Muriel Barbery: Siilin eleganssi

 

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

 

Kun viitisentoista vuotta sitten sukelsin kirjablogistaniaan (kirjasomea ei silloin vielä ollut olemassa), tuntui, että ihan jokainen itseään kunnioittava kirjabloggaaja oli lukenut Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi ja oli siitä aivan fiiliksissä. Itse en sen aallon imuun päässyt, vaikka mitään selkeää syytä ei ollut. Ei vain tullut hankittua teosta luettavaksi. Sitten vuosia myöhemmin nappasin kirjan jostakin alennuskorista. Siitä saakka se on kärsivällisesti lämmittänyt hyllyäni odottaen hetkeään.

Hetki koitti, kun toinen lukupiirini eli Kiskon lukupiiri päätti valita Muriel Barberyn tuotannon luettavaksi ja ruodittavaksi. Luonnollisesti tartuin omasta hyllystäni löytyvään Siilin eleganssiin.

Muriel Barbery on vuonna 1969 Casablancassa syntynyt ranskalainen kirjailija ja filosofianopettaja. Siilin eleganssi ilmestyi vuonna 2006 ja oli hänen läpimurtoromaaninsa. Teos myi valtavat määrät Ranskassa ja käännöksinä eri puolilla Eurooppaa. Suomennos ilmestyi vuonna 2010 ja elokuvaversio vuonna 2009.

Barberylta on suomennettu toistaiseksi kolme romaania eli Siilin eleganssin lisäksi esikoisromaani Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011, suom. Lotta Toivanen) ja Haltiaelämää (Gummerus, 2016, suom. Lotta Toivanen).

Haltiaelämää ilmestyi Ranskassa vuonna 2015. Sen jälkeen on ilmestynyt vielä kolme romaania, mutta toistaiseksi niitä ei ole suomennettu. Viimeisin romaani Une heure de ferveur eli englanniksi One Hour of Fervour oli International Dublin Literary Award -kirjallisuuspalkinnon ns. pitkällä ehdokaslistalla.

Barberyn filosofiatietämys näkyy ainakin pintatasolla Siilin eleganssissa selvästi. Myös syvempää elämän tarkoituksen, hyvän elämän edellytysten ja ihmisyyden olemuksen analyysia teoksessa on paljon. Kuinka syvällistä se lopulta on, jää kyllä minulta tämän yhden luennan perusteella arvioimatta. Mutta päähenkilöiden suusta ja ajatuksista saa helposti poimittua aforismeiksi tiivistettyjä ja jonkinalaisiksi viisauksiksi tarkoitettuja lausahduksia:

Rikkaiden velvollisuus on huolehtia kauneudesta. Muuten he joutavat kuolla.

Tapahtumat sijoittuvat Pariisissa osoitteessa rue de Grenelle 7 sijaitsevaan rikkaiden ihmisten asuttamaan upeaan kerrostaloon, jonka ylellisyyksiin kuuluu oma ovenvartija. 54-vuotias leskirouva Renée Michel on toiminut ovenvartijan tehtävässä 27 vuotta, kun romaani alkaa. Hän luonnehtii itseään näin:

Kouluja en ole käynyt, ja olen aina ollut köyhä, syrjäänvetäytyvä ja merkityksetön. Asun yksin seuranani vain kissa, iso laiska kolli, jonka ainoa poikkeuksellinen piirre on, että se harmistuessaan alkaa lemuta tassuista. Kumpikaan meistä ei pahemmin pyri mukaan kaltaistensa piirileikkiin.

Kouluttamaton ja köyhä rouva Michel kyllä on, mutta hän on myös poikkeuksellisen älykäs ja opinhaluinen. Aikuisena hän on itsekseen lukenut laajasti ja tutustunut itsenäisesti eri taiteenaloihin. Hänen kissansa nimi on Leo kirjailija Tolstoin mukaan, ja Anna Karenina onkin hänen lempiromaanejaan. Mutta kaiken tämän rouva Michel on päättänyt visusti salata kaikilta, ennen kaikkea talon asukkailta, joista suurimmasta osasta hän ei pidä yhtään ja joita hän lähinnä halveksuu. Miksi rouva Michel haluaa kätkeytyä kaikilta, selviää romaanin loppupuolella lukijallekin. Ovenvartijarouvan ainoa ystävä on talossa siivoojana työskentelevä portugalilainen Manuela.

Romaanin toinen kertoja on kaksitoistavuotias talon asukas Paloma. Tytön isä on sosialistipuolueen kansanedustaja ja äiti kirjallisuuden maisteri, joten perhe on sivistynyt ja myös hyvin varakas. Erittäin älykkääksi itseään luonnehtiva Paloma on kuitenkin vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään, koska ei näe oman perheensä ja sen kaltaisten ihmisten elämässä mitään mieltä ja merkitystä.  

Romaanin alkupuolella tutustutaan lähemmin rouva Micheliin ja Palomaan sekä muihin talon asukkaisiin. Käännekohta on kuitenkin upporikkaan japanilaisen Kakuro Ozun liittyminen talon asujaimistoon. Hienostunut ja terävä-älyinen leskimies huomaa heti, ketkä kaksi ovat kerrostalon asukkaista tutustumisen arvoiset, ja onnistuu murtamaan sekä rouva Michelin että Paloman piikikkäät kuoret.

Mutta tekeekö Paloma suunnittelemansa näyttävän itsemurhan? Entä paljastuuko rouva Micheln salaisuus lopulta kaikille?

Oliko Siilin eleganssi sitten maineensa veroinen ihana kirja ja suuri lukuelämys? Kyllä ja ei. Alkuun pääseminen tuntui pitkään nihkeältä. Kertojien vuorottelu on toimiva ratkaisu, sillä se tekee kerronnasta ilmavan. Luvut ovat napakan lyhyitä. Arvioisin, että rouva Michel on enemmän äänessä kuin Paloma.

En tiedä, onko kyse iästä, mutta pidin enemmän ovenvartijan osuuksista kuin rikkaan perheen diivaillen kapinoivan esiteinin ajatuksista ja kirpeistä kommenteista. Kumpikaan henkilöistä ei nyt varsinaisesti loista uskottavuudellaan, mutta erakkomaisen ja siilin tavoin herkkyytensä visusti kätkevän myöhäiskeski-ikäisen naisen ajatukset ja tunnemaailma kuitenkin tuntuivat itselleni läheisemmiltä.

Uskoisin, että lukijoiden monet ihastuneet huokailut johtuvat kirjan kieltämättä yllättävästä ja liikuttavasta lopusta. Itsekin huomasin, että se vetosi vahvasti tunteisiini. Sen sijaan filosofiset teoriat ja niiden ruodinnat sekä kulttuurimaailman nimien pudottelu jättivät minut kylmäksi.

Ei kuitenkaan yhtään harmita, että tämä jonkinlainen kirjablogistanian kulttiteos on nyt ruksittu pois luettavien listaltani. Lukeminen ei vaatinut kohtuuttomia ponnisteluja. Paksu romaani on armollisen väljästi taitettu ja nopealukuinen (niitä filosofointijaaritteluja lukuun ottamatta). Mielenkiintoista kuulla, mitä muut lukupiiriläiset ovat lukeneet ja mitä he muista Barberyn teoksista tuumivat. Siilin eleganssin perusteella en vielä niitä laita varaukseen.

 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2010. 374 s.

Ostettu.

Lukupiirissä selvisi, että Barberyn esikoisromaani Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi liittyvät hyvinkin paljon yhteen. Miljöönä on kummassakin sama pariisilainen kerrostalo, ja henkilötkin ovat osin samoja. Kulinaristi on ravintolakriitikko Pierre Arthens, jonka kuoleman seurauksena kerrostalosta vapautuu asunto Siilin eleganssi -romaanissa. Samaiseen asuntoon muuttaa myöhemmin herra Ozu. Myös ovenvartija rouva Michel on mukana Kulinaristin kuolema -romaanissa. Teokset ovat siis jonkinlaisia sisarteoksia. 

Kolme lukupiiriläistä oli aloittanut Haltiaelämää -romaania. Se oli kuitenkin jäänyt kaikilta eri syistä kesken. Neljäs lukupiiriläinen oli lukenut se jo joskus aiemmin.

Enemmistö oli lukenut Siilin eleganssin, ja se jakoi mielipiteitä. Suurin osa piti kirjasta kovastikin, ja taisin itse olla nurjamielisin lukijoista.

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

 

Jäi vähän epäselväksi minulle, miten lukupiirimme tammikuun kokoontumisessa päädyttiin valitsemaan helmikuun kirjaksi Nick Caven Bunny Munron kuolema (tai jokin tai jotkut muut hänen teoksensa). Olin poissa kuuloetäisyydeltä juuri ratkaisevalla hetkellä, kun päätös sorvattiin.

Mutta olipa ajankohtainen valinta. Romaaniin perustuva tv-sarja julkistettiin viime marraskuussa ja on tullut katsottavaksi myös Suomessa Skyshowtime-kanavalla. Sen suhteen joudun olemaan toisen käden tiedon varassa, sillä kyseinen kanava ei kuulu valikoimaamme. Mutta ainakin Helsingin Sanomien arvio sarjasta oli mairitteleva.

Olen aikaisemminkin myöntänyt, että tietämykseni musiikista on naurettavan vähäinen. Sen verran kuitenkin tiesin, että Nick Cave on tehnyt uraa nimenomaan muusikkona. Hänen muu kirjallinen tuotantonsa laululyriikoiden lisäksi tuli minulle yllätyksenä. Eikä sitä nyt vallan hirveästi ole ilmestynytkään, ainakaan musiikkiin verrattuna.

Romaaneja näyttäisi löytyvän kolme: Kun aasintamma näki Herran enkelin (Like, 1992), Bunny Munron kuolema (Like, 2009) ja Balladi pahasta olosta (Like, 2015). Teosten kirjastosaatavuus ei ole mitenkään ylettömän runsas, mutta kaikkia on kuitenkin saatavana. Päädyin lainaamaan Balladin pahasta olosta, jonka sai suoraan Lohjan pääkirjaston hyllystä, ja Bunny Munron kuoleman, joka lähetettiin Turusta asti ja joka on jo käytännössä luettu loppuun (sivut pysyvät koossa enää teipin varassa).

Myönnän, että mitenkään hirveästi nämä teokset eivät vetäneet puoleensa. Balladia pahasta olosta vähän selailin ja silmäilin. Teoksen alkukielinen nimi The Sig Bag Song avaa vähän enemmän sen ideaa kuin suomennoksen. Kirjan jokainen luku alkaa kuvalla lentokoneen oksennuspussin etu- ja takapuolesta, joihin kirjailija on kirjoittanut muistiinpanoja, luonnoksia, ideoita ja piirtänyt kuvia. Ihan mielenkiintoinen idea, ei siinä.

Päädyin sitten lukemaan Bunny Munron kuolemaa, ja on heti kärkeen sanottava, että en sitä olisi missään nimessä tullut ottaneeksi lukuun ilman lukupiiriä. Kiitos siis jälleen loistavalle lukupiirillemme siitä, että kirjallinen yleissivistykseni on täydentynyt ja olen tätäkin lukukokemusta rikkaampi. Lukiessani mietin moneen otteeseen, millaisia kommentteja Bunnyn tempaukset lukupiiriläisistämme kirvoittavatkaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat touko-kesäkuulle vuoteen 2003 Brightonin ja Hoven alueelle ja liepeille. Kaupparatsu Bunny Munro viettää päihteiden ja (prostituoidun ja oman käden avulla harjoitetun) seksin täyteistä yötä hotellissa Brightonin rantakadulla, ja vaimo Libby sekä yhdeksänvuotias Bunny Junior ovat kotona. Kun Bunny seuraavana päivänä saa lopulta hankkiuduttua kotiin ’työmatkaltaan’, hän löytää Libbyn, joka on hirttäytynyt pariskunnan makuuhuoneessa. Koska Bunny on käsittämätön ääliö, myös Bunny Junior näkee hirttäytyneen äitinsä.

Jo tässä vaiheessa lukijalle on selvää, että päähenkilö Bunny Munro ei ole seksiaddikti. Hän on jotain vielä paljon pahempaa, jonkinlainen maanikko, joka ei pysty olemaan hetkeäkään ajattelematta seksiä ja tekemättä käytännössä ihan mitä tahansa saadakseen sitä koko ajan ja paljon. Kuollutta vaimoaan katsoessaankaan hän ei voi olla samalla himokkaasti ihastelematta tämän upeita rintoja. Vaimon kuolemaa seuraavina päivinä tilanne alkaa olla kutakuinkin tämä:

”Näiden päivien aikana Bunny piipahti vessaan yhä useammin ja viipyi siellä yhä kauemmin, koska hän runkkasi määrätietoisen raivokkaasti, omilla mittapuillaan jopa kiihkeästi. Kun hän nyt istuu sohvalla iso lasi skottiviskiä edessään, hänen kalunsa tuntuu ja näyttää vakavan onnettomuuden uhrilta, ehkä pilakuvien nakkisämpylältä, joka ei ole onnistunut ylittämään vilkasta katua.”

Bunny Munro on vahvasti liioiteltu karikatyyri ovelta ovelle kiertävästä lipeväpuheisesta kaupparatsusta, joka myy vaikka polkupyörän barrakudalle (tai vaikka kaksi!). Mies uskottelee itselleen olevansa naisten silmissä täysin vastustamaton ja saavansa puhuttua kenet tahansa kanssaan seksiaktiin missä ja milloin tahansa. Usko on vahva ja uho samaten. Mutta pikku hetkiksi suojukset pettävät ja totuus Bunnyn hurmaustaidoista pilkahtelee esiin surullisena ja ennen kaikkea vastenmielisenä.

Vaimon itsemurha suistaa Bunnyn lopullisesti raiteiltaan, ja hän aloittaa jonkinlaisen itsetuhoisen amokin ympäri kaupunkia karttanaan asiakasluettelo ja kartanlukijanaan yhdeksänvuotias Bunny Junior, joka rakastaa isäänsä suunnattomasti mutta joka hämmentyy tämän poukkoilevasta ja viinanhuuruisesta kaahotuksesta.

”Kun isä hassuttelee, hän on ehdottomasti repäisevän hauska – katsokaa vaikka nyt, kuinka hän loikkii housut nilkoissa alas tuon ränsistyneen talon portaita keskelle pihaa, joka on täynnä hajonneita jääkaappeja ja kylpyammeita ja rojua. Kenen muun isä pystyy tuollaiseen!”

Bunny Junior on kirjan toinen näkökulmahenkilö, joka tasapainottaa Bunnyn yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaa itsetuhoa. Bunny Junior on taitava säilömään muistinsa lokerikkoon monenkirjavia faktoja, joita hän lukee äidiltä lahjaksi saamastaan tietosanakirjasta. Aikuisten maailmaa on kuitenkin mahdotonta avata rakkaan tietosanakirjan avulla, eikä isästä saa irti mitään järkevää.

Caven tyyli tuo mieleen niin sanotun likaisen realismin, jossa ei kaihdeta ihmiselämän inhottavimpien ja vastenmielisimpien yksityiskohtien suoraviivaista kuvailua. Kohtaus, jossa Bunny ja Bunny Junior käyvät katsomassa keuhkosyöpään kuolemassa olevaa Bunny Senioria tämän kerrostaloyksiössä, on jonkinlainen likaisen realismin huipentuma. Samalla se antaa lukijalle jokseenkin suoraviivaisen vinkin, miksi Bunny on niin perustavanlaatuisesti vinksahtanut kuin on.  

Lisäksi Cave hyvän tarinankertojan elkein liioittelee ja kärjistää armottomasti, ja monet kohtaukset päättyvät absurdeihin, tragikoomisiin käänteisiin. Bunnyn vaivaannuttavan epätoivoinen ja itsetuhoinen säntäily on myös jostain kulmasta katsottuna huvittaa. Sitten lukija taas äkkiä muistaa, kuten Bunny itsekin aina silloin tällöin, että matkassa kulkee myös alaikäinen lapsi, joka on juuri traagisesti menettänyt äitinsä ja traumatisoitunut siitä pahasti. Ja hymy hyytyy.

Samaan aikaan Bunnyn ja pojan loppukiertueen kanssa Britanniaa piinaa outo sarvipäinen talikkosarjamurhaaja, joka tuntuu vääjäämättä lähestyvän Brightonia pohjoisesta. Sekä isä että poika aistivat eri tavoin edesmenneen Libbyn läheisyyden. Bunny Junior selvittääkin tietosanakirjastaan, mitä tarkoitetaan kuolemanrajakokemuksella. Ennen kuin ollaan romaanin lopussa, myös Bunny saa osansa sitä herkkua.

Bunny Munron kuolema on monella tavalla vastenmielinen romaani, mutta se veti silti syövereihinsä ja vaati lukemaan loppuun. Kustantamo on painanut takakanteen määritelmän ’kuolettavan hauska satiiri’. Kuolettavasta hauskuudesta en niinkään tiedä, mutta kuten sanottu, kyllä tässä huumoria on, vaikka aika mustaa sellaista.

Entä Bunny Munron kuolema? Se on melkoinen spektaakkeli!

 

Nick Cave: Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro)
Suom. Jukka Jääskeläinen
Like 2009. 238 s.

Lainattu kirjastosta.

Colm Tóibín: Nora Webster

 

Kesällä 2023 matkustin kaupunkilomalle Dubliniin. Sää oli kehnohko, kolea ja välillä sateinen, mutta Dublin ja dublinilaiset tekivät kertakaikkisen positiivisen vaikutelman. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Kaikki halusivat tietää, mistä olimme tulleet, ja pahoittelivat kovasti huonoa kesäsäätä. Kaikki tuntuivat olevan miellyttävällä tavalla ylpeitä kotikaupungistaan ja -maastaan. Uberkuljettajatkin jakoivat innokkaasti vinkkejä kohteista, joita turistin ei missään tapauksessa kannattaisi missata.

Matkaseuralaiseni olivat valinneet huolella kohteet, joihin tutustuimme. Trinity Collegen kuuluisassa kirjastossa The Long Roomissa oli tietysti käytävä. Se valitettavasti oli aavistuksen pettymys, koska lähes kaikki tuhannet kirjat oli viety pois restaurointia varten. Tila on kuitenkin kaunis ja vaikuttava tyhjänäkin.

Vaikutuksen teki myös hieno irlantilaisen kirjallisuuden museo Museum of Literature Ireland eli MoLi. Irlannilla on pitkä ja korkeatasoinen kirjallinen historia, eikä nykykirjailijoissakaan ole moittimista. Hieno museo teki upeasti kunniaa kulttuuriperinnölle, joka edelleen kasvaa ja kehittyy.

Myös Irlannin ja irlantilaisten historia teki vaikutuksen. Suosittelen vierailukohteeksi ainakin siirtolaisuuden historiaan keskittyvää The Irish Emigration Museumia (EPIC), joka avaa taustoja sille, miksi niin monet ovat jättäneet kotimaansa. Kävimme myös päiväretkellä Belfastissa, jonka teemaksi muodostui Titanic. Titanic Belfast -museota ei kannata ohittaa! Kaupungintalon puutarhan muistomerkki menehtyneiden nimineen on myös vaikuttava.

Tällä pikaisella matkakertomuksella pohjustan juttuani Colm Tóibínin romaanista Nora Webster. Huomasin nimittäin matkallamme, että olen vuosikymmenten varrella lukenut varsin vähän irlantilaista kirjallisuutta. Halusin pikimmiten korjata tämän hyvin ilmeisen puutteen kirjallisessa yleissivistyksessäni. Harmillisesti projekti jäi sitten muiden kirjallisten harrastusten jalkoihin, mutta en silti unohtanut sitä enkä missään nimessä halunnut luopua siitä.

Niinpä viime vuoden loppupuolella, kun kummassakin lukupiirissäni mietittiin vuoden 2026 ensimmäistä lukupiirikirjaa tai -kirjailijaa, ehdotin Tóibínin Nora Websteriä. Valinta oli umpimähkäinen, sillä kyseinen painettu Tammen Keltaisen kirjaston romaani sattui löytymään omasta hyllystäni. Kun molemmat lukupiirit hyväksyivät valinnan sen kummemmitta mukinoitta, sain lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla: kahden lukupiirikerran kirjat, sitkeän hyllynlämmittäjän lukeminen, uuteen mielenkiintoiseen tekijään tutustuminen ja vielä irlantilaisen kirjallisuuden lukuprojektikin samalla kertaa alkuun. Erinomaista siis.

Lähdin lukemaan Nora Websteriä niin kylmiltään kuin suinkin, eli en etsinyt kirjailijasta tietoa tai kirjasta arvioita lukemiseni pohjaksi. Takakansi toki paljastaa, miltä kirjailija on näyttänyt kuvanottohetkellä (tuimalta keski-ikäiseltä mieshenkilöltä). Sen sijaan edes sitä en huomannut ennen aloittamista, että Nora Webster on myös filmattu. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta jos kohdalle sattuu, aion katsoa.

Lähestymistapa aiheutti melko pitkälle jatkuvaa orientointiongelmaa. En oikein tahtonut päästä kärryille romaanista ja sen päähenkilöstä. Tähän vaikuttivat näin jälkeen päin mietittynä myös Tóibínin kirjoitustyyli sekä teoksen rakenne.

Romaanin nimihenkilö Nora Webster ei ole minäkertoja vaan tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen hänkertojan avulla. Teos käynnistyy keskeltä tapahtumia tai oikeammin Noran elämää ilman mitään pohjustusta. Lukijan tehtävänä on alkaa koota annetuista palasista kokonaiskuvaa. Toki nopeasti ymmärtää, että pienehkössä irlantilaiskaupungissa (todennäköisesti Enniscorthyssa) asuva Nora on ihan hiljattain jäänyt leskeksi. Noran kovasti rakastama aviomies Maurice on menehtynyt suhteellisen nuorena (arvioisin pariskunnan olleen nelikymppisiä miehen kuollessa).

Noralla ja Mauricella on neljä lasta. Tytöt Fiona ja Aine ovat jo nuoria naisia ja muuttaneet pois kotoa opiskelemaan. Pojat Donal ja Conor ovat nuorempia, vanhempi Donal jo murrosiässä ja Conor sen kynnyksellä. Maurice on ollut pidetty opettaja, ja Nora on hoitanut kotia ja lapsia koko heidän avioliittonsa ajan.

Miehen kuolema on Noralle suuri järkytys. Jossakin vaiheessa kerrotaan myös, että Mauricen sairaus, ymmärtääkseni syöpä, oli edennyt nopeasti ja loppuaika sairaalassa oli ollut tuskallinen. Nora on lähettänyt pojat pois kotoa sukulaisten hoiviin voidakseen keskittyä miehen hoitamiseen.

Romaanin alun nykyhetkessä Nora ja pojat yrittävät parhaansa mukaan aloittaa uutta arkea. Koska eletään 1960-luvun loppua, tilanne ei ole aivan helppo. Nora saa kyllä jonkinlaista leskeneläkettä, mutta toimeentulo ei ole sillä turvattu. Onneksi hänen entinen työnantajansa lähettää sanan, että hän voi halutessaan palata sihteerintyöhönsä paikalliselle tehtaalle. Ihan helppoa paluu ei ole, sillä toimistoa johtaa nyt rautaisella otteella hänen entinen työtoverinsa, jota Nora ystävineen kohteli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten, hyvin ikävästi. Myös omistajaperheen tytär aiheuttaa toimistolla erilaisia sotkuja. Lisäksi Noralla on poikien hoidon järjestämisessä lähes ylikäymättömiä vaikeuksia.

Romaani kattaa kaikkiaan noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson Noran ja hänen perheensä elämässä. Jossakin puolen välin paikkeilla aloin oivaltaa, että vähäeleinen ja ulkoisiin arkisiin yksityiskohtiin ja tavalliseen elämänmenoon painottuva tarina kuvaa Noran hidasta toipumista surun aiheuttamasta shokista ja lamaannuksesta, jopa traumasta. Takertumalla ja keskittymällä tiukasti konkreettisiin asioihin, kuten poikien hoitamiseen ja kasvattamiseen sekä työntekoon, Nora pitää itseään järjissään. Koko hänen elämältään katosi pohja, kun Maurice kuoli. On opeteltava elämään ilman aviomiestä ja lasten isää. On opeteltava ylipäätään elämään uudenlaista elämää.

Samaan aikaan kun oivalsin tämän, huomasin olevani täysin koukussa Noran tarinaan. Kun jouduin tekemään jotain muuta, kaipasin Noran pariin. Oli päästävä tarkistamaan, mitä Noralle kuului ja mitä hän puuhasi.

Mikään helppo tyyppi Nora ei ole. Kun ihmiset tarinan alussa tulevat toinen toisensa jälkeen hyvää tarkoittaen tervehtimään ja esittämään surunvalittelujaan, Nora joutuu hillitsemään itseään pysyäkseen kohteliaana. Hän haluaisi vain olla rauhassa! Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää sitä? Rahankäyttö on hänelle hankalaa. Varsinaiset rahahuolet hän onnistuu välttämään. Vaikka rahaa onkin, sen käyttäminen on Noralle vaikeaa. Kaikkia hankintoja ja ostoksia pitää harkita pitkään ja huolella. Nora miettii myös paljon sitä, mitä muut ihmiset, naapurit, sukulaiset ja ystävät, ajattelevat hänestä, jos hän ostaa vaikka uuden mekon tai kun hän värjäyttää hiuksensa.

Sekä Nora että pojat löytävät kukin itselleen tärkeän harrastuksen, jolle he omistautuvat lähes pakkomielteisesti. Murrosikäinen änkytyksestä kovasti kärsivä Donal innostuu valokuvauksesta, josta tulee hänelle pakopaikka ja elämän sisältö. Vastaava tapahtuu myöhemmin Noralle, kun hän aloittaa uudelleen laulamisen ja alkaa myös kuunnella musiikkia.

Kolmeen vuoteen mahtuu monenlaisia tapahtumia. Nora, hänen perheensä ja Irlantikin muuttuvat vuosien mittaan. Mitään suurta käännettä tai ratkaisua ei tapahdu, mutta kolme vuotta myöhemmin elämä on alkanut vähitellen asettua uomiinsa ja Norakin alkaa varovasti nähdä tulevaisuutta edessään.

Ajattelin siis, että olisi mielenkiintoista lukea irlantilaista kirjallisuutta ja yrittää sitä kautta päästä vähän sisälle Irlantiin ja irlantilaisuuteen. Tähän tarkoitukseen Nora Webster sopi hienosti. Tóibín ei selitä, mitä Irlannissa tapahtui 1960-luvun taitteessa tai millaista tavallisten irlantilaisten elämä oli. Hän näyttää sen Noran kautta. Ihan kaikkea en väitä ymmärtäneeni ja joitakin asioita guuglasinkin lukemisen lomassa, esimerkiksi ajan poliittisiin kiemuroihin liittyviä asioita, joita teoksessa sivutaan. Ihmiset elävät arkeaan, vaikka aika on levoton ja paikoin ilmapiiri hyvinkin jännittynyt.

Kiskon lukupiiriläiset olivat lukeneet muitakin Tóibínin teoksia. Keskustelussa kävi ilmi, että Nora Webster ja romaanit Brooklyn ja Long Island liittyvät yhteen. Kaksi viimeksi mainittua ovat osa sarjaa (johon on tulossa vielä kolmaskin romaani?), mutta Nora Webster on itsenäinen teos. Teoksia yhdistää Enniscorthy ja muutamat henkilöt, jotka vilahtelevat kirjoissa. Tarkka lukija siis voi bongata tuttuja henkilöitä.

Tutkimme vähän Colm Tóibínin biografiaa. Kirjailija on kirjoittanut Nora Websteriä useita vuosia, ja siinä on koko joukko asioita, joita on tapahtunut myös hänelle itselleen ja hänen perheelleen. Tóibín on monipuolinen kirjailija, hänellä on laaja tuotanto. Toistaiseksi teoksista on suomennettu edellä mainitut romaanit sekä novellikokoelma Äitejä ja poikia. Luku- ja ostoslista siis vain venyy.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster)
Suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2016.

Ostettu.