keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

 


Harjunpää ja heimolaiset on kuudes osa Matti Yrjänä Joensuun kirjoittamasta ansiokkaasta ja suositusta Harjunpää-dekkarisarjasta. Se ilmestyi vuonna 1984, ja sille myönnettiin seuraavana vuonna ensimmäinen Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto.

Kolmihenkinen palkintoraati, johon kuuluivat Kristiina Alapuro, Timo Kukkola ja Kyösti Salovaara, perusteli valintaansa seuraavasti:

’Harjunpää ja heimolaiset’ on säälimätön ja vavahduttava romaani. Kirjailija kuvaa siinä hyvinvoivan pääkaupunkiseudun reuna-alueita. Tässä dokumentaarisessa romaanissa kuvatut ihmiset elävät sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti yhteiskuntansa marginaalissa.

Joensuun proosa on aistivoimaista, atmosfääristä realismia. Kirjailijan kerronta tavoittaa paikan ja tunnelman. Tuskin kukaan toinen suomalainen nykykirjailija on käsitellyt pääkaupunkiseudun urbaania elämänpiiriä yhtä pätevästi ja osuvasti kuin Joensuu teossarjallaan, joka alkoi esikoisromaanista ’Väkivallan virkamies’ (1976). Joensuun romaanit ovat merkittävää kirjallisuutta missä tahansa kirjallisessa kategoriassa.

’Harjunpää ja heimolaiset’ muistuttaa lukijalleen, että yhteisöihmisellä on omatunto; ilman sitä elämä suistuu raiteiltaan. Joensuu kertoo suomalaisesta rasismista; siitä, jonka olemassaoloa monet suomalaiset eivät halua tunnustaa. Rasismin muotokuva ei käy mukavasta viihteestä, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Peiliin katsovan ei pidä kääntää katsettaan, ei sittenkään, vaikka kuva olisi ruma tai vastenmielinen. Tässäkin katsannossa Joensuun romaani on tärkeää kirjallisuutta; se ei hyssyttele eikä kerro idyllistä satua menneestä maailmasta. Konkreettisen proosan avulla Joensuu loihtii esille melkeinpä runollisen pahanmakuisen kuvan nykytodellisuudesta.

Palkintoraadin mielipiteeseen on helppo yhtyä vieläkin, vaikka vuosikymmeniä on jo ehtinyt vierähtää. Ainoa korvaan särähtävä asia perustelutekstissä on termi ’dokumentaarinen romaani’. Sellaiseksi ei realistista poliisiromaania enää nykypäivänä kutsuta. Alagenre on nykyään suhteellisen runsas ja elinvoimainen, mutta siitä huolimatta Joensuun kertoma tarina kyllä koskettaa nykylukijaa vahvasti. Surullista on, että teoksen välittämä ’runollisen pahanmakuinen kuva nykytodellisuudesta’ ei ole menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan eikä rumuuttaan.

Romaniserkukset Väinö ja Onni Blumerus ovat päättäneet kostaa Väinön isän Kyöstin parikymmentä vuotta aikaisemmin tapahtuneen tapon. Tappaja Manne Hedman on aikanaan jäänyt kiinni, mutta verikosto on vielä hoitamatta. Vankilasta juuri vapautunut ja syvästi turhautunut Onni haluaa palauttaa sekä perheen että varsinkin oman kunniansa, joten serkukset ovat päättäneet ampua tekijän aikuisen pojan Feijan tanssilavan pihalla. Uhkarohkea ja huonosti valmisteltu surmatyö menee kuitenkin pieleen, sillä Feija jää henkiin, mutta sivullinen saa surmansa. Onnettoman sattuman seurauksena Feijan 16-vuotias pikkuveli Saska päätyy pian murhasta epäiltynä poliisivankilaan.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on palannut isyysloman perään pitämältään kesälomalta töihin, eikä oikein tunne kuuluvansa tutkintaryhmään. Omituinen ulkopuolisuuden tunne ei ota hellittääkseen. Käsiin rysähtävä iso tutkintakin tuntuu menevän alusta asti jotenkin kummallisesti vinoon. Poliisin huomio kiinnittyy valkoihoiseen uhriin, joka kaiken lisäksi osoittautuu entiseksi poliisiksi. Kun vielä kiinni otettunakin on sopivalta vaikuttava tekijä, juttu tuntuu olevan ainakin päälliköiden mielestä selvitetty, kunhan vain todisteet saadaan vielä runnottua sopimaan kuvioon. Ei ihme, että Timo Harjunpää ja Onerva Nykänen alkavat ajatella, että he tutkivat väärää rikosta.

Joensuu kuljettaa tarinaa kolmesta näkökulmasta. Poliisin toiminta on yksi kolmannes tarinasta, ja loput kaksi osaa tapahtumista seurataan sekä Blumerusten että Hedmanien perheiden näkökulmista. Ote on hyvin yhteiskunnallinen, mutta silti kirjailija on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan rikostarinan ja vetoamaan samalla lukijan oikeustajuun. Poliisin toiminta on pääosin avoimen ennakkoluuloista ja rasistista. Romanien puolelta katsottuna petskot eli poliisit ovat epäluotettavia, jopa vaarallisia vihollisia.

Romanikulttuurista ja sen edustamista yksilöistä ei kirjassa maalata yksipuolista kuvaa. Monet ongelmat juontuvat pitkälti historiasta. Romanien omat säännöt ja käyttäytymisnormit eivät ole saaneet valtakulttuurilta hyväksyntää tai ymmärrystä, mikä aiheuttaa yhä uudelleen yhteentörmäyksiä, väärinymmärryksiä ja ennakkoluuloja.

Poliisiromaanin tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti loppukohtausta, jossa tilanne riistäytyy totaalisesti kaikkien osapuolien hallinnasta. Loppuhäivytyksiin tai selityksiin Joensuu ei ryhdy, vaan näyttämöltä poistutaan liekkien ja hälytysvalojen yhä leiskuessa öisessä maisemassa. Kovin toiveikkaana tarinaa ei voi pitää. On tosiaan sääli todeta, että Joensuulla ei lähes neljäkymmentä vuotta sitten ollut perusteitakaan sen kummempaan toiveikkuuteen.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset
Otava 1984. 317 s.                      

Lainattu kirjastosta.

Tämä juttu aloittaa blogiprojektin, jonka tarkoituksena on lukea kaikki Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit. Palkinnon sääntöjen mukaan se on voitu myöntää muullekin teokselle kuin dekkarille ja myös dekkariteolle, joten dekkarilista ei ole ihan 36 teoksen mittainen. Osan voittajista olen lukenut ennen blogiaikaa ja osan jo blogia pitäessäni. En lue uudelleen jo blogattuja, mutta luen uudelleen ne dekkarit, joista juttu puuttuu. Mitään aikarajaa en ole tälle projektille asettanut.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

1 kommentti:

  1. Hieno haaste! Ei olekaan tullut luettua Joensuuta koskaan. Kiva että näitä vanhempiakin kirjoja esitellään blogeissa.

    VastaaPoista