista hyödyllisyyttä mutta myös ihanuutta ei varmaan voi liikaa korostaa. Samaan aikaan tuntuu, että juuri nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat saavat yhä vähemmän tilaa ja huomiota mediassa.

Jokin aika sitten Twitterissä osallistuin keskusteluun, jossa koetettiin vedota lehtiin edes kotimaisen lasten- ja nuortenkirjojen arvostelujen julkaisemiseksi (en valitettavasti muista, kuka aloituksen laittoi). Eikö voitaisi julkaista juttu jokaisesta kirjasta? Hieman myöhemmin kirjailija JP Koskinen jyrähti Twitterissä: ”Älkää taivastelko lehdissä, ettei lapset ja nuoret lue. Esitelkää ja arvostelkaa lasten- ja nuortenkirjoja, jotta ne näkyvät!” Niinpä. Taivastelu on helppoa ja halpaa, mutta toimeen pitäisi oikeasti tarttua.

Päätin, että ainakin minä voin koettaa tehdä jotain. Päätin, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta. Välttämättä juttu ei joka kerta ole kirjaesittely, vaan saatan kirjoittaa jonkin toisenlaisenkin jutun niin halutessani, mutta enin osaa tullee olemaan tämän yllä olevan jutun suuntaisia. Haastan mukaan kotimaiset nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta julkaisevat kustantamot: lähettäkää minulle kotimaisia uutuusteoksia luettavaksi ja esiteltäviksi! Kohderyhmän ikähaarukka voisi asettua johonkin 12 – 20-vuotiaiden tietämille, mutta hyvä nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuus sopii kaikille. 

Vuoden 2019 alussa lupaan lahjoittaa kaiken saamani materiaalin jonkin valitsemani yläkoulun koulukirjaston täytteeksi (ja saatan olla tässä valinnassa aika puolueellinen, vinkiksi vain!). Haastan mukaan myös kaikki blogini seuraajat. Käykää lukemassa näitä juttujani, kommentoikaa ja jakakaa niitä eteenpäin. Katsotaan, onko projektillani mitään vaikutusta. En myöskään pahastu, jos joku muu bloggaaja lähtee mukaan haasteeseen, vaikka vähän maltillisemminkin. Jos ei tästä muuta hyötyä ole, niin ainakin itse tulen lukeneeksi joukon todella hyviä kirjoja!

En lähde tähän vapaaehtoisurakkaani mitenkään uhrimielellä vaan iloisesti ja innolla. Olen blogissani esitellyt aiemminkin myös nuortenkirjoja ja nuorten aikuisten romaaneja, koska ihan vilpittömästi pidän niiden lukemisesta. Haluaisin, että muutkin keski-ikäiset ja kaikenikäiset lukijat ylipäätään etsiytyisivät kirjakaupoissa ja kirjastoissa myös näiden kategorioiden äärille. Siellä on tarjolla upeita elämyksiä, mahtavia tarinoita ja hienoa kirjallisuutta. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus ja nuorten aikuisten kirjallisuus ovat korkealaatuisia, maailman huippuja. Niistä voimme olla kaikki ylpeitä. Miksi emme sitten lukisi niitä myös?

Huh. Nyt se on sanottu. Hieman hirvittää, mutta rohkea rokan syö!

Olen ajatellut, että nuortenkirjajuttuni ilmestyisivät vastaisuudessa aina torstaisin, mutta tämä aloitusjuttu ilmestyy poikkeuksellisesti sunnuntaina. Lisäksi otan varaslähdön ja yritän purkaa varastoon kertynyttä aineistoa jo tämän vuoden puolella. Vuodenvaihteeseen asti julkaisutahti tullee olemaan epäsäännöllinen.

Marja-Sisko Aalto: Ikoni

Olen edellisen Marja-Sisko Aallon dekkarin Tappavaa lunta yhteydessä pohtinut, että kirjoittaja on hieman heikoilla hakiessaan motiiveja nykyhetken huumerinkiläisten toimiin Lapin sodan aikaisista veriteoista. Aallolta ei tosiaan puutu rohkeutta, sillä uudessa Ikonissa vedetään motiiveja 1650-luvun tapahtumista saakka!

Venäjän ja Ruotsin metsäisillä rajamailla Savossa tavalliset ihmiset joutuvat uskonnon vahvasti sävyttämän politiikan pelinappuloiksi ja maksumiehiksi. Vuoroin ryöstöretkellä ovat venäläiset, vuoroin ruotsit, ja lopputulos on sama: poltetut talot, tapetut ihmiset. Kolme lasta jää henkiin ruotsalaisten rovasti Anders Rundstyckin johdolla tekemän kostoiskun jälkeen syrjäisen ortodoksikylän asukkaista. Yksi heistä saa pelastettua mukaansa perheen pyhän ikonin.

Nykypäivän Kuopiossa tapahtumat alkavat, kun vuodelta 1643 peräisin oleva Raamattu varastetaan tuomiokirkosta, jossa se on ollut näytteillä. Ensimmäisen suomennoksen kappaleet Raamatusta ovat harvinaisia aarteita, ja vaikka Kuopiossa esitellyssä on kannessa puukoniskun jälki ja pari ensimmäistä sivua puuttuvat, on se silti arvokas. Varkaus jää kuitenkin selvittämättä.

Sitten alkaa tapahtua kummallisia sattumuksia. Vanhoja ikoneita on siirrelty muun muassa yksityisasunnoissa ja niiden viereen on jätetty rypistettyjä vanhan Raamatun sivuja. Mitään ei ole varastettu, mutta sivut ovat peräisin aiemmin varastetusta vanhasta teoksesta.

Poliisi on ymmällään, mutta koska rikokset ovat vähäisiä, niihin ei sen kummemmin panosteta. Lehdistö ristii tuntemattoman murtautujan Ikoni-Villeksi. Vakavaksi asia muuttuu vasta, kun yhden ikonin liikuntakyvytön omistaja pudotetaan sairaalasängystä ikonin käpälöinnin yhteydessä. Kun vanhempi konstaapeli Annette Savolainen perheineen lomailee Ilomantsissa, tapahtuu sielläkin Ikoni-Villen iskuja. Lisäksi historiantutkija syöksyy kuolemaan ortodoksikirkon katolta.

Liittyvätkö ikonit ja kuolemantapaukset yhteen vai eivät? Annettesta alkaa vaikuttaa yhä selvemmin siltä, että liittyvät. Mutta miten todistaa se, kun oma päällikkökin tuntuu suhtautuvan ajatukseen vähintäänkin nihkeästi. Onnea onkin pelissä rutkasti, kun Annette saa kipeästi tarvitsemansa johtolankojen säikeet omilta verkostoiltaan.

Aalto on totisesti päästänyt jälleen mielikuvituksensa iloiseen laukkaan tarinan käänteitä kehitellessään. Lopputulosta on vaikea määritellä. Tunnelma teoksessa on leppeä, paikoin lempeän humoristinenkin, vaikka toisaalta historiaan liittyvässä osassa tehdään hirveitä veritekoja ja nykyhetkessäkin tapahtuvat murhat ovat julmia ja kauheita.

Tekoja ei kuitenkaan sen kummemmin analysoida, ja poliisit jatkavat työskentelyään verrattoman epäammattimaisesti. Puukko kahvaa myöten selässään makaava kaveri soittaa toki itse itselleen ambulanssin paikalle, jotta työtoveri voi jatkaa säntäilyään pakenevan roiston perässä ja niin edelleen.

Ikonin kieli on verrattoman suoraviivaista, sillä kirjoittaja tuntuu suosivan selkeää ja lyhyttä päälausetta. Dialogi on paikoin jäykähköä. Poliisityön lomaan Aalto on ripotellut herttaisia kohtauksia Annette Savolaisen perhe-elämästä. Loppuratkaisu tulee ilman sen kummempia tunnelman tihentämisiä.

Marja-Sisko Aalto: Ikoni
Icasos 2016. 203 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Hieman heikossa lähtöasetelmassa kirjan kirjoittaja on kiinnostavampi kuin kirja itse. Pahasti ollaan hakoteillä, jos asetelma on edelleen sama silloin, kun kirjan kannet suljetaan.

Valitettavasti näin on Marja-SiskoAallon dekkarin Tappavaa lunta kohdalla. Aallon muistan minäkin sukupuolensa korjauttaneena rovastina, joka sittemmin ryhtyi kirjoittamaan dekkareita. Esikoista Murha tuomiokapitulissa (Icasos, 2013) en ole lukenut. Kirja sai lempeän nuivahkot arvostelut, ja jatkoa on siis seurannut.

Tappavaa lunta käynnistyy prologilla Lapin sodan alkumetreiltä surullisesta tapahtumasta, jossa joukko suomalaisia sotilaita törmää saksalaisten jälkeensä jättämään viinavarastoon. Ankarat sotavuodet vaativat veronsa, ja sotilaskuri pettää. Miehet lankeavat ryyppäämään siltä seisomalta. Humalapäissään uhoavat aseistetut, tappamaan koulutetut miehet ovat riski, joka myös laukeaa. Ryypiskelyä hillitsemään tulleet saavat ankean lopun. Veriteot päätetään kuitenkin yksissä tuumin salata.

Nykyhetkessä dekkarin päähenkilö on kuopiolainen vanhempi konstaapeli Anette Savolainen. Naispoliisilla on joukko perhehuolia, kuten sukupuoliset halunsa kadottanut aviomies. Työasiat käynnistyvät tällä kertaa peltikolarista Kanttilan kulmilla. Corolla on hylätty lumipenkkaan onnettomuuden jälkeen, mutta kuljettaja jäljitetään nopeasti. Autosta löytyy jälkiä huumeista, ja kiinni otettu kuljettaja alkaa saman tien pelätä henkensä puolesta niin, ettei enää suostuisi lähtemään putkasta.

Pian saadaan myös ensimmäinen ruumis, kun menestyvän liikemiessuvun jäsen pistetään kylmäksi kotiovellaan. Yllättäen talon näyttävä rouva paljastaa poliiseille, että hienon omakotitalon olohuoneen parketin alla on huumekätkö. Corolla-kuskin ja murhan uhrin välillä on linkki, jonka avulla poliisit koettavat lähteä tapausta ratkomaan. Oikeuslaitos ei kuitenkaan anna pitää ihmisiä putkassa edes näiden itse sitä halutessa, joten uusia uhreja on luvassa.

Aalto luistelee todella ohuella jäällä yhdistellessään Lapin sodan aikaisia tapahtumia seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin toimivaan huumerinkiin. Uskottavuuden rippeetkin varisevat, kun päästään lopullisen ratkaisun äärelle. Ihan kaikkea en sentään sulata, vaikka fiktiolle paljon annan liikkumavaraa! Tarina on todella naiivi.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi Tappavassa lumessa jää ristiinpukeutujien elämäntapaan tutustuminen. Poliisit nimittäin törmäävät jo tutkinnan alkumetreillä miehiin, jotka haluavat ainakin välillä pukeutua naisten vaatteisiin. Miten se sitten liittyy itse juonenkulkuun, onkin jo toinen kysymys.

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Icasos 2015. 248 s.

Arvostelukappale, Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että  kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Juttu kirjoitettu 15.6.2015.