Nippernaati 1 #Viro100 (päivittyvä juttu)

”Ker­ran vuo­dessa ilmes­tyvä Nippernaati on Viro-­instituutin oma aikakaus­julkaisu­tyyppinen sarja, jonka tavoit­teena on tehdä tunnetuksi tuoretta viro­laista kauno­kirjalli­suutta. Yksiin kansiin on suomen­nettu novelleja, runoutta ja romaani­katkelmia kaikkiaan yhdeltä­toista viro­laiselta kirjaili­jalta, joilta ei ole aiemmin juuri tai lainkaan julkaistu suo­meksi. Nippernaatin pää­toimittaja on Sanna Immanen ja se ilmestyy sekä paperi- että verkko­julkai­suna.”

Näin kuvataan Nippernaati-julkaisusarjaa Viro-instituutin verkkosivuilla. Sivujen päivittämisessä on hieman toivomisen varaa, sillä tällä hetkellä, helmikuussa 2018, sinne on päivitetty tiedot kahdesta ensimmäisestä Nippernaatin numerosta ja vain Nippernaati 1 on luettavissa verkossa. Julkaisuja on kuitenkin ehtinyt ilmestyä jo kaikkiaan kolme, viimeisin eli numero 3 viime vuonna.

”Nippernaati-antologian tavoitteena on kerran vuodessa ilmestyvän lukupaketin muodossa tehdä suomalaisille tunnetuksi tuoretta Virossa ilmestyvää kaunokirjallisuutta. Hauskan nimensä antologia on saanut August Gailitin vuonna 1928 ilmestyneen veijariromaanin päähenkilöltä.

Antologiassa mukana olevilla suomentajilla on vahva näkemys siitä, mikä Virossa ilmestyvästä kirjallisuudesta voisi kiinnostaa suomalaisia lukijoita. Lisäksi kääntäjät ovat saaneet ehdottaa mukaan sellaisia tekstejä, joiden suomentamisesta he itse pitävät.” Tallinna24.ee

Viro-instituutin toiminnanjohtaja ja Nippernaatin toimittaja Sanna Immanen tarjosi kolmea ilmestynyttä antologiaa tutustumista varten. Luonnollisesti olin kiinnostunut! Parhaillaan vietetään Viron itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta ja sitä on mainiota juhlistaa lukemalla virolaista kirjallisuutta.

Antologian käsitteleminen tyydyttävästi blogitekstissä on kuitenkin hankalaa, joten ajattelin ensin menetellä näiden kanssa samoin kuin olen viime aikoina tehnyt novellikokoelmien ja -antologioiden kanssa: lukisin niitä tekstin kerrallaan ja kirjoittaisin jokaisesta tekstistä jotain Twitteriin. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, vaikka en aio Twitteriäkään hylätä. Sen rinnalle päätin ottaa täydentyvän blogikirjoituksen. Luen siis tekstin kerrallaan ja kirjoitan jokaisesta lukemastani tekstistä esittelyn tämän blogitekstini jatkoksi. Katsotaan, mitä siitä lopulta syntyy! Tervetuloa siis seuraamaan!

***

Meelis Friedenthal: Mehiläiset (katkelmia romaanista Mesilased, ilm. 2012)
Suomentanut Kaisu Lahikainen

Romaanikatkelmien jälkeen esitellään lyhyesti vuonna 1973 syntynyt kirjailija ja tutkija Meelis Friedenthal, jonka kaunokirjalliset teokset ovat saaneet palkintoja. Mehiläiset on hänen toinen romaaninsa. Friedenthal harrastaa spekulatiivista fiktiota, ja Mehiläisissä sekoittuvat historiallisen romaanin ja spefin piirteet.

Kaisu Lahikainen on valinnut suomennosnäytteiksi katkelman romaanin alusta ja toisen hieman pidemmältä sekä kolmannen aivan lopusta kirjailijan selityksistä. Romaani kertoo 1600-luvun viimeisen vuosikymmenen pahoista katovuosista, jotka koettelivat Eurooppaa.

Hollannista saapuu Tarttoon Laurentius Hylas -niminen mies, joka kärsii aikakauden muotisairaudesta eli melankoliasta. Taudin yksi hankala oire on kuumeilu, jota Laurentius lääkitsee itse pajunkuoresta valmistamallaan tinktuuralla. Laurentius on oppinut mies, joka on tullut Tarttoon opiskelemaan lisää. Hän kuitenkin uskoo itsekin, että hänessä on paha silmä, joka aiheuttaa ongelmia kaikille hänen lähellään oleville. Aika on otollinen kaikenlaiselle taikauskolle, koska luonnonilmiöille ei ole olemassa käypiä selityksiä.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa Laurentius astuu laivasta Viron kamaralle ja alkaa etsiskellä kyytiä kohti sisämaata. Ensivaikutelma ei ole mairitteleva, mutta sataman ankeus tuntuu rauhoittavan miestä. Toisessa katkelmassa Laurentius kiipeää puuhun saadakseen pajunkuorta kuumelääkettään varten. Paikallisista talonpojista miehen puuhat vaikuttavat kuitenkin vähintäänkin epäilyttäviltä, ja Laurentius huomaa olevansa vain karvan päässä vaikeuksista – jälleen kerran.

”Kirjassa on kaksi lomittuvaa tarinaa: realistinen yliopistoon tuloa ja asumaan asettumista kuvaava ja toisaalta Laurentiuksen unia ja harhanäkyjä kuvaava”, kirjoittaa suomentaja Kaisu Lahikainen Mehiläisistä. Näytteissä ei kuitenkaan vilahda tuota unimaailmaa harhanäkyineen, mutta sateen pieksämä ja vettynyt Tartto kyllä sopii hienosti sellaisen tunnelman taustaksi.

Historiallinen spefiromaani olisi kyllä ilman muuta omalla lukulistallani, mikäli sen voisi suomeksi lukea. Viron kielen taitoni ei valitettavasti riitä alkukielisen romaanin lukemiseen. 

***

Palkitun novellistin Maarja Kangron mainio novelli Atropoksen Opel Meriva tuo mieleen Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanin autofiktiivisen iloittelevan tyylin. Koska en kirjoittajan taustoja tunne sen enempää kuin mitä suomentaja Jenni Kavén lyhyessä esittelyssään niitä avaa, autofiktiopäätelmäni leijuu tyhjän päällä. Mutta ote on vahvasti sen kaltainen tässä minäkertojan absurdiksi muuttuvassa autonhakureissussa.

Minäkertoja, kirjoittaja ja kirjoittamisen opettaja, on päässyt niiden kymmenen asiakkaan joukkoon, joiden keskuudesta yksi voittaa uuden auton, Ope Merivan. Arvontatilaisuus on ällistyttävää teatteria kaikin puolin, mutta jo matkalla sinne ja eritoten sieltä pois kertojalle tapahtuu kummallisia asioita. Novellin loppu on pahaenteisen arvoituksellinen...

Matkalla arvontatilaisuuteen minökertoja alkaa yhä varmemmin vakuuttua siitä, että hän ajaa takaisin kotiin uudelta tuoksuvassa autossa. Uusi auto antaa hänelle vielä paljon potkua, ja kaikki sotkut siivoutuvat kuin itsestään sen jälkeen. Toisaalta uskollisesta vanhasta Toyotasta luopuminen tuntuu petturuudelta. Entä mitä opettajan moraalista ajattelevat opiskelijat, jos he saavat tietää uuden auton alkuperän?

Jälleen uusi kirjailija, jonka tuotantoa lukisin enemmän kuin mielelläni lisää!

***

Hitaasti mutta varmasti etenevä #nippernaati-projektini alkaa toistaa itseään jo kolmannen luetun novellin kohdalla. Urmas Vadin novelli Isän kuolema on nimittäin juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän: pikkuisen vinksahtanutta, hiukkasen omituista. Tämä Hanna Samolan suomentama novelli on ilmestynyt vuonna 2014 kokoelmassa Kuidas me kõik reas niimoodi läheme, joka on ollut ehdolla Viron vuoden parhaaksi kotimaiseksi proosateokseksi.

”Vadin teosten toistuvia piirteitä ovat humoristisuus, fantastisuus, sadunomaisuus, surrealismi ja absurdit tilanteet.” Luonnehdinta kuvaa oivallisesti Isän kuolema -novellia. Urmas-niminen minäkertoja, joka paljastuu novellin mittaan kirjailijaksi, tapaa kymmenen vuoden jälkeen nuoruudenihastuksensa Lauran. Laura soittaa itkuisena Urmakselle ja kertoo isänsä kuolleen sekä pyytää rahaa lainaksi.

Urmas rientää tapaamaan Lauraa, joka on yhtä kaunis kuin ennenkin. Hän kuitenkin tietää, ettei Lauralla ole koskaan ollut isää. Tämän äiti ei ole koskaan suostunut kertomaan mitään Lauran isästä. Nyt kuitenkin Laura on saanut poliisilta tiedon, että hänen isäkseen tunnistettu mies on tuhkattu. Lauran pitäisi järjestää tuntemattomaksi jääneen isänsä hautaus, mutta hänen rahansa ovat huvenneet isän asioiden järjestelyyn jo ennen sitä.

Käy nimittäin ilmi, että Taisto Raadik on jäänyt erilaista velkaa vähän sinne ja tänne. Laura alkaa saada yhä absurdeimmaksi muuttuvia puheluja ihmisiltä, jotka ovat kyllä tavanneet hänen isänsä mutta eivät osaa kertoa hänestä oikein mitään. Paitsi sen, että miehen mukana on kadonnut milloin mitäkin.

Urmas kuuntelee Lauran tarinaa mutta haaveilee samalla vain tämän suutelemisesta.

”Kun olin palannut äidin luota kotiin ja suljin isän uurnan, päätin, etten halua kuolla niin kuin hän: tyyny, varastettu savukerasia ja palauttamatta jäänyt Kolme muskettisoturia banaanilaatikossa.”

Sanna Immanen: Nippernaati 1
Viro-instituutti 2015. 164 s.

Ensimmäisen Nippernaatin kirjailijat ja suomentajat ovat:

P. I. Filimonov (Jukka Mallinen)
Meelis Friedenthal (Kaisu Lahikainen)
Andrei Ivanov (Jukka Mallinen)
Maarja Kangro (Jenni Kavén)
Igor Kotjuh (Jukka Mallinen)
Armin Kõomägi (Hannu Oittinen)
Carolina Pihelgas (Anniina Ljokkoi)
Aare Pilv (Katja Meriluoto)
Maarja Pärtna (Anniina Ljokkoi)
Urmas Vadi (Hanna Samola)
Mait Vaik (Sanna Immanen)

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja #Viro100

Viro juhlii tänä vuonna satavuotispäiväänsä. Jo viime vuoden puolella tulin liittyneeksi Facebook-ryhmään Juhlin Viroa lukemalla! Siinä yhteydessä havahduin jälleen, kuinka hävettävän ohuesti tunnen naapurimaamme kirjallisuutta. Mutta jotain olen sentään lukenutkin, ja aikomus on lukea lisää. Kaivelin vanhoja arkistojani ja löysin muutamia vuosien varrella Salon Seudun Sanomiin kirjoittamiani arvioita. Päätin hieman niitä pölyttää ja pistää kiertoon tätä kautta.

Kaksi viikkoa sitten julkaisin vanhan juttuni Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivästä. Nyt on vuorossa hieman uudempi juttu eli Mari Saatin romaanista Lasnamäen lunastaja vuonna 2012 ilmestynyt arvio. Tuula Frimanin suomennos ilmestyi vuoden 2011 lopulla, ja alkuperäinen vironkielinen romaani on julkaistu vuonna 2008.

****

Mitä voi keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti tehdä, kun tyttären hammasraudat maksavat kymmeniätuhansia kruunuja ja tehtaalta tulee potkut? Nataljalla ovat keinot vähissä, mutta sitten tulee pelastus. Samanikäinen pariskunta on pitänyt pientä yksityistä ilotaloa kaikkein ujoimmille miehille, jotka eivät uskalla mennä nuorten ja kauniiden prostituoitujen luokse. Nyt rouva kuitenkin tarvitsee sairaslomaa ja Natalja saa tuuraajan paikan.

Työ inhottaa Nataljaa suunnattomasti, mutta hammasta purren ja ääneti rukoillen hän selviytyy. Sitten tapahtuu jotakin odottamatonta. Natalja rakastuu yhteen asiakkaaseensa. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin.

Taloustieteilijä ja kirjailija Mari Saatin tarkkanäköisessä pienoisromaanissa Lasnamäen lunastaja ehtii tapahtua monenlaista muutakin odottamatonta. Näkökulma vaihtelee vuoroin Nataljassa, vuoroin murrosikäisessä Sofia-tyttäressä. Teräväpäisellä Sofialla ei ole aavistustakaan, miten äiti hankki rahat ruokaan työttömänä.

Saat osoittelee suoraan Viron yhteiskunnan kielteisiä puolia. Natalja on vironvenäläinen, joka ei parinkymmenen vuoden aikana ole oppinut kunnolla viroa. Kielikokeessa kysytään kummallisia asioita, jotka lapsetkin tietävät. Mutta mistäpä tehdastyöläinen? Kuilu virontaitoisen tyttären ja venäläisen äidin välillä tuntuu huikealta.

Neuvostoaikana ahkera ja kunnollinen pärjäsi aina. Valtio antoi työn ja asunnon sekä lapsille koulutuksen. Kaupoissa ei ollut mitään, mutta ruokaa kuitenkin riitti. Vapaus toi kauppoihin runsauden, mutta millä ostaa, kun palkka on naurettava. Tehdas kituu suhdanteiden paineissa, ja vanhimmasta päästä irtisanotaan.

Ainoa arvo on raha, ja kaikki on kaupan. Kovin onnelliselta ei silti vaikuta Sofian uusrikkaan koulukaverinkaan perhe. Omaisuus lisää huolia sekin. Saat ei säästele virolaista yhteiskuntaa, mutta osansa saavat suomalaisetkin, jotka häpeämättä hyödyntävät hädänalaisten asemaa.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (Lasnamäe lunastaja)

Suom. Tuula Friman.
WSOY 2011. 141 s.

Arvostelukappale.

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä #Viro100

Viro juhlii tänä vuonna satavuotispäiväänsä. Jo viime vuoden puolella tulin liittyneeksi Facebook-ryhmään Juhlin Viroa lukemalla! Siinä yhteydessä havahduin jälleen, kuinka hävettävän ohuesti tunnen naapurimaamme kirjallisuutta. Mutta jotain olen sentään lukenutkin, ja aikomus on lukea lisää. Kaivelin vanhoja arkistojani ja löysin muutamia vuosien varrella Salon Seudun Sanomiin kirjoittamaani arviota. Päätin hieman niitä pölyttää ja pistää kiertoon tätä kautta. Ensimmäinen juttuni on harrastajakriitikkourani alkumetreiltä eli vuodelta 2001. Käsittelyssä on ollut Kaur Kenderin esikoisteos Itsenäisyyspäivä.

***

Kaur Kender (s. 1971) on virolainen kirjailija, joka on kotimaassaan julkaissut jo kolme kirjaa. Nyt suomeksi ilmestyvä Itsenäisyyspäivä oli alun perin omakustanne, joka sai aikanaan Virossa kirjallisuuspiireiltä tyrmäävän vastaanoton.

Syyksi Kender itse arvelee sen, että kirjassa käsitellään aiheita, joita kirjallisuudessa ei yleensä käsitellä: pikkurikollisia, väkivaltaa, seksiä ja viinanjuontia.

Itsenäisyyspäivän päähenkilö ja kertoja on Karl, joka on selviytynyt hengissä neuvostoarmeijasta. Uskomattomista armeijakokemuksistaan pohjoisessa hän kertoo auliisti kaikille. Siviilissä Karl unelmoi rikastumisesta yhdessä ystävänsä Marksin (!) kanssa. Keinoilla ei ole väliä, omatuntoa miehillä ei ole. Karl on sivistymätön öykkäri, joka hakkaa ja nöyryyttää vaimoaan aina kun jaksaa. Marks on kaksikon aivot, mutta silti bisnekset menevät jatkuvasti pieleen.

Kirjan alkupuoli on humalaista ja krapulaista toilailua Tallinnan kaduilla 1980-luvun loppupuolella. Erään kännäysreissun jälkeen Karl pakenee ja loikkaa Ruotsiin. Seuraa ankea jakso Pohjois-Ruotsin pakolaiskeskuksessa ilman viinaa ja naisia, liian rehellisten ruotsalaisten kanssa kun ei voi edes tehdä kauppaa. Suomen puolella sentään pääsee ainakin pimeisiin töihin rakennuksille. Lisäksi suomalaisia pekkaniskoja on helppo petkuttaa.

Kirjan lopussa unelma miljoonista on ainakin lähempänä: 300 000 Suomen markalla Karl laskee saavansa Tallinnassa tuhat ravintolailtaa, jos selviää hengissä. Karl ja Marks ovat siis uusrikkaita, tai ainakin -varakkaita. Onnellisilta he eivät silti vaikuta. Huvittelukin saa yhä irvokkaampia muotoja, kun he ammuskelevat puliukkoja öisessä puistossa. Laitapuolen kulkijat ovat vapaata riistaa, sillä heitä ei kukaan kaipaa.

Kenderin kirja ei suomalaista lukijaa hätkäytä, tällaisinahan me olemme virolaisia pitäneetkin! Terveellistä on lukea virolaisten ajatuksia Suomesta ja suomalaisista, vaikka ei romaanihenkilön ajatuksista kannatakaan loukkaantua.

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä (Iseseisvuspäev).

Suomentanut Hannu Oittinen. WSOY 2001. 165 s.

***

Mikäli Wikipedia-artikkeliin on uskominen, Kender on julkaissut tämän esikoisteoksensa jälkeen vielä yhdeksän kirjaa, mutta Itsenäisyyspäivä on edelleen ainoa suomennettu. Kender tuntuu olevan lievästi ilmaistuna värikäs persoona. Viimeksi hän on päässyt Suomen tiedotusvälineisiin saatuaan vapauttavan päätöksen lapsipornosyytöksestä. Kirjailijaa siis syytettiin siitä, että hänen kauhunovellinsa olisi ollut lapsipornoa eikä kaunokirjallisuutta.