Jyrki Heino: Kelmit

On ihan omaa syytäni, että olen pudonnut hieman kärryiltä Jyrki Heinon dekkarisarjan päähenkilön elämänvaiheiden seuraamisessa. Viimeksi tavatessani eläköityneen luutnantti Carl Wennehielmin vuoden 1796 Turussa mies oli tyytyväinen poikamies taloudenhoitajansa tiukassa huomassa. Neljä vuotta myöhemmin sama mies koettaa palauttaa kadottamaansa elämänhaluaan kaivonjuonnilla Naantalin kylpylaitoksessa. Wennehielm on sitten viime tapaamisemme paitsi avioitunut myös jäänyt leskeksi. Kaiken huipuksi hänestä on tullut alle vuoden ikäisen tytön yksinhuoltaja.

Omaa syytäni siis on, että Kello on toistaiseksi lukematta tästä tähän mennessä kolmiosaisesta historiallisesta dekkarisarjasta. Aion sen vielä lukea, kunhan ehdin. Olen Kellarin parissa viihtynyt aikoinani oikein hyvin, vaikka kritisoitavaakin olen löytänyt kosolti. Ilokseni voin nyt Kelmit luettuani todeta, että Heino on parantanut roimasti nimenomaan juonenkehittelyä.

Wennehielm kohtaa Naantalissa kirjavan seurueen, jonka keskinäiset suhteet jäävät Wennehielmille ja lukijallekin ensi alkuun hieman hämärän peittoon. Näyttävin hahmo on kuuluisa tukholmalainen mystikko ja okkultisti Petrus Junelin, joka selvästikin käyttää kepulikonsteja yleisöä viihdyttäessään. Mutta ketkä seurueesta ovat hänen apureitaan? Piemontelainen leskirouva Giulia Gattinara vai nuhjaantunut seurapelien vetäjä rouva Trast?

Wennehielmin sielullisesta tilasta kertoo paljon, että hänkin tarttuu Junelinin onkeen ainakin hetkeksi. Kuulostaa nimittäin liian houkuttelevalta, että voisi välittäjän avulla päästä vielä puheisiin edesmenneen rakkaan Valborg-vaimon kanssa. Wennehielmillä kun on ratkottavanaan visainen pulma: antaako tyttärensä pätevämpien kasvattajien käsiin vai tohtiako sittenkin yrittää selviytyä urakasta itse. Pian kuitenkin looginen luutnanttimme palaa järkiinsä ja näkee Junelinin metkujen läpi.

Wennehielm tutustuu Naantalissa ollessaan nuoreen ja harvinaiseen kirkkomaalari Claes Häggiin, jonka taidoista myös Junelin on merkillisen kiinnostunut. Ennen kuin terveysvesien nauttiminen ehtii edes kunnolla alkaa, on yksi seurueen jäsenistä kokenut nopean mutta tuskallisen kuoleman.

Samaa aikaan Turussa käsityöläiskorttelissa kuolee kirjankuvittaja Blath saatuaan raskaan keittopadan kalloonsa. Tapahtumasta syytetään onnetonta keittiöpiikaa sekä talon pahamaineista Hannipaali-kollia. Piian huolimattomuuden takia kolli on onnistunut pudottamaan padan pihamaalla istuneen isäntänsä päähän. Wennehielmin ystävä kaupunginviskaali Appengren ei niele selitystä, mutta miten pelastaa piika varmalta tuomiolta?

Wennehielm ja Appengren yhdistävät jälleen voimansa, ja pian sekä Naantalin että Turun tapahtumat alkavat kummallisesti kietoutua yhteen ja johdattaa tutkijoita kaupungin vaikutusvaltaisimman kauppahuoneen liepeille. Porvaristalon piha on ympäröity korkealla aidalla ja kerrotaan, että Ronperin kauppahuoneen palkkalistoilla olevien miesten perheet kuuluvat seurakuntamaiseen suljettuun yhteisöön. Sen jäsenten on katkaistava välinsä kaikkiin ulkopuolisiin. Kauppahuoneen perimysjärjestyksessä tuntuu myös olevan epäselvyyttä. Pian Wennehielm saa huomata, että on astunut kenties liian vaikutusvaltaisen vastustajan varpaille. Onko luutnanttimme pakattava pieni perheensä ja muutettava pois maasta?

Ruumispino kasvaa tasaisen varmasti, ja lukijaa viedään kuin pässiä narussa läpi tarinan. Suurin osa juonilangoista solmiutuu lopulta yhteen sievästi, mutta seassa on muutamia harhalankojakin. Muutamat yksityiskohdat olisi ehkä voinut keitoksesta pudottaa pois ja siten jäntevöittää vielä kokonaisuutta.

Edelleen nautin kovasti Heinon loistavasta kyvystä loihtia vuoden 1800 Turku ja vähän Tukholmaakin lukijan mieleen. Kaikki yksityiskohdat tuntuvat olevan paikoillaan. Huumori on edelleen sofistikoituneen kuivakkaa, ja tarinassa on myös ulottuvuuksia, jotka saavat miettimään sen vertauskuvallisuutta. Uskonnollisten yhteisöjen varjopuolet ja ihmisten kiihkeä halu uskoa epätodennäköiseen ovat tallella edelleen.

Oikein mainio historiallinen dekkari upeita kansia myöten.

Jyrki Heino: Kelmit
S & S 2016. 271 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Jyrki Heino: Kellari

Viime vuoden uutuusdekkaria Kellari on luettu ahkerasti niin lehtien kriitikoitten työhuoneissa kuin kirjabloggareitten lukunurkkauksissakin (vaikka totuus lienee, että lehtikriitikotkin lukevat kirjoja sohvannurkassa kotona eivätkä töissä työpöydän ääressä). Turkulainen biokemian professori Jyrki Heino kertoi kirjastaan Helsingin kirjamessuilla hieman professorimaisen kuivakkaasti. Muistaakseni käsikirjoitus oli ollut valmiina jo joitakin vuosia ja maannut vain pöytälaatikossa odottamassa sopivaa julkaisuhetkeä. Haastattelun aikana paljastui, että itse asiassa käsikirjoituksia oli aikoinaan syntynyt kaksi…

Heinon dekkarin kantava idea on sijoittaa murhajuoni historialliseen Turkuun, tarkemmin sanoen vuoden 1796 kesään. Harrastajasalapoliisina toimii eläköitynyt, nelikymppinen luutnantti Wennehielm. Luutnantti on rampautunut Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa ja ontuu sen vuoksi pahasti toista jalkaansa. Työura on lopullisesti päättynyt katkerasti, kun hän ei Ruotsin salaisessa poliisissa onnistunut estämään kuningas Kustaa III:n salamurhaa, vaikka olikin tiukasti tekijöiden kannoilla. Pettymys oli myös, että suurin osa syyllisistä pääsi kuin koira veräjästä. Näitä ruumiillisia ja sielullisia haavojaan Wennehielm parantelee Turussa taloudenhoitajansa mamselli Mannelinin tiukassa hoivassa sekä lähimpien ystäviensä hyvää seuraa nauttien.

Hiljaiselo katkeaa, kun Wennehielm saa kutsun saapua raatihuoneelle tapaamaan kaupunginviskaali Appengrenia. Kaupungin laidalta Hirwisalon saarelta on löytynyt ruumis. Kyseessä ei ole mikään tavallinen kuolema tai tappo, vaan varsin merkillinen murha. Myytävänä olleen autiotilan maakellarista on löydetty miehen ruumis, jolla on yllään vain alusvaatteet. Kädet on sidottu tiukasti köydellä. Lisäksi rotat ovat pahasti syöneet jäännöksiä. Talosta löytyvät siististi viikattuina herrasmiehen kalliit, räätälin tekemät vaatteet.

Pian päätellään, että kyseessä on huonomaineisen kapteeni Fågelstiernan ruumis. Miten mies on päätynyt sidottuna maakellariin? Kuka on halunnut murhata miehen poikkeuksellisen julmasti? Näitä kysymyksiä Wennehielm ja Appengren alkavat hitaasti mutta varmasti selvitellä. Fågelstiernan nimi herättää Wennehielmin henkilökohtaiset muistot kuninkaan murhasta. Vaikuttaa siltä, että murhan takana saattaa olla poliittinen motiivi. Onko salaliitto nousemassa uudelleen voimiinsa? Onko Fågelstierna sotkeutunut sen toimintaan? Toisaalta paljastuu vihjeitä ylioppilaiden vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Fågelstierna kenties on tukenut ainakin toimittamalla tulenarkoja lehtiä Suomeen. Kolmas tutkintalinja liittyy tuottoisaan kahvin salakuljetukseen, joka rehottaa kaupungissa juuri kesämarkkinoiden alla. Oliko Fågelstierna Saksan-matkallaan toimittanut näitä bisneksiä? Vielä neljäntenä vaihtoehtona ovat Fågelstiernan naisseikkailut, joista hän on hieman ikävällä tavalla niittänyt mainetta. Mustasukkaisuusdraama? Suvun maineen vuoksi tehty kosto?

Herrasmiehet etenevät tutkimuksissaan verkkaisesti, kuten ajan tapaan kuuluu. Heino on kuvannut Turkua ja sen aikaista kaupunkielämää eloisasti ja uskottavasti. Sen sijaan haukotuksia tuottivat ainakin tälle lukijalle turhan pitkät selittelyt ajan poliittisista kiemuroista. Toki ne liittyvät juoneen, kuten yllä käy ilmi. Selostuksista huolimatta on eduksi, että lukijalla on jonkinlainen käsitys Euroopan ja Ruotsin vallan ajan Suomen historiasta. On eduksi, jos edes pääpiirteissään tietää, mitä tarkoittavat valistunut itsevaltius, Anjalan liitto, merkantilismi tai keitä olivat Kustaa III ja Sprengtporten.

Juoni etenee siis varsin verkkaan. Heino on halunnut mukaan kirjaan monenlaista mielenkiintoista mutta juonen kannalta vähäpätöistä, kuten magnetisminäytöksen (joka siis oli samaa kuin hypnoosi), ylioppilaiden salaseuran kokoontumisen, herraseurueen juopotteluillan jne. Kaikki kuvataan keskusteluineen ja puheineen perusteellisesti. Heinon huumori on kuivakkaa ja salaterävää, ja nautin siitä kyllä. Silti henkilöiden runsaus ja motiiviverkosto alkoivat kirjan puolivälissä puuduttaa.

Lopussa juoni kääritään kasaan hyvinkin sutjakkaasti ja näppärästi. Jo alussa kuvataan Fågelstiernan kuoleman poikkeuksellisia oloja ja näytetään, että Wennehielmkin havaitsee keskeiset johtolangat. Niihin kuitenkin tartutaan toden teolla vasta aivan lopussa. Tämä turhautti, koska hyvin tiesi koko ajan, että ratkaisun avain on juuri tuossa murhatavassa.

Kritisoin siis juonen rakentamista: alussa ja lopussa tapahtuu paljonkin merkittävää, keskellä kahlataan turhien motiivien perässä hieman liikaa. Henkilö- ja miljöökuvaus ovat toimivia.

Olisin mieluusti pitänyt tästä kirjasta enemmänkin, sillä historia on lempilajejani ja dekkarit intohimoni. Niiden yhdistelmä on parhaimmillaan todellinen nautinto. Heino palautti jälleen mieleeni pari vuosikymmentä sitten ahmimani Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteisen historiallisen dekkarisarjan, josta ainakin muistaakseni pidin kovasti. Se olisikin jo aika lukea uudelleen (Wikipedia):

Punavuoren keisarinna. Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990

Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991

Ruumisvaunut Bulevardilla. Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992

Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993

Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994

Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä. Otava, 1995    

Jyrki Heino: Kellari

Schildts&Söderströms 2012. 286 s.