keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja




Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan ilmestyy tänä keväänä jo seitsemäs osa Sotaleski. Syksyllä 2016 olin kuuntelemassa Enni Mustosta, jonka silloin uutta Ruokarouva-romaania käsiteltiin Turun kirjamessujen lukupiirissä. Muistelen, että silloin Mustonen huojensi yleisön mieltä lupaamalla, että eiköhän sarjaan vielä viideskin osa ole tulossa. Ilmeisesti Ruokarouvan tytär oli silloin kirjailijan työstettävänä ja kenties Taiteilijan vaimon ideakin jo syntynyt.

Mikä ettei sarja jatkuisi, sillä erittäin karkeankin näppituntuman perusteella sen kuutta ensimmäistä osaa on myyty eri formaatteina yhteensä ainakin 200 000 kappaletta. Parhaillaan käytössä olevien tietojen mukaan, kun vuoden 2018 bestseller-tilastoa ei vielä ole julkistettu, sarjan myynti on kasvanut tasaisesti osa osalta, ja vuonna 2016 ilmestynyttä Ruokarouvaa myytiin kovakantisena 32 600 kappaletta ja pokkarina seuraavana vuonna 12 600 kappaletta. Vuonna 2018 ilmestynyt Taiteilijan vaimo keikkui jälleen Mitä Suomi lukee -listan kärjessä huhti- ja toukokuussa ja pysyi listalla syyskuuhun asti. Ei siis ihme, että Sotaleski on Otavan kevään 2019 kirjakatalogissa kunniapaikalla eli ensimmäisellä sivulla ja että kirjastojen varausjonot venyvät kunnioitettavan pitkiksi.

Itse hyppäsin hetkeksi sarjan kyytiin edellä mainitun Turun kirjamessujen lukupiirin takia, koska sain sinne kutsun. Luin siis ensimmäiseksi sarjan neljännen osan ja tykästyin jälleen Mustosen tyyliin. Vilpittömästi päätin, että sarja on luettava kokonaan alusta alkaen, ja päätökseni tueksi haalin puuttuvat osat sarjasta hyllyyni. Aie pysyi kuitenkin aikeena, kunnes viime vuoden lopulla huomasin, että koko sarja (silloin siis kuusiosainen) oli julkaistu myös äänikirjoina. Hankin ne itselleni (kiitos Elisa Kirjan loistavat tarjoukset!) ja raivasin tilaa kuuntelulistallani. Viimeinkin kaikki oli valmista kunnon kuunteluputkelle!

Kunnon putkihan siitä tulikin! Kun olin alkuun päässyt, en enää malttanut lopettaa. Kuuntelin myös jo aiemmin lukemani Ruokarouvan oikeassa välissä, vaikka aloittaessani ajattelin, että voin hypätä sen yli. En siis malttanutkaan! 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuurielämän seuraaminen arkiaskareissa puurtavan palvelusväen ja niin sanottujen tavallisten ihmisten silmin oli aivan liian koukuttavaa.



Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea on nimensä mukainen. Neljän ensimmäisen osan päähenkilö ja minäkertoja on Ida Eriksson -niminen nuori nainen. Paimentyttö-kirjassa sipoolainen Ida jää kolmetoistavuotiaana orvoksi, kun äiti kuolee keuhkotautiin. Isä on kuollut työtapaturmassa jo aiemmin. Äidin eläessä Ida on työskennellyt maatilalla paimentyttönä, mutta orvoksi jäätyään hän päätyy Östersundomin kartanon navettapiiaksi. Kirjan nimi on siis hieman harhaanjohtava, koska paimenessa Ida ehtii olla vain parin sivun verran ihan alussa.

Karjapiikana Ida päätyy nopeasti kartanon karjakkoneidin suojelukseen ja suorittaa jossain vaiheessa tämän sysäämänä rippikoulun sekä suomeksi että ruotsiksi. Karjakko myös vihkii Idan kirjallisuuden saloihin lahjoittamalla tälle ensimmäiset omat kirjat. Navettatöistä Ida oppii nopeasti kaiken mahdollisen. Sitten kohtalo puuttuu peliin ja muutaman rivakan juonenkäänteen jälkeen Ida päätyy niin sanotuksi pikkupiiaksi professori Sakari Topeliuksen talouteen Björkuddeniin.

Topeliuksen perheessä kuluu useita vuosia. Ida oppii taloustyöt ja vastaa jossain vaiheessa ruuanlaitosta ja ohessa myös Topeliuksen imeväisikäisten lastenlapsien hoidosta. Työtä siis riittää aamuvarhaisesta iltamyöhään ja vielä siihen väliinkin pahimpina aikoina. Palkkaa Ida alkaa saada vasta viisitoista täytettyään, eivätkä työehdot sen jälkeenkään kovin kummoisilta vaikuta. Omaa rahaa ei juuri ole, eikä se vähä mitä on, riitä edes kunnon vaatteisiin.

Ida ei kuitenkaan valita, vaan tekee työnsä ahkerasti ja huolellisesti. Uskollisesti hän passaa koko talonväen ja vähitellen professori Topeliuksesta tulee hänelle hyvin rakas. Perheen mukana hän pääsee osalliseksi monesta kulttuurihetkestä. Esimerkiksi Topeliuksen syntymäpäiviä saapuu viettämään koko suomalainen kulttuurieliitti, juhlittiinpa niitä sitten kotona Sipoossa tai Helsingissä. Ida otetaan mukaan myös Tukholman-matkalle. Ida näkee ja kuulee paljon, tapaa mielenkiintoisia ihmisiä, mutta on aina kuitenkin selvästi palveluskuntaa ja siten syrjässä.

Henkilökohtaista elämää herrasväen palvelusväellä ei juuri ole, kun lähes kaikki aika on isäntäväen käytössä. Harvat vapaahetket on käytettävä huolellisesti. Ida tutustuu jo kartanossa kuskipoika Eliakseen, mutta nuorten keskinäiset välit jäävät vielä hyvin hapuilevalle asteelle.


Topeliuksen kuoleman jälkeen (v. 1898) Björkuddenin talous hajosi ympäri maata ja osin ulkomaillekin. Onnekkaiden sattumusten seurauksena Ida pestataan lastenhoitajaksi Aino ja Jean Sibeliuksen talouteen. Tästä vaiheesta kerrotaan sarjan toisessa osassa Lapsenpiika. Sibeliukset asuivat tuossa vaiheessa vielä Helsingissä, mutta asuntoa maaseudulta etsittiin jo kiivaasti. Kirjan loppupuolella perhe palveluskuntineen asettuukin Keravalle vuokralle Mattilan taloon Eskelisten maatilan maille.

Elämä Sibeliusten taloudessa ei ole todellakaan pelkkää ruusuilla tanssimista palvelusväenkään silmin. Lastenhoidon lisäksi Ida vastaa pitkälti myös talouden ruokahuollosta, mikä ei kaupungissa olekaan niin yksinkertaista kuin maalla. Kaikki tarvikkeet polttopuista alkaen on hankittava ostamalla, eivätkä Sibeliusten raha-asiat ole suinkaan hyvällä tolalla. Taiteilijaperheessä suhtaudutaan muutenkin maallisiin arkiasioihin kovin ylimalkaisesti, eikä esimerkiksi Idan pestiasioita saati palkanmaksua saada tolalleen ennen kuin säveltäjäherran anoppi Elisabeth Järnefelt tulee ja laittaa asiat kuntoon. Silti Ida joutuu jopa lainaamaan säästönsä isäntäväelle, jotta pahimmasta päästään yli. 

Helsingissä Ida kohtaa uudelleen myös Eliaksen, ja nuorten välit lämpenevät merkittävästi. Sibeliusten muutto maalle sotkee kuitenkin parin suunnitelmat. Lisäksi Eliaksella tuntuu olevan tulevaisuudesta hieman toisenlaiset ajatukset kuin Idalla. Keravalla Ida huomaa saavansa myös uuden kosijan. Riuskalla, työteliäällä ja ilmeisen kauniilla nuorella naisella olisi ottajia.


Sibeliusten elämää Ida ehtii seurata ja siihen myös osallistua parin vuoden ajan. Vuonna 1900 Sibeliukset lähtivät Italiaan ja Ida pestautui taidemaalari Albert Edelfeltin emännöitsijäksi tämän ateljeeasuntoon Helsingin Elisabetinkadulle (Liisankadulle). Tämä on melkoinen parannus Idan elämässä ja muodostuu lopulta hänen elämänsä yhdeksi tärkeimmäksi käännekohdaksi. Edelfelt on ensimmäinen Idan isännistä, joka suhtautuu raha-asioihin palveluskunnan näkökulmasta asiallisesti, jopa avokätisesti. Ida saa kunnon palkan ja lisäksi reilusti rahaa käytettäväksi taloudenhoitoon. Rivakka Ida pistääkin oitis paikat kuntoon ateljeessa ja saa ansaitsemaansa kiitosta.

Elämä taidemaalarin taloudessa poikkeaa muutenkin selvästi aiemmasta. Työ on kevyempää ja vapaampaa, koska Edelfeltin perhe elää toisaalla eikä Idan tarvitse järjestää isännän ruokahuoltoa. Maalari on myös paljon poissa kotoa, ja Ida saa asua ateljeessa yksin pitkiäkin jaksoja. Ihan vapaana hän ei kuitenkaan ole silloinkaan. Hän päätyy muun muassa tekemään siivousta ja tarjoilua Edelfeltin äidin ja sisarten talouteen. Lisäksi Ida saa hoitaakseen Ellan-rouvan uuteen Villa Ekaan asettumisen. Kesät vietetään koko suvun voimin Haikossa, ja Ida on luonnollisesti mukana.

Helsingissä Ida tutustuu samassa taloudessa asuvaan ylioppilas Edvard Richteriin, joka vie häntä erilaisiin kulttuuririentoihin. Uusi maailma avautuu myös, kun Ida löytää kansankirjaston. Vihdoinkin on myös aikaa lukea!



Mikään ei tietenkään kestä ikuisesti. Idan palvoma isäntä menehtyy Haikossa vuoden 1905 elokuussa, ja Ida on tilanteessa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Onneksi kohtalo puuttuu jälleen sopivasti peliin ja niin Ida päätyy lopulta Tukholmaan, mistä hänet tavataan Ruokarouva-romaanin alussa vuoden 1914 keväällä. Ida muuttaa kahdeksanvuotiaan Kirsti-tyttärensä kanssa takaisin Suomeen ja perustaa täysihoitolan Albergaan. (Tästä kerron tarkemmin aiemmassa jutussani.)



Ruokarouvan tytär -romaani sijoittuu 1920-luvulle Suomeen ja Pariisiin. Se on ensimmäinen kirja, jossa minäkertojaksi on vaihtunut Idan tytär Kirsti. Näkökulmavaihdos on nokkela ja antaa sarjalle aivan uutta potkua. Lahjakkaan, kauniin ja reippaan Kirstin mukana päästään katsomaan monenlaista kulttuurielämää ja tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä, kuten vaikkapa Olavi Paavolainen, Coco Chanel ja Ernest Hemingway!

Kirsti opiskelee yliopistossa ranskanopettajaksi, vaikka hänen aito mielenkiintonsa suuntautuu enemmän muotiin. Ystävätär Miili on perustanut Helsinkiin Bulevardille hattukaupan, jossa Kirsti mieluusti auttaa aina kun vain aikaa on. Vuoden 1924 kesällä Kirsti päätyy mukaan kasvattisisarensa Allin kanssa pienelle esiintymiskiertueelle, jonka tarkoituksena on kerätä varoja Karjalasta paenneille nuorille. Alli on nouseva lausujalupaus ja tuntee paljon nuoria suomalaisia runoilijoita, kuten Yrjö Jylhän.

Traagistenkin juonenkäänteiden jälkeen Kirsti päätyy vuotta myöhemmin Pariisiin. Tarkoituksena oli viettää talvi ja kevät Viivi Paarmion ystävättären seuraneitinä, mutta Kirsti päätyykin ompelijaksi Coco Chanelin muotitaloon. Pariisissa oleskelu venyy, mutta ei suotta, sillä Kirsti solmii monia myöhemmin arvokkaiksi osoittautuvia suhteita eli nykytermein verkostoituu. Pariisin vuodet ovat oivallinen elämänkoulu myös ammatillisesti, sillä Kirsti pääsee todelliselta aitiopaikalta seuraamaan muotimaailmaa.



Taiteilijan vaimon alkupuolella Kirsti palaa Suomeen kihlattunsa kera. Hän on vakaasti päättänyt perustaa Miilin kanssa pariisilaistyyppisen muotihuoneen Helsinkiin. Lukijan sydäntä kylmää, koska 1930-luvun alun lama näyttää jo tummentavan taivaan. Onneksi Kirsti ei sitä tiedä. Kieltolaki ja kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyvät myös Erikssonien arjessa, mutta pääroolissa ovat edelleen arki ja sen askareet. Miten Kirsti onnistuu yhdistämään vaimon ja myöhemmin äidin roolinsa menestyvän liikeyrityksen vetämiseen, kun työtä on yllin kyllin?



Kustantajan esittely pian ilmestyvästä Sotaleski-romaanista paljastaa, että luvassa on jälleen vajaan kymmenen vuoden hyppy eteenpäin eli vuoteen 1939. Taiteilijan vaimo näet päättyy vuoteen 1930.

Mikä tässä sitten vetosi minuun niin, että lopulta hurahdin täysin ja koen vieläkin vahvoja vieroitusoireita? Mustonen kirjoittaa tietyllä tavalla hyvin suoraviivaisesti. Tarina etenee kuin juna lineaarisesti ilman mitään aikatasokikkailuja tai näkökulmavaihdoksia. Minäkertojan käyttö luo tiettyä intiimiyttä lukijan ja kertojan välille. Kertoja pysyy myös pitkään samana, Idakin on kokijana neljässä romaanissa ja Kirsti jo kahdessa ja mitä ilmeisimmin myös seuraavassa kirjassa.

Henkilökuvaus ei ole syvälle luotaavaa vaan lähinnä melko yksioikoista. Siitä huolimatta huomasin kiintyneeni Idaan kovastikin ja Kirstistäkin olen alkanut pitää yhä enemmän. Yllättäen tuntui raikkaalta sekin, että selkeästä työläistaustastaan huolimatta henkilöt kallistuvat kohti oikeaa reunaa ajan poliittisissa väännöissä. Idan kohdalla tätä tosin perustellaan hänen puoliksi pohjalaisilla juurillaan. Kirstistä on myös muotoutumassa kunnon feministi. Tiukka nais- ja lapsinäkökulma onkin sarjassa kiinnostava.

Sarjan perusidea on mainio. Tavallisen ihmisen silmin päästään siis seuraamaan suomalaisen kulttuurieliitin keskeisimpien henkilöiden elämää aivan läheltä. Fakta ja fiktio sekoittuvat herkullisesti! Lukijan on tosin suostuttava nielemään melkoinen määrä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta ainakin minä suostuin niihin lopulta riemuiten. Oikein odotan jo, mitä Sotaleskessä vielä nähdäänkään.

Mikä ehkä henkilöiden moniulotteisuudessa menetetään, se voitetaan monin verroin ajankuvan tarkkuudessa. Mustonen ei pyri maalailemaan suuria poliittisia tapahtumia, vaan tuo nekin tarinaan nimenomaan Idan ja Kirstin arjen kautta. Mustonen kuvaa monenlaista työtä ansiokkaasti. Ida tutustuu siis navettatyöhön ja lukija pääsee mukaan niin lypsylle kuin poikimiseenkin. Ruoanlaitto, lämmittäminen, vaatehuolto ja monet muut askareet käydään läpi ja lukijalle avautuu mielenkiintoinen arki sadan vuoden takaa. Nykyään käden käänteessä hoituvat asiat vaativat silloin valtavasti aikaa ja vaivaa. Suursiivouksia Ida tekee lukuisia eri kiinteistöissä ja huusholleissa.

Seinien tomuttamiseen tai hopeiden kiillottamiseen kirjat eivät minua saaneet innostumaan, mutta sen sijaan hurahdin selvittelemään kirjoissa esiintyvien oikeiden ihmisten taustoja. Ryntäsin kirjastoon penkomaan taidehistoriaosastoa ja parhaillaan luen Albert Edelfeltiä ja hänen tuotantoaan käsitteleviä kirjoja lähes maanisesti. Selvää on, että Mustonen on huolella perehtynyt taustoihin. Lisäksi minua syyhyttää tarttua ainakin Järnefeltejä, L. Onervaa ja Ville Vallgrenia käsitteleviin kirjoihin. Tulenkantajiinkin pitäisi perehtyä paremmin. Lukupinot vain kasvavat! Kirjoissa myös luetaan paljon kirjoja, joten lukuvinkkilista venyy sitäkin kautta. Ihan mainiota!

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2013. 363 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 12 h 14 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2014. 368 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 12 h 3 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava 2015. 477 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 15 h 3 min.


Painettu kirja lahja ystävältä, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Ruokarouva
Otava 2016. 429 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 14 h 2 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Otava 2017. 496 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 18 h 33 min.


Painettu kirja ostettu käytettynä, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Otava 2018. 429 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 15 h 20 min.


Äänikirja ostettu.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti