Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Mitä tiedän Valko-Venäjästä, sen kansasta ja historiasta, kielestä ja kulttuurista, arjesta ja työstä? Entä siitä, millaista on elää autoritaarisessa diktaattorin johtamassa valtiossa, jonka kansan sodat ja ankarat vallanpitäjät ovat jyränneet jalkoihinsa kerta toisensa jälkeen? Tai millaisia ratkaisuja nuoret ihmiset tekevät tilanteessa, jossa toivoa ei näytä olevan, tai jos on, sen hinta tuntuu kohtuuttomalta?

En juuri mitään, mutta kaunokirjallisuuden avulla olen oppinut jälleen paljon. Jotkut romaanit jättävät jälkensä lukijaan. Anna Soudakovan kolmas romaani Haikara levittää siipensä kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin.

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisestä sisarusparista Andréista ja Svetasta. Andréi on kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi ja rakastaa tätä eniten maailmassa. Poika kokee olevansa vastuussa sisarestaan, ja kun tämä aikanaan lähetetään pois kotoa kuihtuvasta Ljubasta pääkaupunki Minskiin heidän enonsa perheeseen, hän kokee epäonnistuneensa siinäkin tehtävässä.

Tehtävä on toki jo lähtökohtaisesti mahdoton. Sveta syntyy vuonna 1995, ja jo uuden tulokkaan kunniaksi järjestetyssä juhlassa isä alkaa juovuspäissään haastaa riitaa ja päätyy vankilaan. Äidistä ei ole pitämään perheestä huolta saati osoittamaan rakkautta lapsilleen. Mummokin ajautuu aika ajoin ryypiskelemään äidin ja tämän ystävien kanssa.

Andréilla olisi halua ja kykyä opiskella, mutta hankalien kotiolojen ja vähävaraisuuden yhdistelmä nostaa lopulta tien pystyyn. Ei edes naapurissa asuva ystävällinen valkovenäjän kielen opettaja Margaríta Serafímovna pysty auttamaan poikaa eteenpäin elämässä kaikista ponnisteluistaan huolimatta. Lopulta Andréin on tehtävä vaikein päätöksensä koskaan. Hän jättää Svetan Valko-Venäjälle ja lähtee itse maasta, todennäköisesti lopullisesti.

Enonsa luona Sveta saa toisenlaisen lähdön elämälleen. Poliittisesti valveutuneen ja pelottavan aktiivisesti oppositiopolitiikkaa harjoittavan enon toimintaa seuraava nuori nainen hakeutuu opiskelemaan journalistiikkaa ja löytää nopeasti opiskelutovereistaan hengenheimolaisiaan. On taisteltava viiksekästä presidenttiä ja tämän valtakoneistoa vastaan, vaikka se on kirjaimellisesti hengenvaarallista. Veli houkuttelee luokseen, mutta Sveta tietää, että hänen on jäätävä.

Romaanin historiallisessa aikatasossa kerrotaan Andréin ja Svetan Stepanída-mummon tarina. Stepanída oli teini-ikäinen toisen maailmansodan aikana, kun natsit miehittivät Valko-Venäjän alueen. Isä oli liittynyt partisaaneihin, ja natsit tulivat hakemaan äidin. Pieni Marjána-sisko, vain vuoden ikäinen pienokainen, jäi Stepanídan huostaan. Paineet olivat kohtuuttomat, kun siskosta huolehtimisen lisäksi piti miehittäjien silmien alla huoltaa myös metsässä piileskelevää isää ja tämän tovereita. Jälkipolville Stepanída ei koskaan kerro mitään sodanaikaisista tapahtumista.

Haikara levittää siipensä on monella tavalla hieno romaani. Se avasi ainakin minulle Valko-Venäjän tapahtumia, historiaa ja kansan elinoloja kokonaan uudella tavalla. On ihan eri asia seurata satunnaisesti uutisoituja tapahtumia sivusilmällä mediasta kuin päästä mukaan niiden pyörteeseen tavallisten ihmisten arjen kautta. Valko-Venäjän tapahtumat ovat ällistyttävän lähellä meitä. Minsk on satoja kilometrejä lähempänä Helsinkiä kuin Utsjoki.

Romaanin nykyajan aikataso ulottuu ihan näihin aikoihin asti. Sveta elää keskellä tavallisten ihmisten muodostaman opposition poliittista heräämistä ja saa tuntea konkreettisesti nahoissaan valtakoneiston vastaiskun. Ihmisiä pahoinpidellään ja pidätetään kaduilla ja aukioilla median katseen alla, heitä kuulustellaan ja pidetään epäinhimillisissä oloissa vangittuina. Lohdutonta on lukea teoksen kiitossanoista, että kesällä 2024 Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia. Vaikka romaani on fiktiota, se kertoo silti todellisista tapahtumista ja olosuhteista, joista on kauheaa kääntää katseensa. Helppoa ei ole katsoa kohtikaan.

Soudakova kertoo henkilöidensä ankarat, karut kohtalot kauniisti ja arvostaen. Jää lukijan arvioitavaksi, toimivatko Andréj, Sveta, Margaríta Serafímovna, nuori Stepanída tai vaikkapa arjen nujertama äiti oikein vai väärin. Toisilla toivon kipinä on sitkeämpi kuin toisilla, toiset taas pystyvät keräämään rohkeutensa ja päättäväisyytensä, mitä tarvitaan niin taistelussa kuin lähtemisessäkin. On helppoa ymmärtää myös niitä, jotka haluavat vain olla rauhassa ja jatkaa elämäänsä. Romaanin henkilöt ovat eläviä, hyvin inhimillisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Heidän kohtalonsa puristavat lukijan sydäntä.

Kaikki romaanissa kerrotut elämäntarinat ovat omalla tavallaan riipaisevia. Ne myös muistuttavat, miten vähän voimme lopulta tietää toisista ihmisistä, miten helppoa on tehdä virheellisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä. Ulkonäkömme, ikämme tai kansallisuutemme eivät vielä paljasta mitään siitä, mitä olemme ihmisinä ja yksilöinä joutuneet elämässämme kokemaan tai saaneet tuntea. Vain kerrotut tarinat voidaan kuulla.

Haikara levittää siipensä -romaanissa ei ole onnellista loppua. Sen tietää jo kirjaan tarttuessaan jokainen, joka vähänkin seuraa muitakin kuin vain Suomea koskevia uutisia. Silti kauniissa loppukohtauksessa on ripaus toivoa. Romaani on niitä teoksia, jotka kertovat kauheista ja vaikeista asioista, mutta joita siitä huolimatta, tai juuri sen takia, ei voi kuin rakastaa. Juuri tällaisten teosten takia luen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena 2024. 335 s.

Arvostelukappale.

Sain haastatella kirjailija Anna Soudakovaa romaanista Haikara levittää siipensä Eeva Joenpelto -seuran ja Lohjan kaupunginkirjaston kirjailijaillassa 2.12.2024. Tilaisuus striimattiin ja tallenne on katsottavissa kahden viikon ajan täällä.

Haastattelua varten luin myös Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (Atena, 2020), joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Romaani kertoo Soudakovan isoisän vanhempien tarinan. He katosivat 1930-luvulla Stalinin vainoissa. Vasta 1990-luvulla muutettuaan Suomeen isoisä sai varmistuksen vanhempiensa kohtalosta. Heidät oli teloitettu Aunuksen Karjalassa Sandermohissa vuonna 1937. Koskettava teos on siis ainakin osittain biofiktiivinen.

Soudakovan toinen romaani Varjele varjoani (Atena, 2022) kertoo Verasta ja Georgista, jotka rakastuvat 1970-luvun Leningradissa. Pieni perhe elää kommunalkassa, entisessä porvarisasunnossa, jonne on tehty tilat seitsemälle pienelle perheelle ja yksineläjälle. Kun Suomi 1980-luvulla kutsuu inkeriläisiä muuttamaan takaisin kotimaahansa, myös Vera ja Georgi lähtevät pienen Nina-tyttärensä kanssa ja muuttavat Turkuun. Varjele varjoani oli v. 2024 Eeva Joenpelto -palkintoehdokkaana.

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

”En kuulu kanta-Suomeen,
mutta jos en kuulu enää Karjalaankaan,
niin minne sitten menen?”

Merja Mäen lähihistoriaan sijoittuva romaani Ennen lintuja teki minuun pari vuotta sitten suuren vaikutuksen. Laatokan saaren kalastajasuvun kohtalot talvisodan melskeissä ja evakkotiellä avasivat taas kerran uuden näkökulman suomalaisten lähimenneisyyteen. Päähenkilö Alli sysätään parantajanoppiin, vaikka hän haluaisi seurata isänsä jalanjäljissä ja ryhtyä kalastajaksi. Sota muuttaa kuitenkin kaiken. Pohjanmaalla ei kalastajia tarvita.

En yllättynyt, kun Mäki palkittiin Ennen lintuja -romaanistaan Tulenkantaja-palkinnolla vuonna 2022. Palkintoperusteissa korostettiin romaanin universaalia ja ajankohtaista pakolaisteemaa.

Mäen seuraavaan romaaniin alkoi ainakin minulla latautua melkoisesti odotuksia. Mistä hän kirjoittaisi tällä kertaa? Vieläkö Allin tarina jatkuisi? Tämän vuoden alkupuolella ilmestynyt romaani Itki toisenkin täytti kirkkaasti kaikki odotukseni ja pääsi positiivisella tavalla vähän yllättämäänkin. Kirja on ollut koko kevätkaudella lukemistani yksi vaikuttavimmista ja parhaista. Se on jättänyt pitkän jäljen ja johdattanut lisälukemisenkin pariin.

Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa Ennen lintuja -romaanille. Se on sitä ihan aidosti, eli ensimmäisen teoksen lukeminen ei ole minkäänlainen edellytys jälkimmäisen ymmärtämiselle. Ensimmäisen voi mainiosti lukea jälkimmäisen jo luettuaankin. Tämä ei aina ole itsestään selvää itsenäisistä jatko-osista puhuttaessa, joten siksi sen tässä nyt erikseen totean ja avaan.

 

Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä. Mutta kotona naisten sota oli mykkää.

Kyse ei oikeastaan olekaan varsinaisesta perinteisestä sarjan jatko-osasta vaan jonkinlaisesta rinnakkaisteoksesta, vaikka ajallisesti ollaankin myöhemmissä tapahtumissa kuin ensimmäisessä romaanissa. Lukija tutustuu kokonaan uuteen päähenkilöön, miljööseen ja teemoihin.

Minäkertoja on 25-vuotias aunuksenkarjalainen opettaja Larja Rovio Suurmäen kylästä Viteleenjoen rannalta. Tapahtumat sijoittuvat vanhan rajan takaiseen Karjalaan Laatokan pohjoispuolelle jatkosodan vuosiin 1942–44. Suomalaiset ovat hyökänneet, ajaneet pois Puna-armeijan ja miehittäneet alueen. Paikallisesta väestöstä ovat aloilleen jääneet lähinnä lapset, vanhukset ja naiset, niin osittain hyökkäyksessä tuhoutuneessa Suurmäessäkin.

Miehittäjät toimivat miehittäjän ottein, ja paikallinen väestö luokitellaan kansallisiin ja epäkansallisiin. Jokainen tarvitsee valloittajan myöntämän kulkuluvan voidakseen liikkua kotikylässään. Tilanne on monin tavoin jännitteinen.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Alkusivuilla Larja palaa kesällä 1942 kotikyläänsä oltuaan pitkään Kajaanissa opettajaleirillä saadakseen Neuvostoliiton aikaisen opettajantutkintonsa täydennettyä sellaiseksi, että se kelpaisi myös Suomen kouluissa. Kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen pelottaa. Isän ja äidin salainen poliisi haki huostaansa jo neljä vuotta aikaisemmin. Onko kotitalo enää edes pystyssä? Miten pikkusisko Pola ja buabo Matja ovat pärjänneet kahdestaan?

Eivät kovin hyvin. Isänäiti Matja tekee kuolemaa, ja Pola on raskaana suomalaissotilaalle. Larjan suunnitelmat jatko-opintoleiristä valuvat nopeasti hiekkaan. Kyläläisten keskuudessa Larjan opiskeluja kanta-Suomen puolella ei katsota hyvällä, vaan niitä pidetään vaarallisena veljeilynä vihollisen kanssa. Erityisen hankalat välit ovat Misan, Larjan sulhasen, vanhempiin, jotka haluaisivat kontrolloida niin Larjaa kuin Polaakin. Misa on sotimassa rintaman toisella puolella, kuten monen muunkin talon työikäiset miehet.

Tunsin, kuinka sisässäni jokin murtui. Elämänsuoni ei ollutkaan enää lankaa vaan vuolaana virtaava joki, Viteleenjoen kaltainen. Se kohisi, eikä enää koskaan virran esteeksi voisi rakentaa uutta patoa.

Buabo Matja on ollut kylän itkijä, jonka tehtävänä on ollut saatella sielut tuonilmaisiin. Tehtävä on arvostettu, eikä siinä kuka tahansa voi toimia. Kuolemaa tekevä Matja taivuttelee pojantytärtään suostumaan kutsumukselleen. Larja vastustelee, hänhän on opettaja, järjen edustaja. Itkijän pitää antautua tunteen vietäväksi. Voisiko olla molempia?

Koska opinnot jäivät kesken, joutuu Larja nöyrtymään ja ottamaan apulaisen tehtävän koulusta, jossa on aiemmin työskennellyt opettajana. Nyt opettajat ovat tulleet Suomesta, ja erityisesti johtajaopettajan menetelmät tuntuvat Larjasta epäoikeudenmukaisilta ja tylyiltä. Lapset tarvitsevat hänen mielestään aivan toisenlaisia otteita voidakseen oppia.

Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.

Romaanin asetelma on todella mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat miehittäjän asemassa ja pitävät itseään vapauttajina, joille paikallisten asukkaiden tulee olla kiitollisia. Vahvemman asemassa ja poikkeusoloissa voidaan ottaa ja otetaan erilaisia vapauksia kuin normaalisti. Koulun suomalaisopettajien kirkasotsainen valistusinto ja vahva aatteen palo näyttäytyvät vähemmän mairittelevassa valossa. Kulttuurien kohtaaminen ei suju välttämättä ihan niin jouhevasti kuin valloittajat toivoisivat.

Erityisen mielenkiintoinen on asetelma suomalaismiesten ja karjalaisnaisten välillä. Syntyy aitoja rakkaussuhteita, kuten Larjan ja Tuomaksen välillä, mutta on paljon karumpiakin kohtaloita. Kaikki miehet eivät halua kantaa vastuutaan sukupuolisuhteiden seurauksista. Mäki on ujuttanut näistä tarinaan useita erilaisia variaatioita. Kuinka pyyteetöntä voi olla rakkaus, joka annetaan ja otetaan vastineeksi leipäpalasta? Entä mitä tapahtuu suomalaiselle lapsen synnyttäneelle naiselle, jos suomalaiset sittenkin häviävät sodan? Rintaman taakse viedyt läheiset ovat kuin pantteja, jotka vaativat uskollisuutta. Mutta hengissäkin on jotenkin selvittävä.

Lukija tietää, että kesällä 1944 Suurmäestä tulee vielä nopea lähtö. Larja rakastuu sodan jatkuessa tahtomattaankin suomalaiseen Tuomakseen (joka on Ennen lintuja -romaanin Alli Alavan veli, siitä yhteys teosten välillä). Mies haluaa Larjan vaimokseen ja mukaansa kotiin Pohjanmaalle. Mutta voiko Larja lähteä? Miten kävisi Polan ja tämän pienen pojan? Misan kanssakin pitäisi asiat saada selvitettyä. Kun tilanne nopeasti kuumenee, Larja käy yhä kiivasta sisäistä kamppailuaan lähtemisen ja jäämisen välillä. Onko jo sittenkin liian myöhäistä?

Itki toisenkin on vaikuttava sotaromaani, joka antaa äänen niille, joiden ääntä ei juurikaan ole aikaisemmin kuultu: valloitettujen alueiden asukkaille, Karjalan alueen naisille, lapsille ja vanhuksille. Sodan tykkien jylinä kantautuu Suurmäkeen asti, ja se kumisee koko romaanin taustalla yhä painostavampana.

Itki toisenkin on myös koskettava rakkausromaani, jossa karjalaisen Larjan ja pohjalaisen Tuomaksen elämät risteävät ja yhdistyvät, arkaillen mutta vääjäämättä. Kumpikin on kokenut elämässään paljon raskaita ja kipeitä menetyksiä, kumpikin on omalla tavallaan rikki ja vaillinainen. Voiko rakkaus kestää kaikki paineet, joita siihen kohdistuu eri tahoilta?

Nautin kovasti Mäen kauniista kielestä, jota vahvasti maustavat karjalan kielen sanat ja poljento. Larjan kasvu itkijäksi on kuvattu taitavasti ja on jo itsessään kulttuuriteko. Katoava perinne on kirjattu eläytyen muistiin lukijan koettavaksi. Myös rajantakaisen Karjalan maisemat ja kulttuuri on imeytetty tarinaan niin, että ne aistii lukiessaan vahvasti.

Itki toisenkin on fiktiivinen historiallinen romaani, jonka pohjatyö on tehty huolella. Kaikki romaanin henkilöiden kohtaloiden käänteet voisivat olla totta. Luin romaanin kiehtovan aiheen innoittamana Pauliina Salmisen tietoteoksen Miehittäjän morsiamet, josta saa halutessaan lisätietoa Itä-Karjalan alueen miehittämisestä sekä suomalaissotilaiden ja paikallisten naisten välisistä suhteista. Näiden suhteiden seurauksena esimerkiksi syntyi lähes 500 aviotonta lasta. Naisten ja lasten kohtalot olivat monenkirjavia. Miehittäjän morsiamissa on myös hyvä alueen kartta, jota romaania lukiessani kaipailin.

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, 2024. 415 s.

Arvostelukappale.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet – Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena, 2023. 207 s.

Lainattu kirjastosta.

Bloggausjonon purkua, osa 1.

 

Kirjablogipiireissä tunnetaan hyvin termi ’bloggausjono’: pöydänkulmalla kasvaa pino jo luettuja kirjoja, joista ei vielä ole kirjoitettu blogiin juttua. En ole juurikaan bloggausjonosta aiemmin kärsinyt, koska en ole ylipäätään pitänyt tavoitteena kirjoittaa kaikesta lukemastani. Jostain syystä viime keväänä tilanne kuitenkin salakavalasti muuttui. Luin ja kuuntelin kirjoja, joista olin saanut ennakko- tai arvostelukappaleen, ja halusin kirjoittaa niistä, mutta en vain saanut aikaiseksi.

Pinossa on nyt 14 kirjaa, ja kuin vaivihkaa sen rinnalle on alkanut kehkeytyä uusi pino tuoreempia bloggaamattomia! Jotain on tehtävä. Helpoin menetelmä on vain purkaa pino ja lajitella kirjat. Osa lähtee lahjoituksena kirjastoon, osa lainaan ystäville ja joku ehkä omaankin hyllyyn talteen.

Päätin kuitenkin tavoistani poiketen kirjoittaa koko pinon kirjoista koontipostauksen. Kirjoitan rehellisesti useita kuukausia sitten lukemistani kirjoista tänne sen, mitä niistä on jäänyt mieleen. Muistin tueksi kurkistan takakansitekstejä, mutta sen kummempaa uudelleenluentaa en tee. Katsotaan, mitä irtoaa!

Koska jutusta olisi tullut tuhottoman pitkä, jaoin pinon kahtia. Tässä siis osa 1:

Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King)
Suom. Aleksi Milonoff
Atena 2022. 500 s.
Äänikirjan lukija Fiona Musanga.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain alkukeväästä 2022 kustantajalta ennakkokappaleen Maaza Mengisten muhkeasta romaanista Varjokuningas. Teos on ollut Booker-palkintoehdokkaana, ja kirjailija Mengiste oli esiintymässä Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2022. En kuitenkaan saanut tartuttua 500-sivuiseen ennakkokappaleeseen, mutta kun suomennos ilmaantui äänikirjapalveluihin, otin sen kuunteluun. Ihan helpoin äänikirja tämä ei ollut, mutta alkuun päästyäni tulin imaistuksi sen maailmaan.

Varjokuningas sijoittuu Etiopiaan 1930-luvun puoliväliin, jolloin fasistisen Italian joukot hyökkäävät maahan, jota eurooppalaiset nimittivät Abessiiniaksi. Keisari Haile Selassie pakeni maasta Englantiin ja jätti kansansa sotimaan ylivoimaista valloittajaa vastaan. Ukrainan sodan juuri alettua ja presidentti Zelenskyin asetuttua vahvasti maansa ja kansansa johtoon myös sodan aikana laittoi kirjan tapahtumat kehyksiinsä. Koska taisteluja on johdettava, päättivät vastarintaan asettuneet etiopialaiset lavastaa keisarin. Valekeisarin henkivartija, entinen piika Hirut on romaanin mielenkiintoinen päähenkilö. Myös naiset tarttuivat aseisiin.

Hieno, koskettava ja ajatteluttava romaani sodasta ja naisten asemasta. Jonkinlaiset taustatiedot Etiopian historiasta ovat avuksi alkuun pääsyssä.

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja (The Storyteller of Casablanca)
Suom. Taina Helkamo.
Otava 2022. 336 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tunnustan, että en tuntenut kovin suurta paloa tarttua menestyskirjailija Fiona Valpyn ’aistivoimaiseksi’ historialliseksi romaaniksi hehkutettuun teokseen Casablancan tarinankertoja, jossa historiallinen taso sijoittuu vuoteen 1941. Päätin kuitenkin kokeilla kirjaa äänikirjana, ja lopulta pidin kirjasta itsellenikin yllätykseksi kohtalaisen paljon.

2010-luvun alussa englantilaisen Zoen aviomies lähetetään työkomennukselle Marokkoon Casablancaan, ja pariskunta pienen vauvansa kera muuttaa kauniiseen taloon kaupungin hyväosaisten alueelle. Näkökulma on noin kolmikymppisen Zoen, jonka arki uudessa maassa ja kaupungissa käynnistyy vähän onnahdellen. Maan tavan mukaan talossa on myös taloudenhoitaja, joten aikaa vauvanhoitoon ja ajatteluun on runsaasti. Jokin on pariskunnan avioliitossa vikana, mutta mikä, avautuu lukijalle verkalleen.

Zoe löytää lastenhuoneen lattialankun alta salaisen kätkön, jossa on muutamia vanhoja esineitä sekä nuoren tytön päiväkirja toisen maailmansodan alkuvuosilta. Talon entisten asukkaiden tarina alkaa kiehtoa Zoeta ja hän lukee päiväkirjamerkintöjä (täysin epäuskottavasti) pienissä erissä. Zoe alkaa vähitellen voida paremmin, ja ratkaiseva käänne tapahtuu, kun hän alkaa tehdä tilkkutyötä ja osallistua vapaaehtoistyöhön naisten ja lasten auttamiseksi. Romaanin lopussa aikatasot tietyllä tavalla yhdistyvät.

Valpy on saanut eri aikatasot punottua kiinnostavasti yhteen, vaikka kovin realistinen ratkaisu ei ole. Mutta jos pystyy heittäytymään tarinaan, tulee viihdytetyksi ja kokee muutaman yllätyksenkin. Tyydytyksekseni osan yllätyksistä arvasin etukäteen, mikä ei vähentänyt niiden arvoa.

Valpylta on juuri ilmestynyt suomeksi toinen romaani Rue Cardinalen ompelijattaret, joissa jo nimenkin mukaisesti taas tehdään käsitöitä. Tällä kertaa on kyse ’vavahduttavasta’ historiallisesta romaanista, joka sijoittuu Pariisiin vuoteen 1940. Mukana on myös nykyajan taso. Katsotaan, tartunko vai en. Kenties äänikirjana tämäkin tulee ahmaistua.

Aiden Thomas: Hautausmaan pojat (Cemetery Boys)
Suom. Inka Parpola.
Karisto 2022. 372 s.
Äänikirjan lukija Miiko Toiviainen.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Aiden Thomasin YA-fantasiaromaania Hautausmaan pojat on asiantuntevissa piireissä kehuttu kovasti. Sain kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen, mutta päädyin ottamaan kirjan kuuntelukaverikseni heinäkuun lopun mustikkamättäille. Jälleen voin todeta, että kuunteleminen taisi lopulta olla viisas valinta, sillä huomasin viihtyväni oikein hyvin eläytyvästi lukevan Miiko Toiviaisen äänen kanssa metsässä.

Kustantaja toteaa ”yltäkylläisen YA-romaanin yhdistelevän murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.” Kyllä vain, ja lisäksi mukana on vahva transsukupuolisuuteen liittyvä juonne ja kiihkeää teinierotiiikkaa mutta myös aimo annos huumoria. Päähenkilö Yadriel on naisen ruumiiseen syntynyt poika, mitä hänen isänsä ei hyväksy.

Romaanin maailma on monimutkainen lyhyesti selitettäväksi, eivätkä kaikki yksityiskohdat enää ole kirkkaina mielessäni, mutta joka tapauksessa pohjana on meksikolaisten perinteinen usko, että kerran vuodessa kuolleiden päivänä vainajat palaavat keskuuteemme. Kirjan maailmassa kyse ei ole vain uskomuksesta, vaan niin tapahtuu oikeastikin. Yadrielin perhe ja suku vartioi hautausmaita ja auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen sekä palaamaan kuolleiden päivänä tapaamaan omiaan. Miehet toimivat tässä vaarallisessa tehtävässä, ja naiset toimivat parantajina.

Yadriel vihkiytyy salaa miesten eli brujojen rooliin ja saa hoitaakseen nuoren vainajan Julianin hengen, joka ei halua siirtyä pois elävien maailmasta. Julian on ollut eläessään oikean naistenkaatajan maineessa, mutta paljastuu, että hän onkin ollut oikeasti kiinnostunut miehistä. Kuviosta seuraa kimurantteja ongelmia, jotka kuitenkin jäävät sivuun, kun paljastuu katala juoni, joka uhkaa koko maailmaa. Lopussa on siis oikein kunnon rymistelyt hyvän ja pahan taistellessa ihmiskunnan tulevaisuudesta!

 

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Alt vi inte sa)
Suom. Sirje Niitepõld.
Like 2022. 326 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain Sara Osmanin romaanista Kaikki mikä jäi sanomatta ennakkokappaleen, mutta kuuntelin sen kesän aikana äänikirjana. Ratkaisu ei ollut tälle teokselle paras mahdollinen, sillä siinä on kolme nuorta naisminäkertojaa ja vielä lisäksi eri aikatasoja ennen ja jälkeen aivan loppuun sijoittuvan kohtalokkaan juhannuksen traagisia tapahtumia. Äänikirja on toteutettu vain yhdellä lukijalla, joten kärryillä pysyminen pelkästään kuuntelemalla ei ole aivan vaivatonta. Saan toki syyttää vain itseäni tästä tekemästäni valinnasta, joka ei tee täyttä oikeutta kirjalle.

Tästä kirjasta jäi myös kovin vähän mitään mieleen. Takakansitekstissä avataan asetelma kuitenkin aika hyvin:

”Amanda on bilehile, jonka menneisyydessä painaa pikkuveljen itsemurha. Sofia on toisen polven somalimaahanmuuttaja ja lakifirman uusin kiinnitys, jolla on paineita olla työssään paras. Caroline on kultalusikka suussa syntynyt influensseri, jolla on poikaystävä ja luksuskoti.

Päällisin puolin kaikki on ystävysten välillä kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan Carolinen juhannusjuhlissa, ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille - traagisin seurauksin.”

Kirjan kohtalokkaan juhannuksen jälkeisissä osuuksissa puhuu Amanda, joka on päätynyt suljettuun laitokseen. Amandalla ei selvästikään ole kaikki kunnossa, mutta mikä on juhannuksena suistanut hänen mielensä raiteiltaan? Se paljastuu vasta aivan lopussa, mutta sitä kohti mennään vääjäämättä kirjan muissa luvuissa. Varsinainen jännitysromaani tai dekkari Kaikki mitä jää sanomatta ei ole, vaikka markkinointimateriaalissa niin vihjataankin. Taitavasti rakennettu se kyllä on, mutta dekkariodotuksin lukemaan lähtenyt saattaa pettyä. Ehkä oma nuiva suhtautumiseni johtuu osittain tästä myös.

Alle kolmikymppisten tukholmalaisnaisten ongelmat eivät oikein jaksaneet minua sytyttää, varsinkin, kun kaikki ongelmat yritetään kaikin keinoin pitää piilossa. Tärkeintä on, miltä näyttää, muusta viis. Toisten ihmisten käyttäminen omiin tarkoituksiin on etovaa, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, osaa jopa inhosin. Mutta tunnustan, että en oikein päässyt tähän sisälle kuten se mitä ilmeisimmin olisi ansainnut.

 

 

Ann Cleeves: Kulovalkea (Wild Fire). Shetlanninsaarten murhat 8.
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ann Cleevesin dekkareiden suurimmat ansiot ovat niiden kiehtova miljöö eli Shetlanti sekä päähenkilö komisario Jimmy Perezin sympaattisuus. Dekkarijuonet eivät ole mitenkään poikkeuksellisen kekseliäitä tai tunnelma jännittävä, mutta tämänkaltaisten leppoisahkojen brittiläisten poliisi- ja arvoitusdekkareiden ystäville Cleevesin tuotanto on oivallista luettavaa. Vähän harmillisesti suosittu ja ihan kohtalaisen hyvä tv-sarjaversio näistä kirjoista elää ihan omaa elämäänsä sotkien lukijan (ainakin minun) orientaatiota.

Kulovalkea on Shetlanninsaarten murhat -sarjan kahdeksas ja ainakin näillä näkymin viimeinen osa. Perezin oma elämäkin on saamassa uuden käänteen, joten on ilmeisesti aika sanoa hyvästit. TV-sarja sen sijaan voi vielä hyvinkin jatkua, niin kauas niiden tarinat ovat toisistaan loitontuneet.

Kulovalkeassa Perez työryhmineen joutuu selvittämään paikkakunnalle muuttaneen lontoolaisperheen lastenhoitajan murhaa. Perhe on ostanut talon ja remontoinut sen mieleisekseen, mikä ei suinkaan ole miellyttänyt paikkakuntalaisia. Kaiken kukkuraksi talon entinen omistaja on tehnyt itsemurhan talon piharakennuksessa. Nyt lastenhoitaja on murhattu ja ripustettu samaan paikkaan hirttoköyden jatkoksi. Perez ja kumppanit penkovat tapausta tuttuun tyyliin ja lukijalle ripotellaan vihjeitä, mutta ratkaisevan vihjeen kirjailija pitää visusti omana tietonaan siihen asti, että Perez sen oivaltaa.

 

Simone Buchholz: Mexicoring (Mexikoring)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.
Arvostelukappale.

Fanitan rankasti Saksan kiistattoman dekkarikuningattaren Simone Buchholzin Chastity Riley -sarjaa, jota Kustantamo Huippu ja kustantaja-suomentaja Anne Kilpi ovat meille suomalaisille lukijoille pukanneet luettavaksi. Vuonna 2021 suomeksi ilmestynyt Mexikoring on neljäs sarjasta suomennettu osa, ja muistan sen luettuani ajatelleeni, että se on tähänastisista Chas Riley -kirjoista selvästi paras. Ei todellakaan ihme, että se on aikanaan saanut Saksassa ilmestymisvuotensa parhaan dekkarin palkinnon.

Kirjan nimi Mexikoring viittaa Hampurin toimistokortteliin, josta löytyy nuoren miehen ruumis poltetusta autosta. Autoja on roihunnut Hampurissa öiseen aikaan tiheään tahtiin, mutta nyt löytynyt uhri on ensimmäinen. Tapausta tutkiva Chas Riley ja hänen työparinsa Stepanovic päätyvät Bremeniin asti tutustumaan libanonilaistaustaisiin maahanmuuttajayhteisöihin ja niiden välisiin julmiin valtakamppailuihin.

Tutkinnan lomassa kulkee toinen tarinan taso, jossa kuolleen nuorukaisen nuoruudenrakastettu Aliza kertoo omaa tarinaansa. Vaikuttava ajankohtainen yhteiskunnallinen romaani, jota suosittelen myös niille, jotka eivät yleensä lue dekkareita.

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen: Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet

 

Luin runsas vuosi sitten Pirkko Soinisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021) eli biofiktiivisen (silloin ei vielä termiä muuten käytetty) romaanin arkkitehti Wivi Lönnistä. Romaani oli paitsi taiten kirjoitettua kaunokirjallisuutta myös erittäin inspiroivaa luettavaa faktojen osalta. Olen esimerkiksi vuosikymmeniä ihastellut Tampereen pääpaloaseman upeaa julkisivua suomatta ajatustakaan sen suunnittelijalle. Vaan nytpä opin, että se on syntynyt Wivi Lönnin piirustuspöydällä ja herättänyt aikanaan kiivasta debattia. Google oli kovassa käytössä romaania lukiessani, ja kotimaan matkakohteiden lista sai useita lisäyksiä.

Wivi Lönnin nimen sentään olin kuullut ennen Soinisen romaanin lukemistakin, mutta hänen rakkaasta ystävästään ja elämänkumppanistaan kauppaneuvos Hanna Parviaisesta en ollut kuullut sanaakaan. Wivi Lönn ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen (miten kankea ja vanhahtava ilmaus!) arkkitehti, mutta hän oli ensimmäinen nainen, joka perusti oman arkkitehtitoimiston. Hanna Parviainen taas oli ensimmäinen nainen, joka sai kauppaneuvoksen arvonimen. Hän johti pitkään perheensä merkittävää teollisuusyritystä.

Soinisen biofiktiivinen romaani herätteli oivallisesti tiedonjanoa, johon kuin tilauksesta sain helpotusta Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kirjoittamasta kaksoiselämäkerrasta Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet. Tuhti ja perusteellinen teos ilmestyi viime syksynä.

Vaikka teoksen alaotsikkona on Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet, kerrotaan Wivi Lönnin ja Hanna Parviaisen elämänvaiheista myös ennen ja Wivin osalta myös jälkeen heidän yhteisten vuosiensa. Itselliset ja tahoillaan komean uran luoneet naiset tapasivat joko vuonna 1911 tai 1912, jolloin Wivi Lönn oli 39-vuotias ja Hanna Parviainen kaksi vuotta nuorempi. Luja ystävyys ja elämänkumppanuus jatkui Hanna Parviaisen kuolemaan asti vuoteen 1938.

Lönn ja Parviainen olivat siis läheiset ystävät, jotka tekivät tiiviistä yhteistyötä liike-elämässä ja matkustivat ympäri Eurooppaa kiivaimpina matkavuosina kuukausitolkulla. He olivat osa-aikanaapureita niin Jyväskylässä kuin Helsingin Kulosaaressakin, ja viimeiset ajat he asuivat yhteisessä asunnossa Helsingin keskustassa. Mutta olivatko he myös rakastavaiset?

Asiaa pohdiskellaan teoksessa, mutta varmaa tietoa ei enää ole mahdollista saada. Naisten keskinäistä kirjeenvaihtoa ei ole säilynyt, eikä muutakaan kirjallista todistusaineistoa ole olemassa. Kirjeenvaihdon puuttumista voi pitää merkityksellisenä, sillä sata vuotta sitten kirjeitä kirjoitettiin valtavasti. Lönnin ja Parviaisen kirjeenvaihto on mitä ilmeisimmin tarkoituksella hävitetty. Todennäköisesti naiset ovat itse päätyneet tähän ratkaisuun.

Markkanen ja Virtanen asettavat Wivi Lönnin ja Hanna Parviaisen elämäntarinan, urat ja keskinäisen suhteen hienosti aikakautensa kehyksiin. Jälleen kerran nykylukija voi vain voimattomana purra hammasta raivoaan pidätellessään, kun käydään läpi naisosaajien kokemia vastuksia. Esimerkiksi Lönn menestyi upeasti arkkitehtuurikilpailuissa, koska niihin osallistuttiin nimettömänä. Takaiskuja tuli silti, sillä voittajatyötä ei aina toteutettukaan, koska se oli naisen piirtämä. Näin kävi Tampereen VPK:n talon tapauksessa. Itse J. K. Paasikivi taas oli sitä mieltä, ettei Parviaisten perheyritystä missään nimessä pitäisi antaa minkään vanhan neidin hallintaan!

Olen suomalaisten taitelijoiden elämäkertoja ja heistä kertovia kaunokirjallisia teoksia lukiessani hämmästellyt, miten ahkerasti he matkustelivat ulkomailla. Opiskelu ja työ veivät monet kuukausiksi ja vuosiksi Eurooppaan ja kauemmaskin, ja sitä pidettiin luonnollisena ja välttämättömänä. Myös Wivi Lönn matkusti paljon työnsä takia, ja Hanna Parviaiseen tutustuttuaan naiset tekivät monia pitkiä matkoja kylpylöihin ja muihin kohteisiin. Olipa heillä jossain vaiheessa asuntokin Pariisissa.

Kirjassa on kokonainen osio, joka keskittyy naisten matkoihin. Tärkeimpänä lähteenä on pieni noin 70 valokuvaa käsittävä albumi, joten kovin niukan materiaalin varassa kirjoittajat usein ovat. Siitä huolimatta tuntuu, että niin Wivi Lönnistä kuin Hanna Parviaisestakin on nyt kerrottu lähestulkoon kaikki, mikä suinkin on mahdollista. Tuntuu, kuin melkein tuntisin heidät! Ja Säynätsaloon on kyllä päästävä käymään!

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen: Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet
Atena 2021. 297 s.
Kansi Laura Noponen.

Arvostelukappale.

Kirja on tyylikkäästi toteutettu kaunis esine. Ville Lähteenmäen taitto on ilmava, ja mukana on paljon valokuvia. Lopussa on kattava lähdeluettelo, josta voi poimia lukuvinkkejä.

Suosittelen lämpimästi lukemaan myös alussa mainitsemani Pirkko Soinisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet. Teokset täydentävät toisiaan hienosti.

Mikael Bergstrand: Kolmella jaollinen mies

Millaista on elämä, kun kärsii pakko-oireisesta häiriöstä eli OCD:stä (obsessive-compulsive disorder)? Ruotsalainen toimittaja-kirjailija Mikael Bergstrand tietää, koska hän sairastaa kyseistä häiriötä. Pakkoajatusten takia hän on joutunut usean kuukauden ajaksi hoitoon psykiatriselle klinikalle: hän ei päässyt irti ajatuksesta, että hänen jalkansa olivat hien ja bakteerien peitossa. Tilanne oli niin paha, että Bergstrand toivoi kuolevansa.

Bergstrandin oma tilanne on sittemmin parantunut ja sairaus on hyvin hallinnassa. Hyvä niin, sillä hän on todistettavasti pystynyt taas kirjoittamaan, ja luettavissammme on romaani Kolmella jaollinen mies. Sen päähenkilö Ingemar Modig kärsii pahasta pakko-oireisesta häiriöstä. Jonkinlaisia pakkoajatuksia hänellä on ollut aina, mutta valloilleen ne ovat riistäytyneet kymmenen vuotta sitten tapahtuneen pahan onnettomuuden jälkeen.

Omaa tilannettaan helpottaakseen Ingemar on sairauseläkkeelle jäätyään muuttanut Borstaforsiin, jonka asukkaat työllistänyt iso kenkätehdas on vuosia sitten suljettu. Asukaskadon takia tehtaan entiset työläisasunnot ovat halpoja ja paikkakunta lähinnä kuollut muutenkin. Sopivan virikkeetöntä Ingemarille siis. Voi kaikessa rauhassa toteuttaa pakkoajatusten seurauksia, kuten laskea olohuoneen maisematapetin koivunrunkoja (33 kappaletta, kai) tai siivota asuntonsa kolme kertaa päivässä Elviksen kokoelmalevyn tahdissa.

Uneliaan Borstaforsin rauha kuitenkin rikkoutuu, kun leirintäalueen mökkeihin sijoitetaan joukko Syyrian pakolaisia. Erityisesti pakolaisten joukossa olevat nuoret miehet herättävät ärtymystä tietyissä piireissä. Ingemar kuitenkin pysyttelee visusti erillään vieraista ihmisistä, ovatpa nämä sitten ruotsalaisia tai syyrialaisia.

Eräänä päivänä Ingemar kuitenkin sattuu kävelemään hiekkakentän ohi, jolla on menossa koulupoikien kiivastahtinen futismatsi. Seassa on yksi pelaaja, joka erottuu nopeudellaan, ketteryydellään, pelitaidoillaan ja rivosuisuudellaan kaikista muista. Ingemarin hämmästykseksi hän on 11-vuotias syyrialaistyttö Dalia, jolle Ingemar antaa mielessään lempinimen Aleppon vauhtikuula.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Ingemar ja Dalia ystävystyvät. Kuten arvata saattaa, tilanne ei ole ongelmaton, kun 63-vuotias eläkeläismies ja 11-vuotias pakolaistyttö tapaavat miehen asunnossa. Hankaluuksia siis seuraa pian silläkin suunnalla.

Borstaforsin tilannetta hämmentää vielä Storköping Allehanda -lehden paikallistoimittaja Ludvig Nilsson, jonka surkeassa tilassa oleva toimittajanura kaipaa kunnon potkua, skuuppia, joka nostaisi hänet kaivattuun rikostoimittajan pestiin kaupungissa. Ludvigilla on tapana hieman oikaista sääntöjen noudattamisessa, milloin se tuntuu tarpeelliselta. Valitettavasti menetelmä on sillä tavalla huono, että kaikkia seurauksia ei pystykään hallitsemaan.

Kolmella jaollinen mies on aidosti hyvän mielen romaani. Siinä on paljon samaa henkeä kuin Bergstrandilta aiemmin lukemassani Delhin kauneimmat kädet -sarjassa (jonka pohjalta tehtyä tv-sarjaa suosittelen myös lämpimästi), mutta tahti on rauhallisempi ja huumori vielä muutamaa astetta lempeämpää ja lämpimämpää. Ingemarin pakkoajatukset ja niistä seuraava toiminta on kuvattu niin, että lukija tuntee myötätuntoa muttei sääliä. Jotkut yksityiskohdat hymyilyttävätkin, mutta ei pilkallisesti. Dalialle tilaansa selittävä Ingemar avaa sairauttaan hienosti, ja samalla lukijakin oppii paljon.

Leppeästi etenevän mukavan tarinan lomassa Bergstrand kertoo paitsi pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän ihmisen elämästä myös monesta muusta asiasta. Pakolaispolitiikka, yhteiskunnan ja median muutokset, pakolaisten kohtalot, perheväkivalta, ääriliikkeet ja moni muu asia tulee kuin varkain mukaan romaanin henkilöiden ja tapahtumien kautta ilman, että niitä sen kummemmin alleviivataan, hämmästellään korkeintaan.

Pidin myös kirjan lopusta, joka on juuri niin onnellinen kuin nyt suinkin voi olla. Kaikki järjestyy lopulta parhain päin, jopa inhan Ludvig Nilssonin osalta.

Tästäkin kirjasta on tekeillä (tai jo tehty?) tv-sarja, jonka mielelläni katson aikanaan.

Mikael Bergstrand: Kolmella jaollinen mies (Ingemar Modigs uppvaknande)
Suom. Riie Heikkilä. Kansi Elina Warsta.
Atena 2021. 357 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 10 h 2 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu Storytel.

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Suhteeni Mikael Agricolaan ei ole ammatistani huolimatta ollut kovin lämmin. Syynä kylmäkiskoisuuteeni on ainakin 1980-luvun puolivälissä tuoreehkona suomen kielen opiskelijana suoritettu Kirjakielen kehitys -niminen kurssi, joka sisältyi aineopintojen A-osaan eli niin sanottuihin approbatur-opintoihin (kuka tiennee, millä nimellä tuotakin opintokokonaisuutta nykyään kutsutaan!).

Muistelen, että kurssiin sisältyi kuivahkoa luennointia kirjakielen alkuvaiheista ja lisäksi harjoituskurssiosuus, jossa yritettiin ottaa selkoa muun muassa Agricolan luomasta äänne-merkki-järjestelmästä tms. En voi kehua kovinkaan hyvin ymmärtäneeni, mistä oli edes puhetta. Sen muistan, että kurssin tentti oli ensimmäinen, ja kenties myös ainoa, josta lähdin ensimmäisellä kerralla pois jättäen tyhjän vastauspaperin. Sisulla vetäisin uusintatentistä 2-/3 (silloinen arviointiasteikko oli siis 1- - 3). Anteeksi ja kiitos, Aapo Taiminen!

Hieman leppoisampia muistoja on runsaan parinkymmenen vuoden ajanjaksolta, jonka aikana yritin avata Mikael Agricolan merkitystä suomen kirjakielen isänä peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille. Kun sitten kokeessa yritin testata, miten opetukseni oli onnistunut, sain kovin usein todeta, ettei kovin häävisti. Mutta ABC-kirian näköispainosta kuitenkin ahkerasti luokassa kierrätin. Jo sen fraktuurakirjasintyyli sai ilmeet totisiksi. Kaverihan oli peräisin samalta aikakaudelta kuin Gifu-pastillit!

Yllättäen syksyllä 2021 Mikael Agricola on peräti kahden romaanin päähenkilö. Jari Tervo ja Roope Lipasti ovat kumpikin kirjoittaneet muutenkin kovin pinnalla olleeseen genreen eli biofiktioon lukeutuvan historiallisen romaanin piispa Mikael Agricolasta. Biofiktio on käsittääkseni uusi termi jo perinteikkäälle ja suositulle historiallisen romaanin alagenrelle, jossa on mukana tai jopa keskiössä oikeita aikanaan eläneitä historiallisia henkilöitä mutta jotka kuitenkin ovat pääosin fiktiivisiä tarinoita.

Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja kertoo talven 1556–1557 tapahtumista. Mikael Agricolan syntymävuotta ei tarkkaan tiedetä, mutta kuolinaika on selvillä päiväystä myöden eli Agricola menehtyi sairauskohtaukseen Uudellakirkolla 9.4.1557 ollessaan paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista.

Romaanin ajallisen rungon muodostaa kyseinen neuvottelumatka, jolle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli määrännyt myös Turun hiippakunnan piispan eli Agricolan. Vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle lähdetään  25.11.1556 Turusta, eivätkä enteet ole hyvät, sillä ennen kuin toistasataapäinen seurue on päässyt edes ulos kaupungista, tapahtuu onnettomuus. Väkijoukosta juossut pieni tyttö jää piispaa kuljettavan reen alle ja loukkaantuu pahasti.

Piispa lähtee matkalle vastahakoisena ja turhautuneena. Hän näkee, ettei hänellä ole neuvotteludelegaatiossa oikein muuta roolia kuin olla jonkinlaisena koristeena. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt työnsä pariin, kirjoittamaan keskeneräistä käsikirjoitustaan ja nauttimaan kodin lämmöstä. Vaimo Birgitasta ja varsinkin pienestä Kristian-pojasta eroaminen tuntuu vaikealta. Matkaan kuluu joka tapauksessa kuukausia, ja sinä aikana saattaa tapahtua mitä tahansa.

Kirjaan tarttuessani kuvittelin, että nimi Mikaelin kirja viittaa romaanin sisältöön eli että kyseessä olisi nimenomaan Mikael Agricolasta kertova ja hänen mukaansa nimetty romaani. Niinhän ei ainakaan pelkästään ole, vaan romaanin otsikko viittaa konkreettisesti (myös) Agricolalla tapahtuma-aikaan työn alla olleeseen käsikirjoitukseen. Romaanissa kerrotaan, että Mikael oli jo pitkään kiivaasti koonnut aineistoa suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsittelevään teokseen. Sen pariin hän matkallaan kaipaa, ja se aiheuttaa yllättäviä ongelmia kotona Turussa Birgitta-vaimolle. Sanat ja kynä ovat jälleen miekkaa voimallisempia niin hyvässä kuin pahassa.

Mikaelin kirjassa on nimittäin toinenkin päähenkilö eli piispan vaimo Birgitta Olavintytär, josta virallinen historiankirjoitus ei kerro juuri mitään mutta jolle Lipasti antaa tasaveroisen äänen piispan rinnalla. Birgitta on parikymmentä vuotta miltei viisikymppistä miestään nuorempi kauppiaan tytär Turusta, jonka viisas äiti on hienovaraisesti tyrkkinyt piispalle uudeksi vaimoksi ensimmäisen traagisen kuoleman jälkeen.

Vastuu piispantalon arjesta on kova, ja muitakin huolia alkaa nopeasti kertyä vaimon ylle miehen poistuttua paikkakunnalta. Varsinaiset ongelmat kuitenkin aiheutuvat tarkoin varjellusta Mikaelin käsikirjoituksesta, josta Birgitta etsii hädän hetkellä oljenkortta. Birgitta on arvonsa tunteva rouva, joka joutuu taistelemaan niin omasta kuin miehensäkin asemasta hankalassa tilanteessa. Riittävätkö Birgitan neuvokkuus ja päättäväisyys?

Ymmärtääkseni Mikaelin kirja on tuotteliaan ja monipuolisen Roope Lipastin ensimmäinen varsinainen historiallinen romaani. Se solahtaa hienosti genren perinteeseen, jota viime vuosikymmeninä ovat pitäneet hallussaan lähinnä naiskirjailijat (toki mieskirjailijoitakin on). Tänä vuonna on ilmestynyt kutakuinkin samaan miljööseen eli suunnilleen 1500-1600-luvuille ajoittuvia ja Turkuun tai ainakin Suomeen sijoittuvia hienoja romaaneja, kuten Jenna Kostetin Margaretan synti, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Johanna Valkaman Katariinanpyörä ja minulla vielä lukematta oleva Kristiina Vuoren Samettiin kätketty.

Henkilöt muuttuvat Mikaelin kirjan sivuilla eläviksi ja mielenkiintoisiksi, ja suuresti kunnioitettu piispakin on lopulta perin inhimillinen erilaisine kiusallisine ruumiinvaivoineen ja välillä alhaisinekin ajatuksineen ja tunteineen. Keskiajasta ja keskiaikaisesta Turusta piirtyy uskottava ja kiintoisa kuva. Löyhkäävä Kroopinoja mainitaan jälleen kerran. Loppuratkaisu eli piispa Mikael Agricolan kohtalo on lukijan tiedossa jo ennestään tai viimeistään prologin jälkeen, ja se luo tarinan ylle tumman varjonsa. Myös poika Kristianin tuleva osa on historiaa, mutta Birgitan tarinan loppu sen sijaan ei. Lukijalle jää siis myös jotain jännitettävää.

Roope Lipasti: Mikaelin kirja
Atena 2021. 320 s.
Äänikirjan lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Johanna Kokko, kesto 8 h 58 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar

 

Törmäsin vuodenvaihteessa Turun Sanomissa ilmestyneeseen toimittaja Heli Peltoniemen artikkelisarjaan nimeltä Kynän viemää (13.12.2020, 27.12.2020, 10.1.2021 ja 24.1.2021), jossa hän esitteli varhaisia suomalaisia naisten kirjoittamia romaaneja. Teoksilla ja tekijöillä on yhteisenä nimittäjinä myös jokin kytkös Turkuun. 

Yksi esitellyistä teoksista on Fredrika Runebergin historiallinen romaani. Sigrid Liljeholm., joka sijoittuu nuijasodan aikaiseen Suomeen, Turkuun ja Turun linnaan. Nimihenkilö Sigrid Liljeholmin isä Eerik Liljeholm on linnanherra Klaus Flemingin uskollinen palvelija, joten on luontevaa, että Jaakko Ilkka joukkoineen ryöstää Liljehomien omistaman Tannilan talon kapinan melskeissä. Kaikeksi onneksi Sigrid onnistuu piiloutumaan ryöstäjiltä, jotka jättävät myös talon rouvan henkiin. Tapahtuman jälkeen Sigrid kutsutaan Turun linnaan Klaus Flemingin ja hänen vaimonsa Ebba Stenbockin vieraaksi.

Tänä keväänä ilmestyi Johanna Valkaman uuden historiallisen romaanisarjan Ilkkalan Susanna aloitusosa Katariinanpyörä, jonka päähenkilö on Jaakko Ilkan tuore ja epätoivoinen leski Katariina Weck alias Ilkkalan Susanna. Pitkän ja vaarallisen Pohjanmaalta Turkuun tehdyn pakomatkan jälkeen Katariina päätyy Turun linnaan ja silmätysten miehensä tapattaneen Klaus Flemingin lesken Ebba Stenbockin kanssa.

Olen siis muutaman kuukauden aikana törmännyt rouva Ebbaan kirjojen sivuilla pariin kertaan. Kolmas tapaaminen sattui Salon Taidemuseo Veturitallin näyttelyssä Aito vai ei?, jossa on esillä sekä Helene Schjerfbeckin kopio Albert Edelfeltin maalauksesta Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista että Kaj Stenvallin parafraasi samasta teoksesta eli Pieni Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Teoksissa leski ja Turun linnan juuri antautunut päällikkö Ebba Stenbock seisoo todistamassa miehensä ruumiin häpäisyä ylpeänä ja nujertumattomana.

Taidenäyttelyn seinällä ryhdikkäänä seisova leskirouva kai antoi lopullisen sysäyksen tarttua keväällä ilmestyneeseen historioitsija Anu Lahtisen kirjoittamaan elämäkertaan Ebba kuningattaren sisar. Teoksen mainitaan olevan ensimmäinen 1500-luvun naisesta kertova suomalainen elämäkerta.

Naisten elämistä ei ole jäänyt jälkipolville juurikaan tutkittavaa, sillä heidät mainitaan säilyneissä asiakirjoissa kovin harvakseltaan. Esimerkiksi Ebba Stenbockin vanhempien perukirjassakin mainitaan nimeltä hänen aviomiehensä Klaus Fleming, ei häntä itseään. Edes Ebban syntymävuotta ei tiedetä. Tutkijat ja elämäkerturit siis joutuvat tekemään melkoista salapoliisintyötä kerätessään tietoja merkittävistäkin entisajan naisista. Tätä työtä Lahtinen myös kiinnostavasti kirjassaan avaa.

1500-luvun loppupuolisko ja 1600-luvun alkukin olivat Ruotsin politiikissa kovin sekavaa ja sekasortoistakin aikaa. Määrätietoista vallan keskittämistä pitkällä hallitsijanurallaan harjoittaneen Kustaa Vaasan jälkeen valtakunta ajautui melkoisiin vaikeuksiin, kun vahvan miehen pojat osoittautuivat monin tavoin kykenemättömiksi valtion johtamiseen. Valtataistelun tuoksina ulottui myös tänne Pohjanlahden itäpuolelle, ja Turun linna oli yksi sen näyttämöistä.

Lahtisen teoksen ehkä suurin ansio omalta kannaltani on, että sain sen perusteella varsin selkeän kuvan sekavista tapahtumista. Se ei ole mikään vähäpätöinen asia, sillä olen lukemieni romaanien takia yrittänyt tuota poliittisten melskeiden ristiaallokkoa saada jonkinlaiseen järjestykseen mutta heikohkoin tuloksin. Lahtinen myös avaa tuon ajan aateliston elämää monipuolisesti ja valaisevasti.

Ebba Stenbockin, jonka vanhempi sisar Katarina siis oli Kustaa Vaasan kolmas vaimo (ja jäi leskeksi 27-vuotiaana ja eli pitkän elämän), monipolvinen ja ankarien menetysten kirjoma elämä avautuu Lahtisen teoksessa kiinnostavasti. Kyseessä on tietokirja laajoine lähdeluetteloineen ja runsaine alaviitteineen, mutta se on myös selkeä, helppolukuinen ja kiehtova teos. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Kirjailija Kristiina Vuori on kertonut tehneensä paljonkin yhteistyötä dosentti Anu Lahtisen kanssa kirjoittaessaan historiallisia romaanejaan. Tässä yhteydessä kannattaa nostaa esiin yksi Vuoren teoksista eli Filippa (Tammi 2017), joka kertoo Klaus Flemingin sisaresta.

Filippa Flemingin testamentti oli aikanaan hätkähdyttävä, sillä hän jätti omaisuutensa orvolle veljentyttärelleen Anna Flemingille ja kuninkaalle jättäen näyttävästi elossa olleen veljensä Klausin perinnöttä. Testamentissa on myös perusteltu tätä päätöstä lyhyesti, mutta niin epämääräisesti, että se on sytyttänyt kirjailijan mielikuvituksen melkoiseen laukkaan. Filippan testamentti mainitaan myös Lahtisen teoksessa.

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar
Atena 2021. 196 s.

Arvostelukappale.

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2017 -palkitsemistilaisuudessa palkinnon napannut Mikko Porvali paljasti, että Karelia Noir -sarjan kolmas osa tulisi käsittelemään aikakautta, jolloin poliisivoimat olisivat sodan jälkeen vasemmiston hallinnassa.

Johtolangalla palkittu kakkososa Veri ei vaikene kattaa koko 1930-luvun aina talvisodan viimeisiin päiviin asti. Kadonneen kaupungin varjo alkaa toukokuun lopulla vuonna 1940 eli pain talvisodan päätyttyä uudella itärajalla Uukuniemellä ja päättyy vuoteen 1962 Lahteen. Pääosa tapahtumista sijoittuu kuitenkin jatkosodan ja vaaran vuosien aikaan.

Talvisodassa menetetyn Viipurin komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert on kotiutettu palveluksesta odottamaan kutsua uusiin tehtäviin Valtiollisen poliisin palvelukseen. Kutsu tuleekin pian tositoimiin. Itärajalla uuden rajalinjan vetäminen on käynnissä. Nähtävästi kolme suomalaista sotilasta on joutunut naapurin puolelle, joukossa tärkeä Päämajan upseeri. Ovatko miehet lähteneet vapaaehtoisesti vai onko heidät kaapattu? Rajalinjalta oli tapahtuma-aikaan kuultu myös laukauksia.

Yksi rajan väärälle puolelle joutuneista miehistä on Eckertille tuttu Suomen puolelle siirtynyt venäläinen Aleksanteri Torikka. Miehen henki ei olisi vihollisen käsissä kovinkaan kauaa turvassa, joten Eckertin näkemyksen mukaan tilanne vaati nopeaa ja häikäilemätöntä toimintaa. Alkaa hiuksia nostattava pelastusoperaatio, jonka yllä leijuu paitsi välitön osallisiin kohdistuva vaara myös ilmeinen eskaloitumisriski. Rajanaapurin provosoiminen on äärimäisen ankarasti kiellettyä.

Kadonneen kaupungin varjo toistaa rakenteeltaan aiempia Karelia Noir -sarjan osia. Se on episodimainen ja paikoin luettelomainenkin, koska Porvali on uskollinen alkuperäiselle tavoitteelleen kirjoittaa kaikkien virantoimituksessa surmattujen poliisien tarinat mukaan sarjaan.

Jatkosodan alussa Kähönen ja Eckert ovat mukana, kun Viipuria vallataan takaisin. Neuvostoliitto luopuu Viipurista näennäisen helposti, mutta kaupunki ei suinkaan ole vaaraton palaajille. Eckert ja Kähönen ovat keskeisiä henkilöitä, kun ratkotaan räjähteiden kaukolaukaisun arvoitusta ja sen estämistä.

Asemasotavaiheen aikana miehet keskittyvät tahoillaan työskentelyyn vakoilun parissa. Jussi Kähösen tehtävät liittyvät sotaa käyvää maata piinaavaan desanttiongelmaan, ja Eckert työskentelee vieläkin salaisemmissa tehtävissä.

Kiperiä tilanteita riittää myös jatkosodan päätyttyä, kun valvontakomissio alkaa vaatia Suomea luovuttamaan henkilöitä Neuvostoliittoon ja kommunistien käsiin valunut Valtiollinen poliisi osoittautuu auliin avuliaaksi. Osan luovutettaviksi määrätyistä henkilöistä kaksikko onnistuu pelastamaan, mutta epäonnistumisiakin tulee. Niiden hyväksyminen on erityisesti Salomon Eckertille vaikeaa.

”Sillä hetkellä vaikutti selvältä, ettemme voisi jatkaa työssämme, jos Suomen poliisi kaappaisi kansalaisia kotoaan ja luovuttaisi heidät hirmuhallinnon käsiin.”

Vakoiluteema kokoaa Kadonneen kaupungin varjon, kun vuonna 1954 Jussi Kähönen saa omassa nimismiespiirissään ratkaistavaksi erikoisen tapauksen. Tuttu pariskunta menehtyy tuberkuloosiin lyhyen ajan sisällä. Kuolemantapauksissa ei ole mitään outoa, vaan kuolinsyy on valitettavan luonnollinen ja yleinen. Kummallista on sen sijaan se, että toinen vainajista ei ole ollenkaan se henkilö, jona häntä on paikkakunnalla pidetty.

Kähönen ei saa rauhaa ennen kuin on selvittänyt tapauksen perinpohjaisesti. Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä enemmän tuntuu olevan uusia kysymyksiä vastausta vailla. Sota on tuhonnut asiakirjoja ja yhteydet ovat hitaita, mutta loistavasti verkostoitunut Kähönen saa paljon aikaan suhteillaan. Lopulta, vuosien jälkeen, viimeinenkin avoin kysymys saa vastauksensa. Juttu kiertyy yllättäen myös Salomon Eckertin kohtaloon.  

Kadonneen kaupungin varjo päättää Karelia noir -trilogian hienosti. Teoksen yleissävy on alakuloisen surumielinen. Tyrmistys talvisodan jälkeen on luonnollista. Viipuri on menetetty muusta Karjalasta puhumattakaan. Menetykset ovat Viipurin poliiseille tietysti kipeitä. Kotiseudun lisäksi on menetetty kodit ja työyhteisö. Jussi Kähösen kipein menetys on oman pojan katoaminen taisteluissa.

Poliisin työ ei enää oikein ole entisensä, ja kun sodan jälkeen poliisijohtoon astuvat sodan aikana jopa poliisimurhiin osallistuneet henkilöt, on työmotivaatio monella poliisin työhön uskoneella luonnollisesti nollilla. Eläköityminen alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta myös Jussin mielessä.

Koko Karelia noir -trilogia on hieno sarja. Se valaisee suomalaisen poliisin historiaa ja esimerkiksi rikostutkimuksen kehittymisen vaiheita mielenkiintoisesti ja viihdyttävästi. Samalla sivutaan Suomen poliittista historiaa ja avataan politiikan ja virkavallan sidoksia rikostutkijoiden näkökulmasta. Pääosa tapahtumista sijoittuu Viipuriin ja sen ympäristöön, mikä myös on tietyllä tavalla eksoottista ja erittäin kiinnostavaa nykysuomalaisen lukijan silmin.

Sinisen kuoleman kuvasta kirjoittaessani olen tuominnut Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin turhan karikatyyrimaisiksi hahmoiksi. Kolmen kirjan verran heidän seurassaan Suomen kohtalonhetkien läpi kuljettuani on pakko todeta, että aloin kyllä pitää näistä miehistä kovasti. Jussi Kähönen on luotettavan ja vakaan suomalaisen miehen perikuva ja Eckert monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Yhdessä he muodostavat toimivan työyksikön. Haikeaa on heittää heille nyt hyvästit.

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin kuva
Atena 2018. 271 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Tulossa:

Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Jotain kai omasta totaalihurahtaneisuudestani kirjallisuuteen kertoo, että vietin upean aurinkoisesta toukokuun viikonlopusta puolet visusti sisätiloissa. Vaakakupissa aurinkoa enemmän painoi Helsinki Lit 2018 -käännöskirjallisuusfestivaalin vaikuttava ohjelma. Helsinki Lit järjestettiin nyt neljännen kerran, ja itse osallistuin kolmatta kertaa.

Festari on houkutellut puoleensa hitaasti mutta varmasti: ensimmäisellä kerralla muistelen kohautelleeni kulmiani juuri ajankohdalle (kuka nyt toukokuussa mihinkään kirjallisuustapahtumaan menee?!), toisella kerralla ostin lipun lauantaille, samoin kolmannella (kuka nyt kahtena peräkkäisenä päivänä lähtee Helsinkiin?!), mutta tällä kertaa ei tarvittu kuin lievää ystävän houkuttelua, kun jo suostuin kahden päivän lippuun! Olen koukussa. (Lisäksi kalenteriini näyttää olevan buukattuna kaksi peräkkäistä kesäkuun lauantaitakin kirjallisuustapahtumille! Liha on heikko…)

Olen monesti kirjailijahaastatteluja ja -keskusteluja seuratessani miettinyt, kumpi on parempi itseni kannalta lukijana, kirjan lukeminen ennen vai jälkeen haastattelun. Edelleenkään en osaa oikein sanoa. Viikonloppuna Helsinki Litissä käsitellyistä kirjoista olin ehtinyt lukea huikeat yhden eli nigerialaisen Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois.

Seuratessani haastatteluja tein mielessäni lukulistaa käsitellyistä kirjoista. August-palkittu Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin meni Ehkä luen -listalle. Aihe hieman pelottaa, ja aavistelen, ettei kirjan lukeminen ole vain miellyttävä kokemus. Ei tietysti pidäkään olla, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Vaikeita asioita käsittelee myös Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani Olimme kerran, ja se mennee luettavien listalle. (Jani Toivola muuten veti keskustelun valovoimaisesti!). Ehdottomasti luettavien listalle meni Ilmar Taskan Popeda 1946. Taska on hurmaava esiintyjä, joten jos mahdollisuus tarjoutuu, kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan. Viro on syksyn Turun kirjamessujen teemamaa, joten tavoitteena on lukea Taskan romaani siihen mennessä.

Samanta Schweblinin romaani Houreuni saattaa olla aika rankka. Kustantaja Like luonnehtii sitä painajaismaiseksi psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä puolta ei niinkään korostettu kirjailijan ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelussa. Ehkä luen -listalle siis. Perjantai-illan pohjasokeriksi oli säästetty uskomattoman Juha Hurmeen ja norjalaisen Morten Strøksnesin keskustelu Merikirjasta. Hurmeen valinta haastattelijaksi on pienoinen riski, mutta Strøksnes on sen verran lunki showmies itsekin, ettei hän häkeltynyt Hurmeen persoonallisesta haastattelutyylistä yhtään. Olen saanut Merikirjasta ennakkokappaleen, mutta se on päätynyt Tuskin luen -pinooni. Tämän kokemuksen jälkeen se siirtyi Ehkä sittenkin luen -listalle!

Mielenkiintoinen joskin itse kirjan osalta valitettavan laihaksi jäänyt oli myös Cristóvão Tezzan ja Maria Mannerin keskustelu romaanista Professori. Kirja meni Ehkä luen -listalle. En todennäköisesti pysty lukemaan -listalle livahti tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Omaelämäkerrallinen kirja kertoo tekijän 25-vuotiaan pojan tapaturmaisesta kuolemasta. Itku tuli jo pelkkää haastattelua kuunnellessa.

Domenico Starnonea haastatteli Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir poikkeuksellisesti suomeksi, sillä lavalle oli saatu myös Starnonen kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä. Vaikka tulkkaaminen tietysti vei hieman aikaa, keskustelu oli nautinnollinen. Taavitsainen-Petäjä käänsi keskustelun tyrmäävän hienosti ja oli ilo seurata kirjailijan ja kääntäjän lämmintä yhteispeliä. Romaani Solmut meni oitis Pakko lukea -listalle! Kääntäjät voisivat muutenkin olla enemmän mukana itse Litin ohjelmassa.

Itse odotin eniten lauantain ohjelmasta Kim Leinen ja Sirpa Kähkösen kohtaamista lavalla, enkä yhtään turhaan. Haastattelu olikin säkenöivän hieno! Leinen Kuilu on ollut Pakko lukea -listallani siitä asti, kun siitä kuulin, eivätkä odotukset suinkaan laskeneet keskustelun takia. Järkälemäinen romaani siis jossain vaiheessa hankittava hyllyyn aiemman Leinen romaanisuomennoksen rinnalle.

Etukäteen olin siis ehtinyt lukea vain Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois, josta hän keskusteli Laura Lindstedtin kanssa. Tuoreessa muistissa oleva lukukokemus tietysti helpotti keskustelun seuraamista ja haastattelijan oivaltavat kysymykset ja niihin saadut vastaukset mukavasti täydensivät omia ajatuksia kirjasta ja sen kiehtovasta maailmasta. Adébáyò myös luki pakahduttavan hienon otteen romaanistaan ja lauloi siihen kuuluvan jorubankielisen laulun. Mykistävä hetki.

Mykistävä kyllä on romaanikin. Nigerialaiset Yejide ja Akin rakastuvat palavasti opiskeluaikanaan 1980-luvun alussa. Kumpikin on perheestä, jossa isällä on ollut monta vaimoa. Yejide on menettänyt äitinsä, kun tämä on kuollut synnyttäessään häntä. Äidin sukua ja alkuperää on halveksittu koko Yejiden lapsuuden ja nuoruuden ajan. Nuoret solmivat oman avioliittonsa rakkaudesta ja vannovat, että heidän liittoonsa ei tule koskaan muita.

Pinnalta katsoen kaikki tuntuu sujuvan avioliitossa hyvin. Yejide suorittaa tutkintonsa ja perustaa sen jälkeen pitkään haaveilemansa menestyvän kampaamon. Akin työskentelee pankinjohtajana. Mutta lasta pariskunnalle ei ala kuulua. Neljän vuoden odottelun jälkeen kummankin suvun painostus muuttuu toiminnaksi ja Akinille naitetaan toinen vaimo Funmi, jotta perheeseen ja sukuun lopultakin saadaan odotettuja lapsia.

Älä mene pois on vangitsevajuoninen romaani. Yejiden ja Akinin tarinassa on aina vain uusia käänteitä ja paljastuksia, jotka pääsevät yllättämään paatuneenkin lukijan. Adébáyò on rakentanut teoksen taitavasti käyttäen eri aikatasoja ja vaihdellen näkökulmia: ääneen pääsevät sekä Yejide että Akin, jolloin tarina valottuu ristiin. Romaanin alussa Yejide saa yllättäen kutsun Akinin isän hautajaisiin, ja lukija saa siis tietää, että pariskunta on jossain vaiheessa eronnut. Miten ja miksi, selviää pääpiirteissään, mutta aukkojakin jää sopivasti.

Adébáyòn romaani on runsas ja värikylläinen. Yejiden ja Akinin tarinan kautta hän käsittelee monia suuria kysymyksiä, kuten Nigerian kulttuuriin kuuluvaa polygamiaa ja sen törmäämistä modernisoituvaan maailmaan. Yejide jo on täysin erilainen kuin hänen isänsä vaimot, jotka hänet kasvattivat. Hän on opiskellut yliopistossa, ansaitsee menestyvällä yrityksellään elantonsa ja on itse valinnut puolisonsa. Siitä huolimatta hän joutuu lopulta alistumaan siihen, että avioliittoon tulee toinen vaimo. Perinteet ovat musertavan vahvat.

Lapset ja niiden saaminen on kaikkea muuta kuin yksityinen asia. Raskautta tai sen puuttumista kommentoidaan aristelematta. Naisen arvo mittautuu paitsi aviopuolison myös lasten kautta. Lapsen kuolemaan suhtaudutaan onnettomuutena, josta toipuu parhaiten saamalla uusia lapsia. Kuollutta lasta ei surra yksilönä vaan enemmänkin statuksen menetyksenä. Yejide joutuu alistumaan ja uhraamaan avioliitossaan paljon, mutta ei Akin pääse lopulta yhtään sen vähemmällä, ainakaan minusta.

Yeijden ja Akinin perheen traagisten ja hurjien vaiheiden taustalla koko Nigeria kouhuu. Vallankaappaukset seuraavat toisiaan niin, että lopulta niistä tulee arkisia. Yejidekin osaa jo odottaa, missä vaiheessa vallankumousta radiosta tulee mitäkin ohjelmaa ja milloin sähköt katkeavat. Mutta lopulta vallankumous osaltaan aiheuttaa perheen vaiheissa ratkaisevan käänteen.

Älä mene pois on koskettava ja kaunis romaani. Se kiehtoo ja vie syövereihinsä vastustamattomalla imulla. Ei ihme, että sen käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan. Unohtumaton lukuelämys.

 Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Stay With Me)
Suom. Heli Naski.
Atena 2018. 300 s.

Arvostelukappale. Helsinki Lit 2018 -liput ostettu itse.

Helsinki Litin keskusteluja voi katsoa Yle Areenasta, myös Ayòbámi Adébáyòn ja Laura Lindstedtin keskustelu löytyy sieltä.

Kesäkuussa osallistun  lauantaina 9.6. Lohjalla järjestettävään Kuolema kutsuu kaupunkiin -kirjallisuusseminaariin ja lauantaina 16.6. Helsingin Korjaamolla Dekkarilauantai-tapahtumaan.