Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2017 -palkitsemistilaisuudessa palkinnon napannut Mikko Porvali paljasti, että Karelia Noir -sarjan kolmas osa tulisi käsittelemään aikakautta, jolloin poliisivoimat olisivat sodan jälkeen vasemmiston hallinnassa.

Johtolangalla palkittu kakkososa Veri ei vaikene kattaa koko 1930-luvun aina talvisodan viimeisiin päiviin asti. Kadonneen kaupungin varjo alkaa toukokuun lopulla vuonna 1940 eli pain talvisodan päätyttyä uudella itärajalla Uukuniemellä ja päättyy vuoteen 1962 Lahteen. Pääosa tapahtumista sijoittuu kuitenkin jatkosodan ja vaaran vuosien aikaan.

Talvisodassa menetetyn Viipurin komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert on kotiutettu palveluksesta odottamaan kutsua uusiin tehtäviin Valtiollisen poliisin palvelukseen. Kutsu tuleekin pian tositoimiin. Itärajalla uuden rajalinjan vetäminen on käynnissä. Nähtävästi kolme suomalaista sotilasta on joutunut naapurin puolelle, joukossa tärkeä Päämajan upseeri. Ovatko miehet lähteneet vapaaehtoisesti vai onko heidät kaapattu? Rajalinjalta oli tapahtuma-aikaan kuultu myös laukauksia.

Yksi rajan väärälle puolelle joutuneista miehistä on Eckertille tuttu Suomen puolelle siirtynyt venäläinen Aleksanteri Torikka. Miehen henki ei olisi vihollisen käsissä kovinkaan kauaa turvassa, joten Eckertin näkemyksen mukaan tilanne vaati nopeaa ja häikäilemätöntä toimintaa. Alkaa hiuksia nostattava pelastusoperaatio, jonka yllä leijuu paitsi välitön osallisiin kohdistuva vaara myös ilmeinen eskaloitumisriski. Rajanaapurin provosoiminen on äärimäisen ankarasti kiellettyä.

Kadonneen kaupungin varjo toistaa rakenteeltaan aiempia Karelia Noir -sarjan osia. Se on episodimainen ja paikoin luettelomainenkin, koska Porvali on uskollinen alkuperäiselle tavoitteelleen kirjoittaa kaikkien virantoimituksessa surmattujen poliisien tarinat mukaan sarjaan.

Jatkosodan alussa Kähönen ja Eckert ovat mukana, kun Viipuria vallataan takaisin. Neuvostoliitto luopuu Viipurista näennäisen helposti, mutta kaupunki ei suinkaan ole vaaraton palaajille. Eckert ja Kähönen ovat keskeisiä henkilöitä, kun ratkotaan räjähteiden kaukolaukaisun arvoitusta ja sen estämistä.

Asemasotavaiheen aikana miehet keskittyvät tahoillaan työskentelyyn vakoilun parissa. Jussi Kähösen tehtävät liittyvät sotaa käyvää maata piinaavaan desanttiongelmaan, ja Eckert työskentelee vieläkin salaisemmissa tehtävissä.

Kiperiä tilanteita riittää myös jatkosodan päätyttyä, kun valvontakomissio alkaa vaatia Suomea luovuttamaan henkilöitä Neuvostoliittoon ja kommunistien käsiin valunut Valtiollinen poliisi osoittautuu auliin avuliaaksi. Osan luovutettaviksi määrätyistä henkilöistä kaksikko onnistuu pelastamaan, mutta epäonnistumisiakin tulee. Niiden hyväksyminen on erityisesti Salomon Eckertille vaikeaa.

”Sillä hetkellä vaikutti selvältä, ettemme voisi jatkaa työssämme, jos Suomen poliisi kaappaisi kansalaisia kotoaan ja luovuttaisi heidät hirmuhallinnon käsiin.”

Vakoiluteema kokoaa Kadonneen kaupungin varjon, kun vuonna 1954 Jussi Kähönen saa omassa nimismiespiirissään ratkaistavaksi erikoisen tapauksen. Tuttu pariskunta menehtyy tuberkuloosiin lyhyen ajan sisällä. Kuolemantapauksissa ei ole mitään outoa, vaan kuolinsyy on valitettavan luonnollinen ja yleinen. Kummallista on sen sijaan se, että toinen vainajista ei ole ollenkaan se henkilö, jona häntä on paikkakunnalla pidetty.

Kähönen ei saa rauhaa ennen kuin on selvittänyt tapauksen perinpohjaisesti. Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä enemmän tuntuu olevan uusia kysymyksiä vastausta vailla. Sota on tuhonnut asiakirjoja ja yhteydet ovat hitaita, mutta loistavasti verkostoitunut Kähönen saa paljon aikaan suhteillaan. Lopulta, vuosien jälkeen, viimeinenkin avoin kysymys saa vastauksensa. Juttu kiertyy yllättäen myös Salomon Eckertin kohtaloon.  

Kadonneen kaupungin varjo päättää Karelia noir -trilogian hienosti. Teoksen yleissävy on alakuloisen surumielinen. Tyrmistys talvisodan jälkeen on luonnollista. Viipuri on menetetty muusta Karjalasta puhumattakaan. Menetykset ovat Viipurin poliiseille tietysti kipeitä. Kotiseudun lisäksi on menetetty kodit ja työyhteisö. Jussi Kähösen kipein menetys on oman pojan katoaminen taisteluissa.

Poliisin työ ei enää oikein ole entisensä, ja kun sodan jälkeen poliisijohtoon astuvat sodan aikana jopa poliisimurhiin osallistuneet henkilöt, on työmotivaatio monella poliisin työhön uskoneella luonnollisesti nollilla. Eläköityminen alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta myös Jussin mielessä.

Koko Karelia noir -trilogia on hieno sarja. Se valaisee suomalaisen poliisin historiaa ja esimerkiksi rikostutkimuksen kehittymisen vaiheita mielenkiintoisesti ja viihdyttävästi. Samalla sivutaan Suomen poliittista historiaa ja avataan politiikan ja virkavallan sidoksia rikostutkijoiden näkökulmasta. Pääosa tapahtumista sijoittuu Viipuriin ja sen ympäristöön, mikä myös on tietyllä tavalla eksoottista ja erittäin kiinnostavaa nykysuomalaisen lukijan silmin.

Sinisen kuoleman kuvasta kirjoittaessani olen tuominnut Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin turhan karikatyyrimaisiksi hahmoiksi. Kolmen kirjan verran heidän seurassaan Suomen kohtalonhetkien läpi kuljettuani on pakko todeta, että aloin kyllä pitää näistä miehistä kovasti. Jussi Kähönen on luotettavan ja vakaan suomalaisen miehen perikuva ja Eckert monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Yhdessä he muodostavat toimivan työyksikön. Haikeaa on heittää heille nyt hyvästit.

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin kuva
Atena 2018. 271 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Tulossa:

Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Olen moitiskellut Mikko Porvalin esikoisdekkaria Sinisen kuoleman kuva hajanaisuudesta, keskeisen ja kannattelevan juonen puuttumisesta ja henkilökuvauksen kliseisyydestä. Kiitosta olen antanut kiinnostavasti kuvatusta historiallisesta miljööstä ja mielenkiintoisista sivujuonista.

Vaikka Karelia noir -trilogian kakkososa Veri ei vaikene onkin selvästi edeltäjäänsä kypsempi ja hiotumpi, vaivaavat sitä osin samat ongelmat. Nyt vielä tapahtumien aikajännettä on venytetty, ja tapahtumat alkavat vuodesta 1930 ja päättyvät kevääseen 1940, kun Viipuri evakuoidaan talvisodan loppupäivinä.

Päähenkilöt eli Viipurin poliisilaitoksen komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert tavataan siis työnsä äärestä seitsemisen vuotta aiempien tapahtumien jälkeen. Nopeilla vedoilla päivitetään Jussin eli minäkertojan yksityiselämän hieman epätyydyttäviä käänteitä, mutta muuten mennään suoraan asiaan.

Heinjokilainen suutari Erik Mättö on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun hänet nouti kotoaan joukko uhkaavasti käyttäytyneitä vieraita miehiä, jotka olivat liikkeellä suurella vaasalaisilla rekisterikilvillä varustetulla umpiautolla. Rajaseudulla ei ole muilutuksia tapahtunut, ja muutenkin tapaus vaikuttaa oudolta. Miksi Pohjanmaalta olisi tultu itärajan tuntumaan vain yhtä suutaria kyyditsemään Neuvostoliittoon? Lisäksi todistajien lausunnot Mätön poliittisesta aktiivisuudesta ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa.

Ankaran poliisityön tuloksena kaksikko päätyy Suomen toiselle laidalle vierailemaan itsensä Vihtori Kosolan taloon. Myös Mättö löytyy aikanaan, mutta saadaanko syyllinen koskaan tilille teoistaan, selviää vasta kauan myöhemmin kohtalon oikusta. Oikeuslaitos tuntuu olevan pahasti äärioikeiston näpeissä 1930-luvun alkuvuosina.

Teoksen toisessa osassa alkaa uusi ja erillinen juonikuvio, kun Salomon Eckertiä ammutaan. Pahaksi onneksi Jussi Kähönen joutuu epäiltyjen listaa laatiessaan kirjoittamaan sen kärkeen oman vaimonsa lisäksi myös itsensä. Kun Imatralla tapahtuu pian samankaltainen välikohtaus, jossa uhriksi joutunut poliisi kuolee, pääsee Jussi tutkimuksissaan vähitellen eteenpäin. Tälläkin kertaa syyllisen nappaaminen vaatii melkoisia ponnisteluja ja hieman onneakin.

Kolmas ja viimeinen osa käsitteleekin sitten Viipuria talvisodan riepottelemana. Täytyy sanoa, että tässä jaksossa erityisesti Porvalin historian tuntemus ja sen eläväksi tekeminen kirjan lehdille ovat verrattomia. Tuntuu siltä, kuin kyseessä olisi silminnäkijän kuvaus, niin aito on tunnelma vähittäin luhistuvassa kaupungissa.

Sarjan aloitusosassa Porvali rakentaa jännitettä päähenkilöidensä välille, samoin tässä kakkososassa. Välit kiristyvät pariin otteeseen todella äärimmilleen, mutta ystävyys voittaa aina. Eckertin hahmoon Porvali tuo makuuni liikaakin myyttistä sankaruutta, joka pyhittää kaiken muun miehen käytökseen liittyvän arveluttavan ja epämiellyttävänkin.

On vääryyttä lukea Veri ei vaikene -teosta vain historiallisena dekkarina. Se on väkisinkin enemmän. Porvali on kertonutkin, että hän haluaa kirjoittaa nämä teokset kunnioittaakseen virkatehtävissä kuolleitten poliisien muistoa. Tämä toisaalta on syynä sille, että fakta sitoo liikaakin tekijän käsiä, jotta syntyisi kunnon fiktiivinen dekkari.

Porvali käyttää aiheitaan myös nykyhetken allegorioina. Jussi Kähönen mietiskelee lapualaisten körttivärien kaappaamista omiin tarkoituksiinsa näin: "Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?" Niinpä. Kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa myöskään Viipurin armottomille siviilikohteiden pommituksille.

Askarruttamaan jää, mitä pitää sisällään trilogian kolmas osa. Viipurin poliisilaitos hajoaa tämän romaanin lopussa. Paluu tapahtui jatkosodan aikana. Mutta mitä muuta tapahtuu?

Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Atena 2016. 339 s.

***
Näin siis kirjoitin viime vuonna itselleni muistiin (ja blogiarvioksi) eilen 1.2.2017 Mikko Porvalin Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon napanneesta teoksesta Veri ei vaikene.

Vuoden johtolanka -palkinnon voittajalta otetaan  palkitsemistilaisuudessa
peukalonjälki palkintoasiakirjaan asianmukaisin menoin.
Voittaja vuosimallia 2017 eli Mikko Porvali
esittelee sormenjälkimusteen tahrimaa peukaloaan.

Raatimme perusteli voittajavalintaansa näin:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon Mikko Porvalille romaanista Veri ei vaikene (Atena 2016).

Mikko Porvalin teos Veri ei vaikene on kiehtova yhdistelmä: hyödyntäessään dekkarissa klassista päähenkilö ja hänen työparinsa -asetelmaa sekä todellisia rikostapahtumia teos kutoo kiinnostavasti yhteen faktaa ja fiktiota.

Tarina alkaa yhdestä 1930-luvun tunnetuimmasta muilutuksesta. Sen kohteeksi joutui suutari Erik Mättö, jonka ruumis löytyi vasta vuosi myöhemmin. Teos kattaa koko vuosikymmenen, ja sen kaari sulkeutuu talvisodan Viipurin pommituksissa, joita Porvali kuvaa vavahduttavasti.

Veri ei vaikene ei nojaa perinteiseen juonikaavaan. Sen sijaan tärkeäksi nousee tiivis rajaus: viipurilaisen poliisin näkökulma poliittisesti kuohuvaan vuosikymmeneen. Kyseessä on vahva ajankuva, joka samalla resonoi tätä päivää ääriliikkeineen ja sodan keskelle joutuvine ihmisineen.

Mikko Porvali kuvaa taitavasti rikospoliisin toimintaa ja sen tutkimusmenetelmien kehitystä 1930-luvulla. Teoksellaan hän osoittaa, että Suomen dramaattisessa lähimenneisyydessä on paljon kertomistaan odottavia rikostarinoita. Niitä suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa on hyödynnetty yllättävän vähän.

Tunnustettu sotahistorioitsija Mikko Porvali on enemmän kuin tervetullut myös faktapohjaisen rikoskirjallisuuden kirjoittajaksi.

***
Vielä kerran lämpimät onnittelut palkinnosta Mikko Porvalille! Palkintotilaisuuden kiitospuheessaan Porvali paljasti, että sarjan kolmas osa sijoittuu 1940-luvulle ja aikaan, jolloin vasemmisto on Suomessa vallankahvassa. Sitä kelpaa odotella! Sarja on todella ansiokas ja tyylikäs kokonaisuus, sen voi jo tässä vaiheessa luvata.

Katso myös Mikko Porvalin tv-haastattelu Yle Areenasta! Porvalin osuus alkaa kohdasta 18.24.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Tietokirjailija Mikko Porvali on ennen esikoisdekkariaan julkaissut kuusi teosta, joista OperaatioHokki oli vuonna 2011 Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Itse olen sivusilmin vilkuillut keväällä 2013 ilmestynyttä Rautasormusta ja ajatellut, että jossain vaiheessa pitäisi lukea. Kotisivuillaan kirjailija kuvaa tuotantoaan lyhyesti näin:

Mielenkiintoni kohteita historiassa ovat suomalainen sotilastiedustelu, poikkeukselliset ihmiskohtalot sekä poliisitoimen ja rikostutkimuksen kehitys. Kirjojeni sivuilta löydät tarinoita henkilöistä, joita ei löydy historian hakuteoksista, mutta joiden kokemuksista, työstä tai vaiheista saatamme oppia yhtä ja toista.

Sinisen kuoleman kuva on siis ansioituneen tietokirjailijan ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ja se on tarkoitettu myös Karelia Noir -nimellä kutsutun sarjan aloitusosaksi. Dekkarin tapahtumat sijoittuvat kriittisiin vuosiin 1920–1923 pääosin Viipuriin ja Kannakselle sekä epävakaalle rajaseudulle muotoutumassa olevien Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välimaastoon. Liikenne rajalla on vilkasta molempiin suuntiin. Omat lisämausteensa aikaan tuovat sisällissodan hiljattaiset tapahtumat sekä uuden valtion säätämä kieltolaki lieveilmiöineen.

Päähenkilönä ainakin tässä sarjan aloitusosassa on komisario Jussi Kähönen, jonka vaiheita seuraillaan lyhyesti jo vuoden 1918 tapahtumista alkaen. Lakia opiskellut nuorukainen tulee tempautuneeksi poliisikoulutukseen kesken kaiken, ja kurssinsa parhaimmistoon lukeutuvana hänelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua muutaman kuukauden ajan Berliinin rikostutkijoiden työhön. Samaan aikaan hänen kurssitoverinsa ja hyvä ystävänsä Salomon Eckert on samoissa puuhissa Lontoon Scotland Yardissa. Muutaman nopean mutkan kautta kaverukset päätyvät työpariksi Viipuriin, jossa heidän tehtäväkseen tulee selvittää alkoholin salakuljetusta.

Porvali on siis hyödyntänyt omia kiinnostuksen kohteitaan myös dekkaria kirjoittaessaan, kuten oikein onkin. Sinisen kuoleman kuva on mainio sukellus kadonneeseen aikaan ja maailmaan. Lukija saa aimo annoksen kiinnostavaa tietoa vaikkapa siitä, miten tuskastuttavan hitaasti Suomessa hyväksyttiin sormenjäljet todisteiksi oikeudessa. Rikostutkijoiden turhautuminen on varsin ymmärrettävää! 

Poliisin matkassa päästään tutustumaan myös sodanjälkeisen Viipurin katulapsiongelmaan, joka on toki pienimuotoisempaa kuin Leningradissa, jonka vastaavaan maailmaan voi kurkistaa Sirpa Kähkösen Graniittimiehen sivuilla. Viipurin poliisit valjastavat katulasten parhaat voimat avukseen ja koettavat samalla omalta osaltaan ratkaista vaikeaa tilannetta.

Kirjassa on siis paljon todella mielenkiintoisia aineksia, kuten kuvaus Suomen toistaiseksi pahimmasta raitiovaunuonnettomuudesta ja vierailu kummallisessa Kirjasalon inkeriläistasavallassa Rajajoen toisella puolen. Viipuria on kuvattu elävästi, ja vain kerran hätäisestikin kaupungissa piipahtanut lukija bongaili mielissään tuttuja kulmia kaupungin ytimestä. Kaipailin kovasti aikalaiskarttaa vaikka kirjan sisäkansiin niin Viipurista kuin Kannaksen alueestakin.

Dekkarina ja fiktiona Sinisen kuoleman kuva sen sijaan jäi valitettavan vaisuksi lukukokemukseksi. Ilmeisimmäksi heikkoudeksi nousee varsinaisen juonen puuttuminen. On toki mielenkiintoista seurailla poliisien työskentelyä epävakaana ja erilaisia laittomuuksia pursuavana aikana, mutta teosta kannatteleva juonikuvio puuttuu ja tekee kokonaisuudesta hajanaisen. Faktan ja fiktion yhdistäminen ei ole aivan mutkaton juttu. Dekkarissa kannattaisi kuitenkin mennä fiktion ehdoilla ja täydentää tarinaa sopivissa kohdin faktalla, ei päinvastoin.

Myös henkilökuvauksessa on vielä petraamisen varaa. Jussi Kähönen on perinteiseen tapaan kirjan jonkinlaisena sankarina puhtoinen ja tinkimättömän oikeudentuntoinen. Ainakin alkuun Jussi tuntuu myös jonkin verran naiivin viattomalta, mutta kova maailma kyllä koulii hänestäkin turhan herkkäuskoisuuden varsin nopeasti. Vastapainoksi Jussin työpari Eckert ei ole aivan yhtä kirkasotsainen edes virantoimituksessa, ja miesten välejä hiertävätkin muutamat tilanteet, joissa heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä menevät pahasti ristiin. Toki näin saadaan tarinaan synnytettyä kaivattua jännitettä.

Tämä ensikosketus Mikko Porvalin teksteihin kyllä vakuutti, ja ainakin Rautasormus nousi ylemmäs lukulistalla. Samaten Karelia Noir -sarjan jatko-osat tulevat aikanaan varmasti lukuun.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Atena 2015. 317 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.