torstai 5. lokakuuta 2017

Johtolanka-raatilaisen tilinpäätös



Kolme vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki tiedusteli, olisinko mahdollisesti käytettävissä seuraavaa Vuoden johtolanka -palkintoraatia nimettäessä. Vaikka Leena varoittelikin, että luettavaa olisi luvassa paljon ja että kakku olisi kaksivuotinen eikä ehdokaskirjoista passaisi etukäteen hiiskua mitään (eikä ainakaan kirjoittaa niistä blogiin!), olin kyllä otettu. Suostuin lähes empimättä. Hieno kunniatehtävä!

Hieno kunniatehtävä se olikin, ja nyt kun luku-urakan päättymisestä on kulunut yli puoli vuotta, se alkaa taas tuntua oikein mukavalta ja hohdokkaalta kokemukselta. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että välillä oli epätoivoisiakin hetkiä, kuten vaikkapa silloin, kun vuoden 2016 alussa olimme saaneet edellisen vuoden voittajat selvitettyä ja palkintojenjakoon liittyvät velvoitteet lähes pakettiin ja postilaatikosta alkoi löytyä seuraavan vuoden ehdokasteoksia. Tai kun vuoden 2016 joululomalla lukematta oli vielä toistakymmentä teosta ja raatilaiskaverit jo odottelivat ratkaisuvaiheeseen pääsyä. Tai kun kesälomalla luin kuukaudessa parikymmentä dekkaria, joita en voinut itse vapaasti valita.

Mutta ylipäätään oma saldoni urakasta on ehdottoman positiivinen. Olen jo aikaisemminkin todennut, että oli hyvä ja helppo työskennellä raadissa, koska toiset raatilaiset olivat osaavia ja ammattitaitoisia sekä muutenkin todella ihania ihmisiä. Raadissa siis olivat mukana puheenjohtaja-sihteerinä Dekkariseuran silloisen hallituksen jäsen, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Jonna Lehtinen ja Kansan Uutisten toimituspäällikkö Kai Hirvasnoro. Pidimme yhteyttä lähinnä sähköisesti mutta muutaman kerran kokoustimme ihan kasvotustenkin. Raadin jäsenten pitää voida luottaa toisiinsa, ja se onnistui kyllä meiltä mallikkaasti. Terveisiä vain, Jonna ja Kai, jos luette tämän! Oli huippua tehdä töitä kanssanne!

Ihan omaa jääräpäisyyttäni päätin, että kirjoitan kaikista ehdokaskirjoista blogijutun ja julkaisen ne täällä blogissani voittajien julkistamisen jälkeen. On tunnustettava, etten alkuun ihan ymmärtänyt, mitä tulin päättäneeksi, mutta periksi en antanut. Kaikkiaan luin tätä urakkaa varten 151 kotimaista uutuusdekkaria kahden vuoden aikana ja kirjoitin niistä jokaisesta blogissa julkaistavan esittelytekstin. Määrä ei ole mitenkään poikkeuksellisen suuri, sillä minäkin olen julkaissut blogissani vuodessa huomattavasti useampia tekstejä ja lukenut saman verran kirjoja puolta lyhyemmässä ajassa. Nytkin luin myös muuta kirjallisuutta lähes koko ajan ja tekstejäkin syntyi. Erilaiseksi tilanteen teki se, että en olisi ilman tuota päätöstä ja raatilaisuutta koskaan lukenut suurehkoa osaa nyt lukemistani dekkareista enkä ainakaan niistä mitään kirjoittanut.

Johtolanka-voittajalta sormenjäljet ottanut vanhempi konstaapeli
Jukka Hätönen tunnustautui Pauliina Susi -faniksi ja sai
Takaikkunan muistoksi tapaamisesta.

Vuoden 2016 voittaja ja esikoisdekkarikunniakirjan saaja seuloutuivat yllättävän helposti, ja tunnelma Tammen juhlatiloissa Korkeavuorenkadulla oli ikimuistoinen, kun Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen antoivat sormenjälkensä Dekkariseuran arkistoihin. Kummankin signeerattu voittajakirja on kunniapaikalla kirjahyllyssäni. (Kummaltakin muuten on ilmestynyt seuraava romaani tänä syksynä.) Raatityöskentelyn koetinkiveksi muodostui tämän vuoden voittajan valinta, sillä terävin kärki oli edellistä vuotta tasaisempi ja mieltymyksemme menivät iloisesti ristiin. Periaatteenamme oli, että jokaisen kolmen raatilaisen oli oltava Johtolanka-palkittavan teoksen takana, emmekä joutuneet siitä tinkimään. Ratkaisun tehtyämme saatoimme olla aidosti ylpeitä molemmista palkituista, ja ainakin minä olen sitä edelleen. Mikko Porvali on lupaillut, että Karelia Noir -sarja saa vielä kolmannen osansa palkitsemamme hienon kakkososan Veri ei vaikene perään. Max Seeck on jo ehtinyt julkaista jatkoa Hammurabin enkeleille eli Mefiston kosketus putkahti painosta loppukesällä. Menestystä toivon kaikille jatkossakin!


Kamerat räspsyvät kiivaasti, kun Johtolanka-voittajan sormejälki painetaan
kunniakirjaan. Vanhempi konstaapeli Jukka Hytönen hoitaa homman varman kokeneesti,
eikä touhu ollut ihan uutta Mikko Porvalillekaan.

Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan sen tarkoitus on lähinnä nostaa kotimaisen dekkarikirjallisuuden näkyvyyttä ja arvostusta. Voittajateos kilpailee seuraavana vuonna pohjoismaisessa Lasiavain-kilpailussa, mikäli teos saadaan käännettyä jollekin kilpailukielistä. Usein onneksi on. Lasiavaimen on toistaiseksi onnistunut nappaamaan suomalaisista vain Matti Rönkä dekkarillaan Ystävät kaukana vuonna 2007. Minusta Takaikkunalla olisi ollut selkeät mahdollisuudet napata Lasiavain, mutta toisin valitettavasti kävi. On joka tapauksessa ollut valtavan suuri ilo seurata teosten menestystä, kun on itse pieneltä osin ollut mukana antamassa vähän lisäpotkua.

Palkitsemistilaisuudet olivat molemmat mukavia hetkiä, jotka kruunasivat myös meidän raatilaisten urakat. Kirjailijat eivät peitelleet iloaan, ja aitoa innostusta osoittivat myös kaikkien kustantamojen edustajat. Omien menestyksestä nautittiin ja iloittiin, ja se lämmitti mieltä ja lämmittää edelleen. Kirjat ja kirjailijatkin ansaitsevat välillä pieniä juhlahetkiä.


Päivänsankari on korkannut kakun!


Mutta juhlaa urakasta oli siis vain pieni hippunen. Pääosa oli aika arkista lukemista (ja minulla myös kirjoittamista). Onneksi lukeminen ylipäätään on minulle erittäin mieluisaa puuhaa, ja suurin osa luku-urakastakin sujui ihan kivuttomasti, osa jopa nautiskellen. Hankalinta lukeminen oli silloin, kun oikein mikään lukupinossa syyttävästi odottava ei varsinaisesti kutsunut puoleensa ja kansien avaaminen vain vahvisti ennakkokäsityksen oikeaksi. Arviolta viidennes luettaviksi lähetetyistä teoksista turhautti ja osa jopa kiukutti. Miksi ihmeessä nämä kirjat oikein oli julkaistu?!

Turhautumiseni on kieltämättä purkautunut myös joihinkin kirjoittamiini blogijuttuihin. Olen koettanut avata negatiiviset näkemykseni perusteluilla ja avoimesti omat lukijapuutteeni myöntämällä, mutta siitä huolimatta olen saanut tämän projektini yhteydessä myös kielteistä palautetta. Onpa sanottu sitäkin, ettei kirjoista saisi blogissa kirjoittaa negatiivisia tekstejä. Pahoittelen nyt vielä tässä kenties aiheuttamaani mielipahaa, mutta katson, että minulla on oikeus sanoa perusteltu mielipiteeni julkaistuista, myynnissä olevista kirjoista ja kertoa rehellisesti lukukokemuksestani. Tekijöitä en ihmisinä arvostele, vaikka välillä annankin sapiskaa kustantajien suuntaan. Pääosin saamani palaute on onneksi ollut positiivista.


Äkkipäätään voisi ajatella, että 150 uutuuskirjan saaminen ilmaiseksi kotiin kannettuna on todella hienoa. Kyllähän se on, mutta ilmaisuudesta ei ole enää tietoakaan, kun tähän liittyy velvoite myös lukea niistä joka ikinen. Lisäksi lähettäjät päättävät, mitkä kirjat kotiin tulevat. Kirjatulvan kesyttäminen vaatii myös tilaa ja järjestelmällisyyttä. Laadimme Excell-taulukoita odotettavissa olevista, luetuista ja lukemattomista teoksista pysyäksemme kartalla. Urakan loputtua piti vielä päättää, mitä kirjavuorille tekisi. Hyvin pienen osan säästin omaan hyllyyni ja loput lahjoitin pois.




Kokemus oli kaikkineen hyvin avartava. Kuvittelisin, että aika harva tavallinen lukija lukee tietyn genren teoksia yhtä kattavasti ja systemaattisesti niinkin pitkällä ajanjaksolla kuin kaksi kalenterivuotta. Hetken aikaa tunsin, että minulla ihan oikeasti on kokemusta ja perustetta näkemykselleni suomalaisen dekkarikirjallisuuden tilasta. Aika äkkiä se tunne tosin on mennyt ohi, eikä se varmasti koskaan aivan katteellinen ollutkaan. Mutta kohtalaisen hyvä näppituntuma kyllä oli!

Joidenkin teosten pakkokahlaaminen siis turhautti, mutta toisaalta löysin myös uusia kiinnostavia tuttavuuksia, joiden edesottamuksia aion vastaisuudessa seurata tiukasti. Heihin lukeutuvat paitsi kaikki neljä palkitsemaamme tekijää myös koko joukko muita: Arttu Tuominen, Marko Immonen, Mikko-Pekka Heikkinen, Kirsi Pehkonen, Risto Lahtinen, Jyrki Erra, Timo Saarto ja vaikka keitä vielä. Monet vanhat suosikitkin vain vahvistivat asemaansa, kuten Antti Tuomainen, Kati Hiekkapelto, Virpi Hämeen-Anttila ja JP Koskinen.

Pelkäsin, että urakka olisi lopulta niin musertava, että en sen suoritettuani haluaisi enää dekkarin dekkaria nähdä silmissäni. Onneksi niin ei sentään käynyt. Kustantajat lähettivät kiusallisen houkuttelevia ennakkokappaleita ja näytteitä kevään 2017 uutuuksistaan, ja pian huomasin taas iloiten sukeltavani dekkareiden maailmaan. Huojentavaa kuitenkin oli ja on edelleen, että nyt saan vapaasti valita, mitkä dekkarit luen. Se on kuitenkin vielä lopuksi sanottava, että vaikka välillä olen ollut hapan ja turhautunutkin, olen todella iloinen myös siitä, että suomalaisella dekkarikirjallisuudella(kaan) ei ole mitään hävettävää. Meillä on hienoja dekkaristeja ja dekkareita, joista voi ja pitää olla ylpeitä. Se on onneksi vähitellen huomattu ulkomaillakin.

Toivon, ettei yhden suomalaisen kirjallisuuspalkinnon taustojen reipas avaaminen ole karkottanut tulevia mahdollisia raatilaisehdokkaita. Urakka on kova, mutta sitä ei ole pakko tehdä aivan yhtä jääräpäisen perinpohjaisesti kuin minä tein. Tavoitteeni kuitenkin oli saada kaikille osallistuneille kirjoille oma pieni hetkensä siinä pikkuruisessa julkisuudessa, jonka pystyn blogini kautta tarjoamaan. Lisäksi opin kovasti arvostamaan kaikkien jaettavien kirjallisuuspalkintojen taustalla tehtävää näkymätöntä työtä. Odotan jo innokkaasti helmikuun alkua, jolloin paljastuvat seuraavat Johtolanka-palkittavat. Saatan jälleen yllättyä!

***
Suomen dekkariseuran nimittämässä Johtolanka-raadissa toimivat vuonna 2017 Helena Hyvärinen, Matti Järvinen ja Kari Mäkinen. Tsemppiä heille urakkaan!

'Oma' raatimme palkitsi seuraavat teokset:

Vuoden johtolanka 2016
Pauliina Susi: Takaikkuna (Tammi)

Esikoisdekkarikunniakirja 2016
Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala)

Vuoden johtolanka 2017
Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena)

Esikoisdekkarikunniakirja 2017
Max Seeck: Hammurabin enkelit (Tammi)


Aiempia koosteitani aiheesta:

Vuosi kakkua takana 9.2.2016
Toinen vuosi kakkua takana  1.2.2017
Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan? 17.1.2017
Kaikki vuosina 2015 ja 2016 kisaa varten lukemani teokset on listattu blogini välilehdellä
Vuoden johtolanka 2016 & 2017. Se löytyy sivun oikeasta ylälaidasta heti yläbannerin alapuolelta.

6 kommenttia:

  1. Hienoa, että jaksoit lukea noin paljon yhden genren kirjoja. Pauliina Suden kirjat vielä odottavat lukemista ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä oli hieman tuskaisaa, mutta tulipa tehtyä. Suosittelen lämpimästi Suden Takaikkunaa, se on loistava. Seireeniä en ole vielä ehtinyt aloittaa.

      Poista
  2. Olen saanut postauksistasi muutaman hyvän lukuvinkin. Olen yllättynyt, miten paljon dekkareita Suomessa julkaistaan. Omien kestosuosikkieni joukkoon on noussut muutama uusi nimi, kiitos sinun "jääräpäisyytesi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tosi hienoa! Juuri tuon takia ylipäätään koko blogini on olemassa. On samantekevää, pidänkö itse jostain kirjasta vai en. Juttuni saattaa jokaa tapauksessa houkutella jonkun lukemaan. Se on se juttu!

      Poista
  3. Tervehdys, Kirsi! Täällä sitä ollaan - uskollisesti :)

    Kiitos kirjoituksestasi, joka kokosi samalla omiakin tuntojani. Urakka oli tosiaankin aikamoinen, mutta ehdottomasti kiintoisa! Lukemista oli paljon, ja taas näkyi tämän genren laajuus: oli niin kansainvälistä trilleriä, poliisiromaania kuin pienen ihmisen näkökulmaakin menneisyydestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Monesti joutui pois siltä kuuluisalta omalla mukavuusalueeltaan - ja joskus huomasi jopa päässeensä pois siltä.

    Toinen positiivinen seuraus Johtis-raatilaisuudesta on se, kuinka pestin aikana tutuksi tulleiden kirjailijoiden töitä ja näkymistä julkisuudessakin on ruvennut erityisen seuraamaan aktiivisesti. Toki dekkarigenreä olin jo ennen Johtolanka-pestiäkin seurannut, mutta nyt siihen on tullut toisenlainen näkökulma: innostuu, kun "oman kauden" kirjailijoilta tulee jotakin uutta tai kun heidät jossakin mainitaan. Tämä koskee tietysti palkittuja Pauliina Sutta, Lauri Mäkistä, Mikko Porvalia ja Max Seeckiä, mutta myös monia, monia muita, jotka eivät nyt tulleet virallisesti palkituiksi mutta joiden teoksista on jäänyt mieleen muistijälki - ja joiden uran haluaisi siksikin nähdä kehittyvän. Samalla on taas saanut muistutuksen tämän alan raadollisuudesta: paljon kiinnostavia nimiä jää mainitsematta. Onneksi on Ruumiin kulttuuri -lehti ja tällaiset blogit!

    Sen verran dekkaripitoinen kaksivuotinen pesti oli, että minuun iski lukijan blokki. Vain runot ja novellit maistuivat parin kuukauden ajan. Onneksi löysin uusimmasta Parnassosta lohdutusta. Siinä Tommi Melender ja Sinikka Vuola kirjoittavat lukemisblokista: ”Lukijan blokki ei iske niihin, jotka pitävät kirjallisuutta turhuutena tai viihteenä.”

    Sittemmin blokki on murtunut, ja nyt jo odottelen uuden Johtolanka-raadin tekemiä valintoja. Oma varjolistani on jo täyttymässä :) Tsemppiä siis raatilaisille kirjasyksyn melskeisiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, Jonna, uskollinen lukijani ja ystäväni! Kiitos tästäkin yhteisestä matkasta!

      Minulle ei onneksi lukujumia tullut (vai kieliikö se sitten siitä, että lukeminen minulle turhuutta tai viihdettä?), vaan ihan mukavasti olen pystynyt lukemaan. Tosin luin näiden kahden vuoden kuluessakin jatkuvasti myös jotain muuta, ainakin koetin.

      Tsemppiä tosiaan nykyiselle raadille, jonka kakusta alkaa ensimmäinen neljännes täyttyä!

      Poista