tiistai 22. marraskuuta 2011

Onko omakustanne valekirjallisuutta?

Onneksi ikkunoissa roikkuvat sälekaihtimet olivat sen verran raollaan, että sankan lumisateen seasta tunkeutuva kuunvalo pääsi valaisemaan säteillään jonkin verran tätä pimeää rakennusta.”

Kymmenisen vuotta melkoisen tiiviisti paikallista harrastajateatteritoimintaa seurattuani olen päätellyt, että on kolmenlaisia harrastajanäyttelijöitä. Ensiksikin on niitä, joilla on lahjakkuutta ja tahtoa tehdä työtä ja kehittyä. Sitten on niitä, joilla olisi lahjoja muttei tahtoa. Kolmas, surullisin ryhmä ovat ne, joilla on tahtoa ja ahkeruutta vaikka kuinka, mutta ei juuri lainkaan lahjakkuutta. Sama pätee nähtävästi myös kirjoittajiin, kirjailijoihin ja kirjailijoiksi haluaviin.

Tämä tuli mieleeni, kun tuo alkuun lainaamani sitaatti, merkillisen ristiriitainen virke tökkäsi silmään Jarkko Laineen novellin Huuto yössä toisella sivulla. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole SE Jarkko Laine, vaan Lahdessa asuva 28-vuotias Jarkko Laine, jonka esikoisteos on nuorten fantasiaromaani Tuhkametsän salaisuus. Novellin lukeminen tosin tökki jo heti ensimmäisessä kappaleessa, jossa komeilee mm. relatiivipronominivirhe. Pahempaa kuitenkin on, että tämän rikosnovellin henkilöt ovat nimeltään Jim, Jack ja Tom.

Novelli löytyy Nordbooks-nimisen kustantamon julkaisemasta rikosnovellikokoelmasta, jonka takakannessa kerrotaan, että teoksen novellit on koottu yhdentoista kirjailijan rikosnovelleista. Tarinan pohjaksi on annettu tapahtumapaikka (yksinäinen, ränsistynyt huoltamo tai motelli lumimyrskyisenä yönä) ja otsikko Huuto yössä. Nettisurffailun tuloksena sain lisäksi sattumalta selville, että kustantaja on järjestänyt tällä formaatilla kilpailun. Todennäköisesti kilpailun paras sato on sitten koottu kansien väliin. Mainittakoon, että yllä mainittu Jarkko Laine on tullut kyseisessä kilpailussa kolmanneksi juuri tällä novellillaan, joka on kokoelman aloitusteksti.

En tiedä, miten tämän kauniisti sanoisin, mutta yritän. Kahdeksasluokkalaiset kirjoittavat syyslukukaudella kirjoitelman, jossa on tarkoitus hyödyntää dekkarin, fantasian, scifin ja kauhukirjallisuuden genreistä opittua. Taso on tietysti kirjavaa, mutta jos Jarkko Laineen novelli olisi jonkun kasiluokkalaiseni kirjoittama, antaisin siitä kehuja ja kannustaisin jatkamaan kirjoittamisharrastusta (jos hän sitä sattuisi harrastamaan). En kuitenkaan antaisi huippuarvosanaa enkä lähtisi ennustamaan kirjoittajalle kirjailijan uraa. Parempia kasiluokkalaisten tekstejä olen kosolti vuosien varrella lukenut (toki siis huonompiakin). Kehottaisin kirjoittajaa säästämään kursiivia tehokeinona dialogissa: ”En usko, että nuo huoneet ovat varattuja, sillä tämähän näyttää täysin kuolleelta paikalta”-- ” Karmiva paikka.--Tiekin on ehkä saatu auratuksi aamulla.” Myös kielikuvista voisimme keskustella: ”Hikipisarat valuivat otsalta kuin kyyneleet suruviestin saattelemana.” Juonenkehittelyäkin olisi varaa terävöittää.

Kustantamo siis kutsuu novelliantologian kirjoittajia kirjailijoiksi. Mukana on novelli kultakin seuraavalta kirjoittajalta:

Jarkko Laine
Veijo Leino
Arto J. Mäkinen
Juha Mäntylä
Marjo Romakkaniemi
Kimmo Repo
Teuvo Välikangas

Useimmat listan kirjoittajat näyttäisivät jo julkaisseen jotakin, jotkut useampiakin teoksia. Kirjoittajat ovat myös eri-ikäisiä. Jotkut ovat jo eläkkeellä ja ehkä lopultakin toteuttaneet pitkällisen haaveensa kirjan julkaisemisesta. Toiset taas ovat nuorempia ja motiivit varmasti vaihtelevat. Jarkko Laine on vastannut liikuttavan rehellisesti Ylen radiohaastattelussa kysymykseen, miksi on ryhtynyt kirjailijaksi:

- Supremate-yhtyeessä kovasti rokkasin, mutta rokkarin siivet katkesivat jo ennen nousua taivaalle. Sitten minusta tuli kirjailija, toteaa Jarkko Laine.

Kuulostaa kovin mutkattomalta tämä kirjailijaksi ryhtyminen. Ja sitä se Laineen kohdalla olikin.

- Eräänä sunnuntaina ajattelin, että mitähän nyt voisi tehdä, kun selkä ei enää kestä urheilua. Silloin keksin idean fantasiaseikkailusta. Päätin kirjoittaa kirjan, koska sillä voisi tienata muutaman sentin.

Novellikokoelmaa hieman tyrmistyneenä käsissäni pidellessäni aloin ajatella kustantannustoimintaa laajemminkin. Miten tällaisia kirjoja oikein tehdään? Kuka tekee, kuka kustantaa, kuka maksaa ja ennen kaikkea, kuka lukee? Minä törmäsin kirjaan pääkirjaston uutuusteosten hyllyllä. Aihe vaikutti kiinnostavalta ja idea lupaavalta, joten päätin ottaa kirjan kotiin tutkittavaksi. En siis ollut laittanut kirjaan kiinni senttiäkään muuta kuin kiertokautta, ovathan kirjastoomme hankitut kirjat verorahoin maksettuja. Silti harmitti. Jos painetaan, voisi tehdä huolellisempaa työtä! Niin paljon kun jää kunnollista painamatta. (Nettikirjakaupoissa Huuto yössä maksaa n. 20 euroa.)

Noordbooksin sivuja tutkaillessani tulin siihen johtopäätökseen, että se kustantaa kirjoja kustannussopimuksella. Jos kuitenkin haluaa itse kustantaa oman kirjansa, on mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Jo pienellä googlailulla saa haaviin useita firmoja , jotka tarjoavat erilaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi Mediapinta-niminen yritys tarjoaa kolme vaihtoehtoa:

  1. Palvelukustanne: kirjoittaja sitoutuu lunastamaan esim. 85 kpl kirjasta, muuten vaikuttaa normaalilta kustannussopimukselta.
  2. Täyskustanne: normaali kustannussopimus (kirjailijalta ei vaadita rahallista panosta).
  3. Omakustanne: kirjailija vastaa kaikista kuluista.


Mediapinta ylläpitää myös omakustanteiden verkkokauppaa, johon kirjailijat saavat ilmaiseksi teoksiaan myyntiin. Pikaselauksen perusteella hintahaitari liikkuu parista eurosta useisiin kymmeniin euroihin. BoD eli Books on Demand -firman palvelut vaikuttavat silmäilyn perusteella korkeatasoisilta. Jo satasella pääsee alkuun, mutta vaativammille on tarjolla tuhansien eurojen hintaista palvelua, johon sisältyy jo kustannustoimittajankin työpanos.

Pienen kustantamon kirjailijaksi pääsemisen voisi ainakin kuvitella olevan helpompaa kuin suurten talojen. Suomen pienkustantamojen liiton sivuilta löytyy vaikuttava lista alan yrittäjistä, joten ainakin valinnanvaraa luulisi olevan. Mutta kannattaisiko sittenkin kustantaa itse? Aiheesta löysin parikin blogikirjoitusta. Jari Parantainen avautuu aiheesta tekstissään Omakustanne on roskaa Gurumarkkinointi-blogissa. Parantainen kertoo, miksi hän liikekumppaninsa kanssa kuitenkin päätyi Talentumiin, kun he puntaroivat markkinointiaiheisen teoksensa julkaisemista: 


Kun kerroimme, että kustannamme kirjamme itse, kuulijoiden reaktiot olivat aina samat:

Jos kirja ei ole kelvannut kustantajalle, sen täytyy olla tosi paska.

Läheskään kaikki eivät sanoneet sitä ääneen. Mutta jopa insinööri näki sen naamasta. Ihmiset eivät pystyneet peittämään mietteitään.

”Onko omakustanteen julkaissut henkilö kirjailija, jos hänen teoksensa on ostettavissa kirjakaupasta?” Tätä kysyy Satakieli blogissaan Satakielen sanoin maaliskuussa 2011. Vastauksia ei juuri tullut, mutta kysymys on mielenkiintoinen. Mikä on kirjailija? Tai kuka saa kutsua itseään kirjailijaksi?

Lauantain Hesarissa (19.11.11) oli aihetta liippaava mielenkiintoinen kirjoitus kulttuuritoimittaja Esa Mäkiseltä (otsikko: Esikoiskirjailijat eivät uskalla kirjoittaa). Mäkinen kertoo olleensa kaksi vuotta mukana raadissa, joka valitsee Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajat. Palkintohan myönnetään parhaasta suomalaisesta esikoisteoksesta. Mäkinen kuvailee luku-urakkaansa aika raskaaksi, koska esikoisteokset ovat puuduttavan samankaltaisia. Proosan, erityisesti romaanin puolella samankaltaisuus on silmiinpistävää. ”Tyypillinen esikoisteos on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus, joka kuvaa tunteita ja kamppailua vaikeita olosuhteita vastaan.”  Mäkinen jatkaa: ”Postmodernin hassuttelun ajat ovat todella ohi! Esikoiskirjailijat yrittävät pikemminkin luoda teoksen, joka menee hyvin kirjallisuuden valtavirtaan.” Tätä jäin pohtimaan varsinkin tutkailtuani tuota omakustanteiden, palvelukustanteiden ja pienkustantamojen maailmaa, jolla totisesti tuntuu olevan kysyntää. Eikö voisi ajatella, että nimenomaan kustantamot etsivät tuollaista, valmista tuotetta, jolla todennäköisesti voisi olla markkina-arvoakin? Jäävätkö kokeilut omakustanteisiin vai eivätkö kokeilijat tohdi tuotteitaan tuoda julki lainkaan? Mäkinenkin ottaa lyhyesti kantaa kustannustoimintaan ja mainitsee esimerkkinä pienen nettikustantamo ntamon, jonka toiminta ei häneltä suurtakaan kiitosta saa. Vielä Mäkinen huomauttaa esikoiskirjailijaksi jäämisen yleisyydestä. Suomessa ilmestyy n. 140 esikoisteosta vuodessa. Tilastot kertovat, että 20-40 näiden julkaisijoista ei koskaan julkaise toista teosta. 

En halua tyrmätä Jarkko Laineen tai muidenkaan harrastajakirjoittajien työn tuloksia. Kirjoittaminen on hieno harrastus, jossa voi kehittyä ja saada jotakin näkyvää aikaan. Kirjoittamalla voi terapoida itseään ja ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan. Kaikki eivät tyydy, onneksi, kirjoittamaan vain omaksi ilokseen, muutenhan meillä lukijoilla olisi ankeat ajat.


Blogeissa myös monet kirjailijat ja kirjailijaksi aikovat ovat kertoneet kustannussopimuksen odottelusta, kirjan tekemisen vaiheista, hylkäyskirjeistä ynnä muista. Hyvä blogi tutustuttavaksi on esimerkiksi Minttiksen blogi. Minttis on julkaissut tekstejään usealla eri metodilla, mutta on syksyllä saanut ihan oikean kustannussopimuksen Mörkö-nimeä kantavasta lastenkirjastaan. Myös Saara Henriksson käsittelee pienen ja suuren kustantajan valintaa perusteellisesti kirjailijan näkökulmasta omassa blogissaan.

Kommentteja toivon! Sana on vapaa.

27 kommenttia:

  1. Sinulta näitä kiintoisia aiheita senkun tipahtelee :) Jään seuraamaan taka-alalle kommentteja, sillä juuri nyt pitää rientää leipää myymään, mutta palaan astiaan illalla tai huomenna! Toivottavasti keskustelua syntyy!

    VastaaPoista
  2. Todella kiinnostava aihe!

    Toimitan itse tällä hetkellä juurikin omakustanteena julkaistavaa novellikokoelmaa. Kokoelma ei tule myyntiin kaiketi minnekään, vaan se on erään yhdistyksen jäsenten tarinointia ja sitä on tarkoitus jakaa esim. ansioituneille jäsenille, kiitoslahjoiksi jne.

    Mutta tunnustan, että suhtaudun epäluulolla omakustanteisiin. Luen mielelläni, jos ne ovat jonkun tutun juttuja, mutta tasoerot ovat näissäkin huimia. Joskus olen näkevinäni potentiaalista arvoa ihan oikeille markkinoille - toisinaan en.

    Olen mielenkiinnolla seurannut myös Kirjailijaliiton suhtautumista tiettyihin ihmisiin. Katariina Souri ja Juha Vuorinenhan eivät liittoon kelvanneet ;)

    VastaaPoista
  3. Tunnustaudun omakustanteiden pykääjäksi ja niiden perusteella minut hyväksyttiin Suomen tietokirjailijoiden jäseneksi. Eli en väitä olevani kirjailija (kirjailijaliitollahan tunnetusti tiukka seula), mutta ainakin jäsenpostissa minua kutsutaan tietokirjailijaksi. Itse en moiseen ole kokenut tarvetta.

    Onko se sitten joltain pois, jos laitan omaa rahaani pari sataa siihen, että tuotoksiini pääsee joku viaton käsiksi? Jopa kirjastoissa. Mahdollisesti on, mutta olen kyllä itse pettynyt "oikeiden" kustantamojenkin tuotoksiin niin monta kertaa, etten jaksa vetää viivasuoria raja-aitoja.

    Blogissani
    Omakustanteista 13.1.2010
    Unelmien toteuttamisesta ja elämänkerran kirjoittamisesta 3.5.2010
    Amatöörin ajatuksia 7.5.2010
    Parantaisen Jarin opeeja 2.1.2011
    Mielipide omakustanteista 17.1.2011
    Oikeudesta, siis mikä on oikeaa? 12.8.2011

    VastaaPoista
  4. Onpa mielenkiintoinen aihe! Jään oikein kiinnostuneena seuramaan, millaiseksi keskustelu kehittyy :)

    Minulla ei ole omakustanteisiin selkeää suhdetta. En usko edes lukeneeni yhtään. Miellän kuitenkin omakustanteet vähän heikkolaatuisiksi läpäreiksi, joiden kansikuva (ja kuvitus, jos sellaista on) on ankeaa, sellaista ala-asteen kuvistunneille ominaista, viimeistelemätöntä ja hailakkaa.

    Mutta tosiaan, itse sisällöistä minulla ei ole mitään aavistusta...

    VastaaPoista
  5. Minä olen julkaissut yhden elämäkerran omakustanteena. Aihe oli enemmän paikallinen, jolle oli tietty kysyntä ja ennakkotilaus olemassa, joten omakustanne oli järkevä ratkaisu, johon olin tyytyväinen ja muutenkin aikataulun vuoksi oikeastaan ainoa vaihtoehto. Olen saanut kirjasta häkellyttävän hyvää palautetta, mutta ennakkoluulot kohtasin kyllä lujaa. Aika moni lokeroi teoksen tiettyyn luokkaan sillä perusteella, että se oli omakustanne. Joten jälkeen päin ajateltuna hyvä kirja kärsi leimasta. Toisaalta tunnistan ennakkoluulot itsessänikin, niinhän sitä tulee ajateltua, varsinkin jos on kyse romaanista. Kuitenkin erityisesti tietokirjallisuudessa (kuten Kaisankin esimerkki kertoo) omakustanteena julkaistaan laadukkaita teoksia ja mielestäni se on ihan hyvä väylä tuottaa kirjallisuutta, jolla ei välttämättä houkutella suurta yleisöä.

    VastaaPoista
  6. Pakko jatkaa vielä, että ennakkoluulot tulivat vastaan lähinnä kun kirjaa yritti markkinoida alan ammattilaisille. Nyt kun olen seurannut alaa vähän toisesta vinkkelistä, olen tajunnut kuinka kovaa kilpailu on kustannettujen kirjojenkin keskuudessa.

    VastaaPoista
  7. Omakustannekysymyksiä onkin tullut sivuttua noiden lainaustalkoiden yhteydessä aika paljon omassa blogissani ja vähän myös täällä siinä Peppinja-merkinnässä...

    Mutta joo, useinhan noissa näkyy kyllä kustannustoimittajan ja mm. ammattitaitoisen graafikon puute, sisällöstä en sano mitään...ja on myönnettävä että aika harvassa ovat olleet lukemani kirjaomakustanteet.

    Toisaalta kiinnostava vertailu on se, että musiikissa ne nauttivat kuitenkin ihan huomattavaa arvostusta: valtaisa on joukko artisteja jotka ovat ainakin jossain vaiheessa julkaisseet omakustanteita, jotkut pysyvät niissä ideologisista syistä ja osa menestyvistä artisteista päättää jossain vaiheessa perustaa oman lafkan jonka kautta julkaisevat musiikkinsa.
    Ja sarjakuvissa ne ovat olennainen osa alaa, huomattava siivu tärkeistä sarjakuvista julkaistaan omakustanteina.

    Kirjallisuudessa asia on tosiaan toisin. Vähintään kai kannattaa perustaa toiminimi jonka nimissä julkaistaan, Kustannusyhtiö Lehmus kuulostaa heti paljon vakuuttavammalta vaikka sen takana olisi vai kirjailija itse...

    Niin, ja historiallisesti, merkittävin omakustannekirjailija taitaa olla Virginia Woolf. Noin niinkuin muistutuksena jos haluaa sanoa jotain yleispätevää kaikista omakustanteista :)

    VastaaPoista
  8. Hyvä kysymys tämä valekirjailijuus. Aivan ensiksi olen samaa mieltä kuin pari edeltävää kommentoijaa: hyviin omakustanteihin olen itse törmännyt tietokirjoissa. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa eläkkeelle jäänyt harrastaja, joka on innostunut vapaa-ajan lisäännyttyä vihdoinkin toteuttamaan jonkin haaveensa, esimerkiksi kotiseutunsa paikallishistoriaan liittyen. Jos löytyy tietoa, taitoa ja intohimoa, niin tulos voi olla hieno. Kovin monen lukijan intressejä teos ei välttämättä palvele, mutta tässä on myös sen ansio: ne jotka kirjaan tarttuvat, ovat kiinnostuneet aiheesta. Muodolla ei ole niin suurta merkitystä, kunhan se on asiallista tekstiä, lähteet kohdillaan jne.

    Ongelmaksi omakustanteissa muodostuukin erityisesti kaunokirjallisuus. Kun lähdetään kirjoittamaan vaikkapa kolmiodraamasta, ei pelkkä aihe vielä riitä. Tyyli, juoni, henkilöiden psykologia, kirjalliseen traditioon liittyminen jne. jne. - nousevat aihetta tärkeämmiksi.

    Onnistumiseksi tarvitaan muutakin kuin perheenjäsenten ja kavereiden "Tosi hieno!"-tyylisiä palautteita (paitsi jos tekee omakustanteen vain ystävilleen, mikä voisikin joskus olla se paras vaihtoehto). Koska kustannustoimittajaa ei ole omakustanteeseen tarjolla, vaaditaan ainakin kovaa ateljeekritiikkiä.

    Palvelukustanteet eivät välttämättä ole sen parempia, sillä palvelukustannusyritykset toimivat usein sellaisella liiketoimintaperiaatteella, jossa esimerkiksi ei tavoitella kirjallisuuspalkintoja tai kulttuurista arvostusta. Riittää, kun kirjan kirjoittaja maksaa tietyn summan rahaa, joka kattaa painokustannuksia. Jonkin verran saadaan "varmoja" euroja kirjastoilta, jotka ainakin toistaiseksi ovat valtakunnallisesti jonkin verran ostaneet melkein mitä tahansa painettua.

    Nekin päivät alkavat vaan olla ohitse. Tunnen aika paljon kirjastolaisia, ja viesti alkaa olla tällainen: yhä enemmän ilmestyy melko heikkotasoisiakin kirjoja, ja koska kirjahankinnat tehdään sokkona, usein etuköteen, alkaa kynnys omakustanteiden ja palvelukustanteidenkin hankkimiseen nousta. Varsinkin, kun kirjastojen määrärahat eivät riitä kaikkeen.

    On myös palvelukustantajia, jotka painattavat kirjoja vain tilausten mukaan: lähetetään listat kirjastoille ja otetaan digipainoksia vain tilausten mukainen määrä. Ihan fiksua sinällään, mutta ongelmallista, jos hintalappu laitetaan painotuotteen laatuun nähden liian korkeaksi - voi olla, että seuraavana vuonna tilauksia ei juuri tule.

    - Kysymys siitä, kuka on kirjailija, onkin aika hankala. Kuka tahansa voi tehdä omakustanteen: silloin jokainen voi olla kirjailija. Mutta toisaalta, jos laittaa pihavajaansa itse maalaamiaan tauluja, voiko kutsua itseään kuvataiteilijaksi? Jos järjestää pihalleen teatteriesityksen ja kutsuu sukulaiset ja naapurit paikalle katsomaan omaa, intohimoista monologia, voiko kutsua itseään näyttelijäksi? Peräti näytelmäkirjailijaksi (jos on kirjoittanut juttunsa itse)?

    VastaaPoista
  9. Ai niin, vielä tuohon edelliseen hdcaniksen kommenttiin Virginia Woolfista. Woolfeilla tosiaankin oli oma kustantamo ja kirjapaino, jossa Woolfinkin teoksia painettiin.

    He aloittivat tyhjästä ja ensin painattivat omia töitään mutta myös muidenkin. Remmiin (ns. Bloomsburyn piiriin) kuului aikakauden merkittäviä kirjailijoita. Piirissä ateljeekritiikillä oli oma osuutensa, taide ja kirjallisuus syntyi vahvassa yhteisössä.

    Eli ihan "perus"omakustantaja Woolf ei ollut, vaikka jonkinlaisena omakustantajan ideaalina häntä voisi krijalliselta tasoltaan kyllä pitääkin. Jos menee historiassa taaksepäin 1700-1800-luvuille, niin vastaavanlaisia painokoneen omistavia ja myös omia kirjojaan painattaneita kirjoittajia löytyisi ehkä muitakin, vaikka ei yhtä tunnettuja.

    VastaaPoista
  10. Oma painokone on kyllä hieno kapistus. Pienkustannealalla vastaan on tullut nyttemmin jo lopettanut Limeksen paino, jonka omistaja oli siis Helsingin yliopiston matematiikan, fysiikan ja tkt:n opiskelijoiden ainejärjestö Limes. Tunnetuin tuolta pohjalta ponnistanut taho lienee LImeksen ElokuvaKErho LIEKE joka kustantajana napakoitti nimensä LIKEksi ja on sittemmin noussut jo keskisuureksi nimikkeeksi.
    Mutta painoa ovat käyttäneet monet muutkin pienlehtipykääjät siinä vaiheessa kun kopiokone ei enää riitä...

    VastaaPoista
  11. Mainitsit hdcanis edellä tuon sarjakuvan esimerkkinä arvostetusta omakustanteesta. Eräs tuttavani on takavuosina ollut intohimoinen independent-sarjakuvien keräilijä. Aiheeseen on liittynyt hienonlaista romantiikkaa: saatetaan kirjekuoressa jokunen dollari johonkin maahan, ja vastineeksi tulee (jos tulee ...) hyvinkin amatöörimaisesti painettu punkhenkinen nivaska sarjakuvaa.

    Mutta mitä olen kuullut, tämä painettu harrastajaperinne on kuolemassa: nykyisin harrastajasarjakuvataiteilijat julkaisevat netissä. Painokustannuksia ei ole, ja koska aiemminkaan töistä ei juuri ole mitään voittoa tullut, voi ihan hyvin julkaista ilmaiseksikin. Levikki on vain potentiaaliltaan huomattavasti laajempi.

    Saa nähdä, missä vaiheessa sähköiset lukulaitteet yleistyvät niin paljon, että omakustannekirjojen suhteen voidaan toimia samoin. Jos miettii vaikkapa blogikirjoittajaa, joka vuodessa julkaisee parisataa sivua ihan kelvollista tekstiä vuodessa ilmaiseksi, niin eipä hänellä enää ole kovin suuri kynnys tehdä sähkökirjaa ja laittaa se ilmaiseksi levitykseen. Käsittääkseni sähkökirjan tekeminen formaatin suhteen alkaa olla jo aika helppoa - ja ainahan voi tehdä html- tai pdf-tiedoston, vaikka lukuelämys onkin silloin hieman kömpelömpi.

    VastaaPoista
  12. Netti tosiaan on muuttanut tilannetta, ja sarjakuvissa on myös välimuotoja joissa tuotantoa saatetaan julkaista sekä painettuna että netissä. Suomessa on tullut jo muutamakin sarjakuvablogien pohjalta tehty albumi ja ulkomaisia sarjoja on joitain isoja jatkuvajuonisia julkaistu netissä pätkä kerrallaan ilmaiseksi ja sitten kokooma-albumit painettuna, ja kyllä ne tuntuvat menevän kaupaksi (myös omassa hyllyssäni on Rich Burlewin Order of the Stickiä ja Carla Speed McNeilin Finderiä).

    Tuo Finder ilmestyi aikoinaan parikymmensivuisina lehtinä joiden tarinoista sitten julkaistiin noin satasivuisia albumeita mutta siinä vaiheessa kun nettisarjakuvat alkoivat yleistyä niin Carla Speed McNeil kommentoi että ne yksittäiset lehdet kattoivat jotenkuten painokulut ja toimivat lähinnä mainoksina, albumit sen sijaan tuottivat rahaa...eli oli kannattavaa antaa netin hoitaa se lehtien osuus ja alkaa julkaista sivu kerrallaan netissä ilmaiseksi.

    Tiedä sitten miten tilanne muuttuu jatkossa lukulaitteiden parantuessa ja yleistyessä, tai voisiko samanlaiset toimintamallit päteä myös proosakirjallisuuteen...ehkä jossain vaiheessa palaamme taas Dickensin ja kumppanien malliin, kirjat ovat jatkosarjoja.

    VastaaPoista
  13. Täytyy sanoa, että nauratti tosiaan pitkän aikaa Penjamin osuva vertaus kuvataiteilijoihin ja näyttelijöihin. Naurattaa vieläkin.

    Minähän olen kokeillut itse myös öljyvärejä, mutta niistä sentään tajusin luopua varhaisessa vaiheessa. Kirjoittamisesta sen sijaan en :-DDD. - En tosin kutsu itseäni kirjailijaksi ;-).

    Tämä on kiinnostava aihe. Itse en ole kiinnostunut tekemään omakustannetta. Ehkä odotan oikeassa kustannussopimuksessa sitä, että joku muukin (kumminkaimojen ja aviomiehen lisäksi) katsoo mahdollisen käsikirjoitukseni olevan markkinoille valmis ja kelpo. Silti haluan arvostaa omakustanteita, enkä ole valmis niitä ampumaan suoralta kädeltä kuoliaaksi pelkän kustannustapansa tähden.

    Vaikka kustantamoissa hyvää työtä tehdäänkin, voidaan kysyä, pääseekö niissä kaikki hyvä-ääniset esiin. Eikö Kirsin mainitsema esikoisteosten samankaltaisuus ole myös kustantamoista riippuvainen ilmiö? Mitä luulette? En peräänkuuluta lisää omakustanteita vaan rohkeutta kustantamoihin, jos sitä tarvitaan.

    VastaaPoista
  14. Ai niin, onhan omakustanteille oma kilpailunsakin. Kilpailun voittajia olisi oivallista kokeilla - onko niissä tasokkuutta vai ns. omakustanteen kitkerää makua.

    Möllärimestari-kisasta lisää Päätalo-instituutin sivuilla: http://www.taivalkoski.fi/Resource.phx/sivut/sivut-taivalkoski/paatalokeskus/instituutti/mollari.htx

    VastaaPoista
  15. Paulalle (ja muillekin harrastajakirjoittajille):

    Jep, vertaukseni oli tarkoituksella kärjistävä: en tarkoita, etteikö harrastajakirjoittajien tai harrastajataiteilijoiden teokset voisi olla hyviä, jopa perinteisen kustantamon/gallerian kirjojen/taideteosten veroisia. Jopa parempiakin: kustannuskynnys kun on sangen alhaalla kustantamoissa esim. julkkiksille.

    Tärkeää mielestäni on kuitenkin huomioida omakustanteita lukiessaan niiden lähtökohdat. Jos jotain hiomatonta tai harrastelijamaista tekstissä on, sen voi jossain määrin antaa anteeksi. Kustannusruljanssin käyneille kirjoille voi olla ankarampi.

    VastaaPoista
  16. Aloin pohtia että onko kirjallisuudessa juurikaan sitä ilmiötä mitä musiikissa, että menestyvät artistit perustavat omia yhtiöitä (juuri huomasin että Kate Bushin uusin levy on Bushin oman yhtiön julkaisu) kun muistin että Kaari Utrion uusin fiktio ilmestyi Amanita-kustantamon kautta...eli periaatteessa Oppinut neiti voidaan myös laskea omakustanteeksi :)

    Onhan noissa aika paljon eroa että onko omakustanne esikoinen vai kypsän kirjailijan tuotos vai tiukan ateljeekriitikkoseuran läpikäymä kuten Woolfilla, mutta hyvä tosiaan muistaa että sitä vaihtelua on ja kyse ei ole välttämättä siitä että "ei kelpaa oikeille kustantajille".

    VastaaPoista
  17. Kiitos loistavista ja perusteellisista pohdinnoista. Lisää kommnentteja mahtuu vielä ketjuun. Hdcanis mainitsee tuossa yllä Amanitan, joka on Utrion ja Linnilän perheyritys. Se on toiminut jo pitkään ihan ammattimaisesti kustannusalalla, vaikkei ihan Oppineen neidin kaltaista kirjallisuutta olekaan kustantanut. Itselle tuli mieleen rikoskirjailojoitten osuuskunta Crime Time. Siinäkin jo nimeä saaneet kirjailijat ovat perustaneet oman kustantamon, joten ei ihan tuota muusikkojen ideaa toteuta sekään.

    VastaaPoista
  18. Uskoisin, että virallisen kustantamon kautta tulee enemmän seulottua tavaraa. Useampi silmä lukevi ja aivo ajattelevi.

    Omakustanteiden arvon näen ehkä vain urheiluseuran historiikissä, jonkun organisaation kroniikassa tai runo tai aforismikirjoissa.

    Kerran ällistyi eräästä opuksesta, joka oli historiikin tapainen, että olipa tuttua tekstiä, ja siinä oli erästä minun juttuani lainattu suhteellisen suoraan, jonka toki olin taholle vapaaehtoisesti kirjoittanut joitain vuosia aiemmin, eikä kovinkaan sujyvaa tekstiä. Opus oli jaossa vain jäsenille :)

    VastaaPoista
  19. Nyt vihdoin on energiaa palata tähän aiheeseen, ja kiva huomata, että olet herättänyt keskustelua, Kirsi!

    Minulla on aika lailla sama suhtautuminen omakustanteisiin kuin monilla muilla: en itse lähtisi kustannuttamaan romaanejani omakustanteina juuri ihmisten ennakkoluulojen takia. Itse asiassa mietin myös sitä, kustannutanko ntamon kautta kirjani, kun sekin kohtaa paljon ennakkoluuloja erityisesti median edustajien taholta.

    Itselläkin on hieman ennakkoluuloja, mutta olen silti kuullut loistokkaista omakustanteista, jotka eivät luultavasti "marginaalisuutensa" vuoksi mene kustantamoilta läpi. Kustantamoissa on tosiaan hyvin kova seula, jonka läpi eivät pääse edes kaikki mainiot kirjoittajat, joten omakustanne voi olla myös hyvä vaihtoehto. Valitettavasti sen maine vain on sellainen, että omakustannekirjailijaa ei varmaan koskaan arvosteta yhtä pitkälle kuin niitä, joiden teokset ovat jonkun seulan hyväksymiä.

    VastaaPoista
  20. Myös oikeiden kustantamojen kautta silmilleni on hyppinyt ties minkälaista roskaa, jota en ole jaksanut muutamaa sivua pidemmälle kahlata. Ja tämä roska on kuitenkin päässyt läpi siitä 2% seulasta minkä kustantajat kaikista käsikirjoituksista julkaisevat.

    Itse kirjoitan runoja. Älyttömän vaikea kirjallisuuden muoto saada kustannussopimusta, runot eivät myy tarpeeksi. Vaikka olisivat kuinka hyviä tahansa.

    Siksi suurilta kustantamoilta tuleekin ulos valtavirralle sopivaa massaa, kirjoja joissa on viihdettä ja mikä tärkeintä, niitä ostetaan paljon, joka taas takaa kustantajalle muhkean tilipussin.

    Joten jos haluan julkaista kirjan, jää varmasti ainoaksi vaihtoehdoksi omakustanne.

    Helpompi olisi kirjailijan tieni, jos kirjoittaisin viihteellisiä romaaneja. Mahdollisuuteni sopimukseen olisivat 99% paremmat kuin runoja rustaamalla.

    Mutta koska olen vähän pönttö, en usko että loppujen lopuksi se, mistä kirja tulee, vaikuttaa kovin paljoa lopputulokseen, ratkaiseva asia kun on se markkinointi. Jos kirja on hyvä ja se markkinoidaan oikein, valtavirta rakastuu siihen, niin sen jälkeen on ihan sama, vaikka kirja olisi vain käsinkirjoitettu ruutuvihko.

    VastaaPoista
  21. No niin, tungen lusikkani soppaan, kun kerran olin tullut mainituksi, kiitos siitä.

    Elikkäs olen itse julkaissut nyt kolme omakustannetta (yhden harrastuskirjan ja kaksi lastenkirjaa) sekä ollut mukana kahdessa omakustanteena toteutetussa antologiassa. Näistä toinen lastenkirjoista ja toinen antologioista on palkittu Päätaloinstituutilla Möllärimestari-kilpailussa toinen sarjansa voittajana, toinen kakkosena.

    Olen myös törmännyt paljon ennakkoluuloihin kirjojani kohtaan. Juuri tämä asenne "ei ole kelvannut kenellekään" on hyvin tuttu. Vaan monet yllättyvät, kun kerron, että lastenkirjaani, Mörkö vei ilon, en koskaan edes tarjonnut yhdellekään kustantamolle. Olin varma siitä mitä olin tekemässä ja halusin julkaista kirjan mahdollisimman lyhyellä aikataululla. En halunnut jäädä odottamaan mahdollisesti 1,5 vuotta kustantamon eitä.

    Tästä samaisesta syystä julkaisin juuri uuden lastenkirjan omakustanteena. Vaan jonossa on tosiaan jo odottamassa myös se kustantajan leimalla ilmestyvä kirja, jonka kanssa kustantaja on kyllä kaikin puolin yllättänyt aikataulutuksella. Lähetin kirjan kustantamoon elokuun alussa, loppukuusta tuli joo-päätös ja nyt kirjan pitäisi ilmestyä helmikuussa.

    Nykyisin omakustanteen tekeminen on helppoa. Tämä luultavasti tekee sen, että joukossa on entistä enemmän "mitä sattuu", kun kenen tahansa on mahdollista puskea omaa hengentuotostaan kirjakauppojen nettimyyntiin.

    Itse olen paljon peräänkuuluttanut sitä omakustanteen arvostamista - ennen kaikkea oman omakustanteen arvostamista. Jos ei viitsi tehdä kunnolla, ei kannata tehdä ollenkaan.

    Päätaloinstituutin Möllärimestari-palkintojen jako on aina hieno tilaisuus. Jos jossain tässä maassa omakustannetta arvostetaan niin siellä. Kerran kesässä paikalle kerääntyvät omakustanteen tekijöiden parhaimmisto (luonnollisesti niistä, jotka ovat omakustanteensa ko. kilpailuun ymmärtäneet lähettää). Siinä seurassa on hyvä olla.

    Itse olen kokenut, että laadukkaat omakustanteet ovat olleet minun käyntikorttini kustantamoihin.

    VastaaPoista
  22. Eihän laadukkaat omakustanteet taatusti huonoja olekaan. Pulmana on vain se, että miten löytää se laadukas?
    Lukijalla on luotto siihen, että kustantamon kautta kirja on läpäissyt jonkinlaisen seulan. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki kustantamoista julkaistu on laadukasta (ja mikä nyt kenenkin mielestä on laadukasta...), mutta todennäköisyydet sen laadukkaan opuksen löytämiseen on paremmat.

    VastaaPoista
  23. Julkaisin opiskeluaikanani 15 lasten- ja nuortenkirjaa ihan "oikean" kustantajan kautta. Siksi olikin aikamoinen shokki, kun 10 vuoden tauon jälkeen yritin palata kirjailijaksi, eikä aikuisten maailmaan ja varsin ajankohtaiseen aiheeseen sijoittuva romskuni kelvannut kellekään.

    Omakustanteeseen ei ollut varaa, joten tällä hetkellä "myyn" kirjaa vähän persoonallisella tavalla. Tällä hetkellä on palkkatyö, joten maine on nyt rahaa tärkeämpi. ;)

    Omakustanteita vastaan kieltämättä on vähän ennakkoluuloja - mutta toisaalta kustantajien kautta ilmestyy sellaistakin roskaa, ettei voi kuin ihmetellä. Sehän on totuus, että jos kirjoittaa tavalla joka miellyttää juuri sitä yhtä kustannustoimittajaa, pääsee läpi - mitäpä siitä, vaikka 100 muuta lukijaa inhoaisi tekstiä.

    VastaaPoista
  24. Ei ihmisestä tee kirjailijaa se, että hän kirjoittaa, kirjoitti hän sitten sen yhden esikoiskirjan tai sata muuta lisäksi.

    Jos ihminen on kirjailija, hän kirjoittaa. Hänen on pakko.

    Ihminen voi kuitenkin kehittyä kirjailijana joka jo on, ja tulla näin aina vain entistä enemmän kirjailijaksi. Jossakin vaiheessa hänestä voi näin tulla myös muiden hyväksymä kirjailija. Mutta edelleenkin pätee sama: kirjoitti hän tai ei, hän on kirjailija, koska on sitä sisäisesti.
    Halu kirjoittaa on samanlaista kuin rakastuminen. Vain sinä itse voit tuntea sen ja käyttäytyä sen mukaisesti. Ja juuri se muu olisikin valhetta.

    Jos haluaa tiivistää sanojen merkityksen aina vain yhteen asiaan, kuten sanan "kirjailija" tarkoittamaan julkaissutta ja yleistä hyväksyntää nauttivaa ammattikirjailijaa, niin on tiukkapipoinen kielenköydyttäjä. Sori vaan. Minulla tulee sääli sellaisia. Omakustanteet ja tämäkin keskustelu osoittavat, että esimerkiksi Kirjailijaliittoon kuuluminen ei enää kerro mitään mistään. Se on karua, hienoa ja äärimäisen vapauttavaa. (Tai ainakin sen pitäisi olla sellaista.)

    Samalla periaatteella voisi näin radikaalisti ehdottaa, että kunnissa voisi toimia avoimia "vale"lääkäreitä, eli ihmisiä, joilla ei olisi nimellistä pätevyyttä lääkärin virkaan ja jokainen tällaiselle henkilölle hoitoon menevä saisi esimerkiksi alennuksen tai yksinkertaisesti vain saattaisi päästä hoitoon paljon muita nopeammin. (verratkaan tilannetta kaupan kassaan, jossa henkilön edessä lukee: Harjoittelija) Se olisi harvinaisen rehellistä toimintaa monessa suhteessa.

    Minusta jokaisen, joka tuntee sisällään halun kirjoittaa, pitäisi pitää itseään kirjoittajana, ja hyödyntää lahjaansa siinä mittakaavassa kuin on suotu. Kuitenkin on totta, että tekstiemme (tai muiden lahjojemme) tasoon meillä kaikilla on vain rajalliset vaikutusmahdollisuutemme. Mutta se ei saisi estää meitä haluamasta. Ehkä emme voi tuottaa kuin yleisesti huonoina pidettäviä teoksia, mutta siinä vaiheessa kun olemme saaneet tekstimme valmiiksi, meidän pitäi olla jo tyytyväisiä. Ja kun olemme tyytyväisiä, siirtyy vastuu (joskus eri välivaiheiden kautta) lukijalle, oli sitten kysymys harrastustoiminnasta tai ammattilaisesta.

    Väitän, että vain harvasta kirjasta voi tietää rakastaako sitä, ennen kuin on lukenut sen. Se riski pitää vain ottaa. Pitää lukaista pari riviä sieltä ja pari täältä. Kokeilla. Odottaa kustannustoimittajien tekevän työnsä ja antaa palautetta vaikkapa seulan läpäisseistä kirjoista, jotka ovat silti mitä täynnä yleisimpiäkin kirjoitusvirheitä ja muita rikkeitä suomenkieltä kohtaan.

    Mitä muutakaan voisimme?

    Lukekaa ja kirjoittakaa ilolla!

    VastaaPoista
  25. Pyydän nöyrimmästi anteeksi sattuneita kirjoitusvirheitä. ;)

    VastaaPoista
  26. Kiitos, Mikko L., pitkästä ja perusteellisesta kommentista! Kirjoitusvirheet ovat täällä sallittuja, toki. Erityisesti mieltä lämmittää, että keskustelumme vielä kiinnostaa aktiivisia lukijoita ja kirjoittajia.

    Radikaali ehdotus tuo virallistettava valelääkäriys. Monilla aloillahan systeemi toimii, esimerkiksi opetusalalla, jossa sijaiseksi pääsee väliin tyystin ilman mitään koulutusta. Kyllä yliopiston loppututkinnosta varmasti on silläkin alalla apua, mutta hyvä opettaja voi olla myös kouluttamaton ja päin vastoin. Silti opettajaksi, ihan viralliseksi, voi päästä vain tutkinnon suorittanut. Kirjailijuus ja taiteen alat ylipäätään ovat hieman toisenlaista sarkaa kuitenkin, vai mitä?

    VastaaPoista
  27. Kiinnostava aihe. Hämmästyttävää tuo ennakkoluuloisuus. Muualla on toisin.
    http://blogisisko.blogspot.fi/2012/12/vallankumous-kirjojen-maailmasssa.html

    VastaaPoista