tiistai 12. huhtikuuta 2011

Seita Parkkola: Viima

Tähän hyvin hämmentävään nuortenromaaniin (tai nuorten aikuisten romaaniin?) törmäsin etsiessäni hankittavaksi luettavaa yläasteelle. Vihdoinkin nimittäin saimme taas kirjahankintarahaa. Pulmana siis onkin, mitä rahalla hankkisimme. Haarukoimme kollegojen kesken monia vaihtoehtoja, mutta valinta ei ollut helppo. Saatavuus on yksi keskeinen ongelma: hyväksi koulukäytössä havaittua kirjaa ei enää saa mistään.  Tätä Parkkolan Viimaa kehuttiin kovasti jossakin lähteessä, ja mieleeni jäi erityisesti lause: ”Jokaisen aikuisen pitäisi lukea tämä kirja”.

Viima putosi kuitenkin jo ennen koeluentaa pois listaltamme seuraavilla perusteilla:

  1. Liian paksu. Yli 300 sivua on liikaa koulukäyttöön. Se lukkiuttaa lukuhalut heikoimmilta heti, ja keskinkertaisiltakin lukijoilta aikaa menee kohtuuttoman paljon.
  2. Päähenkilön ikä. Viima on kaksitoistavuotias ja käy ala-asteen kuudetta luokkaa. Vaikka koulu on kaikkea muuta kuin tavallinen koulu, todellakin, ja vaikka Viimakaan ei ole mikään tavis, tämä tieto tyrmää kirjan kohdeyleisön keskuudessa heti kättelyssä: liian lapsellinen. Pahempaa tuomiota ei voi tulla.
  3. Kuvitus. Kirjassa on taitavasti tehty, hieno mustavalkoinen piirroskuvitus, mutta yläasteikäiselle se on viimeinen niitti. ”Pitääkö ope meitä ihan kakaroina?” Ks. ed. kohta.
Olin kuitenkin jo etsinyt kirjan käsiini. Lähikirjaston hyvinä pitämiini valikoimiin se ei kuulu, mutta kaupungin pääkirjastosta sitä löytyi parikin kappaletta sijoitettuna nuorten aikuisten hyllyyn. Tätä luokittelua pysähdyin miettimään. Keitä ovat nuoret aikuiset? 15–20-vuotiaat? Ymmärrän, että kirjasto pyrkii mahdollisimman hyvin palvelemaan lukevaa yleisöä ja että on tarpeen ohjata nuorta lukijaa eteenpäin lastenosastolta varovasti kohti aikuisten hyllyjä. Onneksi minä en joudu lajittelemaan kirjoja näihin luokkiin!

Viimaa lukiessani hämmennyin siis yhä enemmän. Mitä lajityyppiä kirja oikein edustaa? Mieleeni tuli ensinnäkin (muoti)genre maaginen realismi. Tapahtumat vaikuttavat päällisin puolin ensin melko arkisilta, mutta kuin varkain, täysin varoittamatta, mukaan hiipii kummallisia sävyjä. Kaikki ei olekaan niin kuin pitää. Jonkinlaista film noir -tyyppistä piirrettä on myös mukana (hylätty, pimeä vanha tehdas, jossa lapset piileskelevät), samoin scifiaineksia, erityisesti dystooppisia näkemyksiä tulevaisuuden (koulu)maailmasta (kellarin hengityskoneeseen kytketyt naamiot, vanhempien työleirit). Loppuun päästyäni googletin vähän, ja sainkin vahvistuksia omille tuntemuksilleni mm. Maria Loikkasen hienosta blogista, jossa on analysoitu Viimaa ja Parkkolan uudempaa Usvaa ansiokkaasti.

Loikkanen kiinnittää huomiota myös Parkkolan tapaan vieraannuttaa lukijaa metafiktiolla. Tällä tarkoitetaan keinoja, joilla lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on tarina, fiktio. Viiman minäkertoja on Viima Teräs, kaksitoistavuotias poika, joka tiheään tahtiin puhuttelee lukijaa ja varoittelee tulevasta. Tämä on lohdullista, sillä se antaa lukijalle koko ajan toivoa, että lopussa kuitenkin kävisi hyvin, onhan Viima vielä kertomassa tarinaansa.

Viiman vanhemmat ovat eronneet, ja Viima sukkuloi kahden kodin välillä. Onneksi vanhemmat asuvat melko lähekkäin samassa kaupungissa. Isä ja äiti ovat mukavia kunnon ihmisiä, vaikka eivät tulekaan keskenään toimeen. Äiti on ompelija ja haaveilee pukusuunnittelijan urasta, ja isä on ravintoloitsija. Ehkä vanhempien hieman boheemeista ajatuksista ja vapaamielisistä kasvatusmenetelmistä johtuu, että Viima ei oikein pidä säännöistä ja joutuu siksi vaikeuksiin koulussa. Lukijalle nämä vaikeudet eivät oikein aukene. Poika rakastaa skeittaamista enemmän kuin läksyjä, harrastaa myös vähän ”töhrimistä” sekä eksyy pari kertaa lähtevän junan kyytiin. Ei mikään kovin paha poika, mutta kirjan maailmassa Viima on jo lähes toivoton tapaus. Hänelle tarjotaan viimeistä mahdollisuutta pelastaa oma tulevaisuutensa kaupungin uudessa, menetelmillään mainetta niittäneessä koulussa, jonka nimi on Mahdollisuuksien talo. Viimaa onnistaa, sillä paikan hänelle hankkii isän uusi avovaimo Virve Avanto, joka ”sattumalta” on myös uuden koulun kuraattori. Viima on inhonnut Avantoa ja tämän neljätoistavuotiasta Mona-tytärtä jo ennen uutta koulua, eikä koulupaikka ainakaan välejä paranna.

Koulussa on otettu käyttöön totalitarismin kaikki muodot. Oppilaat ovat jatkuvan valvonnan alaisina myös vapaa-aikanaan, jolloin heidät on määrätty osallistumaan ohjattuihin harrastuksiin. Omat entiset harrastukset, kuten Viiman skeittaus, ovat kiellettyjä, samoin ystävät. Koulu määrää oppilaille uudet ystävät. Pahinta on, että koulu määrää myös tyttöystävän:

Kokeilimme tyttöystäviä ensimmäisen kerran vuosi sitten, ja tulokset ovat olleet lupaavia. Ennen kuin esität vastalauseesi, kuuntele tämä. Rangaistukset eivät tästä ainakaan kevene. Jos haluat kysyä jotain, tee se rehtorille kansliassa. Sinun kannattaa kuitenkin huomioida, että rehtori uskoo tunteiden voimaan, kaloihin, tyttöystäviin ja muihin lemmikkeihin. Yksikään valitus ei ole vielä mennyt läpi. Tähän sinulle valittuun tyttöön rehtori uskoo aivan erityisesti. (s. 57-58)

Tässä vaiheessa vielä hieman hymyilyttikin, mutta nauru kyllä kuoli pian huulille. Viimaa vahditaan siis niin kotona kuin koulussakin, sillä kuraattori Avanto on koulun keskeisiä hahmoja. Onnekseen Viima kuitenkin pääsee hetkeksi livahtamaan omille teilleen, ja hän suuntaa kohti kiellettyä hylättyä tehdasta. Siellä hän tapaa salaperäisen katutytön Intian ja muutamia tämän kavereita. Kun meno koulussa käy yhä ahdistavammaksi, Intia tarjoaa apuaan Viimalle. Kotonakaan ei ole helppoa. Ensin katoaa äiti, sitten myös isä. Viima on kokonaan Virve Avannon armoilla. Sitten hän eräänä päivänä päätyy koulun kellariin…

Koko ajan lukiessani päässäni kaikui tuo lause: ”Jokaisen aikuisen pitäisi lukea tämä kirja”. Kirja on hieno, sen olen oitis valmis myöntämään. Parkkola kirjoittaa taitavasti ja omintakeisesti. Mutta en oikein silti ymmärrä, mikä on Viiman sanoma vanhemmalle ja opettajalle. Ovatko ammattikasvattajat natseja, jotka kyynistyneinä lähinnä inhoavat lapsia? Ihaileeko yhteiskunta aivan vääränlaisia kasvatusmenetelmiä? Tuntuuko oikeasti siltä, että mitään poikkeamaa keskiarvosta ei hyväksytä? En oikein, onneksi, tunnista omaa työympäristöäni Viiman maailmasta. Toivon todella, että voin pitää Viimaa ”vain” kaunokirjallisena teoksena. Kohderyhmäkin jäi vähän arvoitukseksi. Kenelle tätä suosittelisin? Maagisen realismin synkän siiven faneille, ehkä.


Seita Parkkola: Viima
WSOY 2006. Kuvitus Jani Ikonen. 334 s.


6 kommenttia:

  1. Hmmm.... omituisen kiinnostavaa. Mun on pitänyt pitkän aikaa tutustua Seitan kirjoihin, mutta ei ole ollut sellaista hetkeä.

    Mitähän kirjoja hankitte?

    VastaaPoista
  2. Kannattaa Parkkolaa lukea, ilman muuta. Hankittua tuli sitten Hellevi Salmisen Sivari
    ja en muista kenen Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset. Salmiseen päädyimme, koska yksi kollegoista oli sitä aiemmin toisaalla käyttänyt, Ibrahimista saimme vinkin. Saapa nähdä, miten ne uppoavat. Kumpaakaan en ole toistaiseksi lukenut, joten hieman sika säkissä -fiilikset. Toisaalta rahat on käytettävä kun niitä vielä on!

    VastaaPoista
  3. Sivari on hyvä koska olen lukenut sen silloin se ilmestyi ja vieläkin muistan sen.
    -Wille-

    VastaaPoista
  4. Minkälaisia kirjoja Seita tekee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen esitellyt yllä Viiman ja Karikon täällä: http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/11/seita-vuorela-karikko.html

      Mitäpä niihin olisi lisättävää?

      Poista