”Usein emme arvosta asioita ennen kuin niistä on tullut muistoja.”
Kaltaistani kirjoihin ja lukemiseen hurahtanutta
hemmotellaan taas tänä vuonna oikein olan takaa. Kirjallisia herkkuja
putkahtelee painokoneitten uumenista vuolaana virtana. Osaa niistä olen
malttamattomana odotellut, mutta joukossa on luonnollisesti ja onneksi myös
koko joukko yllätyksiä. Jälkimmäisiin lukeutuu Ben Kallandin upea esikoisromaani Vien sinut kotiin, joka tupsahti postilaatikkooni pari päivää
ilmestymisensä jälkeen. Blogipöhinä oli julkaisupäivänä sen verran
positiivisesti latautunutta, että lukukiireistäni piittaamatta tartuin tähän
kauniiseen kirjaan välittömästi. Onneksi! Pidin kovasti lukemastani.
Minämuotoisen romaanin äänenä on suomenruotsalainen Markus
Douglas, joka on edennyt pitkälle Jehovan todistajien kansainvälisessä organisaatiossa
ja sen päämajassa New Yorkin Brooklynissa. Juuri ennen ratkaisevaa
organisaation sisäiseen vallankaappaukseen liittyvää äänestystä Markuksen
tavoittaa kaksi viestiä. Ensimmäisessä kerrotaan, että hänen siskonsa Sofia on
kuollut Suomessa. Toisessa Ellen Leblanc -niminen nainen kertoo olevansa
Markuksen tytär.
Tästä lähtötilanteesta Markus alkaa kertoa perheestään,
seurakuntaelämästä, urastaan ja rakkauksistaan. Seassa on isoja salaisuuksia ja
arvoituksiakin, jotka vaikuttavat vahvana pohjavärinä läpi koko romaanin.
Lukija koukutetaan vahvasti heti alkusivuilla Douglasien mökkinaapurin ja
nuoren Markuksen parhaan ystävän Timo Auramon karmivalla kohtalolla. Lapsuuden
kesät merenrannalla ja talvet Helsingissä sekä aikuisuus eri puolilla
Yhdysvaltoja lomittuvat.
Kallandin tapa avata tarinan osasia pala kerrallaan ja viljellä
vihjailevia ennakointeja toimii hienosti. Pidin myös siitä, ettei kaikkiin
tapahtumiin tule selkeää selitystä, vaan lukija joutuu tai saa päätellä osan
tapahtumien motiiveista itse. Mitä Markus jättää lukijalle kertomatta? Hän itse
toteaa: ”Ei koko totuutta tarvitse kertoa
niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin,
sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa”, ja Ellen: ”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan.
Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka
paljastavat totuuden.”
Olen viime vuosina lukenut koko joukon lestadiolaisuudesta kertovia romaaneja ja viimeksi kevättalvesta Terhi Törmälehdon helluntailaisuutta
avaavan esikoisromaanin Vaikka vuoret järkkyisivät. Tähän
jatkumoon Kallandin Vien sinut kotiin
tuo hienon lisäyksen. En muista aiemmin lukeneeni Jehovan todistajien
sisäpiirin kuvausta kaunokirjallisuudessa. Suljetut uskonnolliset yhteisöt ovat
kiehtovia, tunnustan.
”Elin rakastavassa
yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa,
tiesin että meillä oli totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun
kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa. Minulla oli käynyt tuuri, kun olin
syntynyt totuuden tuntevaan perheeseen.”
Tiiviin uskonnollisen yhteisön ja perheen ja yksilöiden edut
ovat kuitenkin helposti törmäyskurssilla. Kun likapyykki on tapana hoitaa
perhepiirissä, jäävät vaikeat asiat usein vaille ratkaisua. Markuksen perheen
äidin jatkuvaan väsymykseen suhtaudutaan perheessä normaalina olotilana. Apua
ei haeta eikä tarvita. Kun nuorin sisaruksista, Ellen, osoittautuu
poikkeuksellisen lahjakkaaksi viulistiksi, on isällä lähinnä huoli siitä, että
Ellen soittaa vääränlaista musiikkia. Soittokilpailuihin osallistumistakaan ei
pidetä yhteisössä hyvänä asiana.
Markuksen ja muiden perheenjäsenten sekä ystäväpiirin
tarinan lomassa Kalland avaa hienosti Jehovan todistajien seurakuntaelämää,
organisaatiota aivan huippua myöden sekä opin vaikutusta tavallisten ihmisten
arkeen. Sääntöjä noudatetaan tarkasti, koska yhteisön rangaistukset ovat
hurjia. Pahin on erottaminen, joka käytännössä tarkoittaa erotetun kaikkien
sosiaalisten suhteiden katkeamista kertaiskulla. Kalland ei minusta mitenkään
osoittele tai ole sensaatiohakuinen, päinvastoin. Lukija saa itse tehdä omat
johtopäätöksensä. Kirjoittamalla pienen Ellenin suuhun verrattoman pikkuvanhoja,
aikuisten suusta repäistyjä repliikkejä hän on saanut mukaan myös ironista
huumoria.
Tätä romaania lukiessani mietin myös, miten kaltaiselleni
epämusikaaliselle ja epävisuaaliselle taiteenystävälle moni kirja on tarjonnut
musiikin ja kuvataiteen elämyksiä ja avannut niiden maailmoja. Musiikki on
Ellenin elämän ehdoton keskipiste, hän elää siitä ja siinä. Ellen taas on
Markukselle hyvin tärkeä ihminen. Tätä kautta on luonnollista, että romaanissa
kuvataan paljon soittokohtauksia. Ja miten Kalland ne tekeekään! Musiikki
tuntuu rönsyävän kirjan sivuilta! Erityiskiitos romaanin loppuun lisätystä
ääniraidasta, josta löytyvät tiedot kaikista teoksessa mainituista
sävellyksistä. Sen avulla kaltaiseni musiikkitumpelokin osaa etsiytyä teosten
äärelle. Ihan mahtavaa!
Opin siis romaanin parissa paljon. Mutta ennen kaikkea
uppouduin hienoon, surumieliseen tarinaan ja kiinnyin henkilöihin. Halusin
tietää, miten heidän käy ja miksi heille kävi niin kuin kävi. Tarina on mielenkiintoinen
ja koskettava, henkilöt aitoja. Kieli ja rakenne ovat mietittyjä ja toimivia.
Tästä kirjasta merkitsin itselleni muistiin monta hienoa lausetta ja katkelmaa.
Hyvän kirjan merkki sekin.
Ben Kalland: Vien
sinut kotiin
Atena 2017. 284 s.
Upea kansi Anna Makkonen.
Atena 2017. 284 s.
Upea kansi Anna Makkonen.
Arvostelukappale.
P.S. Huomioni kiinnittyi sivulla 109 mainittuun
amerikkalaisen vaiho-oppilaistytön hukkumisonnettomuuteen, joka on käsittääkseni
ollut sysäyksenä Monica Fagerholmin
romaanille Amerikkalainen tyttö. Hieno kirjallinen silmänisku!