lauantai 26. helmikuuta 2011

Aimo annos Ellilää

Tästä koukuttavasta blogiharrastuksesta on vain pelkkää iloa, vaikka aikaa tuhraantuukin nykyään täällä koneen ääressä entistäkin enemmän. Viikonloppuna törmäsin jossakin kiinnostavassa kommenttikeskustelussa turkulaiseen kirjailijaan Kirsti Ellillään. Kävin kurkkaamassa Ellilän blogia Kirjailijan häiriöklinikka, ja sattumalta juuri silloin oli menossa ihana tarjous. Kirjailija lupasi postittaa omaan kirjaansa kiinnostuneille kirjablogin pitäjille. Uskalsin tarjota itseäni ja blogiani, ja sainkin nopeasti kirjailijalta vastaussähköpostin ja parin päivän päästä kirja oli kotonani. Suurkiitos siitä! Ainoa pettymys oli, että en ollut huomannut pyytää kirjailijaa signeeraamaan teostaan.

Häpeän tunnustaa, että Ellilä oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen tätä onnekasta kohtaamista. Ihmettelenkin sitä vähän, sillä olen ennen blogianikin sentään mielestäni melko hyvin seuraillut, mitä suomalaisessa kirjallisuuskentässä tapahtuu. Ellilän kotisivuilta selviää, että hän on toiminut kirjailijana jo 16 vuotta ja on ollut ja on edelleen monipuolinen ja tuottelias. Erityisen mielenkiintoiselta kuulostaa Kirkkotrilogiaksi nimetty sarja, joka nimensä mukaisesti käsittelee luterilaista kirkkoa ja sen ongelmia, mm. tasa-arvon toteutumattomuutta ja joiden piirien negatiivista suhtautumista naispappeuteen. Trilogian viimeinen osa ei ole vielä ilmestynyt.

Kirjailija kuitenkin tarjosi luettavakseni vuonna 2005 ilmestyneen teoksen Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Hiukan siihen tarttuminen arvelutti, sillä en ole kovinkaan paljoa lukenut ns. hömppää viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, ainakaan kotimaista. Kouluaikana en yhden vuoden mittaan muuta lukenutkaan, ja myöhemminkin sentään tuli pidettyä hömppäsaldo kohtuullisen korkealla. Sittemmin dekkarit ovat vieneet rentoutumiskeinona hömpän paikan.

Ellilän tyyli riisui kuitenkin aseista heti alkusivuilla. Tykkäsin kirjasta kovasti. Sen idea on vallan mainio, ja Ellilä totisesti osaa kirjoittaa letkeästi ja samalla fiksusti. Kirja sijoittuu Turkuun ja siinä kerrotaan hieman myös opiskelusta Turun yliopistossa, joten paikatkin ovat tuttuja ja siten entistä kiinnostavampia.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on kolmikymppinen Selma, joka on epäonnistunut kaikissa miessuhteissaan. Nykyisen rakastetun Samin kanssa Selma on ollut kimpassa vuoden, josta ajasta suurimman osan he ovat remontoineet vanhan puurivitalon kämppää. Remontti on ajanut pariskunnan konkurssin partaalle ja suhteen karille. Jälkimmäistä Selma ei tosin vielä ihan kirjan alussa ole huomannut tai ainakaan hyväksynyt. Työelämässä ei mene kovinkaan paljon paremmin. Valmistuminen on lykkääntynyt, ja Selma on useamman vuoden työskennellyt pienen ilmaisjakelulehden toimittajana. Niissä merkeissä hän menee tekemään juttua kuuluisasta kirjailijasta Julia Lavendelista, joka on uskomatonta kyllä rikastunut kirjoittamalla rakkausromaaneja. Sattumalta rakkausromaanit ovat olleet aina Selman suuri intohimo.

Samin lisäksi Selman elämässä on vain kaksi tärkeää ihmistä, opiskeluaikaiset ystävät Maria ja Edu. Heidän kanssaan Selma on aikoinaan haaveillut kirjailijan urasta niin kuin kaikki kirjallisuudenopiskelijat. Kukaan kolmesta ei ole koskaan valmistunut. Marian opinnot jäivät kesken, kun hän perusti perheen matkapuhelinmyyjän kanssa, ja Edu on keskittynyt lupaavan novellikokoelmansa hiomiseen. Edulla ja Selmalla on ollut opiskeluaikana lyhyt rakkaussuhdekin, mutta se on ajat sitten hiipunut ja ystävyys on jäänyt voitolle.

Julia Lavendelin tapaamisesta Selma saa idean. Hänkin hankkii rahaa kirjoittamalla rakkausromaanin. Se ei voi olla kovin vaikeaa. Hieman tietysti harmittaa, että se ei ole oikeaa arvostettua kirjallisuutta, mutta raha ja julkisuus kyllä korvaisivat sen puutteen. Selma ryhtyy tuumasta toimeen, mutta kohtaa yllättäviä vastoinkäymisiä.

Kirjaan on ripoteltu herkullisia näytteitä Selman käsikirjoituksesta. Unelmankaunis Gisela, tähtitoimittaja, yrittää ratkaista, rakastaako rikasta ja komeaa Mikaelia vai komeaa ja rikasta Martinia. Kaikki romanttisen kioskikirjallisuuden kliseet ovat hykerryttävästi mukana. Samaan aikaan Samin ja Selman suhde ajautuu kriisiin ja työssäkin on ongelmia. Selma uppoutuu yhä syvemmälle kirjaprojektiinsa. 

Ihailen erityisesti Ellilän taitoa kertoa samaan aikaan viihdyttävä tarina ja puhua vakavista aiheista. Blogeissakin on viitattu mm. naisille tarkoitetun viihteen aliarvioimisesta, naisten mahdollisuuksista menestyä kirjallisessa maailmassa tai siitä, millä keinoilla naisen on mahdollista päästä mediahuomion kohteeksi. Selman pohdinnan mukaan varma keino on, jos vilauttaa sopivasti rintaansa. Tosin silloinkin pitäisi olla jo valmiiksi kuuluisa ja hyvännäköinen. Myös kirjan julkaisemisen vaikeutta ja toivottomuuttakin kirjassa käsitellään paljon juoneen liittyen. Selmakin on törmännyt siihen, että opettajat eivät hyväksy rakkausromaaneja tutkimuskohteeksi, niistä ei kirjoiteta arvioita lehtiin eikä niiden lukijoita muutenkaan pidetä ihan täysijärkisinä. Ellilä ei saarnaa tippaakaan vaan käsittelee aiheitaan humoristisesti ja kirpakan ironisesti, mikä on laadun merkki.

Kirjastosta nappasin Ellilän jännärin Usko, toivo ja kuolema, mutta kirjoitan siitä tarkemmin myöhemmin. Hyllyssä oli myös novellikokoelma Outoa rakkautta. Siinä on kuusi novellia, joista neljä on ilmestynyt aiemmin, kaksi Reginassa ja kaksi Portissa. Takakannessa kuvaillaan novellien tyyliksi spefiä. Tamperelaisen Spektre-seuran nettisivuilta kopsasin määritelmän:

Spekulatiivinen fiktio on kattokäsite, jonka alle kuuluu paitsi science fiction, myös sen sukulaislajit; kauhu, fantasia, uuskumma, maaginen realismi. Spekulatiivinen fiktio ulottuu siis Ursula Le Guinista Star Warsiin, Galacticasta Heinleiniin ja Tolkienista Clive Barkeriin, unohtamatta tietenkään erilaisia parodioita ja hassutuksia. Olennaisinta spekulatiiviselle fiktiolle on “Entäpäs jos?” – kysymys, jonka ympärille on rakennettu tarinoita hirviöistä, muukalaisista ja fantasiamaailmoista. Science fiction vastaa kysymykseen yleensä tieteellisesti mahdollisella maailmalla ja fantasia maagisella maailmalla. Kauhussa voidaan lähteä kummalle tielle vain, sillä tärkeintä on kauhistuksen tunne.

Hyvin määritelty, sillä tällaisia kokoelman novellit juuri ovat. Kannet ovat kovin hempeät, kuten kuvasta näkyy. Ristiriita sisällön kanssa onkin sitten kutkuttava. Osassa novelleista on kyse rikoksesta tavalla tai toisella. Parissa ollaan selkeästi scifin alueella, ja yksi novelleista, Perintö, on jonkinlainen kauhunovelli, joka liittyy kansalaissotaan ja jossa on mukana yliluonnollinen vivahde. Kaksi liittyy sieniin, mutta se onkin oikeastaan ainoa näitä novelleja yhdistävä seikka. Novellissa Leikkiä vain ärsyttävä aviomies intoilee sienimetsässä, kun vaimo keksii, miten miehestä voisi kätevästi päästä juuri sienien avulla eroon. Scifiä ja kauhua yhdistävässä Kaunokaisessa lattiasienen mutaatio koituu tutkijan kohtaloksi. Eniten ehkä minua miellytti aloitustarina Pullakahvit, jossa toinen nainen kaipaa yllättäen kuollutta rakastajaansa niin, että haluaa murtautua ruumishuoneelle jättämään salaiset jäähyväiset. Myöhemmin rakastajasta paljastuukin odottamattomia puolia. Lopuksi juodaan hyvät pullakahvit. Useassa tarinassa kuvataan seksiä sanoisinko keskirohkeasti. Kokoelma on siis mitä mainiointa spefiä!

Jos jotain negatiivista pitää tästä sanoa, se liittyy pilkutukseen. Aiheesta oli hiljattain jossakin blogikeskustelukin, johon osallistuin (muisti vain ei enää pysy perässä). Totesin siinä, että kaunokirjallisuus noudattaa omia lakejaan välimerkkienkin suhteen. Aika hyvin pystyn suodattamaan pilkun puuttumisen pää- ja sivulauseen välistä, mutta yllättävän vaikeaa on sulattaa lauseenvastikkeen jälkeen tulevaa pilkkua. Siihen töksähtää lukeminen ikävästi. Ellilällä tai oikolukijalla on tämä maneeri ainakin Oudossa rakkaudessa.

Harri Kumpulainen on kirjoittanut kirjaan mainiot alkusanat, joissa käsitellään paitsi Kirsti Ellilän tuotantoa myös viihdekirjallisuuden historiaa Suomessa. Omat muistot Tohtori Frankin naisjuttujen taukoamattomasta lueskelusta asettuvat historiallisiin kehyksiinsä.
Kirjan on julkaissut Turbator-kustantamo ja se on M-novellit sarjan 7. osa. Ennen nimilehteä on tiedote:

”Kirjalla käymälöitä kehitysmaihin
Kirjailija lahjoittaa tästä teoksesta saamansa tulot Kirkon Ulkomaanavun kautta huussien rakentamiseksi kehitysmaihin. Lahjoitukset, joihin sisältyy myös hygieniaopastusta kehitysmaiden tytöille ja naisille, kirjailija tekee toisten nimissä, ja ilmoittaa valitsemilleen ”lahjoittajille” tehdystä lahjoituksesta postikortilla pyrkien näin saamaan hankkeelle lisälahjoituksia.” www.toisenlainenlahja.fi

Koska lainasin kirjan kirjastosta ilmaiseksi ja toisenkin kirjan sain kirjailijalta lahjaksi, teen oman lahjoitukseni tuonne Kirkon Ulkomaanapuun.

6 kommenttia:

  1. Kirjoitin juuri samaan aikaan samasta kirjasta =) Samanlaisin miettein, sentään eri sanoin.

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut Ellilältä vain yhden romaanin. "Miehen tuoksu" kiinnitti kirjan nimenä huomion muutama vuosi sitten, ja kun olen niin nolosti ja usein joutunut tunnustamaan asiantuntemattomuuteni romantiikkahyllyn edessä, ajattelin vähän korjata tilannetta.

    Kirja oli oikein hyvä, siinä oli kiinnostava juoni ja sisältöäkin. Kirjoituksesi vahvisti ajatusta lukea lisääkin Ellilän kirjoja.

    Kirjailijan blogiakin on ollut mukava seurata, ja erityisen kivaa on ollut että Kirsti silloin tällöin myös kommentoi näitä lukijablogikeskusteluja.

    VastaaPoista
  3. Minä olen lukenut "Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin", mutta aikaa siitä on ainakin 5-6 vuotta. Törmäsin kirjaan kirjaston "suositteluhyllyssä" ja muistan pitäneeni kirjasta. Blogien seurannan aloittaessani olikin mukava törmätä Ellilän blogiin.

    Miehen tuoksun ja Pappia kyydissä -kirjan olen myös lukenut. Pitäis lukea pappikirjan jatko-osakin tässä joskus.

    VastaaPoista
  4. Hei, kiitos tästä palautteesta! Osut ihan oikeaan pilkutuksen kanssa, olen sen suhteen aika paljon oikolukijan armoilla. Minulla on jokin hahmotushäiriö, joka näkyy erilaisissa asioissa, mm. pilkkusääntöjen omaksumisessa. En pysty oikolukemaan tekstejä.

    VastaaPoista
  5. Onneksi monet meistä ovat tutustuneet Kirsti Ellilän nasevaan tekstiin jo Rihmastossa ja muilla foorumeilla. Luin hänen kirjansa "Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin" jo sen ilmestymisvuonna ja kirjoitin siitä blogiini. ks linkki

    VastaaPoista
  6. Kirstin blogi Kirjailijan häiriöklinikka on varsin koukuttava. Sen ote on juuri tuollainen "kirpakan ironinen".

    VastaaPoista