perjantai 30. elokuuta 2019

JP Koskinen: Tulisiipi




Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen,
saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.

Minnesotalainen pikkupoika Charles, kotiväen kesken Kaarle, on haaveillut kiihkeästi lentämisestä niin kauan kuin voi muistaa. Isoisän ystävä Kolme Arpea on antanut pojalle nimen Tulisiipi muistoksi tämän ensimmäisestä lentomatkasta. Valitettavasti punakeltaiset kangassiivet eivät toimineet Kaarlen ajattelemalla tavalla, ja lentomatka päättyi dramaattisesti joskaan ei onneksi kohtalokkaasti vajan katolta maan kamaralle.

Kaarlen lapsuuden ehdottomaksi kohokohdaksi muodostuu kaima Charles Lindberghin lyhyt kohtaaminen lentonäytöksen yhteydessä. Muistoksi tapaamisesta Kaarlelle jää postikortti ja lentäjäsankarin toteamus, että pojasta vielä tulisi suuri lentäjä itsestäänkin. Sen kuulemma näki Kaarlen silmistä.

Kaarle on JP Koskisen uuden romaanin Tulisiiven päähenkilö. Kaarle on toisen polven amerikansuomalainen. Isä ja tämän pikkuveli Janne olivat vain kaksi- ja yksivuotiaita, kun perhe muutti tsaarinvallanaikaisesta Suomesta vapaammille seuduille. Isoisä Yrjö on vankkumaton työväenaatteen kannattaja. Vanhemmasta pojasta Timosta on tullut arvostettu ja taitava mekaanikko, sosiaalisemmasta Jannesta lehtimies.

Mutta depressio, 30-luvun lama, painaa ankarasti päälle ja tilanne vapaassa Amerikassa alkaa näyttää huonolta. Selvästikin vapaassa maassa saa myös vapaasti köyhtyä puille paljaille. Ei siis ihme, että Karelian Technical Aidin agitaattorien uuttera työ suomalaissiirtolaisten keskuudessa lankeaa otolliseen maaperään. Veljeskansa kaipaa apua työläisten paratiisin rakentamisessa ja toivottaa amerikkalaiset toverit avosylin tervetulleiksi Neuvosto-Karjalaan.

Pitäisikö Frostien perheenkin lähteä ja aloittaa kaikki alusta? Kaarle seuraa vanhempiensa keskusteluja puolella korvalla. Pääsisikö ihmeitten Karjalassa lentämään? Yllättäen isoisä ja varsinkin isoäiti asettuvat lähtöajatuksia vastaan. ”Ihmisen pitää saada käyttää kykyjään ja olla toista parempi, jos hän siihen pystyy. Siksi sellainen valtio, jossa kaikki päättävät kaikista asioista, on pelkkää valetta. Se, joka on toista ovelampi, johtaa pian muita, niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.”

Lopulta matkaan lähtevät vain Kaarlen perhe ja naapurit, sahuri Albert ja tämän Linda-tytär. Jo tässä vaiheessa teki mieli kirkua Kaarlelle ja tämän vanhemmille: ”Älkää lähtekö, hullut!” Sama tunne oli vahvana päällä lähes läpi koko kirjan lukemisen ajan. Lukijana ’tiesin’ jatkuvasti, että kohta käy huonosti, mutta henkilöt eivät osanneet tai halunneet lukea ajan merkkejä vaan elivät elämäänsä ja tekivät ratkaisujaan – usein karmein seurauksin.

Kaarlen kohdalla ratkaisut tietysti alkuun tehdään hänen puolestaan, onhan hän perheen vaihtaessa manteretta vasta lapsi. Mutta vaikka vuodet kuluvat ja Kaarlen ikä karttuu, ei hän silti muutu kovin tarkkanäköiseksi tai käytännölliseksi. Hänellä on vain yksi haave ja tavoite: päästä lentämään. Siiville on päästävä keinolla millä hyvänsä. Vahva usko unelmiin osoittautuu Kaarlen kohdalla toimivaksi menetelmäksi. Niin epätodennäköistä kuin se onkin, hänestä tulee kuin tuleekin vielä lentäjä.

Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, ääretön taivas oli typerryttävän kaunis.

Poika osoittautuu jo koululaisena lentämisessä poikkeukselliseksi luonnonlahjakkuudeksi, joka purjekoneen ohjaimiin päädyttyään kokee olevansa oikeassa elementissään. Kaarlen lentäjänlahjat pannaankin merkille oikeilla (?) tahoilla. Mutta samalla arkirealismiin paremmin taipuva Linda avaa ainakin hetkeksi pojan silmät sille, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. ”En halunnut kuolla ja tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiini ja kuoriaisia korviini, en ikinä.” Onko tämä toive toteutettavissa? Pystyykö siihen edes Tulisiipi?

Tulisiiven julkistamistilaisuudessa kirjailija Koskista haastateltiin kirjan synnystä ja kirjoitusprosessista. Hän kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Kun tämä oli sanottu ääneen, se olikin helppo nähdä.

Alkuosan tarina on suomalaisten Amerikan-siirtolaisten tarinaa. Venäjän vallan aikana Suomesta lähti Amerikkaan kymmeniä tuhansia siirtolaisia etsimään kuka mitäkin. Monet asettuivat samoille seuduille kuin Kaarlen sukulaisetkin, Minnesotaan ja Michiganin alueille. Työtä tehtiin rankasti, ja toiset menestyivät mutta monet eivät. Suomalaisten osakseen saama kohtelu ei ollut aina kovin loisteliasta.

Tuhannet myös tekivät saman ratkaisun kuin Kaarlen vanhemmatkin eli lähtivät Amerikasta toiseen kultamaahan Neuvostoliittoon vakaana tarkoituksenaan rakentaa yhdessä toisten työläisten kanssa yhteistä paratiisia. Maailmanhistoria on meille kertonut, että useimmat näistä tarinoista katoavat vankileirien synkkään saaristoon. Sinne päätyy myös kaksi Frostia onnettomien sattumusten seurauksena. Tämä jakso muodostaa mielestäni romaanin kolmannen tarinan. Neljäs tarina vie lukijan Kaarlen matkassa vielä yhteen, melko odottamattomaan seikkailuun.

Kaiken tämän Koskinen on punonut yhtenäiseksi teokseksi, jonka juoni saa lukijan paikoin haukkomaan henkeään dramaattisten käänteiden takia. Historian faktat ja eirlaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon herkullisesti. Kun jättiläisvaltion huolella vaalittu ja viljelty propaganda törmää raadollisen karmeaan todellisuuteen, on lopputulos usein absurdi. Siitä Koskinen ottaa kaiken irti.

Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. Lukisin kyllä mielelläni hänestä enemmänkin! Toiveeni lienee turha, sillä Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.

En tosiaankaan tiedä, mutta arvailen, että tällaisia tietyllä tavalla pidäteltyjä henkilöitä on Tulisiivessä lukuisia muitakin. Suorastaan himoitsen kuulla tarinan Kaarlen äidin Ailin näkökulmasta! Myös Lindan tarina on todella kiehtova, ja sekin jää pääosin tässä romaanissa kertomatta. Nämä vain esimerkkeinä mainittakoon, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Tulisiiven kansien välissä on kolme ja puoli sataa sivua, mutta tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti, jotta tulos on näin lähellä jungneriaanista ihannemittaa. Arvostan tätä, mutta himolukija sisälläni huutaa: ”Lisää!”

Sanomattakin siis selvää, että nautin Tulisiiven lukemisesta kovasti. Se iskee täsmällisesti juuri siihen kohtaan lukuhermostoani, jonka stimuloinnista nautin eniten. Iloiten poimin tarinan lomasta myös risteymiä aiemmin lukemaani ja näkemääni. Pikkupoikana Minnesotassa lentämistä pakkomielteisesti pohtiva Kaarle rakentaa samanlaisen kuumailmapalloviritelmän kuin Angus Olli Jalosen Taivaanpallossa. Kosmonauttien koulutuslaitoksessa on sentrifugi, joka toimii täsmälleen kuten vastaava vempele Kuuraketti-elokuvassa. James Bond olisi voinut aivan hyvin kutsua sitä paholaisen karuselliksi. Kesän vierailu Dachaun keskitysleirillä sai uusia sävyjä Siperian vankileirikuvaukista.

Suomalaisten ja muiden länsimaista Neuvostoliittoon loikanneiden tai muuttaneiden kohtalo Stalinin aikaan on kammottavuudessaan kiehtova aihe romaanille. Suosittelen siitä kiinnostuneille Tulisiiven lisäksi ainakin Lauri Mäkisen teosta 50/50 ja Sirpa Kähkösen Graniittimiestä. Aihepiiri on osittain sama, mutta käsittelytavat ovat hyvin erilaisia. Kaikki ovat erinomaisia romaaneja.


Ihminen tekee itsensä vapaaksi missä vain.
Jos vapauden perässä pitää juosta,
saa juosta maailman laidalle saakka.


JP Koskinen: Tulisiipi
Like 2019. 351 s.


Arvostelukappale.


P.S. Jos pidät Tulisiivestä, kannattaa ehdottomasti lukea myös JP Koskisen romaani Kuinka sydän pysäytetään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti