keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Jatkuu! - Miksi luen dekkarisarjoja ja neljä koukuttavaa kotimaista sarjaa.




Helsingin Sanomien Suvi Ahola ruoti toukokuussa Lauantaiesseessään sarjamuotoisten romaanien suosiota ja löysi ainakin kolme syytä, miksi sarjoja suositaan. Ensimmäinen on kaupallinen: ”Ideasta asti sarjoiksi tietoisesti rakennetut dekkarit ja trillerit myyvät ympäri maailmaa hillittömästi, ja onnistuneeksi havaittu konsepti sopisi varmasti muunkin kirjallisuuden kustantajille.” Toinen Aholan löytämä selitys on psykologinen: ”… kirjailijan luoma maailma on niin kiinnostava, että lukija haluaa palata siihen yhä uudelleen. Samat henkilöt, tuttu miljöö ja ennalta-arvattava juoni luovat turvallisuutta.” ”Joskus se [tarina] on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen yhden kirjan kansien väliin”, on Aholan kolmas selitys ilmiölle.

Kaikki nämä ovat varmasti ihan tosia ja hyviä selityksiä. Ahola mainitsee erikseen nimenomaan dekkarigenren: ”Siinä­hän sarjallisuus on suorastaan sääntö.” Niinhän se taitaa olla. Äkkiseltään tyystin sarjattomia dekkareita kirjoittavista dekkaristeista tulee mieleen vain Antti Tuomainen, jonka teokset ovat kovasti mieleeni ja osittain juuri siksi, että ne eivät muodosta mitään sarjaa. Minullakin on toki monia mieluisia sarjoja, joita olen parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) seurannut jopa yli kahdenkymmenen osan verran.

Monesti kuitenkin tuntuu pitkää sarjaa kirjoittavan kirjailijan veto loppuvan, idea kuluvan loppuun tai minä muuten vain kyllästyn matkan varrella. Joihinkin entisiin suosikkeihin olen saattanut työlääntyä niin, että olen tehnyt aktiivisen lopettamispäätöksen, toiset taas ovat vain kuin huomaamatta jääneet unholaan. Kun sarjan osia on rästissä jo useampia, tuntuu helpoimmalta vain antaa olla ja lukea jotain muuta. Kirjoja ja dekkareita kun maailmassa riittää.

Suhtautumiseni (pitkiin) dekkarisarjoihin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta janoan jatkoa moniin sarjoihin, joita olen seurannut vuodesta toiseen. Toisaalta taas toivon usein salaa ja välillä ihan julkisestikin, että seuraamani sarja päättyisi kunniallisesti ja kirjailija, jonka tyylistä pidän, kirjoittaisi vaihteeksi jotain muuta.

Tuttujen henkilöiden pariin on tosiaan monesti mukavaa ja turvallista palata. Joistakin dekkareiden henkilöistä on vuosikymmenten mittaan tullut jo kuin ystäviä, joiden kuulumisia on mukava päivittää hyvän tarinan lomassa. Olen vuodattanut kyyneleitäkin, kun pitkään seuraamani romaanihenkilö on kuollut.



Tällaisesta rakkaasta tutusta sarjasta on ehdottomasti kysymys Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisesta ja hänen tiimistään kertovissa kirjoissa. Uutta Koskis-dekkaria odotetaan meillä edelleen melko malttamattomana, ja viime vuosina odotus on palkittu jo melko varhain keväällä. Tänä vuonna ilmestyi 24. Koskinen eli Rottasankari. Ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ilmestyi vuonna 1996, ja siitä lähtien sarja on täydentynyt kirjalla vuodessa.

On selvää, ettei mikään kirjasarja voi säilyä täysin tasalaatuisena näin pitkään, ja Jokisen kirjoittamassakin sarjassa on muutamia osia, jotka eivät nyt ole olleet varsinaisesti pettymyksiä mutta selvästi heikompia kuitenkin. Vaativat lukijat (= minä) odottavat, että kirjailija uudistuu, mutta mitään kovin rankkoja revittelyjä ei kuitenkaan helposti sulateta. Kirjoissa Tampere on enemmän kuin pelkkä miljöö, joten Koskinen kumppaneineen saisi mieluusti pysyä Tampereella. Tosin lämpenin Australiaan sijoitettua osaakin kohtaan luettuani (oik. kuunneltuani) sen uudelleen. Koskis-dekkarit edustavat myös realistista poliisidekkaria, joten mielellään pysytellään erossa kovin absurdeista aineksista, kiitos!

Rottasankari sijoittuu mittavan Koskis-sarjan parempaan puolikkaaseen, vaikka siinä onkin jonkinlaisia käynnistysvaikeuksia. Jokinen on osoittanut taitavansa myös räjähtävän aloituksen dekkarissaan Vihan sukua, joka on edelleen suosikkini. Siihen verrattuna Rottasankari alkaa rikollisen laiskasti. Koskinen lähettää kaksi alaistaan puhuttamaan taksikuskia, joka on hylännyt ajokkinsa asiakkaineen keskelle Tammerkosken siltatyömaata ja viskannut avaimet koskeen. Kaikkien yllätykseksi mies ampuu kohti poliiseja. Vaikka henkilövahinkoja ei tule, seuraa välikohtauksesta koko joukko harmeja komisariolle.

Samaan rytäkkään poliisi hälytetään messukeskuksessa pidettäville Rakentaja-messuille, koska messukeskusta on uhattu pommilla. Uhkaus osoittautuu sekin aikanaan aiheettomaksi, mutta melkoista sähinää se saa aikaan. Tälle keikalle lähtee Koskinen itsekin.

Kolmas juonilinja liittyy yksin asuvaan nuoreen naiseen, joka riitautuu miesystävänsä kanssa. Erimielisyydet suhteen laadusta johtavat lopulta siihen, että mies päättää hukuttaa naisen tämän omaan kylpyammeeseen. Teko sujuukin miehen suunnitelmien mukaan, mutta miehen poistuttua asunnosta paikalle syöksyy kaiken viereisestä kerrostalosta nähnyt nuori mies. Hän nostaa naisen ammeesta, soittaa hätäkeskukseen ja elvyttää uhria niin, että tämä pelastuu. Ennen ambulanssin tuloa mies kuitenkin häipyy paikalta.

Lukija tietää koko joukon enemmän kuin poliisi, koska tapahtumia avataan niin pommiuhkaajan kuin salaperäisen hengenpelastajankin näkökulmista. Lukija joutuu jännittämään, pääsevätkö poliisit oikeisiin johtopäätöksiin ajoissa vai eivät ja mitä tapahtuu, mikäli eivät. Monet edistysaskeleet tutkinnassa syntyvät puhtaan sattuman kautta, tiedonmuruja yhdistelemällä ja vain oikeaan aikaan oikeaan paikkaan osumalla. Mutta epäonneakin Tampereen poliiseilla on matkassaan.

Koskis-dekkareihin kuuluu olennaisena osana sekä poliisilaitoksen että poliisien yksityiselämän koukeroiden seuraaminen. Sakari Koskinen ei vieläkään tunne oloaan kovin mukavaksi, kun hän joutuu tekemään esimiestyötä eli esimerkiksi puuttumaan alaistensa työkäyttäytymiseen. Tällä kertaa nousee esille myös, että on kimuranttia olla oman kumppaninsa suora esimies. Koskisen ja Ullan perhe-elämäkään ei ole aivan ruusunhohtoista, ja nouseepa Koskisen mieleen paitsi ajatus edessä häämöttävistä eläkepäivistä myös oman rauhan kaipuu. Oliko sittenkin hätiköityä luopua omasta asunnosta?

Epäilemättä tulossa on ainakin vielä 25. Koskinen, todennäköisesti enemmänkin. Toistakymmentä vuotta sitten Jokinen vakuutti Helsingin kirjamessuilla, että Koskinen ratkoo hänen kanssaan rikoksia vielä vanhainkodissakin. Nähtäväksi jää, mutta toivossa on hyvä elää!


Miltei Seppo Jokisen ja komisario Koskisen niskaan hengittää Jarkko Sipilä omalla Takamäki-sarjallaan, josta tänä keväänä ilmestyi 19. osa Uhripeli. Tätä Helsingin poliisin murharyhmästä kertovaa sarjaa en ole seurannut aivan yhtä tarkasti ja uskollisesti kuin Jokisen Koskisia, mutta suurimman osan Takamäki-dekkareistakin lienen lukenut. Sipilän tyyli on vielä ainakin muutamaa astetta realistisempi kuin Jokisen, eivätkä hänen henkilönsä ole muodostuneet samalla tavalla läheisiksi kuin Koskinen alaisineen.

Pitkän sarjan hyvät ja huonot puolet ovat näkyneet komisario Takamäen ryhmästä kertovissa kirjoissakin. Pian pari vuosikymmentä jatkuneessa realistisessa poliisidekkarisarjassa näkyy yllättävän hyvin, miten maailma ja poliisityö siinä sivussa ovat muuttuneet niin hyvässä kuin pahassakin. Uhripelissä muutos on hyvin konkreettista, sillä Takamäen ryhmästä on lähtenyt yksi keskeinen kantava voima, ataripoliisi Suhonen. Mies on saanut lopullisesti tarpeekseen johdon osoittamasta epäluottamuksesta ja poliisiin pesiytyneestä kyttäysmentaliteetista ja on anonut siirtoa järjestyspoliisiksi. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä Suhonen on kyllä mukana tarinassa edelleen.

Uhripeli eroaa myös juoneltaan monista aiemmin lukemistani Sipilän sarjan kirjoista, sillä siinä ei tällä kertaa ole kyse järjestäytyneestä rikollisuudesta. Nyt seurataan Mika Kososta, joka on pari vuotta sitten viiltänyt entisen vaimonsa kurkun auki parin yhteisen viisivuotiaan Elli-tytön nähden. Hirmuteon syynä ovat Kososen pahat mielenterveysongelmat, joiden takia hän uskoo vaimonsa olevan noita, paholainen, joka manipuloi kaikkia miestään vastaan. Paha on yksinkertaisesti tapettava. Sipilä kuvaa hyytävästi kammottavaa vainoamisasetelmaa, jossa uhrin hyväksi on vaikea tehdä mitään konkreettista.

Pari vuotta myöhemmin Kosonen karkaa Niuvanniemen pakkohoitolaitoksesta Kuopiosta ja suuntaa välittömästi Helsinkiin. Koska vaimo ei kaikesta huolimatta kuollutkaan, on Kososen jatkettava tehtäväänsä ja hoidettava se loppuun. Tässäkin dekkarissa lukija on yleensä poliiseja jonkin verran edellä, koska näkökulmia vaihdellaan Kososen vaimon ja poliisien välillä. Taas joudutaan jännittämään, ehtivätkö poliisit ajoissa vai tekeekö Kosonen, mitä uhkaa. Melkoisen täpärille joudutaan! Tällä kertaa Sipilä rasittaa lukijoita vähemmän poliisin rutiinitoimien kuvauksella kuin muutamissa aiemmissa lukemissani. Poliisin toimintaan vaikuttavaa politiikkaa sen sijaan roimitaan kunnolla.

Oma päätelmäni on, että sen paremmin Jokinen kuin Sipiläkään ei ensimmäisiä sarjojensa dekkareita kirjoittaessaan aavistanut, että tulossa olisi kaksi- tai jopa kolmikymmenosainen sarja. Kummallakin kirjojen rikostarinat ovat itsenäisiä, vaikka taustalla henkilöiden elämät etenevät omaa, melko verkkaista tahtiaan. Kirjoja ei mielestäni ole pakko lukea ilmestymisjärjestyksessä, vaan sarjaan tutustumisen voi hyvin aloittaa mistä kohtaa tahansa.




Toisenlaisista lähtökohdista ovat omia sarjojaan suunnitelleet JP Koskinen ja Marko Kilpi. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa on tiedetty alusta asti olevan kaksitoista osaa, joista jokainen sijoittuu omaan kuukauteensa. Alkuun lähdettiin Tammikuun pimeästä sylistä ja tänä vuonna ilmestyi Toukokuun tuonen kukat. Minäkertoja Juho Tulikoski toimii yksityisetsivänä enonsa Kalevi Arosuon etsivätoimistossa. Arosuo on entinen rikostutkija, mutta on joutunut lähtemään ennen aikojaan eläkkeelle. Miksi, sitä ei Juho tiedä. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan.

Arosoiden suku on riitaisaa, ja Juhollakin on erimielisyyksiä taiteilijaisän perinnön jaosta sisarensa Johannan kanssa. Riitely vain on hankalaa, koska Johanna on jostain syystä asettunut Ukrainaan. Sukulaiset kuitenkin hääräilevät siihen malliin, että jokaisella taitaa olla jotain salattavaa menneisyydessä tai nykyisyydessä, jollei molemmissa. Tämä on tarinan pitkä linja, joka etenee ainakin toistaiseksi hyvin verkkaisesti. Toiseksi pisin juonilinja ovat vanhat tosielämän rikokset, joita Arosuo huvikseen ratkaisee, kun toimistossa ei ole akuutteja kiireitä. Edellisessä ja tässä uusimmassa teoksessa on työn alla ollut Anneli Auerin miehen murha (tosin kuvittelin sen jo ratkenneen edellisessä osassa, mutta ilmeisesti erehdyin).

Varsinainen pääjuoni on jokaisessa kirjassa itsenäinen, joten tätäkin sarjaa voi mainiosti lukea myös epäjärjestyksessä. Itseltänikin on edelleen aloitusosa lukematta, mutta se ei ole pahemmin haitannut. Voin sen vielä jossain vaiheessa lukea.

Toukokuun tuonen kukissa pääjuoni liittyy kahdeksan vuoden takaiseen onnettomuuteen, jossa Elena ja Lauri Hukkasen ainoa poika Marco jäi rauhallisella omakotialueella rattijuopon yliajamaksi. Aikuinen Marco oli itsekin tukevassa humalassa onnettomuushetkellä ja yliajajan todistuksen mukaan Marco horjahti suoraan hänen autonsa eteen. Joka tapauksessa rattijuoppo ajoi Marcon yli ja tämä kuoli päähän saamansa vamman takia. Syyllinen jäi kiinni tekopaikalta ja on kärsinyt rangaistuksensa, mutta Marcon vanhemmat eivät ole tyytyneet miehen lievänä pitämäänsä rangaistukseen.

Nyt Marcon entinen huone kotitalossa on lopulta siivottu ja sieltä on löytynyt tiliotteita, joissa näyttäisi olevan jotakin kiinnostavaa. Poliisi ei kuitenkaan niitä suostu enää tutkimaan, koska tapaus on heidän näkemyksensä mukaan selvitetty kaikin puolin. Arosuota tapaus tuntuu kiinnostavan ja toimisto ottaa sen tutkittavakseen. Miehet alkavat kaivella tapausta ja pyytävät alkuun Arosuon poliisituttavilta siihen liittyvät asiakirjat. He käyvät puhuttamassa tapahtumapaikan tuntumassa asuvia todistajia, tekijää itseään sekä tiliotteesta löytyvien nimien avulla myös Marcon ystäviä. 

Lukijalle ei ole yllätys, että sitkeä työ alkaa tuottaa tuloksia. Käy myös ilmi, että tapauksen kaivelu on jokseenkin vaarallista. Jälleen Juho on toimiston väestä se, joka joutuu ihan fyysiseen vaaraan tapauksen selvittelyssä.

Tuttuun tapaan myös Juhon naisystävällä Helillä on meneillään oma tutkimuksensa, johon Juho joutuu osallistumaan. Niinpä on alkuun vaikea tietää, kumpaan tapaukseen Juhoon kohdistuvat yllättävät uhkaavat tapahtumat liittyvät. Myös Hämeenlinnan poliisi kiinnostuu Arosuon toimistosta aiempaa aktiivisemmin.

Koskisen dekkarit ovat melko lupsakoita, vaikka kiperiä tilanteitakin aina on. Mukana on leppoisaa huumoria, joka kohdistuu milloin mihinkin yhteiskunnalliseen tai paikalliseen kaupunkipoliittiseen ilmiöön.



Lupsakka ja leppoisa ovat adjektiivit, jotka tulevat viimeisten joukossa mieleen Marko Kilven Undertaker-sarjasta! Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa eli Kuolemantuomio - Undertaker 1, Kuolemanenkeli – Undertaker 2 ja viimeisin tänä keväänä ilmestynyt Kuolemanlaakso – Undertaker 3. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Kilvellä ei ole aivan yhtä tarkkaa suunnitelmaa sarjan lopullisesta pituudesta, mutta puhetta on ollut, että ainakin kuusi osaa siihen tulee, kenties enemmänkin. Joka tapauksessa kirjasarjan perusidea syntyi kertarysäyksellä.

Undertaker-sarja eroaa yllä esitetyistä monella tavalla. Yksi keskeisimpiä eroja mielestäni on, että tätä sarjaa kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja aloittaa alusta. En oikein osaa kuvitella, mitä kirjasta saisi ylipäätään irti, jos aloittaisikin vaikka tästä kolmannesta. Mutta toki niinkin saa tehdä, ei sillä. Mutta ei kannata.

Sarjassa on nimittäin tarina, joka jatkuu useine rönsyineen kirjasta toiseen. Joitakin juonihaaroja saadaan ainakin väliaikaisesti solmittua nippuun, mutta ne saattavat lähteä ennalta arvaamatta rönsyilemään uudelleenkin.

Hautausurakoitsija Jarmo Kivi on edelleen erikoisimpia dekkaripäähenkilöitä, johon olen lukijaurani aikana törmännyt. Hautaustoimiston pyörittäminen on mitä parhain peitetoiminta rankalle rikolliselle toiminnalle. Kivi ei totisesti vähästä hätkähdä eikä häikäile. Kilpi on myös onnistunut lisäämään tarinan kierroksia kirja kirjalta, mikä tuntuu melkoiselta tempulta, kun missään vaiheessa ei ole mitään leppoisaa ollut lähimaillakaan.

Kuolemanlaaksossa avataan aiempaa enemmän Kiven menneisyyttä ja kerrotaan hänen aikaisemman perheensä kohtalosta. Itse asiassa kirjan nimi viittaa ainakin tähän juonihaaraan. Sen sijaan Kiven kytköksiä Saksaan ja Saksan poliisissa työskentelevään pomoonsa (?) ei avata yhtään lisää, vaan oikeastaan ne vain vilahtavat jossain vaiheessa.

Kiven vaikeudet jatkuvat ja pahenevat. Arkkivihollinen Rundi on onnistunut pääsemään hänen jäljilleen ja pelottavan liki. Häikäilemätön rikollinen uhkaa paitsi Kiveä myös tämän perhettä. Kiven käsiin päätynyt miljoonan arvoinen huumelasti pitäisi kiireesti muuttaa rahaksi, tai Rundin Kiven perään usuttamat tappajat tekevät miehestä perheineen selvää. Kiven onni tuntuu kääntyvän, ja tilanne karkaa käsistä kriittisellä hetkellä krematoriossa.

Mutta Kivi on kova kuin kivi eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu. Miehellä on hihassaan odottamattomia salaisia aseita. Otteet muuttuvat yhä kovemmiksi, eikä uuden kilpimiehen Tuomaksen hermo tahdo kestää. Ihmisten, olkoonkin rikollisten, tappaminen on hänelle liikaa. Lisäksi Tuomakselle alkaa valjeta, mikä oli Kiven osuus hänen veljensä itsemurhassa. Tuomas haluaa lopettaa, mutta miten se onnistuisi? Kiven pettäminen olisi valtava riski.

Kuolemanlaakso päättyy vielä karmivampaan koukkuun kuin edelliset osat. On se mahdollista, uskokaa pois. Ylipäätään tätä dekkaria lukee silmät pyöreinä ja hiukset pystyssä!

Seppo Jokinen: Rottasankari
CrimeTime 2019. 368 s.

Jarkko Sipilä: Uhripeli
CrimeTime 2019. 300 s.

JP Koskinen: Toukokuun tuonen kukata
CrimeTime 2019. 280 s.

Marko Kilpi: Kuolemanlaakso – Undertaker 3
CrimeTime 2019. 350 s.

Kaikki arvostelukappaleita.




6 kommenttia:

  1. Kiva postaus, kiitos tästä. Minäkin luin Kilven Undertakerin äskettäin, ihan koukussa olen. JP Koskista en ole lukenut, eli kiitos vinkistä. Kauniita kesäpäiviä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Anneli, ja kivaa kesää Sinullekin! Kesälläkin on kivaa lukea dekkareita, myös talvisia sellaisia (JP Koskisen sarjan alkuosissa ollaan kovin talvisissa tunnelmissa).

      Poista
  2. Hieno esittely, kiitos Kirsi. Juu, ei ole lupsakka eikä leppoisa tuo Kilven sarja :-) Ja Tuomaisen kirjat kiehtovat minuakin. Koskinen on myös tuttu, Jokista olen tainnut yhden joskus lukea. Lukematonta piisaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenelläpä ei? Muutama vuosi taaksepäin luin suuren osan kotimaisista uutuuksista kahtena vuotena peräkkäin, ja putosin kokonaan käännöskelkasta. Ei vain yksi ihminen kaikkea ehdi, mutta onneksi ei niin tarvitsekaan.

      Poista
  3. Minäkin olen joskus miettinyt, miksi luen dekkarisarjoja. Tuo tuttuus on varmaan yksi syy, mutta täytyy kirjoissa olla muutakin. Jokisen Koskisissa pidän mainitsemistasi asioista eli miljööstä ja kohtuullisen tavallisista rikoksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mukavaa ainakin välillä tarttua kirjaan, jonka annista voi olla edes kohtuullisen varma etukäteen. Sitten taas jaksaa jotain uuttakin.

      Poista