Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nironen Sarri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nironen Sarri. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Sarri Nironen: Tähdenpeitto





Ihan kauhistaa, kuinka nuoria nykyajan kirjailijat ovatkaan. PEKKin huhtikuun esikoiskirjailija Sarri Nironen on nimittäin syntynyt vuonna 1989. Tosin jäsenkirjeessä taas kirjakerhon ihmiset arvioivat, että esikoiskirjailijat ovat nykyään vanhempia kuin ennen. Suhteellista siis jälleen, ikäkysymyskin. Tosin ovat pekkiläisetkin sitä mieltä, että Nironen on nuori esikoiskirjailija, ’vain’ 22-vuotias.

Nirosen pienoisromaani Tähdenpeitto on merkillisen kiehtova. Sen lukee nopeasti, sillä erittäin väljästi taitetussa teoksessa on vain 129 sivua. Silti siinä on yllättävän paljon. Pinnalta katsoen Tähdenpeitto kertoo kahdesta helsinkiläisestä abiturientista Riinasta ja Joonasta ja heidän ylioppilaskeväästään, kirjoituksiin lukemisesta, kirjoituksista ja tulosten jännittämisestä. Näistä kerrotaan, mutta se on siis vain pintaa.

Vaikka Joona ja Riina ovat päähenkilöitä, samanikäisiä ja asuvat Helsingissä, he eivät tunne toisiaan. Heille tapahtuu osittain samoja asioita samaan aikaan, ja heidän tiensä risteävätkin pari kertaa. He voisivat tuntea toisensa.

Riina on ilmaisutaitolukion runotyttöjä, joka parhaan ystävänsä Juulian kanssa näpistelee ripsivärejä ja haaveilee poikaystävästä. Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää vaahtokarkkia. Riina asuu isänsä kanssa. Isä on tuurijuoppo, joka ryyppyreissuiltaan soittelee Riinalle anteeksipyyntöpuheluja. Ne saavat Riinan tuntemaan kuvotusta, eikä kotiin voi mennä, kun isällä on putki päällä. ”Isä on ihan hyvä isä, vaikka ei osaakaan olla kovin hyvä saati isä.” Riina toivoo, että isä edes kysyisi jotain ylioppilaskirjoituksista. Riinan äidistä puhutaan vasta ihan kirjan lopussa.

Joona asuu etäisten vanhempiensa, pikkusiskon ja kissanpennun kanssa toisella puolella kaupunkia. Vanhemmat lähtevät töihin ennen nuorten heräämistä ja heitä odotellaan kotiin iltaisin. ”Äiti ei kysy tuloksista, mutta kun Joona mainitsee niistä itse, äiti onnittelee asiaankuuluvasti mutta hiukan poissaolevasti.” Joona lukee ahkerasti pääsykokeisiin, vaikka omasta mielestään ei tarpeeksi.

Nironen on herkästi tavoittanut sen tunteen, kun on nuori ja kaikki on mahdollista. Silti pelottaa ja valintojen tekeminen on vaikeaa. Onko mitään tulevaisuutta, sittenkään? Jotakin pitäisi tulevaisuuden suhteen tehdä, mutta mitä. Pystyy mihin vain ja tietää kaikesta kaiken, mutta silti elämästä ei vielä oikein ole hajuakaan. Huh, miksi nuoruutta niin aina ylistetään?

Nuorten taustalla sykkivä Helsinki on myös tärkeä osa kirjaa. Riina rakastuu moneen otteeseen kaupunkiinsa. ”Sade valuu ikkunoilla ja vesikouruilla, ryöppyää ahnaasti metallia pitkin maahan ja muodostaa asfaltilla lammikoita. Lammikoissa kuvastuu epäsymmetrisiä kuvioita. Huomenna tai ylihuomenna, kun sade on lakannut, ilma on kevyttä hengittää.”

Tähdenpeiton kieli on runollista ja herkkää. Oikeastaan niin runollista, että kirja ei senkään takia saisikaan olla yhtään pitempi kuin on. Herkkyys kantaa juuri näin kauan, mutta olisi ehkä alkanut vaikuttaa teennäiseltä pidemmässä romaanissa. Jokainen virke on merkityksellinen. Nironen käyttää lyhyitä lauseita, joissa kuvataan usein hyvin arkisia yksityiskohtia, mutta tuoreilla kuvilla terävöitettyinä. Vastakohdat leikkaavat toisiinsa nopeasti, samoin aikatasosiirtymät ovat äkillisiä. Lukija saa olla koko ajan valppaana.

Riinan käsi kulkee kapeiden kirjojen selkämyksillä, laiskasti, pienieleisesti, hajamielisesti: pysähtyy välillä kiinnostavalta – tai vain erilaiselta – näyttävän kirjan kohdalla, jää siihen, sormet jäävät ilmaan epäröivästi, haaveksivasti ja etusormi liukuu ylös kirjan selkää pitkin hitaasti. Riina miettii vielä hiukan, punnitsee kirjan nimeä, ja päättää sitten ottaa kirjan hyllystä, vetää sen ahtaasta rivistöstä irti. Riinan päätä särkee niin kuin aina ennen ukkosta. Aurinko pilkkoo mieltä ukkospilvien edestä.

Tähdenpeitto on osittain oman mukavuusalueeni reunalla, mutta olen tyytyväinen sen luettuani. On hyvä välillä lukea jotakin erilaista, tuoretta, nuorta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
WSOY 2012. 129 s.

P.S. Kevätaurinko koettaa lämmittää kohmeista nurmea. Sen kunniaksi päätin järjestää kirja-arvonnan. Arvon Nirosen Tähdenpeitto-teoksen kaikkien tätä kirjoitusta kommentoineiden kesken. Aikaa on viikko, eli jätä kommenttisi viimeistään sunnuntaina 29.4. klo 9.00! Jos kommentoit anonyymina, jätä kommenttiisi nimimerkki tunnistamista varten.