keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Timo Sandberg: Mustamäki


Timo Sandbergin juuri ilmestynyt romaani määritellään nimilehdellä jännitysromaaniksi. Kovin jännittävänä en romaanin rikosjuonta pidä, pikemminkin aika tavanomaisena, mutta se onkin sivuseikka kokonaisuudessa. Sandbergin uutuusteos Mustamäki on nimittäin ennemminkin historiallinen poliisiromaani, jos määritellä välttämättä halutaan.

Tälläkin kertaa ollaan Sandbergin kotimaisemissa Lahdessa, mutta nyt ei seurata komisario Heittolan ja hänen alaistensa edesottamuksia, vaan päähenkilönä on etsiväkonstaapeli Otso Kekki. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Juuri tämä seikka tekee teoksesta erittäin kiinnostavan.

Eletään hiljattain itsenäistyneen Suomen vaikeita alkuaikoja. Kansalaissodan traumatisoima kansakunta pyristelee kieltolain kynsissä. Maan olot ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Suojeluskunta valvoo epävirallisesti järjestystä ja jyrkimmän linjan kannattajat ovat pettyneitä viralliseen sovinnolliseen menettelyyn. Hävinneiden puolella haudotaan myös kostoa. Kaikkia ei ole saatu nujerrettua.

Lahti oli kansalaissodassa yksi ratkaisevista taistelupaikoista, jossa saksalaisten avulla murrettiin lopullisesti punaisten selkäranka. Hennalan vankileiri oli samaten yksi ankarimmista. Siellä teloitettiin tiettävästi tuhansia punavankeja, myös nuoria ja naisia. Kaikki tämä näkyy ja kuuluu Sandbergin romaanin tarinan taustalla selvästi.

Etsiväkonstaapeli Kekki on kolmikymppinen poikamies, joka tuntee poliisin ammatin kutsumuksekseen. Poliisin tehtävä on valvoa laillista järjestystä ja pysytellä politiikan ulkopuolella, ajattelee Kekki suoraselkäisesti. Poliisikin on joutunut sodan eri vaiheissa puhdistusten kohteeksi, mutta Kekki on ainakin toistaiseksi säilyttänyt virkansa. Tosin häntä epäillään punaiseksi, koska hänet on nähty työväen urheiluseuran kisoissa ajanottohommissa.

Tapahtumat alkavat, kun kaupungin laidalta Metelinmäeltä, jota kutsutaan kiviensä vuoksi myös Mustamäeksi, löytyy ammuttu mies. Lukija tietää, että mies on teloitettu pikaoikeudenkäynnin jälkeen, mutta poliisi uskoo lavastuksen perusteella, että mies on pirtutrokari. Ruumiin löytää Tornin Eliisa, alle kymmenvuotias suutarin ja saunoittajan tytär. Eliisa pelkää mäkeä, koska siellä on aiemmin tapahtunut jotain kamalaa, mutta hänen tehtävänsä on viedä perheen lehmä sinne laiduntamaan. Kekki ei oikein niele teoriaa riitautuneista pirtukauppiaista, mutta hänen epäilynsä eivät saa päälliköltä kannatusta. Edes toisen samalla tavalla tapetun ruumiin löytyminen ei vakuuta pomoja, mutta Kekki jatkaa sitkeästi tutkimuksiaan. Johtolangat vievät hänet myös kauniin venäläisen Veran luo.

Koska Kekin epäillyt osoittautuvat arvostetuiksi isänmaanystäviksi eli aktiivisiksi suojeluskuntalaisiksi, oikeuden toteutuminen tuntuu mahdottomalta.

Mutta kuten sanottu, rikos- tai jännitysjuonen kuljettelu ei ole kirjassa keskeisintä. Paljon tärkeämpää on Sandbergin hienosti tekemä ajankuva. 1920-luvun pikkukaupunki avautuu kirjan sivuilta hajuineen makuineen päivineen. Kallisarvoiset kahvipavut paahdetaan ja jauhetaan tarkoin ja ryystetään teevadilta sokeritopasta leikatun lohkareen läpi. Jepulis Benjamin ympärillä leijuu vahva huussinalusten löyhkä, onhan mies rääväsuisuudestaan tunnettu lokakuski. Kessutupakan aromia vahvistetaan virtsaamalla. Metalliverstaan meteli on korviahuumaava. Yksityiskohdissa Sandberg on ollut huolellinen. Surullisen huvittavaa on, että poliisi taistelee tänä päivänä samojen resurssiongelmien kanssa kuin 20-luvullakin. Pirtukauppiailla on autot ja pikaveneet, poliisi on jalkamies ja vuokraa vossikan, kun pitää viedä pidätetyt putkaan. Juuri luin lehdestä, että poliisille kenties hankitaan älypuhelimet tai tabletit partioautoihin…

Myös henkilökuvaus toimii. Kiinnostavin hahmo on pieni Eliisa-tyttönen, joka ei vielä kaikkea ymmärrä, mutta näkee ja kuulee senkin edestä ja tekee havainnoistaan omia päätelmiään. Lapsen näkökulma on kirjassa toimiva. Henkilöt eivät ole yksiulotteisia, vaan tarkastikin punnittuja, vaikkeivät ihan keskeisiä olisikaan. Suutari August Torni on kiehtova hahmo. Punakaartin soittokunnan trumpetisti on Hennalassa saanut pikaoikeudenkäynnissä kuolemantuomion mutta onnistunut kuin ihmeen kaupalla selviytymään. Tammisaari kuitenkin on murtanut miehen, eikä suutarimestari ole entisensä. Myös venäläisen Veran tarina on koskettava. Kieli on paikoin hyvinkin yksioikoista ja selostavaa, mutta se kuuluu genrenkin perusluonteeseen ja puolustaa siten paikkaansa.

Toivottavasti Otso Kekistä kuullaan vielä!

Timo Sandberg: Mustamäki
Karisto 2013. 295 s.

Aiemmin esittelemäni Sandbergin teokset:

5 kommenttia:

  1. Jee! Minullakin on tämä lukulistalla. Ajattelin, että vaikken olekaan dekkari-ihmisiä, niin historiakuvaus kiinnostaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti juuri tuo lukijaprofiili tuntuisi hyvältä :)

      Poista
  2. Kuulostipa mielenkiintoiselta. Minä olen viime aikoina innostunut näistä historiallisista dekkareista - tosin olen pääosin pyörinyt joko muinaisessa Roomassa tai Tudorien Englannissa. Olisikohan nyt aika tulla sekä ajallisesti että maantieteellisesti vähän lähemmäs?

    VastaaPoista
  3. Taitaa tulla minulla kotimaisten dekkarien kausi, koska tämä herätti heti mielenkiintoni.

    VastaaPoista
  4. Sait minut kiinnostumaan Sandbergin kirjoista. Kuulostaa todella kiinnostavalta. Pitääkin laittaa Mustamäki heti varaukseen.

    VastaaPoista