sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Selkoa selkokirjoista!



Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio



Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”








Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.


Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.



Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!




Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.




Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 
Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.





Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 



Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!



Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.





Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 
olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.


Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.
Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.



Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.



Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.




Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 
Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.


Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!


49 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta postauksesta ja laajasta selkokirjojen esittelystä. Mielenkiintoista ja hyödyllistä tietoa. En ole itse lukenut selkokirjoja, mutta ymmärrän, että niiden olemassaolo on hurjan tärkeää. Aivan ihanaa, että Marja-Liisa Tiaisenkin nuortendekkarista on tehty selkokirja. - Mukavaa sunnuntaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihan mahtavaa, että käyt ahkerasti blogeissa kommentoimassa. Kiitos jokaisesta kommentista <3

      Selkokirjoja kannattaa vilkaista niidenkin, jotka niitä eivät itse tarvitse. On sitten helpompi vinkata sellaiselle, jonka arvelisi tästä muodosta hyötyvän.

      Poista
  2. Tuijan selkorunokirja Onnen asioita oli aivan ihana <3 Tuota kierrän vuoden en ole lukenut. Peiton paikan selkomukautus oli myös hyvä kokemus. Selkomukauttajan työ on varmasti haasteellista - kuinka poimia se olennaisin. En ole erityisen suuri Mielensäpahoittaja-fani, mutta jännä nähdä kuinka Kyrö aikanaan selkonsa toteuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin myös hyvin kuvitella, että selkomukauttaminen on hankalaa. Onneksi kirjailijan ei tarvitse sitä välttämättä tehdä itse, vaan sen voi tehdä asiantuntija.

      Poista
  3. Mainio juttu, Kirsi! Hienoa, että olet lisäksi lähestynyt kirjoittajia ja selvittänyt kirjoittamisprosesseja. Selkokielinon todiaan oma kielimuotonsa kriteereiseen, joiden rajoissa tulee tuottaa kiinnostavaa tekstiä kaikilla tasoille helpolla kielellä. Ei helppoa - mutta haasteellista ja hauskaa. Odotan mielenkiinnolla, milaisdn koosteen teet tämän vuoden selkokirjoista. Valitettavasti OKM vähensi viimevuotisesta lähes puoleen valtiontuen, joka on turvannut edes jonkinverran mahdollisuuksia kustantaa pienilevikkistä kirjallisuutta. Päätös on todella outo, sillä tietoisuus selkokirjoista ja niiden käyttäjien lisääntymisestä on ilmeinen, kun ollaan muuten joka tuutissa huolissaan kirjojen lukemisen vähenemisestä. Ja koska media ei selkokirjoja noteeraa, olen aina täpinöissäni, kun joku blogi niin tekee!

    (Riitta tosiaan muistutti, että Kierrän vuoden runojen jälkeen myös viime vuonna ilmestyi runojani, Onnen asioita, kustantajana Avain.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Ja ihan kiva olisi korjata nakkisormilyöntivirheitäni, joita naputtelin puhelimen kirjaimistolla...)

      Poista
    2. Todella ansiokas ja asiantunteva kirjoitus, kiitos paljon Kirsille. Kuten Tuija sanoo tuossa edellä, on todella kummallista ja ikävää, että valtiovalta pienentää rajusti selkokirjallisuuden avustusmäärärahaa, vaikka toisaalta kirjoille on suuri tarve. Aion kirjoittaa asiasta Kirjailijaliiton sivuille.

      Poista
    3. Kiitos, Tuija ja Marja-Leena, oikeat selkokirjojen hyvät haltijattaret! <3

      Tuo avustusleikkaus on kyllä niin käsittämätön uutinen!

      Poista
    4. Kirsi, Tuija ja Marja-Leena: ♥ (ei mulla nyt muuta)

      Poista
  4. Minulla on lukupinossani tuo Kissatalon asukit. Koulukirjastoharjoitteluni myötä olen kiinnostunut myös selkokirjapuolesta, etenkin siitä mitä nuorille lukijoille on tarjolla. Kouluilla kun kuulee koko ajan kommentteja lukuvaikeuksista ja maahanmuuttajatkin tarvitsevat eritasoisia luettavia. Oli kiinnostavaa lukea postauksesi kautta tästä usein vähemmän esillenostetusta kirjaryhmästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo harjoittelusi on hieno näköalapaikka ja on ollut kivaa kuulla siitä, miten Oulun kokoisessa kaupungissa on otettu koulukirjastot osaksi yleistä kirjastotoimintaa.

      Poista
  5. Kiitos postauksesta! Marja-Leena Tiainen on helmi. Hienoa, että hänen teoksiaan saa selkokielisinäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin on! Ihan mahtavaa. Koulussa myös upeaa, että koko luokka tai ryhmä voi lukea saman kirjan siitä riippumatta, mikä on lukemisen taso.

      Poista
  6. Olipa ansiokas ja informatiivinen juttu selkokirjoista. Mitäpä tähän muuta voisi sanoa kuin että on hienoa, että selkokirjoja julkistaan niin kirjallisuus on sitä myötä yhä useamman ulottuvilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! (Tosin itsestä tuntuu, että asiasta voisi kirjoittaa vaikka mitä vielä lisääkin, mutta hyvä, jos jotain tavoitin.) Selkokirjat ja selkokieli ylipäätään ovat hieno ja tärkeä juttu.

      Poista
  7. Olipa informatiivinen postaus tärkeästä aiheesta - kiitokset myös lisätieto-linkeistä tekstin lopussa!

    Selkokirjoja pitäisi tosiaan tuoda enemmän esiin, ja näin graafikon näkökulmasta voisi myös miettiä sitä kirjojen ulkoasuakin enemmän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Mielenkiintoinen lähestymiskulma, ja tärkeä. Olen niin auttamattoman epävisuaalinen, etten koskaan oikein osaa tuota puolta edes miettiä. Millaisia vinkkejä antaisit tekijöille?

      Poista
  8. Tämä oli hyvä teksti. Minun on pakko tunnustaa nyt oma typeryyteni. Olen ennen tätä kuvitellut selkokirjalla tarkoitettavan kirjaa, jossa on vain vähän isompaa tekstiä. Opinpa jotain uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aa, joo, ne on isotekstisiä kirjoja, jotka on tarkoitettu heikosti näkeville :D Hyvä, että asia nyt oikeni!

      Poista
  9. Hieno postaus! Minä olen kaivannut muistisairaalle sopivia selkokirjoja. Monissa julkaistuissa selkokirjoissa aihe on vaan todella synkkä. Varsinkaan jos ei ole dekkareita tottunut lukemaan, voivat muistisairaalle olla ahdistavaa luettavaa. Tuo sodasta kertova kirja ei myöskään ole hilpeintä luettavaa sota-ajat itse kokeneelle muistisairaalle. Olen todennut, että Tuijan runot ovat tällä hetkellä ainoa vaihtoehto, mutta jos ei ole runojakaan tottunut lukemaan.. Sitä Mielensäpahoittajaa odotellessa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kissatalon asukit voisi olla kokeilemisen arvoinen. Tarinat ovat lyhyitä ja toiveikkaita.

      Poista
  10. Kiitos vinkistä, tuo saattaisi tosiaan toimia. Ei ole kyllä mistään kissaihmisestä kyse..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin muutaman tekstin voisi lukea, kaikki ovat ehkä einiinkissaihmiselle vähän tukeva annos!

      Poista
  11. Kiitos vinkeistä. Pitänee koittaa löytää tuo nuortenkirja jostain käsiini. Jos vaikka saisi meidän seiskalauokkalaisen lukukammoisen edes yrittämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noita Marja-Leena Tiaisen kirjoja nyt ainakin kannattaa kokeilla.

      Poista
  12. Luin Tuija Takalan Kierrän vuoden -selkorunokirjan. Tykkäsin siitä kovasti! Se oli minusta ihana.

    Hienoa, että tällaisia kirjoja tehdään!

    VastaaPoista
  13. Selkokirjat ovat sinänsä tuttuja kaukaisilta työvuosilta yleisissä kirjastoissa. Yhtään en ole kuitenkaan tainnut lukea. Selkokirjat ja niiden kummi ovat mainioita asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kummitoiminta on aivan mahtava idea saada sekä uutta kirjallisuutta selkomuotoon että julkisuutta selkokielelle ylipäätään. Kukaan ei mielestäni tuossa kuviossa menetä mitään, vaan kaikki voittavat.

      Poista
  14. Tulikin tässä mieleen että itse asiassa pitäisi tutustua selkokieliseen kirjoittamiseen paremmin, kun tulee tavattua ihan kohtalainen määrä ulkomaalaisia joiden kielitaito on vaihteleva ja joille selkokielisestä tekstistä voisi siis olla paljon hyötyä...(ja sen puolesta kiinnosti eniten tuo historiateos ja tietokirjallisuus muutenkin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa! Lukemani perusteella selkokielen kirjoittaminen ei ole ollenkaan helppoa, vaan vaatii oikeasti perehtymistä asiaan ja harjoittelua myös. Mutta opittavissa oleva hyödyllinen taito.

      Poista
  15. Olipa laaja ja informatiivinen bloggaus, kiitos tästä! Minä(kään) en ole selkokirjoista tiennyt oikeastaan yhtään tätä ennen, mutta loistavaa, että jotkut ovat tietoisempia asiasta kuin minä :D Osana suomen kielen opintoja minulla on juuri menossa suomi toisena kielenä -kurssi, joka on herättänyt ajattelemaan kielitaidon, lukemisen ja oppimisen suhdetta uudella tavalla. Hienoa, että selkokirjoja tehdään, jotta kirjallisuus on entistä useamman tavoitettavissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihanhan tässä nolostuu :)

      Eikö suomea toisena kielenä -kurssilla sivuta mitenkään selkokieltä ja sen hyödyntämistä opetuksessa?

      Poista
    2. Ei ole tähän mennessä sivuttu, tosin kurssi on vasta aika alussa. Nyt pitääkin seurata tarkasti, tuleeko siitä puhetta (ja nostaa se itse esiin jos ei tule).

      Poista
  16. Olipa hieno postaus tärkeästä ja kiinnostavasta aiheesta! Olet kyllä niin ❤️

    Luulen, että selkokirjat nousevat lähitulevaisuudessa entistä enemmän esille. Toisaalta siksi, että jotain muuta kuin suomea äidinkielenään puhuvien osuus kasvaa, mutta varmasti myös ikävämmästä syystä: lukutaito huononee. Toisaalta on toki hyvä ja hieno asia, että selkokirjat tarjoavat matalamman kynnyksen kirjaan tarttumiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Sama tuntuma on minulla, että tarve kasvaa kohisten. Hienoa siis, että on edes jotain kättä pidempää, jolla vastata tähän tarpeeseen.

      Poista
  17. Selkokirjallisuus on jäänyt minulle vieraaksi alueeksi (kun ei ole mitään syytä sitä itse lukea eikä lähipiirissäkään näitä lueta), mutta tämä esittelysi oli tosi valaiseva, Hienoa, että tarjonta on näinkin monipuolista. Amman kommenttiin on todettava, että on kyllä enemmän kuin surullista jos joku tartuu selkokirjaan huonon lukutaidon vuoksi (siis jos puhuu suomea äidinkielenään). Vaikka tietysti, onhan toki parempi lukea edes jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti äidinkieleltään suomalaisia mutta silti lukutaidoltaan heikkoja on ollut aina ja määrä vain lisääntyy. Olen sen yläkoulun äidinkielen opettajana saanut valitettavasti todeta ja huomata. Ysiluokkalaisen lukutaito ei mitenkään välttämättä ole sillä tasolla, että 200-300-sivuiseen kirjaan tarttuminen on houkuttelevaa tai edes realistinen vaihtoehto. Eivät kaikki laiskuuttaan tai kiinnostumattomuuttaan toivo mahdollisimman ohutta kirjaa. Selkokirjat ovat tähän tarpeeseen kuin taivaan lahja. Kaikki voivat luokassa lukea saman kirjan, toiset alkuperäisen, toiset selkomukautetun. Erityisopetusta saavat voivat myös kokea kokonaisen kirjan lukemisen ilon, samoin kieltä vasta opettelevat.

      Poista
  18. Todella kiinnostava bloggaus, kiitos Kirsi! Selkokirjoja en ole tainnut lukea itse yhtään, mutta nyt vähän uteloittaisi kokeilla. Selvästi näille tuntuisi olevan tarvetta ja Amman ja MarikaOksan kommentteihin viitaten voisivat toimia myös jonkinlaisena porttihuumeena kirjojen maailmaan jos onnistuvat sytyttämään lukuintoa. Hienoa!

    VastaaPoista
  19. Selkokirjallisuus on nykyisen työni kautta tullut tärkeäksi ja tehnyt pysyvän paikan sydämeeni. Nuoret ja opettajat ottavat todella suurella ilolla vastaan vinkkejä selkokirjoista, koska tosiaan monelle suomi ei ole äidinkieli tai lukeminen temppuilee muuten. Voi kun niitä tulisi vielä paljon paljon enemmän! Yksi asia, jonka selkokirjoista muuttaisin, on niiden kannet. Monissa ne ovat rumat (anteeksi nyt niiden suunnittelijoille) eivätkä houkutaan yhtään avaamaan itseään. Se on iso miinus. (Näissä sinun esimerkeissäsi ei ole tätä ongelmaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aijai, ikävä juttu! Kansien pitää olla oikeasti houkuttelevat, erityisesti selkokirjoissa!

      Poista
  20. No, olipahan kattava selvitys!
    Minä en ole selkokirjoihin tarttunut, mutta olen joskus kuullut selkouutisia radiosta.
    Hämmästelen jutun perusteella hieman sitä, mistä kirjoista tehdään selkoversioita. En kuulu Reijo Mäen faneihin, mutta ei kai hänen teoksensa voi olla niin vaikeita, että niitä tarvitsi selontaa (onko oikea sana?). Samoin Eppu Nuotio, kepeää ja paljon vuoropuhelua sisältävää tekstiä. Tuomas Kyrön tulkinnallisuuden ymmärrän paremmin.
    Mutta hienoa on, että selkokirjat tarjoavat mahdollisuuden myös heille, joille teksti on muutoin haaste.
    Ja minua tietenkin lämmittää tuo Komisario Palmu, joka on todella oivallinen teos.
    Itse voisin tarttua selkokirjaan vieraalla kielellä, esimerkiksi ruostunutta saksaani elvyttämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyhjentävää vastausta en osaa antaa, mutta mainitsemasi esimerkit ovat tuota selkokummiusprojektia, jossa on siis haettu tunnettuja tekijöitä selkokirjojen tunnettuutta lisäämään. Mäen kirjan selkomukautus ainakin karusti paljastaa, kuinka vähän niissä on ylipäätään villoja, mutta muuten kyllä selkomukautus on tarpeen melkein minkälaisista teoksista tahansa, koska jo kirjan mitta on usein kynnyskysymys. 400-sivuinen teos lannistaa jo lähtökohtaisesti .

      Poista
  21. Tosi laadukas kirjoitus. Ihanaa, että olet jaksanut perehtyä näin paljon!

    VastaaPoista