keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus #dekkariviikko



Kesäkuussa 2015 olen hieman kauhunsekaisin tuntein sulatellut tietoa JP Koskisen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta Murhan vuosi. Luettuani Koskisen vuonna 2011 julkaiseman dekkarin Eilispäivän sankarit olen ollut kuitenkin luottavaisella mielellä. Kyllä ainakin sarjan aloitusosa olisi aikanaan testattava tuoreeltaan. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan koskaan tiedä, ja niinpä kävi niin, että aloitin Koskisen sarjan nurinkurisesti kakkososasta Helmikuun kylmä kosketus. Ainakin lukemani perusteella sarjan osat voi vaivatta lukea itsenäisinä, vaikka jokin punainen lanka sarjaan varmasti koossa pitääkin.

Ilokseni tapasin teoksessa myös vanhat tutut päähenkilöt taannoin lukemastani Koskisen rikosnovellista Pimeyden ruhtinas. Hämeenlinnalaismiehet Arosuo, entinen poliisi, ja hänen veljenpoikansa Juho Tulikoski, matemaatikko, työskentelevät yhtiökumppaneina yksityisetsivätoimistossaan. Helmikuu on ollut pimeä ja kylmä, joten kaksikolla on ollut aikaa paneutua Arosuon lempitapaukseen eli Bodomjärven murhien selvittämiseen.

Tilanne muuttuu, kun toimistoon marssii yllättäen kaupunginjohtajan kaunis vaimo, joka pyytää selvittämään lukiolaispoikansa Nicon kaappausta. Pojasta vaaditaan kuudensadantuhannen euron lunnaita. Poliisia ei saa tapaukseen sotkea, koska skandaalia halutaan välttää viimeiseen asti. Juho ja hänen enonsa epäilevät alusta asti, että rouva Manalkivellä eivät ole täysin puhtaat jauhot pussissaan, mutta päättävät pitää epäilynsä omana tietonaan. Kun lunnaitten maksu menee yllättäen pieleen, muuttuu tilanne kokonaan. Kuka vei Nicon ja rahat? Miksi etsiville ripotellaan hämäriä vihjeitä kuin parhaassakin Da Vinci -koodissa?

Pakkanen paukkuu, ja välillä lunta sataa. Kaksikon tutkimukset etenevät miten etenevät, mutta vähitellen juonen pirullisuus alkaa hahmottua niin minäkertoja Juholle kuin lukijallekin. Muutaman aika hyytävän ja mielikuvitusta kutkuttavan kohtauksen jälkeen syylliset ovat nalkissa ja saavat ansaitsemansa rangaistuksen. Vai miten se nyt menikään?

On vaikea analysoida, miksi pidän niin kovasti Koskisen kirjoitustyylistä. Kieli on sujuvaa ja hiottua, mutta ei mitenkään teennäistä tai korostunutta. Lukeminen on vaivatonta. Se kai on paras kuvaus. Tarinan matkaan voi heittäytyä myös luottavaisin mielin. Ainoa varsinaisesti harmittamaan jäänyt seikka HKK:ssa on yhden keskeisen epäillyn eli lukion historian lehtorin tapa jäädä talvilomalle viikkoa ennen koulun talvilomaviikkoa ja jättää asiasta vain lapun esimiehelleen tiedoksi. Seikka kuitataan normaalina käytäntönä! Oikeassa elämässä kirjassa kuvatusta menettelystä olisi seurauksena melkoinen sanktiovyöry ja höykytys. Faktojen täytyy olla ojennuksessa, muuten annan karttakepistä!

Tammikuun pimeä sylikin on hankittava ja luettava, se on edelleen selvää. Mielenkiintoista on seurata tätä kunnianhimoista projektia.


JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus
CrimeTime 2016. 244 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti