Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

”Isoisoisästäni tuli siirtolainen jäämällä paikoilleen. Hän oli häiritsevä poikkeama. Hän ei sopinut yhteen sen yhtenäisyyttä rakentavan tarinan kanssa, jota suomalaisille kerrottiin evakkoon lähteneistä. Sitä tarinaa rakennettiin jo heti sodan päätyttyä, mutta se ei ollut alussa niin rikkumaton kuin myöhemmin annettiin ymmärtää.”

Toimittaja Antti Järven tietokirja Minne katosi Antti Järvi? herätti huomiota jo viime syksynä kirjamessujen aikaan. Nimi on jotenkin kutkuttava, ja ensikuulemalta tosiaan tuli mieleen jokin eksistentialistinen esseekokoelma. Mutta sellaisestahan ei ole ollenkaan kysymys, vai onko vähäsen sittenkin?

Muistaakseni Helsingin kirjamessuluetteloon olin itsekin ruksinut Järven haastattelun messuohjelmaani, mutta lopulta kävi niin, että tytär kävi sen kuuntelemassa. Häntäkin oli teoksen aihe alkanut kiinnostaa, joten merkitsimme sen tulevaisuudessa hankittavien kirjojen listalle.

Seuraavaksi Antti Järvi pokkasi tästä teoksesta vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, joten teoksen tarina alkoi tulla tutuksi. Joulukuun alussa vietettävillä Tampereen Kirjafestareilla ovat yleensä Finlandia-voittajat esiintymässä, joten meitä onnisti ja pääsimme kuulemaan hyvän haastattelun teoksen tiimoilta. Innostuin aiheesta niin, että päätin samoin tein käydä ostamassa kirjan ja pyytämässä siihen tekijältä nimmarin. Uskalsin jopa muutaman sanan Antti Järven kanssa vaihtaa siellä messuhallin nurkkauksessa.

Teoksen alaotsikko selventää melko tyhjentävästi, mistä kirjassa on kyse: ’Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä’.

Toukokuussa 2020 Antti Järven setä Olli otti pitkästä aikaa yhteyttä. Hän toivoi, että Antti Järvi selvittäisi, mitä tämän täysnimikaimalle, Olli-sedän isoisälle ja Antti Järven isoisoisälle tapahtui. Vanhempi Antti Järvi nimittäin jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen.

Suvussa oli kerrottu Antti Järvestä, tämän ratkaisusta ja kohtalosta useita erilaisia versioita, mutta lähinnä asiasta oli vaiettu. Nuorempi Antti Järvikin muisteli kuulleensa lapsena vanhemman Antti Järven loikanneen, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Spekuloitiin sillä vaihtoehdolla, että Antti Järvellä olisi ollut avioliiton ohessa jokin rakkaussuhde, toinen nainen, jonka takia hän olisi jättänyt perheensä ja kotimaansa. Vai oliko Antti Järvi kenties vakooja?

Joka tapauksessa Antti Järven tapaus kuulostaa hyvin poikkeukselliselta. Kun toimittaja Antti Järvi ryhtyy asiaa penkomaan, hän havaitsee, että isoisoisä ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, vaan rajan taakse jättäytyi muitakin suomalaisia, kuka mistäkin syystä. Pieni joukko heistä oli entuudestaan vanhemman Antti Järven tuttuja.

Tutkimustyö ei ihan kylmiltään innostanut Järveä, mutta melko nopeasti hän huomasi aiheen vievän hänet mennessään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pulpahtelivat pintaan, asiat alkoivat saada kytköksiä ja merkityksiä. Edessä oli kuitenkin valtava urakka, mutta se oli samalla hyvin kiehtova. Omat hankaluutensa työhön heittivät ensin yhä vain jatkunut pandemia, sitten Venäjän aloittama hyökkäyssota.

Tutkimus nimittäin vie vääjäämättä itärajan taakse, lopulta hyvin kauas itään. Antti Järvi siis jäi Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan. Jälkikäteen on helppoa sanoa, että päätös ei ehkä ollut kovin viisas, vaan oikeasti hengenvaarallinen. Stalinin vainot eivät jättäneet maahan loikanneita vihollismaan entisiä kansalaisia huomiotta, sen sai Antti Järvi kumppaneineen karvaasti kokea. Toimittaja Antti Järvi kuitenkin onnistuu kokoamaan hankalan palapelin ja selvittämään suuren osan isoisoisänsä vaiheista ja myös lopullisen määränpään. Mutta mitkä olivat olleet Antti Järven todelliset motiivit valinnalleen?

Kirjan lopun kiitoksissa Järvi toteaa, ettei teos ole historiallinen tutkimus eikä tutkimus kaikista luovutetulla alueelle jääneistä henkilöistä. Historiaa harrastavana lukijana nautin Minne katosi Antti Järvi? -tietokirjan lukemisesta kovasti. Oli hieno kokemus päästä mukaan etsimään välillä hyvinkin hauraiksi hiipuneita johtolankoja, penkomaan arkistojen kätköjä ja matkustamaan halki postpandemian kynsissä kärvistelevän Venäjän. Antti Järvi kertoo paitsi isoisoisänsä ja tämän kanssa kohtalonsa jakaneiden ihmisten  mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan myös antoisan tarinan kirjan tekemisestä. 

Samalla toimittaja Antti Järvi joutuu pohdiskelemaan niitä eksistentiaalisia kysymyksiäkin. Kuka hän on, millainen historia hänellä ja suvulla on ja miten yhden yksilön aikanaan tekemä yksi ratkaisu on muuttanut niin monen ihmisen elämänkulun. Miksi asioista mieluummin vaietaan kuin puhutaan? Miten 'virallinen' totuus eroaa siitä, mitä oikeasti tapahtui?  Millaista tarinaa me suomalaiset kerromme omasta historiastamme ja samalla itsestämme? Miksi ja miten yksilöt jauhautuvat historian rattaisiin?

Aihe on verrattoman kutkuttava edelleen, ja lukisin mielelläni aiheesta lisääkin. Vinkkaan tuonne loppuun muutaman aihepiiriä sivuavan vinkin kaunokirjallisuuden puolelta. Ne osaltaan paljastavat, kuin häilyvä ja molempiin suuntiin vuotava raja on aina ollut. Se on valtioiden keinotekoisesti päättämä ja vetämä, eivätkä ihmiset, historian jalkoihin jäävät yksilöt, aina suostu sopeutumaan arjen kannalta mielivaltaisilta tuntuviin päätöksiin.

Opin jälleen senkin, miten paljon tarinoita on kerrottavana niinkin loppuun kalutulta tuntuvasta aiheesta kuin sotien ajasta. Millaisia ihmiskohtaloita lukujen taakse kätkeytyykään! Niistä jokainen ansaitsisi tulla kerrotuksi. Kiitos, Antti Järvi, että pääsin tälle matkalle menneisyyteen.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä
Gummerus 2023. 374 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Ostettu.

LYLLin lukupiirin lukupiirikirja 17.4.2024.

Aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä:

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

JP Koskinen: Tulisiipi

Merja Mäki: Itki toisenkin

Anne-Maija Aalto: Korento & Mistä valo pääsee sisään

                                                                                                                                  

Kirjailija Anne-Maija Aalto palkittiin tänä vuonna (2021) romaanistaan Mistä valo pääsee sisään Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla. Ihan ansaitusti, vaikka kritisoinkin kyseisen teoksen luokittelua nuortenkirjallisuudeksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Mistä valo pääsee sisään on Aallon kolmas teos. Esikoisromaani Syvään veteen (Otava, 2016) kertoo 15-vuotiaasta Taikasta, jonka äiti on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä paennut tilannetta ulkomaille. Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ainakin tämän Lukufiiliksessä ilmestyneen Mico Pellikan arvion perusteella.

Aallon seuraava teos Korento ilmestyi neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 2020. Se on hyvin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos. Korento on ilmastokatastrofin jälkeiseen aikaan ja Unionin syrjäalueelle Entis-Japaniin sijoittuva tummanpuhuva dystopia. Ajanlasku on aloitettu uudelleen joskus vedenpinnan nousun jälkeen, ja tarinan nykyhetki on jossain vuoden 200 tietämillä. Tarkkaa tapahtuma-aikaa on vaikea hahmottaa, mutta se ei ole tärkeääkään.

Korennon päähenkilö on 17-vuotias ulkokansalainen Satomi Masaki, joka asuu kahdestaan sokeutuneen isänsä kanssa pienessä internointikylässä. Unionin kokokansalaisia ovat vain venäläiset ja kiinalaiset. Jos venäläinen tai kiinalainen on saanut lapsen ulkokansalaisen eli minkä tahansa muuta kansalaisuutta edustavan henkilön kanssa, on lapsi statukseltaan puolikansalainen. Puolikansalaisilla on hyvin rajoitetut oikeudet, mutta ulkokansalaisilla niitä ei ole lainkaan.

Aalto avaa Korennon maailmaa vähän kerrallaan, joten alussa lukija on miltei tyhjän päällä. Vähitellen tiedonmuruja kuitenkin kertyy, ja maailma alkaa rakentua. Valitettavasti juuri mikään tiedonmuruista ei ole kovin miellyttävää opittavaa. Unionin järjestelmä on ulkokansalaisten näkökulmasta kaikin puolin lohduton.

Unionin yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa sulkeutuneisuudessaan pohjoiskorealaista systeemiä. Ulkokansalaisten valvonta on viety huippuunsa. Ääriesimerkki on muistintyhjennys, jota käytetään pelottavana rangaistuskeinona.

Ympäristökatastrofi yhdistettynä tiukkaan kauppasaartoon on ajanut valtion tilanteeseen, jossa ulkokansalaisilla on perustarvikkeistakin huutava pula. Kaikkia hyödykkeitä säännöstellään yhä ankarammin. Ulkokansalaiset elävät äärimmäisessä niukkuudessa, mutta samaan aikaan valtio on varustautunut huipputeknologialla.

Eliitillä on oikeus ylläpitää Nymfejä, ulkokansalaisperheistä valikoiden poimittuja tyttöjä, joiden tehtävänä on täyttää isäntänsä kaikki toiveet ja palvella myös tämän vaimon seuraneitinä. Kun Satomi ja hänen ystävänsä Mai ovat täyttäneet seitsemäntoista, komentaja Rafikov tulee noutamaan Main Nymfikseen. Perhe saa nimellisen korvauksen tyttärestään, eikä varsinaista vaihtoehtoa ei ole, vaikka muodollisesti heidän mielipidettään kysytäänkin.

Mai on Satomin elämän ainoa tärkeä ja läheinen ihminen isän lisäksi. Main menettäminen on Satomille hirveä isku, jonka hän on tiennyt olevan tulossa mutta johon hän ei ole kuitenkaan osannut täysin varautua. Näkisikö hän Maita enää koskaan?

Vaikka tuntuu, että ulkokansalaiset on alistettu ja nujerrettu täydellisesti, pinnan alla kuitenkin kytee pieni vastarinnan kipinä. Isä vie Satomin rannan luolaan, jonka perukoilla on salaisuus, kiviseinään maalattu sudenkorento. Se on vanhan vastarintaliikkeen symboli. Isä myös kertoo lopultakin Satomille, mitä tämän äidille oikeasti tapahtui. Satomi alkaa salaa haaveilla paosta. Voisiko sittenkin jossain muualla elää paremmin?

Korento on tunnelmaltaan siis tummasävyinen ja minusta myös melko ahdistava. Satomin elämä näyttää toivottomalta, ja Main kohtalo on sitäkin karumpi. Romaani on muhkea, miltei nelisatasivuinen, ja ainakin alkupuoli etenee verkkaisesti. Varsinainen juoni ja tapahtumat käynnistyvät vasta loppupuolella.

Mutta tarinan teho ei olekaan toiminnassa ja yllätyksellisissä juonenkäänteissä, vaan pikemminkin tunnelman ja jännitteen vähittäisessä tiivistämisessä. Miljöö on kuvattu upean vähäeleisesti, jotenkin japanilaisen tyylikkäästi, kuulaasti. Myös henkilökuvaus on onnistunut hienosti. Satomi on lukijalle oikea ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Häneen ehti hyvin tutustua, joten sydän syrjällään suljin lopulta romaanin kannet. Olin tullut kosketetuksi.

Korento loppuu tavalla, joka ei mielestäni anna aihetta odottaa tarinalle varsinaista jatkoa. Mistä valo pääsee sisään ei sitä oikeastaan olekaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Korennon loppua. Se siis ikään kuin täydentää tarinaa sen sisältä.

Ratkaisu on sekä oivallinen että hieman ongelmallinen. Kummassa järjestyksessä kirjat kannattaisi lukea? Mielestäni kummassa tahansa, mutta lukukokemus on mitä ilmeisimmin erilainen sen mukaan, kumpaan järjestykseen päätyy. Romaanit toimivat varmasti hienosti myös ihan itsenäisinä teoksina.

Korennon minäkertoja ja ainoa näkökulma on Satomi. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa ääniä on enemmän, kun minäkertojia on kaikkiaan kolme. Aleksei on ihmistutkimuslaitoksen johtaja Melnikovin ainoa poika, joka on palannut Moskovasta ja odottaa opintojen seuraavan vaiheen pian alkavan Shanghaissa. Alekseista pitäisi tulla lääkäri kuten kuuluisasta isästäänkin. Lomansa ajaksi hän saa isän laitoksesta ensimmäisen oman tutkittavansa, naispuolisen ulkokansalaisen eli koeyksilön, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää ja ohjelmoida uudelleen. Koeyksilö on kirjan toinen minäkertoja.

Entis-Japanin Uus-Tokio ja sen laidoilla veden alle jäämät vanhan Tokion pilvenpiirtäjien rauniot toimivat romaanin miljöönä. Vanha Tokio on kiellettyä aluetta, joten siellä lymyilevät vastarintaliikkeen kannattajien solut. Yhden jäsen on sinisilmäinen ja kultatukkainen Marija, johon Aleksei tutustuu. Marija johdattaa Aleksein omiensa luo, sillä Moskovassa Aleksei on liittynyt vastarintaliikkeeseen. Toiminta on äärimmäisen vaarallista ja tietysti ehdottomasti kiellettyä. Marija on siis romaanin kolmas minäkertoja.

Mistä valo pääsee sisään on Korentoa napakampi ja toiminnallisempi. Koeyksilön tuntemusten ja kokemusten kautta pureudutaan hienosti muistamisen merkitykseen. Mitä meistä jää, kun muistot katoavat ja muisti pettää? Ihmisen mielen manipulointi on äärimmäistä väkivaltaa. Mutta ihminen on myös sitkeää tekoa.

Aalto selvästi rakastaa tarinoiden aukkoja, eikä Mistä valo pääsee sisään suinkaan selitä ja täytä kaikkea, mikä Korennossa jää auki. Itse pidän aukkoisuudesta, kunhan aukot eivät ole liian ammottavia. Aallon aukot ovat melko rajalla, ainakin jotkut. Mutta tehokkaita ne ovat. Huomaan edelleen pohtivani, miten Satomille ja Maille lopulta kävi. Saan sen ainakin osin itse päättää, mikä sopii mainiosti.

Vaikutuin Aallon rakentaman dystooppisen maailman huolellisesta kuvauksesta. Koko ajan lukijalle avautuu siitä uusia puolia ja mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.

Juttuni alussa sanoin vastustavani Mistä valo pääsee sisään -romaanin luokittelua nuortenromaaniksi tai edes YA-romaaniksi. Sama kapinointi koskee Korentoa. Niiden päähenkilöt ovat kyllä nuoria aikuisia, mutta tarinat eivät missään nimessä ole ainoastaan nuorille suunnattuja. Ne ovat isoja ja tärkeitä ja sopivat kaikille lukijoille (paitsi tietysti aivan lapsille, alaikäraja menisi jossain 12–14-vuotiaissa lukuharrastuneisuudesta riippuen). On suorastaan huutava vääryys, jos nämä hienot dystopiat jäävät ’vain’ nuorten lukijoiden omaisuudeksi. Ne kannattaisi sujauttaa kirjastossa ainakin myös sinne scifi-osastolle aikuisten puolelle.

Anne-Maija Aalto: Korento
Otava 2020. 387 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 14 h 51 min.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 10 h 46 min.

Arvostelukappaleet, äänikirjat itse maksettu BookBeat.

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Isänpäivää edeltävänä perjantaina ysiluokkalainen Ada ensimmäistä kertaa ihan oikeasti huomaa koulukaverinsa Egzonin ja tämän huumaavat silmäripset. Hetki yhdeksän minuuttia ennen päivän viimeisen oppitunnin loppumista on käänne, piste, josta kaikki lähtee kulkemaan uuteen suuntaan. Siltä ei tosin ihan heti tunnu, koska vaikuttaa siltä, ettei Egzon lainkaan huomannut Adaa.

Adan äiti on boheemihko yksinhuoltaja, kuvataiteilija Elina. Äidin mielestä he ovat Adan kanssa parhaat ystävät, mutta pelottavasti Ada on alkanut muuttua ja liukua pois äidin ulottuvilta. Äitiä on aina naurattanut Adan huono piirustustaito (vai kenties sittenkin salaa harmittanut?), ja Ada ilmaiseekin itseään mieluiten kirjoittamalla. Isästään Adalla ei ole tietoa, ja isän virkaa on tavallaan hoitanut Pohjanmaalla asuva eno. Harmi vain, että Adan ja enon läheinen suhde tuntuu aiheuttavan kateutta ja närää enon perheessä.

Egzon taas on syntynyt Suomessa kosovolaislähtöiseen muslimiperheeseen. Isoveli on häipynyt jäljettömiin, ja Egzonin harteilla on vilkkaasta pikkuveljestä huolehtiminen. Kerrostaloasunnossa on suljettu ovi, josta ei äidin tahdosta puhuta. Egzonin väylä tunteiden ilmaisuun on piirtäminen – ja graffitit. Eräänä aamuna rehtorin auton kylkeen on maalattu juoksuun pinkaiseva tyttö, Ada.

Adan ja Egzonin herkkä ja riipaiseva rakkaustarina eli Juuli Niemen Et kävele yksin nappasi viime vuonna Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinnon, mutta sain sen luettua (tai oikeammin kuunneltua) vasta nyt. (Sattumalta aloitin kuuntelun isänpäivää edeltävänä perjantaina!)

Niemi kuvaa tarkkavaistoisesti herkänkipeää elämänvaihetta, jota Ada ja Egzon elävät. Kumpikin on lähtöisin perheestä, jossa vaietaan tärkeistä, tuskallisista asioista. Kodeissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä, vaikka ne pinnalta katsoen eroavat toisistaan lähes kaikin tavoin. Kaveripiirit, sukulaiset, koulu ja avoin tulevaisuus tuovat omat jännitteensä nuorten tarinaan. Kuka minä olen, millaisena muut minut näkevät, mihin olen menossa, rakastaako minua kukaan? Näitä kysymyksiä Niemen teoksen päähenkilöt tuntuvat koko ajan pyörittelevän mielessään. Aikuistuminen ei totisesti ole helppoa! Keski-ikäisen äiti-ihmisen sydäntä raastaa nuoruuden epävarmuus, oman paikan etsintä ja hyväksynnän jano.

Romaani jakautuu melko tasaisesti Adan ja Egzonin vuorotteleviin osuuksiin. Adaa kuvataan ulkopuolisen kertojan avulla, ja Egzon on teoksen minäkertoja. Osuudet ovat hyvin tasapainossa keskenään ja tarina avautuu näin moneen suuntaan.

Vaikutelmani teoksesta ovat hieman ristiriitaiset. Niemen tyyli on paikoin jopa uuvuttavan analysoivaa. Sekä Ada että Egzon välillä suorastaan märehtivät sekä omia että toistensa ja muidenkin ihmisten sanomisia ja tekemisiä, ajatuksia ja vaikuttimia loputtomiin. Siksi olin tyytyväinen, että kuuntelin tämän äänikirjana, koska olisin todennäköisesti painettua kirjaa tullut joiltakin osin harpponeeksi (tunnustan, että näin saattaa joskus käydä!). Kieli on hiottua, paikoin runollistakin, ja kielikuvat mietittyjä, tarkalleen paikoilleen laskettuja.

Romaanissa on hyvin yltäkylläisesti materiaalia, koska Niemi kuvaa sen sivuilla (joita on 362 kappaletta eli nuortenromaaniksi runsaahkosti) monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kuvataidelukioon pyrkimistä, Aamiainen Tiffanylla -elokuvaa ja sen katselua, teinibileitä, nuorisotalotoimintaa ja graffitien maalaamista. Teoksessa on ylipäätään paljon puhetta taiteesta.

Adan ja Egzonin ensirakkauden tarina ei pääty vaaleanpunaisissa hattaratunnelmissa. Asiat menevät katkerasti vinoon herkimmässä mahdollisessa tilanteessa, eikä niitä enää pysty korjaamaan. Tämä oli mielestäni oivallisen rohkea ratkaisu valitettavan surullisessa realismissaan. Kohtuuttomat paineet yhdistettyinä pelkoon ja tietämättömyyteen koituvat nuorten kohtaloksi.

Mietin kuunnellessani, millaiselle nuorelle lukijalle teosta suosittelisin. Päähenkilöiden nuoruus (Ada ja Egzon ovat 15-16-vuotiaita teoksen tapahtuma-aikana) saattaa sulkea pois lukioikäisiä, nuoria aikuisia lukijoita. Ainakin oman kokemukseni mukaan nuoret lukevat mielellään hieman itseään vanhemmista henkilöistä. Yläasteikäisistä lukijoista kohderyhmäksi valikoitunevat lukemista vähintäänkin kohtalaisen runsaasti harrastavat, sillä tapahtumien hitaahko eteneminen, kielen vaativuus ja teoksen ihan fyysinen paksuus sulkevat kokemattomat lukijat helposti pois. Nuoruusvaiheen jo ohittaneille lukijoille tämä tietysti sopii oivallisesti. Adan ja Egzonin tarinan matkassa voi tehdä kirpaisevan nostalgiamatkan omaan nuoruuteensa ja ennen kaikkea päivittää tuntumaansa nykynuorten maailmasta.

Kirjan luettuani äimistelen myös sen ulkonäköä. Laura Lyytisen suunnittelemat kannet ovat kieltämättä herkullisen kauniit. Nuoren naisen virheetön iho toimii siveltimenvetojen taustana. Yleissävy on roosanpunainen, pastellinen. Imelä, saattaisi joku sanoa. Olen keski-ikäinen nainen, joten käsitykseni todennäköisesti on ennakkoluulojen vahvasti kuorruttama, mutta toisaalta minulla on parin vuosikymmenen kokemus siitä, millaisia kirjoja 13-16-vuotiaitten miesoletettujen lukijoitten enemmistö suostuu esimerkiksi koululuokassa lukemaan. Ei vaaleanpunaisia. Valitettavasti. Ei, vaikka kuinka opettaja vakuuttaisi, että tarinassa on myös miesnäkökulmaa.

Et kävele yksin on nostattanut ainakin kirjablogeissa pääasiassa ihastuneita huokauksia. Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista on ihastunut teoksen kauniiseen kieleen, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Mari A:n kirjablogissa todetaan, että teos on suunnattu kokeneemmalle lukijalle. Kialle Luetaanko tämä -blogissa teoksen kannet ovat tuoneet mieleen chick lit -romaanin. Ehkä eniten ’oikeaa’ kohderyhmää edustava Hanna Sivujen välissä -blogista antaa kaikkein kriittisimmän näkemyksen teoksesta
 
Juuli Niemi: Et kävele yksin
WSOY 2016. 362 s.

Arvostelukappale.

Tämä juttuni on osa varsinaisesti vasta vuoden vaihduttua alkavaa nuortenkirjallisuusprojektiani #nuortenkirjatorstai, jonka tiimoilta olen luvannut julkaista viikoittain uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta käsittelevän jutun. Lisää suunnitelmistani vaikka tämän kirjoituksen lopusta.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ilahduin kovasti, kun keväällä tajusin, että Jussi Valtoselta on tulossa uusi romaani. Lopultakin! Olihan edellinen, Siipien kantamat, ilmestynyt jo vuonna 2007. Kun kirja sitten syksyllä julkaistiin, säikähdin sen järkälemäisyyttä: yli 500 sivua! Päätin suosiolla lykätä lukemisen kesälle, ehkäpä seuraavaan Paksuun heinäkuuhuni. Mutta sitten kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi, ja se nousi luettavien listallani kohisten, varsinkin kun jo puolet ehdokkaista olin ehtinyt lukea ennen ehdokasasettelua, mikä on hyvin poikkeuksellista kohdallani. Kun He eivät tiedä mitä tekevät voitti kisan, oli asia ratkaistu. Pyysin sen äidiltäni joululahjaksi ja luin joulunpyhinä, siis kahdessa päivässä lähes yhteen menoon.

Muhkea romaani sopiikin mainiosti uppoutumiskirjaksi, jollaista jouluuni kaipaan. Tarina on runsas ja monipolvinen, ja soljuva kerronta vie mukanaan niin, ettei huomaakaan, miten sivut kääntyvät toinen toisensa jälkeen. Teemoja on monia, jopa liian monia, ja Valtonen suhtautuu niihin kaikkiin perusteellisen kunnianhimoisesti haluten valaista ihmisten motiivien taustat kunnolla. Onko siis ihme, että romaani on massiivinen mittasuhteiltaan? Myös sisältö on tyrmäävää.

He eivät tiedä mitä tekevät ei suostu helppoihin määrittelyihin. Jo genreluokittelun yrittäminen tuottaa hiusten repimistä. Romaani on ainakin ihmissuhderomaani, kehityskertomus, trilleri, dystooppinen scifi-romaani, työelämäkuvaus ja lukuromaani; kaikkea samaan aikaan. Näkökulmia ja päähenkilöitä on kolme. Tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Baltimore. Tapahtuma-aika on nykyhetki tai jossakin aivan lähitulevaisuudessa, ja myös menneisyydessä runsaan parinkymmenen vuoden takana.

1990-luvun alussa suomalainen juuri neurobiologian maisteriksi valmistunut Alina ja amerikkalainen saman alan nuori asiantuntija Joe tapaavat Italiassa ja rakastuvat. Lyhyen romanssin seurauksena syntyy Suomessa aikanaan poika Samuel. Tässä ovatkin romaanin keskeiset henkilöt. Seuraa kahden erilaisen kulttuurin yhteentörmäys, kun Alina ja Joe koettavat sovittaa omat haaveensa ja suunnitelmansa avioliittoonsa. Suomalaista sisäänpäin lämpiävyyttä Valtonen kuvaa herkullisesti, mutta amerikkalaisuuskin peilautuu kuvauksessa tarkkanäköisesti. Myös ajankuvasta nautin kovasti, koska satun olemaan Alinan kanssa miltei samanikäinen, ja samaan tapaan vastoin odotuksia sain laman aikaan vakinaisen työpaikan, kuin vahingossa.

Nykyhetkessä pariskunnan erosta on kulunut parikymmentä vuotta. Vähitellen käydään läpi suhteen kipupisteitä kummankin näkökulmasta. Suurin ongelma näyttäisi olleen puhumattomuus. Jos vain nuoret olisivat osanneet ja uskaltaneet kertoa toisilleen, mitä oikeasti ajattelivat, toivoivat ja pelkäsivät, kaikki olisi voinut mennä aivan toisin. Pelottavan tuttua, eikö totta?

Sekä Joe että Alina ovat jatkaneet elämäänsä eri puolilla maailmaa. Kumpikin on naimisissa ja heillä on uudet perheet ja urat. Samuel on jäänyt Alinan luokse Suomeen, eikä yhteyttä kaivattuun isään ole ollut syistä, jotka lopulta kaivetaan esiin. Liian myöhään tosin. Joen elämä alkaa yllättäen muuttua painajaiseksi, kun hänen tutkijankammioonsa tunkeudutaan ja tehdään ilkivaltaa. Joe johtaa eläinkokeita tekevää tutkimusyksikköä. Eläinten oikeuksien puolustajien otteet kovenevat nopeasti, ja pian Joe huomaa, että on joutunut silmätikuksi. Myös perhe on vakavasti uhattuna.

Samaan aikaan Joen elämässä on muitakin vaikeuksia. Teini-ikäinen tytär Rebecca alkaa käyttäytyä yhä omapäisemmin. Mistä tytölle on yhtäkkiä ilmaantunut kalliita muotivaatteita ja elektroniikkaa? Mikä oikein on mystinen iAm, laite, joka on enemmän kuin puhelin, oikeastaan ei enää puhelin lainkaan? Entä miten lääkefirma on päässyt ujuttautumaan kouluihin jakamaan lapsille ja nuorille psyykenlääkkeitä, joiden luvataan tekevän heistä älykkäämpiä ja sosiaalisesti taitavampia? Samaan aikaan kun Joe kamppailee tällaisten ongelmien kanssa kaiken tutun ja turvallisen murentuessa ympäriltä Alina ilmoittaa, että Samuel on todennäköisesti Yhdysvalloissa jouduttuaan sitä ennen Suomessa erilaisiin hankaluuksiin.

He eivät tiedä mitä tekevät tarjosi oivallisen lukusession. Nautin kirjan syövereihin tempautumisesta. Pidin henkilöistä, ja tunsin myötätuntoa heitä kohtaan. Halusin tietää, miten heidän käy, pelkäsin pahinta ja toivoin onnellista loppua. Valtonen ei kuitenkaan päästä lukijaansa ihan niin helpolla, vaan loppu on dramaattinen. Silti hyväksyin sen nyökytellen. Juuri näin kaiken pitikin päättyä, juuri tähän minua oli hellävaroin johdateltu alusta asti. Valtonen kirjoittaa älykkäästi, mutta romaani ei ole silti lainkaan vaikea. Tarina imaisee mukaansa, ja aina vain on luvassa jotain uutta ja mielenkiintoista, odottamatontakin. Kirjailijalla on valtavasti tietoa ja kokemusta, mutta hän osaa jakaa sen lukijan kanssa niin, ettei lukija tunne itseään tyhmäksi ja sivistymättömäksi. Tätä arvostan.

He eivät tiedä mitä tekevät oli hyvin erilainen romaani kuin mitä alkuaan odotin, sillä se on aivan toisenlainen kuin Valtosen aiempi tuotanto antaa odottaa. Ihmistuntemus, lempeä henkilökuvaus ja oivallinen kieli olivat tuttuja aineksia, mutta runsas, rönsyävä rakenne ja scifi-aines olivat jotain uutta. Ihmettelen, miksi Valtonen on rakentanut niin musertavan kokoisen teoksen. Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin? Aineksia kun olisi tässä mukavasti pariin kolmeenkin. Ylipäätään monen romaanin äärellä olen tullut hiljattain miettineeksi, miksi kummassa on tehtävä niin suurta. Kun minkä tahansa romaanin mitta alkaa venyä yli neljän sadan sivun, olisi pysähdyttävä miettimään perusteita. Niin tämänkin kohdalla, niin Finlandia-voittaja kuin onkin.

Olen hyvin iloinen, että Valtonen on nyt noussut niin sanotun suuren yleisön tietoon. Loistava kirjailija ja upeat kirjat ansaitsevat tulla luetuiksi. On sääli, että Valtonen ja monet hänen kaltaisensa tahtovat jäädä pienen yleisön kirjailijoiksi. Hyvä, että meillä on keinoja nostaa tekijöitä esille, edes yksi kerrallaan. He eivät tiedä mitä tekevät on tainnut myydä oikein mukavasti ehdokkuuden ja viimeistään voiton myötä, ja hyvä niin. Romaani myös vastaa varmasti monen lukijan toiveisiin, kuten se vastasi minunkin odotuksiini, ainakin pääosin. Ostaja saa tosiaan rahoilleen vastinetta. (Tätä kirjoittaessani romaanin saa e- ja äänikirjana Elisa Kirjasta hintaan 14,90 ja paperikirjan Lukulampun kirjakaupasta tai Adlibriksestä 23,80 e. Suomalaisen kirjakaupan nettisivu ei aukea…)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014. 559 s.

Joululahja. Kiitos, äiti!

Olen nyt siis lukenut neljä syksyn Finlandia-ehdokkaista. Edelleen oma voittajasuosikkini on Sirpa Kähkösen Graniittimies, joka teki vahvan vaikutuksen. Romaanina se pesee Valtosen teoksen hallitulla rakenteellaan ja muodollaan. Myös aihe on vaikuttavampi, sittenkin.

Finlandia-ehdokkaat 2014:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Anni Kytömäki: Kultarinta

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen kaunokirjallinen tuotanto:

Tasapainoilua (2003)

Vesiseinä (2006)

Siipien kantamat (2007)

He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Onnittelut, Riikka Pelo!

Riikka Pelo Turun kirjamessuilla.

”Riikka Pelo on Suomen taitavimpia nykykirjailijoita. Hän ei varmaankaan vedä vertoja Sofi Oksasen brändäystaidoille, mutta kirjoittamisessa uskallan väittää, että vetää. Taivaankantaja oli vuonna 2006 Runeberg-ehdokkaana ja voitti Tiiliskivi-palkinnon. Jokapäiväiselle elämällemme veikkaan ainakin F-ehdokkuutta. En panisi pahaksi voittoakaan.”

Näin olen todistettavasti kirjoittanut tänä keväänä, toukokuun kuudentena, luettuani Pelon esikoisromaanin Taivaankantaja. Sitä ennen olin jo lukenut Jokapäiväisen elämämme ja vaikuttunut. Kirja on suorastaan hengästyttävän hieno! Kirjoitin siitä arvion paikallislehteen, ja sanoin muun muassa näin (SSS 4.4.2014):

Rakenteen katkelmallisuudella Pelo on onnistunut välttämään elämäkerrallisia romaaneja usein rasittavat dramaturgiset ongelmat. Jännite säilyy ja vain tiivistyy musertavaa loppua kohden. Henkilöt ovat eläviä.  Pitkät virkkeet hengittävät kuin venäläiset joet, hitaasti vyörymällä.

Taiteen tekemisen palo ja tuska on teoksen keskeinen teema. Marina Tsvetajeva tuntuu uhraavan kaiken kirjoittamiselle, jonka käyttövoimana on intohimo. Myös äidin ja tyttären kipeä suhde toistuu katkeralla tavalla. Tsvetajevan oma äiti oli pianisti, joka vaati tyttäreltään kohtuuttomasti. Samojen vaatimusten edessä Alja kapinoi. Silti äitejä ja tyttäriä yhdistää rakkauden tiukka side.

Pelo kirjoittaa Neuvostoliiton sisäisestä terrorista vähintään yhtä hyytävästi kuin Sofi Oksanen. Jokapäiväinen elämme on kaikin tavoin vaikuttava teos.

Mainittakoon tässä sekin, että Puhdistus on toinen romaani, jonka olen koskaan lukenut ennen kuin se on voittanut Finlandia-palkinnon. Senkin äärellä olin vaikuttunut. Yhteisiä tekijöitä siis on näiden teosten välillä, mutta yhtä isoa suuren yleisön suosikkia Pelon romaanista tuskin tulee kuin Puhdistuksesta. Se ei ole juonellisesti yhtä vetävä. Mutta maailmanluokan kirjallisuutta se on, ehdottomasti.

Lukiessani Jokapäiväistä elämäämme en voinut olla ihmettelemättä kirjailijan aihevalintaa ja muutenkin kirjan syntyprosessi askarrutti mieltäni. Rohkaistuin pyytämään kustantajalta kirjailijan yhteystiedot pientä haastattelua varten, onhan Pelolla yhteyksiä kotiseudulleni. Ilahduin kovasti, kun sain nopeasti kirjailijalta vastaukset kysymyksiini. Jälleen lainaan 4.4. ilmestynyttä juttuani:

Marina Tsvetajevan hahmo on kulkenut mukanani pitkään. 1990-luvun alussa asuin Prahassa saman vuoren rinteellä, jolla Tsvetajevakin oli aikoinaan asunut. Luin tuolloin paljon hänen runojaan ja myöhemmin kirjoitin ääni-installaatiokäsikirjoituksen Tsvetajevan kirjeenvaihdosta Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa.

Käsikirjoituksessa esiintynyt puolifiktiivinen tytär alkoi mielessäni vaatia omaa tarinaansa kerrottavakseni luettuani Tsvetajevan oikean tyttären kirjeet vankileiriltä Boris Pasternakille. Äiti ja tytär rakastivat tätä samaa miestä läpi elämänsä. Heidän suhteensa oli monella tapaa hyvin erityinen, se millä tavoin he rakastivat tai eivät kyenneet toisiaan rakastamaan. Tätä halusin romaanillani luodata.

Työskentely oli hyvin hidasta: taustatutkimus vei paljon aikaa mutta erityisesti siitä ulos kirjoittaminen, romaanin oman kielen ja maailman löytäminen, oli aikaa vievää. Minulla oli alussa hyvin kirkas näkemys Alja-tyttären kielestä ja rytmistä, mutta kului pitkän aikaa ennen kuin se todentui proosana sekä Aljan osin runomuodossa kirjoitetussa “omassa kirjassa”.

Liikuttavinta oli, että Riikka Pelo kertoi jo alakoulun opettajan kannustaneen häntä kirjailijaksi. Hyväksyessään haastatteluni Pelo vielä erikseen mainitsi, että oli mukavaa, kun jutussa tulee opettaja ihan nimeltä mainittua. Opettajilla on väliä!

Opettajani Reino Läärä Alhaisten ala-asteella oli itsekin kirjailija ja otti 12-vuotiaan tytön kirjailijahaaveet vakavasti. Musiikkiopisto ja kirjasto olivat Salon elämäni keskipisteitä, ja kirjastossa olin myös kesätöissä.

Riikka Pelo oli toukokuussa vieraana Ylen Aamun kirja -ohjelmassa. Jakso on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Kun ehdokkaat julkistettiin, kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen sanoi, että hänen ehdoton suosikkinsa niiden joukossa on juuri Riikka Pelon romaani. Niin minunkin, vaikka muista ehdokkaista olenkin lukenut vain Kjell Westön Kangastus 38:n. Siitäkin pidin.

Nyt on aika onnitella voittajaa lämpimästi. Onnittelut, Riikka! Aivan mahtavaa!

P.S. Jos et ole vielä Jokapäiväistä elämäämme lukenut, suosittelen! 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Hysteerinen lukija taas on kuin tämänvuotinen Finlandia-diktaattori Tarja Halonen. Hän heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautuessaan tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon. Jää on erinomainen romaani hysteerisille lukijoille.”

Näin kirjoittaa kirjailija Tommi Melender Antiaikalainen-blogissaan vaikutelmistaan tämän vuoden Finlandia-voittajasta ja sen lukijoista. Hieman ehkä tavoistaan poiketen Melenderkin tunnustaa pitäneensä Jäästä, vaikka se ei siis edustakaan sitä kirjallisuutta, johon hän itse on eniten viehtynyt. Minä taas tunnustaudun iloisesti hysteerikoksi.

Jää alkoi syksyn mittaan kerätä melkoisesti ns. blogisavuja, eli monet kirjabloggaajat olivat Jään lukeneet, siitä pitäneet ja sitä blogeissaan kehuneet. Menettelin melko tarkasti omaksumallani tavalla, eli kun huomasin, että kirjassa on potentiaalia, päätin lukea sen ja visusti varoin lukemasta enää yhtään esittelyä ja arviota. Halusin säilyttää lukukokemukseni mahdollisimman puhtaana ja asenteeni ennakkoluulottomana. Kirjan ulkoasukin miellytti jo etukäteen. Kun sitten onni potkaisi minua Teoksen Facebook-kisassa ja voitin kirjamessupaketin, päätin ottaa kirjapalkintoni Jään muodossa. Paineita kirjan lukemiseksi alkoi kertyä, kun se valittiin Finlandia-kisaan ehdokkaaksi ja kun Blogistanian Finlandiakin alkaa jo kohta kolkutella ovea. Oli siis tartuttava toimeen ja taltutettava Jää.

Alkuun pääseminen oli yllättävän tahmeaa. Syitä oli monia. Takana oli rivakkatahtinen nuortenkirjateemaviikko. Lisäksi työelämä asetti omat vaatimuksensa juuri parahultaisesti, eli vietin kaksi päivää bussissa ja tiiviissä koulutuksessa (matkapahoinvoinnin takia en voi lukea autossa). En päässyt niin sanotusti kirjan imuun. Ihmettelin jo, mikä juttu siinä oikein on. Enkö tajuakaan kirjan hienoutta? Sitten sattumalta koulutuksessa yksi mukavista kouluttajistamme nappasi minua hihasta ja kysyi, eikö minulla olekin se kirjablogi. Tunnustin. Hän tiedusteli, joko olen lukenut Jään. Minullahan oli kirja juuri menossa. Liikuttuneena kouluttajamme kertoi lukeneensa ja itkeneensä viimeiset yhdeksänkymmentä sivua vuolaasti. Ilahduin ja samalla hämmennyin. Onko kirja niin surullinen? Mitä kummaa siinä oikein vielä tapahtuukaan?

Vähitellen aloin päästä kirjan tarinan matkaan. Mitään suurta valaistumista en kokenut vieläkään, mutta pidin kuitenkin yhä enemmän lukemastani. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin Ahvenanmaan ulkosaarille, pikkuruiseen Luotojen seurakuntaan, jota ei näy edes kartoissa. Luodot muodostuvat itä- ja länsiosasta, joiden ihmiset ovat tarkoin asettuneet omiin poteroihinsa. Kirkolla ja pappilalla on oma saari. Vakituista pappia Luodoilla ei ole ollut miesmuistiin. Tapana on ollut, että saarille on lähetetty pappeja, joilla on pastoraalitutkinto eli lopullinen valmistuminen vielä edessä. Sen suoritettuaan he ovat poikkeuksetta hakeutuneet parempipalkkaisiin paikkoihin.

Nyt Luodoille saapuu nuori pappi vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa. Pappi Petter Kummel on avoin ja iloinen ihminen, joka ihastuu välittömästi saariston ihmisiin ja alkaa vakuuttaa tulleensa jäädäkseen. Vaimo Mona on ahkera ja rivakka, selväjärkinen ihminen, koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Perheen sopeutumista ankariin olosuhteisiin seurataan, ja samalla lukijalle väläytetään muidenkin seurakuntalaisten kohtaloita. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tohtori Gyllenin tarina. Nainen toimii Luodoilla kätilönä, koska Neuvostoliitossa hankittu naistentautien erikoislääkärin tutkinto ei kelpaa Suomessa. Pappi ja tohtori ystävystyvät, kun tohtori kertoo hänelle traagisen tarinansa.

Pappi, kuten kertoja useimmiten häntä kutsuu, on kirjan keskushenkilö. Hänen tarinansa valottuu monipuolisimmin, ja hänestä aloin nopeasti pitää yhä enemmän. Vähitellen myös vaimo Monan hahmo tarkentuu ja nousee enemmän keskiöön. Kertoja vaihtelee näkökulmaa nopeasti. Vaihtelua tulee myös Posti-Antonin lyhyistä minäkertojajaksoista. Antonilla on kykyjä, joista on korvaamatonta apua vaikeissa jääoloissa kuljettaessa.

Vähitellen tarinaan alkaa tulla traagisempia ulottuvuuksia. Jouluna 1947 uppoaa amerikkalainen rahtialus Park Victory. Kymmenen ihmistä paleltuu ja hukkuu. Yksi ruumiista ajautuu Posti-Antonin reitille ja se haudataan Luodoille. Sitten erään perheen pieni tytär menehtyy vatsakalvontulehdukseen. Pappi tuntee syvää myötätuntoa ja tuskaa, onhan hänkin kahden pienen tyttären isä. Miten hän kestäisi oman lapsen menettämisen? Ahh. Loppua varten kannattaakin sitten varata kunnon paketti nenäliinoja. Itkin vuolaasti.

Tarja Halonen mainitsi yhdeksi palkintoperusteeksi Lundbergin kuulaan kielen. Leena Vallisaaren suomennos ainakin soljuu kuin tunturipuro, kirkkaasti ja vaivattomasti. Kiinnitin huomiota preesensin käyttöön kerronnassa. Se sopii tähän romaaniin hienosti, sillä tarina on perimmältään hyvin ajaton.

Saariston karut olosuhteet ja mennyt aika tuntuvat nykyihmisestä eksoottisilta. Yhteydenpito ulkomaailmaan oli hidasta. Puhelin toki oli, mutta keskus kuunteli tarkasti joka sanan. Kirjeet ja sanomalehdet kulkivat, ainakin kerran viikossa, jos ei ollut kelirikon aika. Radiokin joissakin taloissa oli. Muuten viihdykkeet olivat vähissä. Luettiin kirjoja, käytiin kyläilemässä. Kun meri saarten välistä jäätyi, välimatkat lyhenivät.

Kirjan nimellä on monenlaisia merkityksiä, joita on mukava pohdiskella lukiessaan. Miten murretaan epäluulon jää ihmisten väliltä? Lähentääkö vai loitontaako konkreettinen tai abstrakti jää? Kuka tuntee jään ja sen vaarat?

Halosen tapaan minäkin luin tämän ihan fiktiona. Vieläkin koskettavamman siitä tekee se, että se kertoo Lundbergin oman suvun tarinaa. 

Finlandia-palkintoinstituutiosta voidaan olla monta mieltä, eikä valinta varmaan koskaan miellytä kaikkia. Ei tietysti saakaan, sillä mikä kirja silloin voisi tulla palkituksi? Tällä kertaa olin poikkeuksellisesti lukenut kaksi ehdokasta ennen voittajan julistamista, joista toisen eli Aki Ollikaisen Nälkävuoden jo keväällä ja toisen eli Jään vain kolmisen tuntia ennen H-hetkeä. Kumpikin olisi voinut saada palkinnon, jos minä olisin ollut Tarjana. Onneksi Nälkävuosi sai jo Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Muista ehdolla olleista saatan lukea vielä Dora, Doran, kenties Maihinnousunkin. Minulle kaksi kuudesta on kyllä jo poikkeuksellisen hyvä saldo!

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)

Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 365 s.

TTT: Kymmenen lukemaani Finlandia-voittajaa

Top Ten Tuesdayssa tänään Kymmenen lukemaani Finlandia-palkittua. Finlandia-palkinnon jakoperusteita ja -menetelmiä on vuosikymmenten mittaan muuteltu radikaalistikin, mutta nykytila on siis sellainen, että palkinnon voi saada kotimainen kuluvan vuoden aikana julkaistu romaani (ei kuitenkaan sarjakuvaromaani) ja palkinnon valitsee kolmen esilukijan (tänä vuonna Janna Kantola, Riitta Kulmanen ja Lasse Saarinen) valitseman enintään kuuden ehdokkaan joukosta yksi ihminen, joka tänä vuonna on presidentti Tarja Halonen. Ehdokkaat julkistetaan 15.11. eli ylihuomenna. Veikkauksia ehdokkaista voi käydä esittämässä Kirjantila-blogissa tai kurkkaamassa Sinisen linnan kirjastosta. Itse olen päättänyt pitäytyä arvailuista, sillä olen siinä todistetusti surkea ja esiraati ennakoimaton. Viimevuotinen ehdokaslista oli tyrmäävä esimerkki jälkimmäisestä, todisteet edellisestä voi kurkata täältä.

Muistin virkistykseksi viimevuotiset ehdokkaat:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)

Näistä kirjoista en ollut ainuttakaan edes avannut ehdokkaita julkistettaessa. Sen jälkeen tilanne on kohentunut aika lailla, sillä olen lukenut kirjoista peräti puolet eli Liksomin, Hirvisaaren ja Linturin teokset. Loppuja tuskin tulen koskaan lukemaankaan.

Pitemmittä jorinoitta kuitenkin päivän listaan eli kymmeneen lukemaani voittajateokseen. Vaikka suhtautumiseni Finlandia-palkintoinstituutioon vaikuttaa ainakin omasta mielestäni nuivahkolta, huomasin yllätyksekseni lukeneeni tähänastisista voittajista peräti kymmenen, kenties jopa yksitoista. Joukossa on muutamia romaaneja ja kirjailijoita, joista on tullut todellisia suosikkejani, osasta jo ennen voittoa, osasta sen avulla. Listaan lukemani voittajat tässä aikajärjestyksessä.

1. Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994)

Joenpeltoa olin lukenut jo aika tavalla ennen tätä voittoa, ja edelleen ajattelen, että palkinto oli eräänlainen elämäntyöpalkinto loistavalle kirjailijalle, sillä ko. teos ei mielestäni ole lainkaan hänen parhaansa.

2. Hannu Mäkelä: Mestari (1995)

Tähän tartuin vanhemman kollegani innostamana, vaikka aihekin, Eino Leino, kiinnosti. Mielenkiintoinen teos, josta edelleen on muistikuvia. Kannattaisi lukea joskus uudelleenkin.

3. Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (1997)

Tuurin Pohjanmaa-sarjan teokset olin tämän ilmestyessä lukenut Talvisotaa lukuun ottamatta ja Pohjanmaa-elokuvakin oli oikein teatterissa käyty katsomassa. Ihan paras osa sarjaa ei tämäkään teos ole, ja muistaakseni palkinnon jälkeen puhuttiinkin, että haluttiin Tuurille antaa Finlandia tavallaan koko sarjasta ja elämäntyöstä (joka tosin on sittemmin jatkunut entistä parempana).

4. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Tämä herätti ansaittua huomiota erilaisena voittajana ja vielä esikoisromaaninakin. Muodoltaan erikoinen scififantasiaromaani käsittelee tärkeitä aiheita vetävässä muodossa. Teos on edelleen yksi suurista suosikeistani, samoin muukin Sinisalon tuotanto.

5. Hannu Raittila: Canal Grande (2001)

Ensikosketukseni Raittilan tuotantoon. Pidin kirjasta ja kirjoittajan tyylistä kovasti. Asiaa auttoi, että matka Venetsiaan oli itselläkin juuri takana, maisemat olivat siis tuttuja.

6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)

Hotakainen oli minulle tuttu jo entuudestaan, mutta tämän loistavan romaanin äärellä rakastuin. Sen jälkeen on ilmestynyt vieläkin parempi teos eli Ihmisen osa. Hotakaisella nyt vain on se kuuluisa hyvä lause niin hyvin hanskassa, ettei voi kuin ihailla.

7. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)

Hotakaisen jälkeen tämä oli kuin toiselta planeetalta. Katkonaiseen tyyliin totuttuani nautin kyllä tästäkin kovasti, ja olen lukenut jatko-osistakin ainakin toisen. Saisio on monipuolinen lahjakkuus, ei voi kieltää. Rohkea nainen. Palkintorahat lahjoitti muistaakseni Setalle?

8. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)

Ensimmäinen lukemani Westön teos sitten Leijojen kaupungin yllä, josta olin pitänyt. Tähän rakastuin. Ehdoitta.

9. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen voittaja, jonka olin lukenut ennen voittoa. Suuri suosikkini voittajien joukossa ja muutenkin.

10. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Miksi, oi miksi? En ymmärrä vieläkään. Voittajan olisi pitänyt olla tämä, mutta eipä päässyt edes ehdolle.

Mikä on Sinun suhteesi menneisiin Finlandia-voittajiin? Onko tapanasi aina lukea voittaja, kenties ehdokkaatkin? Mitkä voittaneista tai hävinneistä vielä kannattaisi lukea ja miksi?

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Harvoin on oma odotushorisonttini kirjan suhteen ollut niin negatiivinen kuin tällä kertaa. Finlandian viime vuonna voittanut Rosa Liksomin Hytti nro 6 ei houkutellut tai kiinnostanut tipan vertaa. Jostain syystä omat tuntemukseni monilahjakasta ja hyvin persoonallista taiteilijaa kohtaan ovat olleet vuosikymmeniä torjuvat. Väliasema Gagarinin novelleja olen kyllä lueskellut joskus, eivätkä ne muistaakseni minusta kovin huonoja olleet, lyhyitä tosin. Muuta en sitten muista kokeilleenikaan. Hyttiä ylistettiin kovasti palkintopuheessa, mutta minua arvelutti edelleen. Silmään pisti myös, että palkinnosta päättänyt Pekka Milonoff avoimesti kehui Liksomia hyväksi ystäväkseen (asian salaamisen yrittäminen tosin olisi ollut vielä pahempaa). Hytistä on palkinnon ja hyvän myynnin takia kirjoitettu paljon lehdissä ja myös blogeissa, joten aika hyvä kuva tarinasta oli jo muodostunut. Sitten törmäsin kirjan äänikirjaversioon kirjastossa ja päätin antaa Liksomille vielä yhden tilaisuuden.

Hytti nro 6 on junamatkan kuvaus. Siperian rataa Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin matkustaa samassa junahytissä kaksi sattuman yhteen heittämää ihmistä, tyttö ja mies. Mies esittelee itsensä tarinan alussa, mutta tyttö on koko ajan vain tyttö, eikä miehen nimeäkään mainita kuin satunnaisesti, hänkin on vain mies. Eletään 1980-luvun loppupuolta, minkä lukija joutuu monista vihjeistä päättelemään. Neuvostoliiton merkilliset säännöt ovat voimassa, ja vaunuemäntä pitää matkustajat viikkoja kestävän matkan ajan rautaisessa kurissa. Outoa on, että ahtaaseen makuuvaunuun sijoitetaan toisilleen tuntemattomat nuori nainen ja keski-ikäinen mies. Kenties tämä on junamatkailussa ihan normaalia?

Tyttö tekee unelmoimaansa matkaa yksin, vaikka alkuaan ajatus Ulan Batorin muinaisten kalliomaalausten näkemisestä oli Mitjan, poikaystävän. Mitjan mielenterveys kuitenkin järkkyi mielisairaalassa, jonne tämä oli hankkiutunut välttyäkseen Afganistanin sodalta. Hullujenhuoneella sairastuvat terveetkin. Mies on puhelias, ja jatkuvasti nautittu votka vielä lisää puhehaluja. Vaitelias tyttö joutuu vastentahtoisesti kuuntelemaan miehen inhottavaakin yksinpuhelua ja sietämään toistuvaa pillun vonkaamista, mutta tämän yltiörunsaiden eväiden jakaminen ei tuota vaikeuksia. Junamatkan aikana tyttö ja mies omituisesti ystävystyvät. Pitkillä, useiden vuorokausien pysähdyksillä he usein tutustuvat itäisiin seutuihin yhdessä. Yhteinen matka yhdistää täysin erilaisia ihmisiä. Vähitellen kummankin elämästä paljastuu lukijalle jonkinlainen kokonaiskuva.

Neuvostoliiton olojen kuvaus vaikuttaa hyvin asiantuntevalta. Yksityiskohdilla ladattu tarkka ja aisteihin vetoava kuvaus ovat kirjan parasta antia. Junan vessan lattialla lainehtii kusi, ja hotellin suihkun hanoista tulee molemmista raikkaan kylmää vettä. Homeiset ja vetoiset huoneet, katkuiset kadut rottineen, kissoineen ja koirineen voi haistaa ja nähdä. Kuvakieli on taidokasta, ja äänikirjaa kuunnellessani ajattelin moneen kertaan, että paperiversioon olisin laittanut liimalapun hyvän ilmauksen merkiksi. Toisaalta roisin suora kielenkäyttö ja rumien näkymien ja inhottavien hajujen kuvaus ei mitään miellyttävää kuunneltavaa ollut. Jos venäläisyyden ja neuvostoliittolaisen elämän absurdi meno kiinnostavat, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

Jorin tavoin pahoittelin moneenkin otteeseen oman yleissivistykseni ohuutta. Monet kirjalliset viittaukset, joita aavistan teoksessa olleen runsaasti, menivät ohitse. Venäläisen kirjallisuuden tuntemuksesta olisi tämän kirjan kanssa varmasti iloa. Onneksi sentään olen aikoinani Leningradissa nuorena vieraillut, että voin ainakin pikkuisen tunnelmaan eläytyä omienkin kokemusteni kautta, laihasti tosin.

Tämä ei siis ollut oikein minun kirjani, mutta äänikirjana sain sen kuitenkin kuunneltua. Loppupuolella aloin jopa pitää siitä, kun vähitellen tytönkin tarina keriytyi auki. Pertti Sveholm sopii lukijaksi oikein hyvin, sillä eniten kirjassa on miehen yksinpuhelua.

Hytti nro 6 on arvioitu ja esitelty monessa paikassa monesta näkökulmasta, esimerkiksi Kirjainten virran Hanna on tehnyt useammankin jutun. Jorin blogissa on hyvä linkki lisätietoa kaipaaville. Liksomin verkkosivuilla on hauskoja ekstroja kirjaan.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY 2011, äänikirja 2012, 6 cd:tä, kesto 6 tuntia 30 min. Lukija Pertti Sveholm.

Vielä pari sanaa Finlandiasta

Eilisessä (3.12.) Hesarin Kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin kiva pieni juttu Palkinnon arvoinen alku, jossa arvioitiin kaikkien kuuden Finlandia-palkintoehdokkaina olleiden romaanien aloitukset. Raati, jossa puhtaasti sattumalta oli kuusi miesjäsentä, valitsi siis parhaiten käynnistyvän romaanin tämänvuotisten ehdokkaiden joukosta. Raatia ei jutussa nimetä.

Malmberg aloittaa näin: ”Romaanin ensimmäinen lause on esiin vedetty säilä. Terä on paljastettu, haaste esitetty. Jos vaikutelma on huono ja vastustaja hörähtää nauruun, on kirjoittaja menettänyt pelin. Vaikutus on tehtävä heti. Kenellä on aikaa kahlata sata sivua nähdäkseen, tuleeko sitä pistoa vai ei?”

Juttuun on sitten liitetty jokaisesta ehdokasromaanista pari ensimmäistä riviä ja kylkeen raadin arvio. En ole lukenut ainuttakaan ehdokkaista, joten en ole kovin jäävi arvioimaan itsekään näitä. Hytti nro 6:n alku vaikuttaa jopa teennäisen runolliselta, Linturin romaani taas alkaa pähkinäpetsatun huonekalun naarmuuntuneesta pinnasta. Haukotus. Huorasadussa sentään mainitaan seksi jo neljännessä virkkeessä, vaikka alkulauseet muuten ovatkin tautofonisia. Kristiina Carlsson aloittaa mammuttivirkkeellä, jossa ladellaan joutavia yksityiskohtia kirjoituspaperin alkuperästä. Kallorummun alku on melkoisen kryptinen. Ei kiinnosta. Raati valitsi parhaaksi Hirvisaaren romaanin alun, jossa käydäänkin oivallisesti suoraan asiaan. Minämuotoinen kerronta vielä houkuttelee mukaansa jo toisesta virkkeestä.

Malmbergin raati ojentaa Hirvisaarelle palkinnoksi Neimalan ja Papinniemen Aloittamisen taidon. Hupaisaa. Hirvisaarihan jo siis osaa aloittaa. Eikö kirja olisi pitänyt antaa noille toisille?

Malmbergin sanoja kirjan alun tärkeydestä en kokonaan jaa, ja kärjistettyhän se onkin, tietysti. Usein kirjan alkurivit menevät minulta ohi, jos ne eivät ole aivan poikkeuksellisen hyvät tai huonot. Olen myös niitä lukijoita, jotka liiankin usein kahlaavat satakin sivua, ennen kuin ehkä luovuttavat. Keskenjättämisen taito on siis hukassa.

Olisi kiva arvioida tähän asti palkittujen kirjojen aloitukset. Läheskään kaikkia palkittuja en omista, ja pari omistamaani on poissa kotoa, joten vain muutamasta voin laittaa aloituksen tähän. Tunnistatteko?

1. Helle polttaa ihoa ja alumiiniveneen laitoja, ilma aaltoilee kuin vesi.

2. Muistan, kuinka menimme katsomaan uunia jota ei sitten ollutkaan, Lassin ja Hannun kanssa.

3. Rouva Müller oli saanut kevättalvella postia pikkukaupungista, missä hän oli asunut toistakymmentä vuotta elämästään.

4. Alan hätääntyä.

5. Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin hetken, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin sitä siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti aivan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.

6. Etuoikeutettu mutta alakuloinen.

7. Näkymä pölyisen, osittain resuisen perunasäkin sisältä ei lopulta ollutkaan pelottava.

8. Sumu jatkui kolmatta viikkoa.

9. Istun pihakeinussa omenapuiden alla ja liu’utan paljaita jalkoja nurmikolla.

10. Taivaalla hohtaa kuu pilvien takaa kuin uusi kuparikolikko.

11. Taisto jäi Seinäjoelle.

Löytyipä sentään kotihyllystä aika monta voittajaa! Kolme ainakin on jossain matkan päällä, mutta ei se mitään. Kovin on erilaisilla aloituksilla päästy samaan maaliin eli Finlandia-palkinnon voittajaksi. Mikä miellyttää eniten?

Vielä toinen juttu. Eilen kävin kommentoimassa lyhyesti Kirjoita romaani -blogissa, jossa ihmeteltiin, miten voi palkinnon antaa vanhalle ystävälleen. Mutta asia on siis vaivannut minuakin. Jossakin lehtikuvassa Pekka Milonoff ja Rosa Liksom leikkaavat yhdessä palkintokakkua, ja alla kuvatekstissä kerrotaan, kuinka Milonoff ja Liksom ovat mm. työskennelleet yhdessä ja tuntevat toisensa hyvin entuudestaan. Yhtään median huomautusta tästä ilmiselvästä jääviysongelmasta en ole tuon blogikirjoituksen lisäksi huomannut. Eikö tämä nyt oikeasti ketään kiusaa tai edes kiinnosta?!

2/6 oikein!

Jari Tervo: Layla

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Katja Kettu: Kätilö

Christina Carlson: William N. Päiväkirja

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Näitä siis minä arvailin vielä aamulla Finlandia-ehdokaslistalle. Kaksi kuudesta osui, ja se on aika paljon parempi arvaus kuin monina vuosina. Tosin sain siihen aika lailla tukea muilta eli kommentoijilta.

Kohinaa on kuulunut eri puolilta, koska naisten kesken tässä loppumatka kisataan. Tätä en olisi osannut arvata! Sekö on tarkoituskin, herättää huomiota?

Tässä siis virallinen lista vielä kerran:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Kristina Carlson: William N. päiväkirja 

Laura Gustafsson: Huorasatu

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Rosa Liksom: Hytti nro 6 

Jenni Linturi: Isänmaan tähden.

Suoraan sanottuna en ole kauhean innoissani. En luullut, että olisinkaan, mutta silti on hieman antikliimaksimainen olo. Yhtään kirjaa en ole lukenut, Arosen kirjasta (ja Arosesta?) en ollut kuullutkaan. Gustafsson ja Linturi ovat myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaina.

Ymmärrän, mihin Laila Hirvisaaren suosio perustuu, mutta en olisi kuunaan osannut kuvitella hänen teostaan tähän joukkoon. Onko kyseessä jonkin myönnytys ns. suuren yleisön suuntaan, Finlandia-palkintoa kun on syytelty elitistiseksi? Hirvisaaren eli silloisen Hietamiehen kirjoja olen aikoinani lukenutkin ja pidin kovasti Kannas-sarjasta, mutta sittemmin aloin hyytyä. Liksomilta en ole myöskään lukenut mitään vuosiin. Carlsonilta olen yhden kirjan lukenut, mutta en siitä juurikaan voi kehua ymmärtäneeni.

Peikkoneito lupaili aikaisemman kirjoitukseni kommentissa lukea kaikki ehdokkaat ennen 1.12., jolloin palkinto jaetaan. Onneksi en tullut itse mokomaa luvanneeksi! Liksom, Linturi, ehkä Gustafsson ja Aronen voisivat tulla kyseeseen, mutta en lupaa mitään! Katsotaan, kunhan voittaja selviää.

Finlandiaehdokasveikkaus

Finlandia-ehdokkaat julkaistaan sitten lopultakin tänään! Parisen viikkoa sitten havahduin haarukoimaan mahdollisia ehdokkaita vuoden varrelta. Käy kurkkaamassa juttuani, siellä on mm. listoja aiempien vuosien ehdokkaista ja voittajista. Pyysin lukijoilta ehdotuksia ehdokaslistalle. Tässä tuloksia.

Itse olin vakuuttunut, että ainakin yksi seuraavasta kolmikosta tulee olemaan varsinaisella ehdokaslistalla:

Jari Tervo: Layla

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Varsin moni kommentoijistakin oli samaa mieltä, että näistä herroista joku listalla tänään nähdään. Vaaka tuntuu aavistuksen kallistuvan Tervon suuntaan. Saapa nähdä!

Muita ehdotuksia sekä minulta että lukijoilta:

Turkka Hautala: Paluu

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Christina Carlson: William N. Päiväkirja

Johanna Venho: Syntysanat

Katja Kaukonen: Odelma

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kivan alle

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Lukutoukan lista:

Kristina Carlson: William N : päiväkirja
Bo Carpelan: Blad ur höstens arkiv
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Katja Kettu: Kätilö
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Asko Sahlberg: Häväistyt

Henna Helmi Heinosen lista:

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Katja Kettu: Kätilö
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Jari Tervo: Layla

Susan ehdokkaat Järjellä jatunteella –blogissa (ti 8.11.):

Marja Leena Virtasen Kirjeitä Kiven alle
Marisha Rasi-Koskisen Katariinaa sekä
Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä.

Harmillisesti sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet pudotettiin kisasta jo ennakkoon.

Jospa sitten teen lopullisen oman veikkaukseni:

Jari Tervo: Layla

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Katja Kettu: Kätilö

Christina Carlson: William N. Päiväkirja

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Näillä mennään! Vuoden alussa on luvannut jälleen koota Blogistanian varjo-Finlandia-listan. Siitä lisää infoa blogeissa huomenna perjantaina. Mutta virallisia palkintoehdokkaita siis tulossa tänään, ja niistä varmasti riittää blogeissa juttua heti tuoreeltaan. Harmi, että töihinkin pitää mennä...