My Fair Lady ja Canth - viikonlopun kulttuuririennot

Marraskuu saatiin onnellisesti selätettyä, ja joulukuu käynnistyi kunnon kulttuuripläjäyksellä. Sattumalta nimittäin kaksi ennakolta sovittua teatterikäyntiä ajoittui peräkkäisille illoille. Alkuun lähdettiin Lohjan teatterin komealla My Fair Lady -musikaalilla. Kaupungin puoliammattilaisteatteri pistää tässä suurponnistuksessa totisesti parastaan!

Mikään yllätys ei ollut, että musiikkipuoli tulisi toimimaan kuin ammattiteatterissa ainakin. Siihen on Lohjalla saanut tottua, ettei katsomossa tarvitse tuntea myötähäpeää, kun näyttelijät ryhtyvät laulamaan. Pääroolissa Eliza Doolittlena säteilee Annina Alanen, jonka meriittilistalla on muun muassa Tangokuningatar-finaalissa laulaminen. 

Pikkuisella parvekkeella soittaa suppea elävä orkesteri tukenaan Länsi-Uudenmaan musiikkiopiston nauhalle soittama musiikki. 

Tomi Tuominen, Annina Alanen ja Joni Pitkonen jännittävät laukkakisoissa.

Yhtään ainakaan heikommaksi ei jää hänen vastanäyttelijänsä Joni Pitkonen professori. Higginsinä. Mukava yllätys oli myös paikallinen vetonaula eli Tomi Tuominen Freddyn roolissa. Sekä laulu että näytteleminen sujuivat tv:stä tutulta toimittajalta aivan mukiinmenevästi.

Teatterin ohjaaja ja johtaja Sari Niinikoski iloitsee vilpittömästi upean harrastajajoukon intoa ja paloa tehdä teatteria, ja syystä, sillä juuri tuo innostus välittyy katsomoon ja saa katsojan heittäytymään romanttisen komedian pauloihin täysin rinnoin. Vähällä eivät ole päässeet teatterin palkallinen osasto eli lavastaja Jyrki Kakko ja puvustaja Kati Heikkinen. Entisen elokuvateatterin tiloissa toimivan teatterin ammattilaisilta vaaditaan kekseliäsyyttä ja taitoa. Kiva idea ovat käännettävät lavasteet, joiden avulla saadaan aikaan nopeat vaihdokset sisä- ja ulkotilojen avulla. Pukuloisto taas on jälleen kerran häikäisevä!

Suosittelen lämpimästi Lohjan teatterin musikaalia. Lisätietoa lipuista, esitysajoista ja muusta tarpeellisesta täältä. 

Roolit:

Eliza - Annina Alanen 

Henry Higgins - Joni Pitkonen

Eversti Pickering - Seppo Lehtelä

Rva Pearce - Sanna Nuutinen

Sisäkkö 1 - Taika Tenhunen

Sisäkkö 2 - Saana-Maaria Tenkanen

Alfred P. Doolittle - Petri Puttonen

Rva Higgins - Merja Hukkanen

Freddy Eynsford-Hill - Tomi Tuominen

Transylvanian kuningatar – Ulla Lehtelä

Zoltan Karpathy – Timo Holma

Lisäksi mukana kuorossa ja tanssijoina:

Hoppe Sinervä, Topi Hintukainen, Iida Koskinen, Timo Taipale, Taika Tenhunen, Saana-Maaria Tenkanen, Nea Grönmark, Mirja Heino, Riikka Kajander.

Jutun kuvat julkaistu teatterin luvalla, paitsi alin lavastekuva, joka on omani.

Lauantaina olikin vuorossa perinteinen teatteriretki ystävien kanssa pääkaupunkiin. Liput Canth-näytelmään oli ostettu jo keväällä. Kaikki neljän naisen seurueen jäsenet ovat innokkaita kotimaisen kirjallisuuden harrastajia ja tietyllä tavalla myös ammattilaisia, joten odotukset olivat korkealla. Minna Canth on klassikoittemme kulmakiviä ja oma suosikkini jo vuosikymmenten ajan sekä henkilönä että kirjailijana. 

Cécile Orblin Minna Canthina.

Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen on halunnut paitsi kertoa Minna Canthin poikkeuksellisen elämäntarinan myös näyttää hänen tuotantonsa keskeiset osat. Tavoite on kunnianhimoinen ja lopputulos kärsii liiasta ahtamisesta. Mukana on nimittäin erimittaisia näytteitä noin kymmenestä näytelmästä. Kolmituntinen näytelmä ei millään riitä tähän, ja intensiteetti pääsee paikoin katoamaan.

Pihla Maalismaa Anna Liisana.

Mutta on näytelmällä hetkensä. Vaikuttavimpiin lukeutuu toisen näytöksen Anna Liisan kohtaus, jossa Anna Liisa (Pihla Maalismaa) tunnustaa rikoksensa kihlajaisiin saapuneiden vieraiden edessä. Hetki on riipaiseva tälläkin kertaa ja osoittaa, miksi Canthin tuotanto on klassikon aseman ansainnut. Tekstit puhuttelevat tänäänkin. 

Jussi Lehtonen ja Jukka Puotila
eli näyttelijä Niilo Sala ja teatterinjohtaja tohtori Bergbom.

Koska näytelmäkatkelmat syövät paljon aikaa ja tilaa, jää Minnan elämästä paljon kiinnostavaa kokonaan sivuun tai vain ohuen maininnan varaan. Esimerkiksi Juhani Ahon merkitys sivuutetaan lähes kokonaan, samoin Järnefeltien. Toisaalta suhteet Bergbomin sisaruksiin ja teatteriväkeen, kuten Ida Ahlbergiin (vaikuttava Kristiina Halttu), tulevat mielenkiintoisesti näkyviksi, ja esimerkiksi näyttelijä Niilo Salasta olisi hauska lukea lisääkin. 

Kieltämättä oli melkoisesti etua, että tunsi kohtalaisen hyvin sekä Minna Canthin elämäkerran että hänen tuotantonsakin jo katsomoon istahtaessaan. On vaikea kuvitella, millainen kokemus olisi ollut ilman kontekstien tuntemista. Nyt nautin kovasti esityksen tarjoamista tunnistettavista aineksista, vaikka siis jotain olennaista mielestäni jäi puuttumaankin. Erityisen hämmentyneeksi jätti näytelmän loppu, jossa ensin on ylipitkä venäjänkielinen ote Tshehovin Lokista ja sitten aivan lopuksi näyte vuonna 1911 filmatusta Sylvistä. Kaiken lisäksi näyte ei edes ole alkuperäinen vaan tehty näytelmää varten. Miksi?

Eniten jälkipuinnissamme harmittelimme sitä, että kaikesta huolimatta itse Minnan hahmo jäi katsojalle etäiseksi. Syynä ei ollut Cécile Orblinin työskentely, mutta jostain syystä ohjaaja tai käsikirjoittaja on tehnyt tällaisen valinnan. 


Rooleissa:
Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Jutun kuvat Kansallisteatterin media-aineistosta.

Liput kumpaankin esitykseen ostettu itse. 

Kissa kuumalla katolla Turun kaupunginteatterissa

On se…on se vaikeaa – puhuminen.

Tämä Big Daddy Pollittin (Taneli Mäkelä) toteamus kertoo minusta olennaisen Tennessee Williamsin ikiklassikosta Kissa kuumalla katolla. Kuusikymmentä vuotta vanha näytelmäteksti on herätetty oivallisesti eloon Turun kaupunginteatterissa Sini Pesosen ohjauksessa.

Taustalla sirittävät sirkat, vieno teatterisavun luoma hämärä, katossa humisten pyörivä tuuletin. Vaikutelma syvän etelän hikisenraskaasta sametintummasta illasta välittyy loistavasti katsomoon, joka henkeään pidättäen seuraa näyttämön tapahtumia lähes kolme tuntia. Jotkut ystäväni kuvasivat tunnelmaa ahdistavaksi, mutta itse en kokenut niin. Vereslihainen ja raadollinen teksti paikoin jopa nauratti yleisöä, minuakin, mutta mistään riehakkaasta riemusta ei ollut kyse, pikemminkin tunnistamisen ilosta. Tuollaista, juuri tuollaistahan ihmissuhdeviidakossa, jota perheeksi kutsutaan, pahimmillaan on!

Pidin lavastaja Jani Uljaan tavasta toteuttaa plantaasin päärakennuksen olemus näyttämölle. Etualalla on Brickin (Pyry Nikkilä) ja Maggien (Niina Koponen) makuuhuone vuoteineen ja divaaneineen, sivulla parveke. Väliseinät ovat pleksiä, joten huoneen läpi kirjaimellisesti näkee takana olevaan kylpyhuoneeseen ja sen läpi terassille. Läpinäkyvyys ja täydellinen yksityisyyden puute kertovat olennaisen Pollittien perheestä: kaikki tietävät kaiken. Mutta mistään ei puhuta, ainakaan suoraan.

Williams on kirjoittanut näytelmäänsä lähestulkoon kaikki perheen ja suvun keskiset julmuudet. Brick on menettänyt urheilu-uransa ja pelkää siten tuottaneensa pettymyksen isälleen Big Daddylle, jonka lellikki hän on ikänsä ollut. Avioliitto Maggien kanssa on ajautunut umpikujaan Brickin parhaan ystävän Skipperin kuolemaan liittyvien yksityiskohtien takia. Mitkä ne ovat, selviää vähitellen näytelmän aikana. Kaikkia näitä murheitaan Brick koettaa hukuttaa viinaan. Maggie ei aio hellittää Brickistä ja avioliitosta, sillä paluuta köyhyyteen ei siedä ajatellakaan.

Vereslihalla oleva haava on myös Maggien ja Brickin lapsettomuus, josta kuudetta lastaan odottava toinen miniä Mae jaksaa heitä ja kaikkia muitakin muistuttaa. Isoveli Gooper on aina mielestään jäänyt veljensä varjoon, mutta ei aio jäädä toiseksi, kun perintöä aikanaan jaetaan. Itse asiassa sen jakamisen aika saattaa olla nopeastikin, Big Daddy kun on vakavasti sairas. Totuutta vain ei haluta paljastaa syntymäpäiväsankarille ja tämän vaimolle.

Perheenjäsenet siis kohtelevat toisiaan lähinnä julmasti. Kaikkein julmimmaksi heittäytyy Big Daddy kuvitellessaan selviytyneensä syövästä. Hän musertaa vaimonsa (Eila Halonen) täydellisesti repimällä parin nelikymmenvuotisen avioliiton palasiksi. Vaimo on vain välttämätön paha, jota on ollut pakko sietää.

Ei siis mitään kevyttä hyvänmielen teatteria, mutta hyvä niin. Kun sain karistettua mielestäni sinne väkisin tunkevat Paul Newmanin ja Elizabeth Taylorin, nautin täysin siemauksin näytelmän intensiivisestä latauksesta. Pyry Nikkilä on mielestäni oikein oivallinen alkoholisti-Brick, mutta on myönnettävä, että Taneli Mäkelän jalat alta pyyhkäisevään karismaan hänellä on vielä matkaa.

Kissa kuumalla katolla

Teksti: Tennessee Williams
Suomennos: Juha Siltanen
Ohjaus: Sini Pesonen
Lavastus: Jani Uljas, lavastajan assistentti Mari Sipilä-Viitala
Puvustus: Henna-Riikka Taskinen
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Videosuunnittelu: Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu: Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm

Rooleissa: Pyry Nikkilä (Brick), Niina Koponen (Margaret), Taneli Mäkelä (Big Daddy), Eila Halonen (Big Mama), Stefan Karlsson (Gooper), Riitta Salminen (Mae), Ulla Koivuranta (tohtori Baugh), Kimmo Rasila (pastori Tooker). Lisäksi lapsirooleissa vuorottelevat Amelie Chaabouni, Lilli Toivanen, Kasper Kouvonen, Melvin Tavakoli, Sarita Timsina, Vincent Niemi, Maria Salonen ja Helmi Laurinen.

Turun kaupunginteatteri, Logomo

Medialiput. 

Jutun kuvat Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kuvittele mielessäsi keskikokoisen kaupungin laitosteatterin intiimi pieni näyttämö tai, vielä parempi, pikkukunnan vetoinen nuorisoseurantalo. Katsomo on viimeistä penkkiä myöten täynnä tavallista teatterikarjaa, eli meitä vähintään keski-ikäisiä naisihmisiä. Joku on saanut pakotettua vastahankaisen puolisonsakin mukaan. Valot sammuvat. Esitys alkaa.

Näyttämöllä on kaksi hurjaa mummoikäistä naista rakentamassa ilmapatjasta ja muista hyödykkeistä itselleen siskonpetiä. Laiha ja pitkä Sylvia, pieni ja pyöreä Tuija. Ikuiset ystävykset ovat linnoittautuneet lukkojen taakse pakoon Tuijan merkkipäiviä juhlivaa perhettä. Tarkoitus on siinä sivussa koostaa runoesitys Heli Laaksosen tuotannosta nuorisoseuran satavuotisjuhlaan.

Illan ja iltayön kuluessa puhutaan vahvalla lounaismurteella halki niin miesasiat ja kuolemiset kuin lapset ja lapsettomuudetkin. Ystävyys kestää kaiken ja on tärkeintä maailmassa. Siinä sivussa koetetaan muun muassa alkoholisoitua ja koota se runoesitys. Sopivaa materiaalia on vaikka kuinka.

Aik men.
Mää jäin.

Sylvia ja Tuija Turun kirjamessuilla 1.10.2016

.

Ainakin minä takuuvarmasti tykkäisin nähdä Sylvia, Tuija ja laulava patja -näytelmän estettynä. Kirjailija Heli Laaksonen kertoo kaunokirjaksi otsikoidun teoksensa esipuheessa, että sai idean tekstiinsä Vihdissä. Runokeikalla karismaattinen naishenkilö oli pyytänyt kirjailijaa kirjoittamaan hänelle ja hänen ystävälleen kamarinäytelmän kahdelle seitsemänkymppiselle naiselle. Muuta ei tarvittu. Idea lähti kehkeytymään taiteilijan aivoissa vastustamattomasti. Onneksi! (En edes halua yrittää uskoa, että kirjailija olisi ollut aikeissa lyödä pillit ja kynät pussiin! Ehei.)

Uskon, että näytelmän tilannut kaksikkokin on enemmän kuin tyytyväinen. Teksti on hauska ja lämminhenkinen, eikä näytelmän toteuttaminen vaadi kummoistakaan näyttämötekniikkaa ja lavastusta, jos ei haluta tai ole mahdollisuuksia. Tämä teksti sopii mainiosti kiertueille ja pienille harrastajaryhmille. Aivan mahtavaa on, että siinä on kaksi hienoa ja räväkkää roolia iäkkäämmille naisille. Nämä rouvat ovat todellisia mielensäpahoittajan vastakohtia!

Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitava taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Sylvia ja Tuija ovat siis mainio kaksikko kuin suoraan Inge Löökin piirroksista! Ja mikä se laulava patja sitten on? Kannattaa itse lukea kirjaversio tai mennä katsomaan näytelmää. Tai molemmat! Sylviaksi sopisi Leena Uotila, Tuijaksi tietysti Tuija Piepponen. Esimerkiksi.

Jokasest ihmisest meihi joku merkki jää,
niinko entisvanhasest sai jokasest maast leiman passi.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kynälä 2016. 95 s.

Ihailijakuva Helistä, Sylviasta (takana) ja Tuijasta
Turun kirjamessujen toisen päivän aamuna (varhain).

Arviokappale oikovedosversio.

P.S: Sylvia, Tuija ja laulava patja lähteekin kiertueelle ja tulee muun muassa Saloon Teatteri Provinssiin marraskuussa.

P.S. 2: Sylvialla ja Tuijalla on oma Facebook-sivu!

***

Eija Nurmio (Tuija) ja Marjatta Rinne (Sylvia).

Nyt on ihan pakko käpälöidä jo valmista juttua, sillä onnistuin tänään näkemään makupalan eli tiiserin pian kiertueelle lähtevästä Sylvia, Tuija ja laulava patja -näytelmästä Turun kirjamessuilla. Näytelmästä esitettiin kolme ensimmäistä lukua. 

Eija Nurmio (Tuija) ja Marjatta Rinne (Sylvia).

Pakko sanoa, että meno oli juuri niin ihanaa kuin olin odottanutkin! Marjatta Rinne Sylviana ja Eija Nurmio Tuijana ovat aivan mainio pari. Laaksosen teksti lähtee näiden ikävuosia keränneiden naisten hyppysissä sellaiseen lentoon, että katsomo oli kertaheitolla myyty!


Arvostan erityisesti tässä kokonaisuudessa sitä, että se on kirjoitettu kokeneille naisnäyttelijöille. Heissä on ruutia, mutta valitettavan harvoin he pääsevät taitojaan näyttämään ja käyttämään. Nyt pääsevät! Menkkä kattoma!

Komisario Palmun erehdys Helsingin kaupunginteatterissa

Komisario Palmun erehdys teatterin lavalla on sellainen tapaus, että kaltaiseni Waltari- ja dekkarifani EI voi jättää sitä kokematta. Niinpä koetin onneani, ja sain kuin sainkin pressiliput kahdelle keskiviikkoillan (31.8.) näytökseen! Työpäivän jälkeen siis suuntasimme ystäväni kanssa kohti Helsinkiä ja Arena-näyttämöä, missä Helsingin kaupunginteatteri on evakossa teatterirakennuksen peruskorjauksen ajan.

On tunnustettava, että hieman pelonsekaisin tuntein asetuin tuolilleni täyden katsomon keskivaiheilla. Olisiko tulossa ikimuistoinen ilta vai pettymyspannukakku? Vai jotain siltä väliltä? Helsingin Sanomien arvio viime viikolta antoi ymmärtää, että lähinnä jotain siltä väliltä.

Elokuvatoteutus Mika Waltarin salapoliisiromaanista lienee kuvittanut monen muunkin mieleen pysyvät versiot Komisario Palmun erehdyksen henkilöistä ja miljöistä. Itselleni elokuva on tuttuakin tutumpi, ja väitän osaavani juonen sen perusteella lähes ulkoa. Parhaat kohtaukset ovat suorastaan legendaarisia, kuten Leo Jokelan laulama Silimät tummat Kämpissä ja rouva Alli Rygseckin kuolema, ja niiden näytelmäversioita odotin erityisen jännittyneenä.

Vuorokautta myöhemmin voin hyvillä mielin todeta, että kaltaiseni Komisario Palmun erehdyksen elokuvaversion fanittaja voi vain huokailla tyytyväisenä: Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversio tekee hienosti kunniaa elokuvalle mutta ei kuitenkaan noudattele esikuvaansa liian tiukasti. Katsojalle on jätetty mukavasti tilaa tehdä mielessään vertailuja ja kokea oivaltamisen iloa. Jos elokuva jollain vielä jostain syystä on näkemättä, voi sen mainiosti katsoa näytelmän jälkeenkin.

Arena-näyttämö on kieltämättä pieni, mutta se on hyödynnetty tehokkaasti. Etualalle pystytetään milloin poliisilaitoksen työtila, milloin Kämpin kabinetti tai Bruno Rygseckin kylpyhuone. Toinen sivuille sijoitetuista ovista on karmeineen irrotettavaa mallia, ja sen avulla havainnollistetaan useaan otteeseen, miten Brunon kylpyhuoneeseen oikein tultiin ja mentiinkään. Kuuluisa ja ratkaisevan tärkeä sähkönappulakin on ovenpielessä paikoillaan.

Liikuteltavien ja tarvittaessa läpikuultavien sermien takaa paljastuu Bruno Rygseckin kaupunkikartanon sali. Sen takaseinälle on työnnetty Brunon työpöytä lukittavine laatikoineen ja nurkkaan piano. Etualalla on portaikon alla leveä sohva, ja tarjoiluvaunu on käden ulottuvilla sivukulissien suojassa. Näppärästi tällä varustuksella saadaan hyvinkin  riittävästi luotua erilaisia interiöörejä kohtauksille, joissa ratkotaan, kuka murhasi Rygseckin suvun mustanlampaan Brunon.

Joel Rinne säilynee ikuisesti ainoana oikeana komisario Palmuna, mutta on kyllä sanottava, ettei Mikko Kivinen ole roolissa lainkaan hullumpi (ja kannattaa nyt muistaa, että olen ytimiäni myöden varsinaissuomalainen!). Raamikkuutta Kivisellä on roimasti, ja charmiakin riittävästi.

Leo Jokela on heti kakkosena Palmu-elokuvien näyttelijäsuosikkilistallani, ja olinkin iloinen, että Risto Kaskilahti vei hahmoa vahvasti omaan suuntaansa. Kämpin laulukohtauskin on dramatisoitu niin oivallisesti, että katsomo puhkesi spontaaneihin aplodeihin juuri ennen ensimmäisen näytöksen päättävää pysäyttävää uutista rouva Alli Rygseckin kuolemasta.

Pidin myös ohjaajan ratkaisusta korostaa sivuroolien komediallista ulottuvuutta, kuten insinööri Erik Vaaran (Pekka Huotari) ja konstaapeli Virran (Iikka Forss) osalta. 

Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin Eero Saarisen mainio hovimestari Veijonen alias Batler, tuo lipevä nöyristelijä. Saarisen Veijonen saa suuremman roolin näytelmässä kuin mitä hahmolla oli elokuvassa. Myös ikisuosikkini Leena Uotila on mainio vanhana neiti Rygseckinä kissanpääsateenvarjoineen. Hauska idea on ollut ujuttaa tekstiin ja Uotilan suuhun erilaisia muunnoksia Palmun sukunimestä: Pulmu, Pulma, Palme ja mitä niitä olikaan.

Teksti siis noudattelee pääosin uskollisesti alkuperäistä tarinaa ja sen elokuvasovitusta, paikoin sopivasti flirttaillen. Kelpo idea on myös käyttää takaumakohtauksia ja pysäytyskuvia. Ne tuovat mukaan vivahduksen sarjakuvamaisesta toteutuksesta. Samaa vaikutelmaa tulee myös osin sähäkästäkin puvustuksesta ja vahvasta maskeerauksesta. Esimerkiksi neiti Vanteen (Vuokko Hovatta) puvut ovat näyttäviä ja korostavat hahmon yritystä olla rohkeampi kuin onkaan.

Mitään ei haitannut, vaikka TO-DEL-LA-KIN muistin murhaajan ja kaikki koukerot etukäteen. Ystävääni taas ei haitannut, vaikka hän ei niitä muistanut. Yhtälailla nautimme kovasti molemmat hauskasta, jännittävästä ja huolella toteutetusta näytelmästä. Toki tekstin äärellä voi pohdiskella syvällisiä rikkauksien degeneroivasta vaikutuksesta, mutta me jätimme ne suosiolla tällä kertaa omaan arvoonsa. 

Lämmin suositus Suomen parhaan dekkarin näytelmäversiolle!

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Helsingin kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Rooleissa: Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Pekka Huotari, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Antti Peltola, Kalle Pylvänäinen, Eero Saarinen, Aino Seppo, Leena Uotila, Tom Wentzel

Alkuperäissovitus ja ohjaus: Joel Elstelä

Dramaturgia: Raila Leppäkoski

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Puvut: Sari Salmela

Valosuunnittelu: Kari Leppänen

Äänisuunnittelu: Mauri Siirala

Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen ja Taina Tervo

Pressiliput.

Jutun kuvat Helsingin kaupunginteatterin sivuilta, Tapio Vanhatalo, Henrik Schütt

Luonnon laki Helsingin kaupunginteatterissa

Luonnon laki.
Kuva HKT.

On aloitettava tunnustuksella. Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala, 2013) on edelleen hyllyssäni lukemattomana. En siis voi tehdä omakohtaisia vertailuja kirjan ja siihen pohjautuvan näytelmän välillä. Jouduin tai sain, miten vain, heittäytymään näytelmän vietäväksi ilman kummoisiakaan ennakkotietoja, -odotuksia tai -luuloja. On oikeasti vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kirjan kannalta huono sikäli, että se ei ainakaan noussut loputtomalla luettavien kirjojen listallani kovin korkealle. Mutta näytelmän kannalta tämä ehkä oli hyvä järjestys. Toisaalta, väliäkö sillä. Teokset ovat lopulta itsenäisiä ja niiden tulisi pärjätä omillaan, kummankin.

Maalämpöyrittäjä Rautala joutuu pahaan kolariin ja loukkaantuu vakavasti. Urakalla veroja kiertänyt mies joutuu leikkauspöydälle kokoon kursittavaksi. Alkaa hidas toipuminen, jonka kuluessa mies käy läpi monenkirjavan tunneskaalan: nöyrä kiitollisuus, katumus, avuttomuus, nöyryytys, tuskastuminen, raivo, hämmennys ja ihmetys ja monia muita. Kuoleman edessä ollaan tasa-arvoisia, ja sairaalassa hoidetaan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat laistaneet oman osuutensa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidossa. Hoitopäivä maksaa 1600 euroa yhteiskunnalle ja 60 euroa potilaalle.

Sairaalan kuntoutusosastolla kuluvien viikkojen aikana Rautala tutustuu huonetoveriinsa maahanmuuttaja Baduun, jota käy outo huppumies etsimässä. Tutuiksi tulevat myös osaston hoitajat ja fysioterapeutit sekä muut jumpparit. Kuviolla on myös kääntöpuolensa. Sairaalan putket vuotavat kuin seula ja budjettia leikataan alituiseen. Hoitohenkilökunta työskentelee äärirajoilla koettaessaan täyttää yhä mahdottomammiksi muuttuvia vaatimuksia. Potilaat kaipaavat eniten hoitajien aikaa, mutta juuri sitä he pystyvät yhä vähemmän antamaan. Koska pinna katkeaa, ja mitä silloin tapahtuu? Kuka kantaa vastuun?

Rautalaa käy katsomassa viimeisillään raskaana oleva tytär, mutta isän ja tyttären yhteiskunnalliset näkemykset eroavat niin jyrkästi, että välit tulehtuvat jo ensimmäisestä sanasta. Lisänäkökulmaa tuodaan vielä väläyksistä Rautalan vanhemmista. Äiti on päätoimisesti sairas aivoverenvuodon seurausten takia ja isä päätoiminen omaishoitaja.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila.
Kuva HKT,

Näytelmä ainakin siis pärjää itsenäisenä teoksena mainiosti. Helsingin kaupunginteatterin Luonnon lain kantaesityksen perusteella näin ainakin uskaltaa sanoa. Olin ensi-illassa pitkään hoitoalan töitä tehneen ystäväni kanssa, ja pidimme molemmat näkemästämme. Esimerkiksi alun auto-onnettomuuskohtaus on toteutettu Pengerkadun näyttämön karut olosuhteet huomioon ottaen todella vaikuttavasti, ja jälkeenpäin totesimme molemmat, että vaikutelma oli pelottava ja ahdistava realistisuudessaan.

Kari Hotakainen joutui itse pari vuotta sitten vakavaan auto-onnettomuuteen, joten on syytä olettaa, että ainakin osa sairaalaelämän terävistä huomioista on tehty autenttisissa oloissa. Muuten omaelämäkerrallisuudella ei ole merkitystä. Rautala voisi olla kuka tahansa, samoin muut näytelmän henkilöt. Karuja huomioita yhteiskuntamme tilasta on istutettu myös etäännyttävien Leikkaajan ja Kuoleman suihin. Hotakaismaiseen tapaan repliikit on hiottu teräviksi ja mukana on viiltävää huumoria, mutta komediasta ollaan kaukana.

Koska en ole kirjaa ehtinyt itse lukea, hyödynnän häpeämättä Sallan kirjoitusta. Sallan mielestä romaanin tekee hajanaiseksi lukuisten näkökulmahenkilöiden käyttö. Tämä on näytelmätekstinkin ongelma, vaikka siinä selvästi on pyritty selkeyttämään ja eheyttämään tarinaa. Kirjassa Badu on käsittääkseni Rautalan kehitysmaakummilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja tullut Suomeen. Näytelmässä tällaista sidettä henkilöiden välillä ei ole, vaan miehet tutustuvat sattumalta sairaalassa. Mutta siitä huolimatta näytelmäkin lähtee rönsyämään vähän turhan moneen suuntaan erityisesti väliajan jälkeen. Sopivia lopetuskohtia tuntui olevan useita, mutta aina vain tarina jatkui.

Salla toteaa, ettei kirjassa ei synny kunnollista draamaan kaarta, ja valitettavasti tämäkin ongelma ainakin jossain määrin on siirtynyt myös näytelmään. Alku on dramaattinen ja shokeeraavakin, ja muutamia muitakin huippukohtia matkan varrelle on sijoitettu, kuten Lauran käynti sairaalan johtajan luona sen jälkeen, kun kontrolli on hoitotilanteessa totaalisesti pettänyt.

Näistä ongelmista huolimatta Luonnon laki on vaikuttava ja ajatteluttava teatterielämys. Lähes kolmituntisen tiheätunnelmaisen illan jälkeen olo oli miltei huumaantunut. Ystäväni totesi, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi käydä näytelmä katsomassa, ja tästä on enemmän kuin helppo olla samaa mieltä.

Pertti Sveholm.
Kuva HKT,

Pertti Sveholm tekee upean roolisuorituksen Rautalana (iso sydän tähän!). Näyttelijä voi tosiaan olla karismaattinen ja vakuuttava, vaikkei kiiltokuvamaisella tavalla komea olisikaan. Sveholmin Rautala on samaan aikaan sympaattinen ja ärsyttävä juuri oikealla tavalla. Pidimme myös Matti Leinosta, joka on kaksoisroolissa Baduna ja Kuolemana. Naisista riipaisevan hyvä on Ursula Salo Lauran osassa ja Sanna-June Hyden Nadja on hykerryttävästi karrikoitu.

Ursula Salo ja Leena Rapola (taustalla).
Kuva HKT.

Viimeksi Pengerkadulla roiskuteltiin piha-altaan vettä Mestarissa, nyt vesi roiskui putkistosta useaan otteeseen. Miten mahtaa käydä? Onko Pengerkadulla kohta hometeatteri? 

Pertti Sveholm ja Sanna-June Hyde.
Kuva HKT.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys, Pengerkatu 11. Ensi-ilta 26.1.2016.

Rooleissa Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus Milko Lehto 

Lavastus Janne Siltavuori 

Puvut Riitta Röpelinen 

Koreografia Sari Haapamäki

Valosuunnittelu Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Medialiput.

Ensi-illassa oli myös Pilkkuun asti -blogin Isa.

Mestari-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa

Mestari Helsingin kaupunginteatterissa.
Kuva Tapio Vanhatalo.

”Oikea kirjaihmisten näytelmä!” taisin huikata blogikaverilleni Suketukselle, kun torstaina poistuimme Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöltä sateiseen iltaan. Olimme juuri seuralaistemme kera olleet kutsuvieraina Daniel Kehlmannin näytelmän Mestari suomenkielisessä kantaesityksessä, ja ainakin minä olin vaikuttunut.

Marraskuu alkaa olla siinä vaiheessa, että en pahemmin ehtinyt etukäteen syventyä siihen, mitä olisi illan mittaan tarjolla. Ilahtuneena vain tartuin tilaisuuteen saada arkeen hieman luksusta, ja lähdin ystäväni kanssa matkaan avoimin mielin.

Jälkikäteen luin saamani käsiohjelman huolella ja etsin myös netistä lisätietoa kirjailijasta näytelmän takana. Daniel Kehlmann on saksalaissyntyinen itävaltalaiskirjailija, jolta on ilmestynyt useita romaaneja, novellikokoelmia, esseitä ja runoja sekä kaksi näytelmää. Nelikymppinen kirjailija on toiminut myös kirjallisuuskriitikkona ja runouden opettajana. Kirjallisesta tuotannostaan Kehlmann on saanut useita palkintoja. Romaaneista on toistaiseksi suomennettu kolme: Minä ja Kaminski (Tammi, 2013), Maailman mittaajat (Tammi, 2011) ja Maine (Tammi, 2007).

Mestari sijoittuu johonkin syrjäiseen residenssiin, jossa taidesäätiön amanuenssi Erwin (Jouko Klemettilä) joutuu hoitamaan epäkiitollista tehtäväänsä eli luotsaamaan viisipäiväistä mentorointia. Mentoriksi nuorelle ja lupaavalle ’sukupolvena ääneksi’ kuvatulle näytelmäkirjailija Martin Wegnerille (Iikka Forss) on kutsuttu alan vanha mestari Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä). Nopeasti käy ilmi, että kumpikaan kirjailijoista ei ole suostunut paikalle pelkästään pyyteettömistä syistä.

Mentori (Taneli Mäkelä) ja mentoroitava (Iikka Forss).
Kuva Tapio Vanhatalo.

Rubin on kirjoittanut parhaan näytelmänsä 24-vuotiaana, eikä tilanne tietenkään tunnu ikääntyneestä kirjailijasta imartelevalta. Martin Wegnerin vaimo Gina (Sanna-June Hyde) ilmoittautuu oitis Rubinin ja tämän mestariteoksen suureksi ihailijaksi. Wegnerien avioliittoa tuntuu rasittavan tilanne, jossa vaimo tienaa ja mies koettaa tehdä läpimurtoa näytelmäkirjailijana.

Vaimo (Sanna-June Hyde) tukee
 aviomies-kirjailijaa (Iikka Forss).
Kuva Tapio Vanhatalo.

Lähtötilanne on siis kaikin puolin jännitteinen. Lisää ristiriitaa luodaan muutaman virkkeen prologilla, jossa Martin muistelee ensikohtaamistaan Rubinin kanssa lämpimästi. Martin on juuri ottamassa vastaan Rubinin nimeä kantavaa palkintoa. Kun sitten nopeasti leikataan tuohon ensikohtaamiseen, on asetelma kaikkea muuta kuin lämmin. Kun mentorointi sitten alkaa Martinin uuden näytelmän teurastuksella, onkin pian pienoishelvetti irti. Taiteilijat raatelevat toinen toisiaan, aviopuolisot avaavat avioliittonsa kipupisteet ja amanuenssi Erwin tekee omat rankat ratkaisunsa.

Kirjailijatähti Bejamin Rubin (Taneli Mäkelä) osaa olla charmantti hurmuri.
Kuva Tapio Vanhatalo.

Kaiken tämän tuoksinassa Kehlmann taitavasti piikittelee koko taidemaailmaa kriitikoista kirjailijoihin ja lukijoihin. Katsomossa harmitti melkoisesti, että on lähes mahdotonta saada sitaatteja näytelmästä! Esimerkiksi kritiikistä Rubin toteaa jotakuinkin, että hyvät kirjat saavat hyviä kritiikkejä, huonot huonoja, hyvät huonoja ja huonot hyviä, koska tietäähän sen, millaista sakkia toimituksissa on töissä. Niinhän se tietysti on. Ja että Martinin on kirjoitettava, koska hän on ryhtynyt kirjailijaksi. Muutenkin Rubinin suuhun on laitettu monia taiteilijuuden ydintä luotaavaa viisautta. Nautin näistä heitoista täysin siemauksin. Samaten Wegnereiden suhteen analyysi on näytelmässä veitsenterävää.

Pengerkadun näyttämö on pieni ja intiimi, ja Mestari toimi siinä hienosti. Visuaalinen tunnelma on rapistunut ja ankeahko. Pitkään ihmettelin, miksi näyttämön keskellä on pieni pyöreä vesiallas, johon pelkäsin useaan otteeseen jonkun näyttelijöistä vahingossa astuvan. Paljastuihan vesialtaan tehtävä sitten lopulta, kunnon tšehovilaiseen tyyliin. Koska interiööri on oikeastaan hieman masentava maanläheisine väreineen, on puvustus kuin vastapainoksi värikäs vaikkakin harkittu. Hauska yksityiskohta ovat silmälasit, joilla on saatu korostettua henkilöhahmojen persoonallisuuksia pienellä mutta näkyvällä tavalla.

Kirjoitan viimeisenä näyttelijöistä, mutta en suinkaan siksi, että he olisivat jotenkin vähämerkityksisiä kokonaisuudessa. Päinvastoin, näytelmän miehitys on mykistävä. Taneli Mäkelä on upea lipevänä, halutessaan hyvinkin charmanttina mutta toisaalta todella rasittavana diivana. Oli hämmentävää ajatella hänen esityksestään nauttiessaan, että samaan aikaan kun Mestaria on harjoiteltu, ovat Breaking the Waves -näytelmän esitykset pyörineet täyttä vauhtia. Miten näin erilaisia rooleja tehdään ja vielä samaan aikaan?!

Iikka Forss tekee myös roolinsa itsevarmuutensa ja malttinsa täysin menettävänä taitelijana hienosti. Muusan rooliin sovitettu ja siitä eroon pyristelevä taiteilijan vaimo, jota siis esittää minulle tuore kasvo Sanna-June Hyde vallan mainiosti, on kiintoisa hänkin. Jouko Klemettilä sopii kuin valettu karikatyyrimaiseen amanuenssin tai kulttuurisihteerin rooliinsa. Kemiat tuntuvat pelaavan loistavasti yhteen, mistä tietysti kiitos kuuluu myös ohjaaja Kari Heiskaselle.

Pidin myös näytelmän kompaktiudesta. Yksinäytöksisyydessä on etuna jännitteen säilyminen, kun imu ei pääse laimenemaan väliajan takia. Tunnin ja vartin mittainen näytelmä on sopiva kerta-annos ainakin arki-iltaan.

Daniel Kehlmann: Mestari (Der Mentor)

Rooleissa Taneli Mäkelä, Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä

Suomennos Liisa Urpelainen, ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Katariina Kirjavainen puvut Sari Salmela,valosuunnittelu Mika Ijäs, äänisuunnittelu Eradj Nazimov.

Helsingin kaupunginteatteri Pengerkatu 11.

Liput, käsiohjelma ja alkumalja Helsingin kaupunginteatterilta. Lämpimät kiitokset!

Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa

Aleksi ja Vilja eli Tommi Raitolehto ja Eriikka Väliahde.
Kuva TTT.

Yli kaksi vuotta sitten lukemani Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu väikkyy vieläkin mielessäni yhtenä pakahduttavimmista, täydellisimmistä lukukokemuksistani. Kun alkoi liikkua huhuja ja uutisia, että Taivaslaulusta ollaan työstämässä näytelmää, alkoi kurkkuani kuristaa. Se olisi päästävä katsomaan! Mutta miten tässä nyt muka pääsisi Ouluun? Ei kestä kukkaro eikä anna kalenterikaan armoa. Sitten sähköpostiini tupsahti kutsu Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun kantaesityksen ennakkonäytökseen! Ja kalenterini vilkutti tietysti punaista… Onneksi ystävällinen kutsu oli voimassa pidempäänkin, ja sain sovitettua Tampere-viikonlopun tähän hetkeen ennen lokakuun kirjamessurientojen alkua.

Seija Holma on dramatisoinut Rauhalan romaanin näyttämölle, eli sama teksti esitetään sekä Tampereella että Oulussa. Tamperelaiset olivat ehtineet asialle hitusen oululaisia ennen, joten siksi kantaesitys oli Tampereella. Oulu taas on itsestään selvä paikka esittää Taivaslaulua. Jos olisin rikas ja joutilas, menisin katsomaan myös oululaisen version tästä. Holman ajatuksia näytelmänprojektista voi lukea teatterin blogista.

Hieman ristiriitaisin tuntein astelin lauantai-iltana Eino Salmelaisen näyttämön ovesta sisään. Kuinka rankka illan lähes kolmituntinen esitys tulisi olemaan? Lämpiössä hetkeä ennen näytelmän alkua kuulin kahden vanhemman herran toivottelevan toisilleen hauskaa teatteri-iltaa. Rohkenin vahvasti epäillä näytelmän hauskuutta. Mutta kyllä esityksessä on huumoriakin, ja ainakin kanssakatsojani nauroivat paikoin jopa ääneen. Itseäni ei hirveästi naurattanut, mutta se ei ole moite. Itketti kylläkin, ja myös itkin. En ollut ainoa. Itken todella helposti, mikä nolottaa minua usein. Niinpä tunsin salaista tyydytystä, kun huomasin monen muun itkevän huomattavasti minua vuolaammin. Päättelin, että näytelmä kosketti heitä henkilökohtaisemmin kuin minua.

Kuva TTT.

Pohdin etukäteen myös, miten lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarina on onnistuttu visualisoimaan näyttämölle. Hienosti ja niukoin menetelmin. Lavastus on yksinkertaista ja ilmavaa, mutta samalla hyvin puhuttelevaa. Liikuteltavilla harvalautaisilla seinillä saadaan välillä etualalle risti, jonka vertauskuvallisuus avautuu helposti. Toisella sivulla on suurikokoisia liitupiirroksia, kuin lasten seinille piirtämä perhe. Lisämausteena on niukka äänitehostemaailma: sateen ropinaa, vienoa lintujen viserrystä. Paikoin saarnamiesten puhetta kaiutetaan, ja muutamissa virsissä taisi olla taustanauhalta soitettua urkumusiikkia. Rekvisiittaakin on niukanlaisesti, ja puvustus on tarkoin harkittua.

Tärkeintä näytelmässä ovat kuitenkin ihmiset, näyttelijät. Roolitus on onnistunut hienosti. Eriikka Väliahde on kaunis ja luonnollinen Vilja niin hyvinä hetkinä kuin mielen murtuessakin. Tommi Raitolehto täyttää myös mielessäni rakentamani Aleksin vaatimukset. Raitolehto saa esiin Aleksin herkkyyden ja samalla vahvuuden ja tarkkavaistoisuuden. Holma on muutenkin nostanut Aleksin vähintäänkin tasavertaiseksi päähenkilöksi Viljan kanssa, mikä minusta on hieno ratkaisu. Näyttelijöiden kemiat tuntuivat toimivan saumattomasti, ja katsomoon välittyi aito rakkaus ja lämpö Viljan ja Aleksin kesken.

Isä ja Kaisla eli Tommi Raitolehto ja Suvi-Sini Peltola.
Kuva TTT.

Tärkeä rooli on myös Viljan ja Aleksin ahdistuneella pienellä tyttärellä Kaislalla, jota esittää pääasiassa aikuinen näyttelijä Suvi-Sini Peltola. Ihan täysin tyytyväinen en ollut Peltolan tapaan näytellä viisivuotiasta, mutta yhtä kaikki Kaisla on koskettava hahmo. Kaislan avulla näytetään, miten uskonnollinen puhe vaikuttaa konkreettisesti ajattelevaan lapseen. Kun Kaisla näytelmän lopussa kertoo isälleen pelkäävänsä äidin kuolevan, katsojan (ainakin minun) sydän on pakahtua. Miten voidaan lapselle sanoa, että äidin kuolema on hyvä asia, ettei sitä saa surra? Miten voidaan pelotella alle kouluikäistä lasta synnin tekemisen seurauksista ikuisessa tulijärvessä? Tunsin jälleen saman tunnekirjon kuin aikoinaan romaania lukiessani.

Vilja, Aleksi ja taustalla Kaisla.
Kuva TTT.

Holman teksti on uskollinen Rauhalan romaanille, ja tärkeimmät kohtaukset ovat mukana näytelmässä. Tämä tarkoittaa, että näytelmä on pitkä, kaksi ja puoli tuntia (lisäksi siis väliaika). Toisen näytöksen puolivälissä mietin, olisiko sittenkin voinut hieman tiivistää. Ehkä, mutta asiaan saattaa vaikuttaa, että tunsin tekstin niin hyvin entuudestaan. Tiesin, miten asiat lopulta päättyvät, joten minulle ihan kaikkea ei olisi enää tarvinnut taustoittaa.

Raskas Taivaslaulu ei ole näyttämölläkään. Vaikka tarina on paikoin synkkä ja ihmiset mustan kuilun partaalla, ovat tarinassa koko ajan läsnä kantavina voimina niin usko, toivo kuin ja ennen kaikkea rakkaus. Rakkaus on monitahoista. Se tarkoittaa Rauhalalle rakkautta Jumalaan, mutta myös puolisoon ja lapsiin, kaikkiin läheisiin. Holma on onnistunut säilyttämään Rauhalan teoksen taianomaisen kauneuden ja keveyden. Kieli on osa tätä, mutta on siinä jokin muukin, jota en osaa edes pukea sanoiksi. Menkää itse katsomaan ja kertokaa sitten minullekin!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Dramatisointi Seija Holma. Ohjaus Heidi Räsänen. Tampereen Työväen Teatteri 26.9.2015.

Kiitokset teatterille lipuista!

P.S. Taivaslaulusta kirjoittamani kirjaesittelypostaus kirvoitti aikanaan runsaasti kommentteja ja jopa kiivaahkoa väittelyä vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen opeista. Sittemmin olen muuttanut blogin kommentointia niin, ettei täysin anonyymisti voi enää viestiä laittaa. Toivon sydämestäni, ettei kirjoitukseni loukkaa ketään. Se ei ole ainakaan tarkoitukseni. Siksi toivon myös, että mahdolliset kommentit pysyvät asiallisina.