Kati Hiekkapelto: Tumma

Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarjan kakkososa Suojattomat (Otava 2014) nappasi ansaitusti vuonna 2015 Johtolanka-palkinnon, ja sarja on menestynyt mainiosti myös ulkomailla. Kiistatta Hiekkapelto kuuluu suomalaisten dekkaristien kirkkaimpaan kärkikaartiin. Jonkinlaista viisautta on ollut kustantajallakin, koska menestyskirjailijan on annettu työstää sarjan kolmatta osaa Tummaa rauhassa ja osien väliin on maltettu jättää kaksi vuotta. Eivät lukijat karkaa minnekään, vaikkei joka vuosi kirjaa ilmestyisikään.

Anna on tehnyt kovia ratkaisuja yksityiselämässään ja on loman tarpeessa. Lomailu äidin ja ystävien luona kotona Serbiassa ei kuitenkaan taida olla kokonaan hyvä idea. Kotikaupunki on virittynyt odottamaan vuotuista kansanjuhlaa, joen kukkimista. Kaikki tuntuvat myös odottavan Annalta jotakin. Äiti jaksaa jankuttaa vakiintumisesta ja perheestä, ja ystävät odottavat Annan heittäytyvän heidän huomaansa kuin pitkiä poissaolokuukausia ei olisi ollutkaan.

Annaa raastavat paitsi ulkopuolisuus myös kotiin liittyvät muistot. Toinen Annan veljistä on kuollut Jugoslavian sodassa ja rakastettu ja kunnioitettu poliisi-isä on ammuttu virantoimituksessa vuosikymmeniä sitten. Äiti tuntuu pysyvän koossa vain vaikenemalla menetyksistään ja pitämällä talonsa pikkutarkassa järjestyksessä. Julkisivun pitää olla kunnossa, eikä siihen oikein tunnu sopivan itsenäinen ja omapäinen poliisitytär, joka on suomalaistunut epätoivottavan paljon.

Loma ei muutenkaan ala suotuisissa merkeissä. Heti ensimmäisenä iltana Annan laukku varastetaan kaupungin torilla järjestetyssä viinijuhlassa. Nuori mies ja pikkutyttö tekevät ryöstön ammattimaisesti harhauttaen, mutta Anna onnistuu pääsemään punatakkisen tytön kannoille ja seuraa tätä juosten halki kaupungin. Turhaan, sillä tekijät livahtavat Annan laukku mukanaan illan varjoihin.

Seuraavana aamuna laukku löytyy joenrannasta nuorukaisen ruumiin viereltä. Passi on kuitenkin kadonnut jäljettömiin. Poliisi pitää asiaa loppuun käsiteltynä. Romanivähemmistöön kuulunut nuorukainen on joutunut tappeluun ja kaaduttuaan hukkunut rantaveteen. Romanien välienselvittelyt eivät virkavaltaa kiinnosta. Annan sisällä asuva poliisi takertuu kuitenkin asiaan kuin kiukkuinen terrieri voimatta päästää irti. Missä on punatakkinen tyttö, joka oli nuorukaisen seurassa? Missä on Annan passi? Miten nuorukainen kuoli? Miksi hänelle ei haluta näyttää ruumista?

Annan perhe kuuluu Serbiassa itsekin vähemmistöön, koska on unkarinkielinen. Poliisiasemalla Anna törmää ennakkoluuloihin, koska on nuori nainen, suomalainen poliisi ja unkarilaistaustainen. Lisäksi hänen isänsä kuolema tuntuu nousevan tapauksen myötä jollain tavalla pintaan. Mitä isän kuolemaan oikein liittyi? Miksi äiti ei suostu puhumaan asiasta? Pian Anna saa uhkauskirjeen, joka kehottaa keskittymään lomailuun. Kun Anna ei tottele, joku yrittää ajaa hänen päälleen. Mutta luovuttaako Anna? Turha luulla. Hitaasti mutta varmasti Anna penkoo totuuden esille, vaikka se ei lopulta miellyttävä olekaan.

Hiekkapelto onnistuu nostamaan esille hyvin ajankohtaisia kansainvälisiä teemoja viedessään Annan toiseen kotimaahansa Euroopan etelälaidalle. Sielläkin rajan yli tulvii epätoivoisia pakolaisia, ja aina joku haluaa ja osaa hyötyä toisten hädän kustannuksella. Vähemmistöjen osa ei ole ruusuinen missään, eikä ainakaan Serbiassa. Kuvaukset romanihökkeleistä ovat masentavia.

Toisaalta Hiekkapelto ei ole tinkinyt teoksen dekkarijuonestakaan. Annalla ei ole Serbiassa poliisin valtuuksia, mutta hän ei anna sen estää itseään. Tietoa kyllä saa, jos osaa kysyä oikeilta ihmisiltä ja kuunnella vastaukset tarkasti. Lopussa juostaan oikeaoppisesti kilpaa kuoleman kanssa kansanjuhlan toimiessa taustanauhana. Vaikuttavaa.

Pidän kovasti Hiekkapellon korkeatasoisesta kerronnasta. Tumma on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari. Hiekkapelto panostaa henkilökuvaukseen, ja Annan hahmo syvenee tässä kirjassa entisestään. Hän tuntuu yhä enemmän olevan verta ja lihaa, oikea ihminen kaikkine ulottuvuuksineen. Anna ei ole ongelmaton sankarihahmo, joka tulee ja ratkaisee rikokset omalla ylivoimaisella taidollaan. Hän on monitahoinen ja mielenkiintoinen.

Myös miljöökuvaus ansaitsee maininnan. Serbian luonto on teoksessa tärkeä. Lukija pääsee solahtamaan avaraan, polttavan auringon paahtamaan maisemaan tai kosteutta uhkuvan joen partaille kuin huomaamatta. Serbia myös maistuu voimakkaasti kirjan sivuilla. Upeaa.

Kati Hiekkapelto: Tumma
Otava 2016. 300 s.

Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja:

Kolibri (Otava 2013)
Suojattomat (Otava 2014)
Tumma (Otava 2016)

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Vuosi sitten olin varsin innoissani luettuani Kati Hiekkapellon esikoisdekkarin Kolibri. Tykästyin heti Hiekkapellon päähenkilöön, maahanmuuttajataustaiseen poliisiin Anna Feketeen. Kirjoittamani jutun kommentteihin sain varsin kirpakkaa palautetta, kun pidin Anna Feketeä raikkaana ja uudenlaisena hahmona suomalaisessa dekkarigenressä. Anna kuitenkin jatkaa työtään pohjoissuomalaisen kaupungin rikospoliisissa Hiekkapellon toisessa dekkarissa Suojattomat.

Hiekkapelto vain parantaa otettaan. Annan ja Eskon henkilöhahmot syvenevät entisestään. Kolibrin loppu oli heidän keskinäisten väliensä osalta ehkä hieman turhankin ruusuinen, mutta tässä seuraavan vuoden kevättalveen sijoittuvassa kirjassa on siinä suhteessa otettu monta askelta taaksepäin. Eskosta ei kuoriutunut kerta heitolla suvaitsevaa herrasmiestä, onneksi. Anna pohdiskelee henkistä kodittomuuttaan ja sitoutumispelkoaan edelleen. Tunteet nousevat pintaan, kun äidiltä tulee entisestä kotimaasta huonoja uutisia.

Suojattomat jatkaa siis osin samoja teemoja kuin Kolibrikin. Uusina teemoina ovat vahvasti mukana huumeet ja rikollisjengit. Paperiton, karkotuspäätöksen saatuaan kadulle paennut Afganistanin kristitty Sammy on ajautunut ahdingossaan pahaan Subutex-koukkuun. Kaverinsa kämpiltä annosta hakiessaan hän joutuu mukaan entistä pahempiin hankaluuksiin. Yläkerran asunnon vanhus tulee valittamaan kovaäänisestä musiikista, jolloin asunnon omistaja tulee käyttäneeksi liikaa voimaa. Seuraavana päivänä Anna joutuu hoitamaan nuoren unkarilaisen au pair -tytön kuulustelua. Gabriella on yöllä ajanut tiellä maanneen vanhan miehen kuoliaaksi.

Samaan aikaan ryyppäämään ratkennut Esko hoitaa KRP:n toimeksiannosta kimuranttia tehtävää. On selvitettävä nuoren maahanmuuttajapojan Rezan osuutta vaarallisen kansainvälisen katujengi Black Cobran yritykseen rantautua Suomeen. Reza vain tuntuu kadonneen kuin maan nielemänä. Etsinnöissään Esko tulee sohaisseeksi johonkin arvaamattomaan ja saa tappajat peräänsä. Kaiken lisäksi terveys tuntuu uhkaavasti murenevan, eikä elämänhalukaan ole kukkeimmillaan. Yllätyksekseen Esko huomaa miettivänsä lähtöä kansainvälisiin avustustehtäviin. Yllätys sen sijaan ei ole, että Annan ja Eskon tutkimat jutut alkavat kietoutua yhteen.

Kolibrissa riehui sarjamurhaaja, ja lievästi kritisoin loppuratkaisun epäuskottavuutta. Suojattomat on huomattavasti tukevammin kiinni realismissa, vaikka aika lailla odottamattomia yhteensattumia toki on. Fiktiosta kuitenkin on kyse, ei poliisin arjen pikkutarkasta dokumentoinnista (missä siinäkin lienee sattumilla osuutensa). Suojattomienkin heikoin kohta on rikosjuonen ratkaisu. Eskon juttu saadaan pakettiin astetta uskottavammin kuin Sammyn kaverin asuintalon kummalliset kuolemantapaukset. Murhaaja narahtaa lopulta varsin yksioikoisesti kaiken tutkinnan jälkeen. Annan henkilökohtaisen elämän osalta tarina jää kutkuttavasti kesken, joten jatkoa jään jälleen toiveikkaana odottelemaan.

Hiekkapelto ei saanut Kolibrilla Finlandia-ehdokkuutta eikä muitakaan kirjapalkintoja, vaikka sellaisia vuosi sitten juttuni kommenttikeskustelussa ennakoitiin. Lukevan yleisön suosioon hän on kiinnostavilla kirjoillaan kuitenkin päässyt. Suojattomat vain nosti Hiekkapellon pisteitä omassa taulukossani!

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Otava 2014. 298 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kustantaja Otava mainostaa esikoisdekkaristi Kati Hiekkapellon kirjan takakannessa, että ”rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt”. Tämänkaltaiset ylisanat saavat helposti niskakarvani pystyasentoon, mutta nyt on kyllä myönnettävä, että sanojen takana voi seistä ylpeänä. Kati Hiekkapellon Kolibri on romaani, jota olen jo pitkään odottanut Leena Lehtolaiselta.

Kolibri on toimiva ja koukuttavan jännittävä suomalainen poliisiromaani, ja se on ainakin kansiliepeen lupauksen mukaan myös sarjan aloitusosa. Lisää on siis luvassa, mainiota! Hiekkapellon sarjan päähenkilö on poikkeuksellinen poliisi, sillä hän on aito maahanmuuttaja ja lisäksi nuori nainen. Melkoinen paketti siis. Anna Fekete on tullut Suomeen Jugoslaviasta 1990-luvun alun sodan jaloista kymmenvuotiaana äitinsä ja isoveljensä kanssa. Etniseltä taustaltaan hän on Serbian unkarilainen, siis jo kotimaassaan vähemmistön edustaja.

Kolmikymppinen Anna muuttaa kirjan alussa takaisin kotikaupunkiinsa ja kotilähiöönsä saatuaan viran rikospoliisista. Kaupunkia ei missään vaiheessa nimetä, mutta oululaiset voinevat vahvistaa, että Oulussa ollaan. Alku ei voisi oikeastaan huonompi olla, sillä Anna saa työparikseen oikean poliisin ja suomalaisen miehen irvikuvan eli keski-ikäisen ja alkoholiongelmaisen Esko Niemen, joka ei peittele rasistisia mielipiteitään eikä inhoaan Annaa kohtaan. Esko on ehkä kirjan kliseisimpiä hahmoja, mutta samalla valitettavan todentuntuinen ja uskottava. Näitä öykkärimäisesti esiintyviä tyyppejäkin suomalaisilta työpaikoilta valitettavasti löytyy.

Annan ura rikospoliisina alkaa kahden jutun parissa. Lenkkipolulta löytyy nuori nainen, jonka pää on kirjaimellisesti ammuttu hartioilta lähietäisyydeltä metsästyshaulikolla. Järkevää selitystä tytön surmaamiselle ei tunnu löytyvän, mutta metsästystä harrastava poikaystävä on kadonnut jäljettömiin yhden haulikkonsa kanssa. Kun pian löytyy toinen lenkkeilijä lähes identtisesti surmattuna kaupungin toisen laidan pururadalta, on poliisi yhä enemmän ymmällään. Keskeisin johtolanka tuntuu vievän kaiken lisäksi Väli-Amerikkaan!

Toinen juttu tuntuu alkuun kuivuvan kokoon. 17-vuotias kurdityttö Dijari soittaa aamuyöllä hätäkeskukseen ja kertoo isän ja muiden suvun miesten uhkaavan hänen henkeään. Kuulusteluissa kaikki, tyttö mukaan lukien, kiistävät väitteen ja selittävät sen vain kostoksi ankaralle isälle. Anna ei kuitenkaan suostu nielemään selitystä vaan alkaa yksityisesti valvoa perhettä. Lukujen väleissä on kuitenkin tekstikatkelmia, jotka vähitellen hahmottuvat Dijarin tarinaksi.

Kotikaupunkiin palaaminen ja oman menneisyyden kohtaaminen sekä jutut, jotka pelottavat ja nostavat alitajunnasta pintaan epämiellyttäviä muistoja, alkavat Eskon lisäksi ahdistaa Annaa. Nukkuminen ei suju, tupakka alkaa maistua yhä paremmin ja lenkkeily entistä huonommin. Hiekkapelto kuvaa Annan hahmon niin taitavasti, että häneen alkaa kiintyä.

Kolibria lukiessaan on vaikea uskoa, että käsissä on esikoisdekkari. Oikeastaan ihan kaikki toimii: poliisin työ on kuvattu uskottavasti, samoin maahanmuuttajien ongelmat, juoni on taitavasti rakennettu, henkilöt todenmakuisia ja kiinnostavia. Maahanmuuttoon Hiekkapelto on saanut mukavasti eri näkökulmia. Anna on perin juurin suomalaistunut, mutta silti hän ajattelee myös Serbian unkarilaisten asuttamia osia kotinaan ja ikävöi lapsuutensa maisemiin, varsinkin, kun äiti on muuttanut sinne takaisin. Alituinen välissä oleminen tuntuu rassaavan Annaa. Mutta hän tietää, että läheskään kaikilla asiat eivät ole niin hyvin kuin hänellä ja ikävä kyllä maahanmuuttajien joukossa on myös Eskon kuvausten mukaisia yksilöitä valitettavan paljon. Hiekkapelto selvästikin tietää, mistä puhuu. Kustantajan sivuilta selviääkin, että kirjailija on asunut Serbian unkarilaisalueella ja työskennellyt maahanmuuttajien opettajana.

Juoni on Kolibrin vahvuuksia, ja Hiekkapelto on onnistunut välttämään dekkareitten vakio-ongelman eli keskikohdan pitkäveteisyyden. Ruumiita syntyy sopivaan tahtiin, eikä liian pitkiä suvantokohtia ole. Myös kahden rinnakkaisen jutun kuljetus sujuu mukavasti, ja lisämaustetta tulee tarinaan Annan yksityiselämästä ja menneisyydestä. Pääjuonen ratkaisu hipoo uskottavuuden rimaa, mutta ei pudota sitä, onneksi. Tämä on monesti hyvienkin dekkarien kompastuskivi: loistavasti kehitelty juoni lässähtää epäuskottavaan ratkaisuun. Pahimmassa tapauksessa mitään kunnon ratkaisua ei edes ole.

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Otava 2013. 381 s.

Kurkkaa myös, mitä Kuutar kirjasta tuumasi!