sunnuntai 23. elokuuta 2020

Tommi Kinnunen: Pintti




Kirjasomessa huokaillaan kiivaasti ihastuksesta Tommi Kinnusen juuri ilmestyneen Ei kertonut katuvansa -romaanin äärellä. Se on toki omallakin lukulistallani, mutta tällä hetkellä kappaleeni on vielä kaupassa. Tunnen itseni todelliseksi perässähiihtäjäksi, sillä luin vasta pari viikkoa sitten Kinnusen kolmannen romaanin Pintti, joka ilmestyi alkusyksystä vuonna 2018. Senkin hankin itselleni heti tuoreeltaan, olinhan ollut täysin myyty Kinnusen esikoisromaanista Neljäntienristeys, eikä Lopottikaan ollut suinkaan mikään pettymys.

Lopulta Pintille sitten avautuikin oivallinen lukuhetki. Otin sen nimittäin mukaan muutaman päivän mittaiselle kesälomareissullemme, joka suuntautui tänä vuonna Kotkan, Kouvolan ja Tampereen suunnille. Matkasuunnitelmamme tarkentui luettavana olevan kirjan ansiosta vielä niin, että kotimatkalla poikkesimme Nuutajärven lasikylässä. Tienhaaran ohi olemme ajaneet lukuisia kertoja vuosien varrella, mutta nyt oli lopulta aika pistäytyä perillä saakka.




Käynti lasikylässä ja lasimuseo Prykärissä avasi romaania hienosti. Siellä pääsi omin silmin näkemään, millainen on esimerkiksi saviupokas, joita sokeutunut Huber romaanissa väsymättä valmistaa. Paikan päällä käynti myös antaa jonkinlaisen hahmon romaanin miljöön pohjapiirrokselle, sillä valitettavasti kirjassa ei ole karttaa Nuutajärven lasiruukin ja kartanon alueesta. Yllättävän usein muuten kaipaan karttaa lukemisen tueksi.

Nuutajärven lasikylän nettisivuilla oleva kartta.


Pintti on alaotsikkonsa mukaisesti kolmenpäivänromaani. Se kertoo kolmesta aikuisesta sisaruksesta Jussista, Helmistä ja Railista, jotka asuvat ja tekevät työtä Nuutajärvellä. Kukin sisar on vuoroin näkökulmahenkilönä kirjan osissa yhden päivän ajan. Jussin päivä on 23.6.1949, Helmin 31.1.1950 ja Railin 13.9.1951. Rakenne toimii loistavasti ja tekee romaanista samaan aikaan tiiviin ja ilmavan. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta näin sen koin.

Jussi on sisarussarjan vanhin mutta myös heikoin lenkki. Hänet on diagnosoitu kaatumatautiseksi ja heikkolahjaiseksi. Helposti omiin maailmoihinsa vajoava ja pelottavia kohtauksia saava hyväntahtoinen poika ja myöhemmin mies joutuu helposti julmastikin kiusatuksi. Vanhan perinteen mukaan ruukkiyhteisö kuitenkin pitää huolen omistaan, ja tehtaan disponentti on ottanut asiakseen huolehtia, että Jussillakin on aina jotain tehtävää tehtaalla.

Sisarukset asuvat yhdessä vanhassa kotimökissään, jota Helmin mies Reko on ryhtynyt laajentamaan. Pariskunnan on tarkoitus mennä naimisiin, kunhan laajennusosa valmistuu. Tilaa tarvitaan, koska Helmillä ja Rekolla on jo yhteinen pieni Saara-tyttö. Ahdas asuminen kiristää perheenjäsenten välejä, mutta rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen on juuri päättyneen sodan takia vaikeaa.

Muutenkin sisarusten suhteissa tuntuu olevan jännitteitä. Jussista huolehtiminen tuntuu välillä ylimääräiseltä taakalta ja hänen toimensa, jotka usein päättyvät onnettomasti, kiusallisilta. Helmin ja Railin väleissä on muitakin kipeitä kohtia. Railin rempseä ja levoton elämänasenne harmittaa tunnollista ja rauhaa kaipaavaa Helmiä. Perheessä on paljon puhumattomia asioita ja salaisuuksiakin. Jokainen on rikki ja vereslihalla omalla tavallaan.

Kinnunen kuvaa lasinvalmistusta ja sen vaiheita tarkasti ja huolella. Olen lukenut mielipiteitä tästä, ja jotkut ovat sanoneet väsyneensä yksityiskohtaiseen työn kuvaukseen. Minua se ei pitkästyttänyt, oikeastaan kaikkea muuta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat ajankohtaan, jossa lasinvalmistus koki merkittävän muutoksen. Taustalla ovat jo sota-ajan mullistukset, joissa perinteisesti hyvin jyrkkä jako miesten ja naisten tehtäviin tehtaalla murtui. Naisille oli iso pettymys, että sodan loputtua palattiin vanhoihin toimintamalleihin mitään puhumatta ja itsestään selvästi. Lasitehtaan tulipalo vuoden 1950 viimeisenä päivänä osoittautuu myös merkittäväksi vedenjakajaksi.

Kuten jo sanoin, mielestäni romaanin rakenne toimii oivallisesti. Kolme sisarusta ja kolme päivää runsaan puolentoista vuoden välein avaavat tarinaa juuri sopivasti. Lukija saa rakentaa paloista kokonaisuuden. Näkökulmavaihdokset valaisevat hienosti sitä, miten helposti teemme omia päätelmiämme ihan läheisimpienkin ihmisten ajatuksista ja tunteista virheellisin perustein, jos asioista ei ole ollut tapana puhua. Niin surullisen inhimillistä.

Pintti ei ole kovin iloinen tai toiveikas romaani. Sen kaikki osiot päättyvät jonkinlaiseen katastrofiin. Se myös kuvaa yhden pienoismaailman murrosta. Paluuta entiseen ei enää ole. Siihen liittyy paljon luopumista ja ikäviä tunteita, vaikka muutokset ovat väistämättömiä eivätkä tietenkään kaikilta osin lopulta huonoja. Nuutajärven lasikylän ankeanunelias tunnelma heinäkuun lopun torstaina oli omiaan vahvistamaan näitä tuntemuksia.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018. 291 s.


Ostettu.

4 kommenttia:

  1. Tervetuloa meidän perässähiihtäjien joukkoon! Ajattelen sen näin, että on vain hyvä että "vanhempiakin" kirjoja näkyy blogeissa, pysyvät näin pidempään framilla :) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :D Olen ihan samaa mieltä tuosta, että vähän vanhemmistakin kirjoista on kivaa nähdä somessa kuvia ja kirjoituksia. Ja mikä vanha pari vuotta sitten ilmestynyt kirja muka on? Mutta jotenkin itsekin välillä sokeutuu tässä, kun yrittää mukamas pysyä ajan hermolla :D

      Poista
  2. Kirsi, en vieläkään tajua, miksi en lukenut Pinttiä vai oliko minulla silloin se leikkausaika, niitähän oli kaksi ja komplikaatioita: Silloin en kestänyt lukea kuin dekkareita...

    No, nyt on blogissa Ei kertonut katuvansa:)

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä saattaa välillä sotkea lukusuunnitelmat.

      Ei kertonut katuvansa on nyt minulla tuossa pöydän kulmalla, hain sen eilen kirjakaupasta.

      Poista