keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

”Mutta ne monet saksalaiset, ranskalaiset, vieläpä amerikkalaisetkin rikosromaanit, joissa tikari ja myrkky näyttelevät pääosaa, ovat kynäilijäin tuotteita, jotka ovat tarttuneet kynään kaikesta muusta, mutta ei sisäisestä taipumuksesta. Ja juuri näitä ’Berliinin rosvojoukkoja’, ’Berliinin pyöveleitä’, ’Vaeltavia juutalaisia’, ’Aarniometsän tyttäriä’ y.m. on alettu oikein tukuittain kääntämään Suomen kielelle. Ja suomentaja on sitte vielä joku puoliherra, joka muun elinkeinon puutteessa on alkanut kylvää näitä kyykäärmeen sikiöitä aivan pystymätönnä toimeensa. Kieli on kauhean huoletonta ja painos täynnä korrehtuurivirheitä. Kaikki osottaa, että on antauduttu aivan vieraalle alalle jonkun keinottelijan houkutuksesta, mikä tahtoo päästä äkkiä rikkaaksi kansaansa turmelemalla. Tämä tällainen keinottelija se pukeutuu ’kustantajan’ kunnianarvoisaan nimeen, vaikka hänelle paremmin soveltuisi kaupustelevan juutalaisen arvonimi.” (Kaiku 1896. Kai Häggman: Paras tawara maailmassa.)


Olen muutamassa kirjoituksessani sivaltanut pienkustantamoja (ja erityisesti yhtä sellaista) aika kovallakin kädellä. Mielestäni jotkut kustannuspäätökset eivät ole olleet viisaita, ja erityisen katkera olen ollut huonosti toimitetuista ja oikoluetuista dekkareista, lähinnä niiden kirjoittajien puolesta mutta myös itseni eli lukijan puolesta. Viimeisimpään juttuuni, jossa tästä aiheesta narisin, sain anonyymin kommentin arvatenkin henkilöltä, jolla on asiasta minua enemmän omakohtaista kokemusta:

”Pienen kustnatmon puute on aika. Sitä on vain 24 tuntia eikä yhden kirjan julkaisulla elä, valitettavasti vaan niska limassa pitää taittaa, lukea kässäreitä, hoitaa ties mitä oheistehtäviä. Ja kun kate on melkoisen pieni kirjalla( suurin menee kirjakaupoille), niin mistä raapaiset sen kustannustoimittajan palkan? Varmaan monio sellaisen ottaisikin, jos n. 100 -200 kpl:een kirjamyynnillä/nimike, sellaisen pystyisi taloon hankkimaan.”

Asia alkoi tosissaan kiehtoa, ja päätin ottaa hieman tarkemmin selkoa, millaista toimintaa pienkustantaminen Suomessa oikein on. Ketkä kustantavat, mitä ja miksi? Koetetaanko kepillä jäätä ja laitetaan markkinoille mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla ja odotetaan, milloin iso kala on jäänyt koukkuun? Vai ovatko pienkustantajat pyyteettömiä kulttuuri-ihmisiä, jotka eivät rahasta piittaa?

Wikipediasta koetin etsiä vastausta siihen, kuinka paljon Suomessa on kustantajia. Vastausta en löytänyt, mutta sain mukavan listan lähdeteoksista, joita tutkimalla saattaisin päästä lähemmäs totuutta mm. siitä, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa julkaistua isossa vai pienessä kustantamossa. Käsittääkseni kustantajia lasketaan olevan tuhatkunta?

Kirjankustantamisen historiasta Suomessa ja lähes kaikesta mahdollisesta siihen edes etäisesti liittyvästä on kirjoittanut dosentti Kai Häggman Suomen kustannusyhdistyksen 150-vuotishistoriikissa Paras tawara maailmassa: Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Suomen kustannusyhdistys täytti 150 vuotta vuonna 2008, jolloin historiikki valmistui. Kyseessä on järkälemäinen historiateos, joka käsittää 570 sivua tekstiä ja kuvia sekä lähes tuhat alaviitettä. Häggman kirjoittaa kiehtovasti, ja vaikka etsin kirjasta vain tiettyjä asioita, tulin lukeneeksi siitä ainakin kolmanneksen silkaksi ilokseni. Kirja tekisi mieli hankkia omaan hyllyynkin hakuteokseksi.

Häggmanin teoksen perusteella voisi karkeasti yleistää, että 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1990-luvulle asti Suomessa oli kaksi suurta kustantamoa (WSOY ja Otava) sekä alle kymmenen keskisuurta kustantamoa (mm. Gummerus ja Karisto). Varsinaisia pienkustantamoja putkahteli ennen 1980-lukua lähinnä muutamana kriisiaikana, nimittäin sotavuosina. Yllättäen sota toimi kustannus- ja kirjakauppa-alan hyväksi, ja silloin myös onneaan koettelevat ns. konjunktuuri- eli suhdannekustantajat pompsahtivat markkinoille rahastamaan nopeita voittoja. Nämä konjunktuurikustantajat jäivät yleensä lyhytikäisiksi.

Muutos tilanteeseen tuli toden teolla vasta 1980-luvulla, jolloin tietotekniikka muutti kustannus- ja kirjapainoalaa radikaalisti. ”Jokamiehen tietotekninen kumous ja kulttuuripiirien suosio tekivät kustantamon perustamisesta suosittua ja suhteellisen riskitöntä toimintaa. Vähäisellä kulurakenteella, talkoohengellä ja pienelle täsmäyleisölle suunnatuilla täsmäpainoksilla aloittava kustantaja otti pienemmän riskin kuin aloitteleva kaivinkoneyrittäjä ensimmäistä kaivuria ostaessaan.” (Häggman s. 556)

Häggman ei kovinkaan paljoa kerro pienkustantamisesta, koska pienkustantamot alkoivat päästä Suomen kustannusyhdistyksen jäseniksikin vasta varsin myöhään. Häggmanin kirjan lopussa olevassa Suomen kustannusyhdistyksen jäsenluettelossa on jo yli sata jäsentä, ja niistä siis suurin osa on nimenomaan pienkustantajia. Toisaalta varmaan on niin, että kaikki pienkustantajat eivät yhdistykseen edes halua sen keräämien jäsenmaksujen takia.

Pienkustantajan arkipäivä

Pienkustantajan arkipäivä on vuonna 1995 ilmestynyt Kai Halttusen tutkimus (alk. v 1993 pro gradu). Halttunen on tutkinut kahtatoista suomalaista pienkustantamoa ja niiden toimintaa vuosina1987-1991. Pääosan aineistosta Halttunen on kerännyt haastattelun avulla. Selvittelyn kohteina ovat olleet kustantamojen historia, kustantamisen prosessi, toimintakulttuuri, kulttuurinen pääoma, palaute (lehtiarviot) ja tulevaisuuden näkymät.

Halttunen määrittelee pienkustantajaksi kustantajan, joka on erikoistunut jonkin tai joidenkin aihealueiden julkaisemiseen (vastakohtana siis yleiskustantamot). Pienkustantaja pyrkii tuomaan uusia aineksia julkiseen keskusteluun julkaisemiensa teosten avulla.  Pienkustantamot ovat myös julkaisujen ja henkilökunnan määrällä mitattuina pieniä, ja jokaisella Halttusen haastattelemalla kustantajalla oli ainakin yksi kokopäiväinen työntekijä. Sen sijaan omakustanteita julkaisevat yritykset oli suljettu tutkimuksen ulkopuolelle. Halttusen tutkimuskohteina olivat mm. Atena, Like ja Gaudeamus.

Halttunen toteaa, että julkaistujen teosten markkinointi ja välitys ovat usein pienkustantamojen pullonkauloja. Koska kirjat on usein suunnattu pienelle ja erikoistuneelle yleisölle, ei suurista ilmoituskampanjoista olisi hyötyä, vaikka niihin olisi varaakin. Ostajat pitäisi pystyä tavoittamaan tehokkaasti. Tutkimusajankohtana internetin hyödyntäminen ei vielä ollut mahdollistakaan, joten monet pienkustantamot turvautuivat erilaiseen suoramarkkinointiin, joka taas oli hidasta ja kallista.

Markkinoinnin ja välityksen lisäksi ongelmana olivat usein jatkuva ajanpuute ja rahavirtojen kontrollin heikkous. Toiminnan saaminen taloudellisesti kannattavaksi vaikuttaa olevan erityisen vaikeaa. Pienkustantajien toimintaa kuvataan innostuneeksi mutta samalla jopa toivottoman amatöörimäiseksi.

Ns. ideaalityypin pienkustantajat (jonkinlainen tyypillisen pienkustantajan prototyyppi) on Halttusen mukaan kustantaja, joka julkaisee suurten kustantamojen hyljeksimää kirjallisuutta. Niiden julkaisut ovat taloudellisesti kannattamattomia tai jäävät vain niukasti voitollisiksi. Pienkustantajat ovat erikoistuneita ja niillä on kapea vuorovaikutustila (siis pieni potentiaalinen ostava yleisö). Niiden toiminta on käsityöläismäistä, organisaatio yksinkertainen ja kiinteät kulut minimoitu huolella. Päätöksenteko on nopeaa, koska se on epämuodollista, ja työntekijät ovat erittäin sitoutuneita toimintaan. Pienkustantamot tiedostavat vahvasti oman toimintansa kulttuurisen merkityksen, ja monesti kulttuuripääoma meneekin taloudellisen pääoman edelle toiminnassa.

Eräs Halttusen haastattelema pienkustantamon edustaja toteaa Jorma Kaimion todenneen: ”--- paras mainonnan ja markkinoinnin väline on niin sanottu puskaradio tai siis tuttavien ja ystävien kehumiset – voi kun hän tietäis jokaiselle kirjalle semmoisen 100 ihmisen ydinryhmän, niin hän lahjoittaisi ilmaiseksi kirjat sinne, sille porukalle, joka sitten kertoisi kolmelle ystävälleen, joista taas yksi kaksi ostaisi ja näin edelleen.” Haastateltava toteaa Halttuselle, että juuri tuota pienkustantaja koko ajan tekee, vaikka ei aina edes lahjoita kirjoja. ”Se ydinjoukko on myös markkinoinnin, tiedonvälityksen kannalta erittäin olennainen välittäjäryhmä.” Kaimion toive on toteutunut sosiaalisen median avulla aika hienosti! Sitä kun vielä pienkustantamot oppivat (ja ehtivät) käyttämään.

Halttusen haastateltavat kokivat pienkustantajan työn hankalimmaksi puoleksi sen, että pitäisi olla niin monen asian ammattilainen ja asiantuntija. Aika ei kerta kaikkiaan riitä kaikkeen, ja se kuluu käsistä eri tehtävästä toiseen siirtyillessä. Aika paljon siis kuten anonyymi kommentoijanikin alussa kertoi. Ei ihme, että monet pienkustantamot jäävät lyhytikäisiksi avainhenkilöiden uupuessa työtaakkansa alle.

Halttusen kirjasta muuten löytyi vastaus kysymykseeni, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa läpi pienkustantamossa kuin isossa yleiskustantamossa. Vastaus on varsin tyly ei. Pienkustantamot ovat usein tiukasti erikoistuneita ja niillä on yleensä jo valmiiksi sovittuina kustannusohjelmaa toiminnan alkaessa (joko kontaktien kautta saatua tai omaa tuotantoa). Usein uudelle kustantamolle virtaa alkuaikoina suorastaan tulvimalla käsikirjoituksia eri aloilta, mutta toiminnan vakiinnuttua tilanne rauhoittuu.

Suomessa on muutaman sadan käsikirjoituksen lautta, joka seilaa pientä piiriä ympäri. Kyllähän meitäkin on lähestytty just sillä tavalla, että on muutama talo kierretty läpi ja sitten on ajateltu: alennutaan nyt lähettämään tuolle pienellekin, kun ei isoa kalaa saatu. Vähän epärealistisesti kirjoittajat luulee, että meillä rima olisi jotenkin matalammalla, siitähän ei ole kysymys, päin vastoin. Kuitenkin julkaistaan vähän ja valitaan se suhteessa yhtä paljosta kuin muutkin”, kertoo yksi Halttusen haastateltavista.


Ohjeita kirjailijalle: Miten ei kannata lähestyä kustantajaa

”Toivon teidän kiirehtivän käsikirjoituksen käsittelyssä, jotta ehdimme saada sen joulumarkkinoille.”

”Toivosin kommentteja 1800-sivuisesta käsikirjoituksesta jo mielellään ensi viikolla eli uudenvuoden alusviikolla.”

”Jos käsikirjoitus ei kiinnosta, voitte hävittää sen. En tee sillä mitään.”


Yllä olevat riemukkaat vinkit ovat peräisin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta Juosten kustannettu. Kirja vaikutti niin mielenkiintoiselta, etten malttanut olla tarttumatta siihen. Jo nimi pisti mielikuvituksen lentoon, vaikka kirjoittajat kirjan lopussa kirkkain silmin väittävätkin, että nimi viittaa pelkästään siihen vauhtiin, jolla pienkustantajan on edettävä työssään. Kirjan alaotsikko on Pienkustantajan salaiset kansiot tai 16,3 vuotta: Päättymätön kulttuuriteko (joka päättyi) eli opasluonteinen kertomus pienkustantamisesta kiinnostuneille siitä, miksi alalle ehdottomasti kannattaa ryhtyä, jos haluaa pysyä köyhänä.

Kustannus-Puntsi oli pieni pohjoissuomalainen vuonna 1996 perustettu lähinnä saamelaiseen kulttuuriin keskittynyt tietokirjakustantamo. Nimi tarkoittaa suomeksi tärkeilevää henkilöä, joka luulee itsestään liikoja. Perustajat olivat veljeksiä, jotka ensi töikseen kustansivat isänsä Teuvo Lehtolan pitkään työstämän historiateoksen saamelaisista ja Lapista. Kustantamiseen rohkaisivat aiemmat huonot kokemukset muista pienkustantamoista.

Ensimmäistä teosta suoramarkkinoitiin kiivaasti ja se julkistettiin näyttävästi Ivalon kirjastossa kakkukahvien höystämänä ja toimittajien sankan joukon edessä. Jo ensimmäisessä lehtiuutisessa kirjasta korostettiin sen merkitystä kulttuuritekona. Tästä tulikin sitten usein toistuva fraasi, joka käytännössä tarkoitti, ettei teoksen kustantaminen ollut taloudellisesti kannattavaa.

Juosten kustannettu on hulvattoman hauska ja samalla surullinen kirja. Kustantamo ei missään vaiheessa elättänyt yhtäkään omistajistaan, vaan kaikki säilyttivät (viisaasti) päivätyönsä. Koska useat omistajista myös kirjoittivat kustannettavia teoksia tai muuten osallistuivat kiinteästi kustannustoiminnan eri työvaiheisiin, kustantamo nieli käytännössä omistajiensa kaiken liikenevän vapaa-ajan viimeistä tuntia myöden. Silti lähes jokaisen julkaistun teoksen (yhteensä 49 kirjaa) kohdalla oltiin miltei paniikin partaalla ennen kuin kirja oli tupsahtanut painosta. Sitten alkoi markkinointi ja myynti, jotka harmillisen usein jäivät lapsipuolen asemaan.

Kustantamo perustettiin siis jo tietoteknisen vallankumouksen tapahduttua, mutta monet vaikeudet liittyivät tietotekniikkaan: yhteen sopimattomat laitteet ja ohjelmat temppuilivat, aikataulut laadittiin liian optimistisiksi jne. Merkittävässä roolissa oli myös yhden osakkaan vanha Lada, joka uskollisesti matkasi kirjalastissa milloin minkälaisessa säässä pitkin Suomen maanteitä. Yleensä kyseessä oli matka painosta julkistamistilaisuuteen…

Kustannus-Puntsin tarina olisi voinut olla Kai Halttusen tutkimusmateriaalia. Toisaalta Puntsin perustajat olisivat ehkä jättäneet yrityksensä perustamatta, jos he olisivat ensin lukeneet Halttusen teoksen Pienkustantajan arkipäivä.

Kustannus-Puntsissa toteutuivat kaikki Halttusen kuvailemat ideaalipienkustantajan piirteet. Yritys perustettiin innostuksen vallassa, lähipiiristä löytyi valmista materiaalia ensimmäisiin julkaisuihin, yleisö oli tuttu ja varsin rajattu, rahavirtojen käsittelyyn oltiin tottumattomia, markkinointi jäi usein retuperälle, usko omiin kykyihin oli hieman ylimitoitettua ja niin edelleen. Kustannus-Puntsin omistajien mukaan ”kulttuurin nälkä ja kauneuden kaipuu on olennaisempaa kuin satunnainen mahan kurne”.  Siihen nähden kustantamon elinikä on varsin pitkä ja kunnioitettava.

Optimismi on pienkustantamisen aa ja yö.

Anonyymin kommentoijan lisäksi sain toisenkin kustannusalan ihmisen kommentin taannoiseen juttuuni. Pienkustantaja Raija Airaksinen-Björklund kommentoi näin:

Pienkustantajan eksyin (vinkkauksen perusteella ) lukemaan tätä keskustelua. Joskin olen ns. ammattikirjallisuuden pienkustantaja, en fiktiivisen / kertomakirjallisuuden. Pienkustantajaksi ajauduin siksi, että mikään iso kustantamo ei kiinnostunut 2000-luvun alussa marginaaliryhmälle suunnatusta ammattikirjallisuudesta, potentiaalinen ostajakunta rajallinen. Otin riskin - ja nyt olen pyörittänyt omaa kustantamoa reilut 10 vuotta. Ei tällä rikastu, mutta tunnen tekeväni arvokasta työtä - onneksi myös kollegoiden mielestä. Painosmäärä 500 -1000 kpl, jotka sitten pyörivät 5 -7 vuotta varastossa. Toimin myös kustannustoimittajana, apuna muutama alan asiantuntija varmistamassa sisällöllistä oikeellisuutta ja kielenhuoltoporukkaa niin ikään. Onneksi kirjoittajatiimiläiseni ovat myös kielellisesti lahjakkaita (pääosin opettajia). Keskeneräistä ei julkaista, tehdään niin hyvin kuin osataan. Jokaisessa kirjaprojektissa oppii uutta. Jokaisesta julkaisusta löytyy aina parannettavaa - varmaan myös isoissa kustantamoissa.
Tässä kohtaa nosta myös "omaa häntää", kun teemme rajattuun aihepiiriin kirjallisuutta, on meillä asiantuntijuus hallussa. Emme julkaise "höttöä" , tavoitteenamme on tuottaa alalle asianmukaista, ajantasaista ja teoriaan pohjautuvaa materiaalia ja sillä tavoin edistää meidän tapauksessamme draama- ja teatteriopetuksen / teatterilähtöisten menetelmien tietoisuuden lisääntymistä ja osaamista. Olen tehnyt kirjan myös isolle kustantamolle - ja sen projektin aikana kustannustoimittajan substanssi nousi arvoon arvaamattomaan. Hikoilin, kun alaa tuntematon päsmäröi tekstejä - kyseenalaisti ja muokkasi ymmärtämättä kontekstia. Kertomakirjallisuudessa asia on varmasti erilainen.
Toimiva tiimi on mielestäni avainasia. Kaikki ovat mukana alusta alkaen - kuvittaja, taittaja, oikolukija kirjoittajien ja kustannustoimittajan kanssa tiiviissä yhteistyössä. Dialogissa koko prosessin ajan.
Käsityötä, ei teollista liukuhihnatyötä.
Tässäpä muuta pienkustantajan ajatus sunnuntaipäivän ratoksi, asiasta tai asian vierestä.

p.s. lohduttavin 'painovirhepaholainen' löytyi syksyllä ruotsalaisen Lars Keplerin pokkarin takakannesta, jossa päähenkilön Joona Linnan nimi oli jäänyt Jonna Linnaksi.
Lohdutti.
Sattuu sitä isommillekin.

Kiitos vielä anonyymille ja Raijalle kommenteista! Pienkustannusala vaikuttaa edelleen kiehtovalta mutta samalla pelottavan haastavalta toiminnalta. Onnea ja menestystä kaikille siihen rohkeasti ryhtyneille!


Kai Halttunen: Pienkustantajan arkipäivä. Tutkimus julkaisuprosessista ja toimintakulttuurista.
Nykykulttuurin tutkimusyksikkö, Jyväskylän yliopisto 1995. 93 s. (Kirjasto)

Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008. 622 s. (Kirjasto)

Lehtola - Lehtola - Lehtola: Juosten kustannettu. 
Kustannus-Puntsi 2013. 174 s. (Kirjasto)




Olisi mukavaa kuulla lisää erilaisia kokemuksia alalta niin kustantajien kuin kirjailijoiden tai muiden tavalla tai toisella osallisten suunnasta. 

Anu Holopainen kirjoitti jokin aika sitten Alaston kirjailija! -blogissa näin:
"
Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?"


Miten on, vaikuttaako kustantamo siihen, mitä valitset luettavaksesi? Sana on vapaa!

20 kommenttia:

  1. Onpa kiinnostava teksti, kiitos! Päivän parhaat naurut sain ohjeista, miten ei kannata lähestyä kustantamoa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Noita ohjeita on kirjassa kosolti lisääkin, ja kaikki yhtä riemastuttavia!

      Poista
  2. En osaa nyt muuta kommentoida, mutta kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä!

    VastaaPoista
  3. Upea teksti, Kirsi, kiitos tästä!

    Sattumoisin mietin tässä päivänä muutamana juuri esittämääsi kysymystä kustantamon vaikutuksesta… Ilkassa, jota silloin tällöin luen, oli näet juttua kolmesta kirjailijasta: jos nyt oikein muistan, yksi oli kirjoittanut ensin omakustanteena ja sitten kustantamon julkaisemana, toinen vain omakustanteena ja kolmas vain kustantamon julkaisemana. Ehkä nämä voi nykyään rinnastaa - maailma on muuttunut jne.

    Mutta. Tuumasin juttua lukiessani, että itse olen ennakkoluuloinen. En vieroksu pienkustantamoita kategoriana, koska koko ei ole laadun tae, mutta pääsääntöisesti kokemukset omakustanteista ovat olleet vähemmän innostavia. Uskon, että jokainen kirjoittaja tarvitsee ulkopuolisen ammattilaisen näkemystä. Eihän kustantamon kautta markkinoille pullahtava kirja mitenkään takuuvarmasti ole hyvä tai virheetön tai ylipäänsä mitään… mutta se on suurella todennäköisyydellä parempi.

    Monta silmäparia on parempi kuin yksi silmäpari. Kirjoittaja oman tekstinsä hiojana on pukki kaalimaan vartijana.

    (Tuonkin vanhan fraasin olisi osaava kommenttitoimittaja punakynännyt :D)

    Eli siis: luen mieluummin jonkun voittoa toivovan tahon kustantamia kirjoja kuin omaehtoisia kulttuuritekoja. Koska elämä on lyhyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Ennakkoluulothan ne meitä ihmisiä helposti rasittavat. On jotenkin turvallisempaa tarttua tuotteeseen, jonka pakkaus vaikuttaa turvalliselta. Kustantamon nimi voi alitajuisesti vakuuttaa laadusta, vaikka kuin rationaalisesti ajatellen tietää, ettei niin välttämättä olekaan. Elämä tosiaan on lyhyt, mutta joskus varmaan kannattaa ottaa riski?

      Poista
  4. Yleensä valitsen lukemiseni kustantamosta riippumatta, mutta olen pyrkinyt kannattamaan muutamaa spefi-kirjallisuuteen keskittynyttä pienkustantajaa (Kirjava ja Vaskikirjat) hankkimalla lähes jokaisen heidän kustantamansa kirjan ja monet niistä jopa useampaan kertaan, myös lahjoiksi. Mikä tarkoittaa kohdallani lähinnä käännöskirjallisuutta. Pääsyy kannatukseen on tietysti se, että he kääntävät teoksia, jotka minua kiinnostavat, mutta joihin isommat kustantamot eivät ole koskeneet. Ja lisäksi näillä yhden tai kahden henkilön kustantamoilla on myös siteet fandomiin, jolloin niiden toiminta tuntuu läheisemmältä. Olen seurannut kumpaisenkin toimintaa varhaisista vaiheista alkaen, eikä se aina ole ollut mieltä ylentävää. Vaikeuksia on ollut toiminnan lähes jokaisella osa-alueella ja joskus jälkikään ei ole parasta mahdollista. Silti pysyttelen asiakkaana, jotta saan itseäni kiinnostavia kirjoja.

    Mitä tulee kulttuuriteko-hoentaan, niin miksei niinkin voi sanoa, kunhan muistaa, että kustannustoiminta vaatii aina rahoitusta eli niiden kirjojen myyntiä. Se korostuu erityisesti pienkustantamoilla, joilla ei ole välttämättä hittiteoksia kompensoimassa vähemmän myyviä (mainitsemistani kustantamoista tosin toisella on oikeudet hittisarjaan, mutta joskus hyvästä vainusta palkitaan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihailtavan periaatteellista toimintaa! Itse en ole osannut (vielä) tuolla perusteella suunnata ostojani, vaikka aika monipuolisesti omasta mielestäni luenkin. Isänpäivälahjat tuli valittua tänä vuonna Gummeruksen ja Into-kustannuksen valikoimista.

      Tuo kulttuuriteko-asia tuli minusta Puntsin kirjassa esiin lähinnä lempeän ironisesti: he toki halusivatkin tehdä noita kulttuuritekoja, mutta ne osoittautuivat liian usein liian huonosti tuottaviksi. Loputtomiin ei voi ilman niitä hittejä tehdä kulttuuritekoja. Isot kustantamothan voivat näin ainakin tiettyyn rajaan asti toimia.

      Poista
  5. Minusta tuntuu, että isotkaan kustantajat eivät enää pysty panostamaan kaikkiin kirjoihinsa -- paljon käyttävät freelance-kustannustoimittajia ja se näkyy jäljessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän mielipiteen jakaa varmasti moni karvaitten kokemustensa perusteella. Valitettavasti näin tuntuu tosiaan olevan :( Koko ei siis ratkaise tässäkään.

      Poista
  6. (Testikommentti, koska bloggeri on temppuillut tänään.)

    VastaaPoista
  7. Ja varsinainen kommentti:

    Sain tuon ihanan tiiliskiven "Paras tawara maailmassa" kirjastosta tänään (kiitos vinkistä fb:n puolelella), ja olen kirjaa jo vähän selaillutkin. Kiinnostavaa!

    Laadukkaita yleiseen kirjallisuuteen keskittyviä kustantamoja tulee useampiakin mieleen, esim. Sammakko, Basam Books, Nemo... (Liken, Teoksen ja Siltalan lasken "keskisuuriksi" useastakin syystä). Ja Avain, jota ei enää (samassa mielessä) ole, oli todellinen "rakkaudesta kirjaan" laatukustantamo sekin. Sitten on noita vähän epämääräisempiä, joissa on kritisoimaasi huonoa toimittamista ja oikolukua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä! Häggmanin kirjaa oikeasti himoitsen, mutta maksaa uutena yli 50 euroa. No, käytettynä saisi kyllä varmaan jostain.

      Kustantamoja on tosiaan joka lähtöön. Halttusen tutkimuksessa on mukana esim. Like, joka sittemmin kasvoi ja fuusioitui (vaikka omalla nimellään edelleen jatkaakin). Monenlaista mahtuu mukaan.

      Poista
  8. Äärimmäisen kiinnostavaa ja kylmääkin faktaa, mutta minäpä koin sen jopa kannustavana. Vähän väliä tulee semmoinen tunne, että jokin pienkustantamo on perustettu ihan vain, jotta kirja x saadaan kustannettua, tai sitten kirjailijan y ja hänen kaverinsa z kirjat saadaan kustannettua. Melko esoteeriselta vaikuttaa pienkustantamoitten meininki. Mutta onneksi se tarkoittaa sitä, että saamme ulottuvillemme persoonallista kirjallisuutta, joka olisi vielä parikymmentä vuotta sitten jäänyt ansaitsemattomasti pöytälaatikoihin.

    Vain lyhyitä tekstejä julkaisseena en uskalla ainakaan vielä ruveta kitisemään kustannustoimittajien tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta romanismin saralla. Uskon kuitenkin siihen, että jos on kieli hallussa, tarpeeksi punaista lankaa, edes hieman silmää taitolle, eikä viskele ilmaiskappaleita ihan sinne tänne, omakustannekirjat löydetään ennemmin tai viimeistään sitten myöhemmin.

    Väinö Linnan "kustannustoimittamaton" tuntematonsotilas "Sotaromaani" avasi aikoinaan omat silmäni. Tarvitaanko kirjojen kustannusprosessissa ne "purkitetun tekstin raiskaustalkoot"? Käsite ei ole omani, vaan mainion tuntuiselta Ivan Rotta & Co -pienkustantamolta saamani palautteen rehellistä retoriikkaa. Siitä huolimatta, että kirjoittaja tulee aina jossain määrin sokeaksi omalle tekstilleen ja että ulkopuolisista silmistä on aina apua, olen taipuvainen olemaan sitä mieltä, että kirjoittajan kannattaa loppupeleissä koettaa pitää niin monta lankaa käsissä kuin mahdollista, oli hintana sitten pari painovirhettä, erakkous tai hankalan maine.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe on kiinnostava, eikä tällaisessakaan aika pitkässä blogijutussa pysty kuin pintaa raapaisemaan ja noita lähdekirjoja ohuesti referoimaan.

      Suosittelen muuten Sinulle Janne oikein lämpimästi tuon Puntsin kirjan lukaisemista, sillä se on oikeasti tosi hauskasti kirjoitettu :)

      Poista
  9. Luulin kommentoineeni, mutta eipä kommenttiani näykään missään. Joka tapauksessa, kiitos asian penkomisesta ja tulosten esiin tuomisesta!

    VastaaPoista
  10. Teen pro gradu -työtäni parhaillaan kaunokirjallisuuden pienkustantamoista, joten aihe on minulle hyvin läheinen. Pyydän jo etukäteen anteeksi pitkää kommenttiani. Vielä 90-luvulla ja juuri tuon Halttusen tutkimuksen aikoihin pienkustantajat nähtiin aika leimallisesti vielä jonkinlaisina amatöörikustantajina ja heidän julkaisujaan lähes verrannollisina omakustanteisiin. Pienkustantamoiden vähätteleminen on tavallaan aika luonnollista, koska kustantajat toimivat kirjallisuusinstituutiossa portinvartijoina ja pienkustantamoilta tuntuu puuttuvan eräänlainen pitkän yrityshistorian, perinteiden ja kokemuksen tuoma legitimiteetti toimia sellaisina. Näkisin, että kustannusalalla uskottavuus rakentuukin vähitellen, kun kustantamon julkaisut alkavat puhua puolestaan.

    Pienkustantamoiden kohdalla välttäisin visusti kaikenlaista yleistämistä, koska pienkustantajia on Suomessa niin hillitön määrä, että väistämättäkin joukkoon mahtuu monenlaista toimijaa. Suomessa on minusta kuitenkin tällä hetkellä useita todella hienoa ja ammattitaitoista työtä tekeviä pienkustantamoja. Esimerkiksi monien kaunokirjallisuuden kustantajien kielen ja kirjallisuudentuntemus on ainutlaatuista ja uskon varmasti niiden vetävän vertoja isojen kustantamoiden kustannustoimittajien osaamiseen. Väitän, että joidenkin kirjallisuudenlajien kohdalla osaaminen ja ennen kaikkea panostus toimitustyöhön saattaa olla pienessä kustantamossa jopa rahtusen parempaa kuin isoissa. Isoilla kustantamoilla ei yksinkertaisesti ole aikaa panostaa esimerkiksi runouden toimittamiseen ja kustantamiseen samalla tavalla kuin runouteen erikoistuneissa pienkustantamoissa tehdään. Runouden pienkustantajat saattavat itsekin olla runoilijoita tai runouden kriitikoita. Heitä ajaa hyvin vahva motivaatio runollisen ilmaisun kehittämiseen ja laadukkaan runouden julkaisemiseen. Esimerkiksi Osuuskunta Poesian julkaisut puhuvat puolestaan ja heidän ammattitaitonsa runouden saralla on otettu huomioon myös kirjallisuuspalkintojen osalta. Markkinointi ja myynti ei pienkustantamoissa ole ihan isojen kustantamoiden tasolla, minkä syynä lienevät ainakin taloudellisten resurssien ja osaamisen puute. Se ei kuitenkaan tee itse julkaisuista yhtään huonolaatuisempia.

    Kuten toit tekstissäsi esiin, pienkustantaminen on aika pyyteetöntä ja taloudellisesti epätoivoista puuhaa. Olen päässyt gradauni tiimoilta tapaamaan muutamia kustantajia. Lähes kaikki ovat perustelleet toimintaansa sillä, että he ovat halunneet julkaista jotain hyvää, johon isot kustantamot eivät ole jostain syystä tarttuneet. Painotan kuitenkin, että myös isot kustantamot tekevät Suomessa erittäin pyyteetöntä työtä. En halua rakentaa vastakkainasettelua pienkustantamoiden ja isojen kustantamoiden kulttuuristen motiivien välille. Myös isoissa kustantamoissa julkaistaan marginaalista kirjallisuutta siinä missä pienissäkin. Isot kustantamot toimivat kuitenkin myös rankkojen taloudellisten ehtojen alaisena. Isossa yrityksessä kulut ovat isommat, joten myös voittoa on tehtävä enemmän kuin pienissä. Heidän on panostettava bestsellereihin, jotta he voivat maksaa myös marginaaliset kulttuurityöt. Näin ollen minusta on hienoa, että on olemassa pienkustantamoita, jotka monipuolistavat suomalaista kirjatarjontaa. Esimerkiksi sellaiset kustantamot kuin Atena, Sammakko, Like ja Savukeidas ovat kaikki tuoneet kirjatarjontaamme jotain ainutlaatuista, sellaista, mihin isot eivät ole pystyneet. Nykyään nämä kustantamot ovat jo keskisuuria kustantamoita, mutta hekin ovat aloittaneet pieninä. Uskon, että taloudellisten ja ajallisten resurssien lisäksi juuri kokemus on ratkaiseva tekijä siinä, miksi isojen kustantamoiden julkaisujen laatu saattaa olla tasaisempaa kuin pienillä ja nuorilla kustantamoilla. Kokemusta ei kuitenkaan voi saavuttaa ellei aloita jostain. Siksi pienkustantamoille on minusta annettava mahdollisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos asiantuntevasta vastauksestasi! Kommentit saavat mieluusti olla pitkiä ja perusteellisia :)

      Minä ainakin viimeisenä olen kieltämässä tai paheksumassa pienkustantamista. Joissakin tapauksissa vain jälki on ollut hämmentävää, ja siitä sitten lähti ajatus hieman tarkemmin paneutua asiaan.

      Kunhan gradusi valmistuu, olisi mukavaa kuulla lisää!

      Poista