Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita

Nykyään kirjan (kaupallinen) elinkaari tuntuu olevan muutaman kuukauden mittainen, parhaimmillaankin runsaat puoli vuotta. Se on oikeasti todella sääli ja huutava vääryys, sillä harvoin kaunokirjallisen teoksen sisältö vanhenee kymmenessä vuodessakaan vielä yhtään. Se tuli jälleen todistetuksi, kun kirjailija JP Koskinen haastoi Twitterissä tarttumaan hänen vuonna 2006 ilmestyneeseen teokseensa Savurenkaita. Yllytyshulluna tartuin oitis toimeen ja kipaisin hakemassa teoksen lähimmän kirjaston hyllystä. Kiitokset jälleen aivan mahtavalle kirjastolaitoksellemme!

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että toimeen tarttumistani ei ainakaan haitannut, että olen tähän asti pitänyt kovasti kaikesta Koskisen tuotannosta lukemastani. Kuinka sydän pysäytetään on ankkuroinut itsensä nähtävästi pysyvästi lempikirjojeni satamaan, ja Koskisen dekkaritkin ovat olleet positiivisia lukukokemuksia. Tarkoituksena on ollut lukea hänen tuotantoaan laajemminkin, mutta toistaiseksi aie on edennyt hitaasti. Ystäväni Rasputin sentään odottaa lukemistaan jo omassa hyllyssäni.

Savurenkaita. Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti on tutustumisen ja lukemisen arvoinen romaani. Se on pikkuisen vaikeasti määriteltävissä, kuten hyvät teokset usein ovat. Alaotsikko antaa ymmärtää, että kyseessä on historiallinen romaani. Ei se harhaan johda, mutta ei kerro koko totuuttakaan, koska Koskinen on rikkonut historiallisen romaanin totuttua kaavaa ripauksella maagista realismia. Tarina flirttailee kummallisen, odottamattoman kanssa juuri sopivasti, ainakin minun makuuni. Suomikummaa, ainakin melkein!

Patruuna Gustav Bogdanoff muuttaa sisällissodan jälkeen maaseudulta Hämeenlinnaan matkalaukussaan kotikartanon myynnistä saadut rahat ja selässään isänsä nimikirjaimet, jotka isä on sinne kepiniskuilla kirjaillut. Gustavilla on suunnitelma: pitää löytää vaimo, ostaa talo ja perustaa tehdas. Kaikki järjestyykin, joskaan ei aivan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Vaimon myötä Gustav tulee hankkineeksi myös ränsistyneen perintökartanon, jonka sivurakennuksessa asustavat vaimon eksentriset sukulaiset.

Gustav perustaa entiseen olutpanimoon työvoimavaltaisen tupakkatehtaan, koska on yliherkkä kaikille koneille ja laitteille. Vastenmielisyys kehittyvää teknologiaa kohtaan koituu vuosikymmenten saatossa yrityksen kohtaloksi, kuten myös Gustavin ahneus ulkoiselle komeudelle ja halu pitää ainakin tehtaassa ohjakset tiukasti käsissään. Kotona ohjakset sitten ovatkin tiukasti kylmän Birgitta-vaimon käsissä.

Tarinan minäkertoja on Gustavin pojanpoika Gabriel, jonka osuus korostuu sitä enemmän, mitä lähemmäs nykyhetkeä kirjassa päästään. Isoisä ja Gabriel ovat olleet poikkeuksellisen läheisiä, ja Gustav on kertonut tarinoita suvusta, itsestään ja tehtaasta lapsenlapselleen pienestä alkaen. Näistä tarinoista ja muusta kartanoa penkomalla löytämästään todistusaineistosta Gabriel kokoaa yhtenäisen sukutarinan, jossa suvun miehillä on taipumus dramaattisiin katoamisiin.

Mikä isoisän kertomasta ja Gabrielin muistamasta ja esiin penkomasta sitten on ’totta’ ja mikä ei, jää lopulta osin Gabrielillekin arvoitukseksi. Tarinaan jää kutkuttavia aukkoja ja ristiriitaisuuksia, kun suvun vaiheista selvästikin on liikkeellä vaihtoehtoisia faktoja. Gustav haluaa luoda itsestään leppoisan teollisuuspatruunan brändiä, mutta kaupungilla liikkuu sitkeitä huhuja siitä, mitä tapahtuu virheitä tehneille tupakkaenkeleille tehtaanpatruunan työhuoneessa. Entäpä sitten Karlsbergin kartanon ja Gustavin appivanhempien kohtalo?

Kolmen sukupolven mittainen sukupolvitarina tekee komean draaman kaaren ja samalla tupakkatehdas kokee nousun, verkkaisen rappion ja tuhon. Alussa Gustav Bogdanoff tupsahtaa Hämeenlinnaan, ja lopussa Gabriel Bogdanoff… niin, mitä, sen voi lukea mainiosta romaanista jokainen ihan itse! Sen lupaan, että monenlaista yllätystä matkanvarrella on luvassa näiden perin omintakeisten romaanihenkilöiden parissa. Sekin selviää, miksi Bogdanoffien kartanon alkuaan hyvin moderni vesiklosetti sai perheessä kutsumanimen kaalipenkki. Mutta mitä ihmettä Gabrielin isä oikein sekoitti oman savukeprototyyppinsä puruihin?

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita. Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti
Karisto 2006. 269 s.

Lainattu kirjastosta.