Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

 

Kun varaa kirjan kirjastosta, joutuu usein odottelemaan tovin jos toisenkin, että saa kirjan lainaan. Joskus odotus on sen verran pitkä tai varaus tehty ilmeisen kiireen keskellä, ettei noutoilmoituksen saadessaan enää yhtään muista, miksi on kirjan varannut. Yllättyneenä ja vähän ihmeissään sitten kääntelee noutamaansa kirjaa käsissään. Toimiva konsepti, jos haluaa lukuelämäänsä pientä lisäkierrettä!

Tunnustan, että viimeksi minulle kävi näin Wilhelmiina Palosen Suolavedet-romaanin kanssa.  Seuraan kirjailijan Instagram-tiliä, joten ehkä sieltä olen poiminut tästä kirjasta vinkin. Kyse on Palosen toisinkoisromaanista, joka ilmestyi tämän vuoden huhtikuussa. Esikoisromaani 206 pientä osaa (Gummerus, 2020), oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Esikoisromaania en ole lukenut, mutta sen nimi kyllä kuulostaa tutulta.

Vähän arvailuksi menee, mutta veikkaan kiinnostuneeni Suolavesistä, koska romaani sijoittuu 1980-luvulle ja saarelle, jonka kaltaiseni siellä koskaan käymätönkin tunnistaa Utöksi. Siitäkin huolimatta, että kirjailija kirjan loppusanoissa toteaa romaanin saaren olevan fiktiivinen. Samassa yhteydessä hän luettelee useita Utöstä kertovia tai sitä käsitteleviä teoksia, joita hän on hyödyntänyt romaania kirjoittaessaan.

Luin taannoin Juha Laaksosen dekkarin Murha lintusaaressa (Some Day Capital Oy, 2015), johon kirjailija on dumpannut läkähdyttävän määrän Utö-tietoa, joten tietyllä tavalla Suolavesien miljöö oli jo tuttua ja tunnistettavaakin.

Toisin on romaanin minäkertoja Kikkin laita. Hän ei tiedä saaresta yhtään mitään pestautuessaan saaren päiväkodin johtajaksi talvella 1987. Ensimmäiseksi paikan saatuaan hän tarkistaa kartasta, missä saari sijaitsee. Melko kaukana kaikesta.

Kikki pakenee saarelle sotkuun menneitä ihmissuhteitaan. Kihlaus Paulin kanssa on purkautunut, mutta varsinaiset ongelmat liittyvät Lottaan, Kikkin parhaaseen ystävään ja kämppikseen, jonka kanssa välit ovat menneet pahasti solmuun. Asia on arka, ja sitä avataan pieni pala kerrallaan romaanin mittaan.

Kikkin asiat eivät kyllä muuttamalla parane, sillä jo lauttamatkalla hän törmää mieheen, jonka kanssa ajautuu nopeasti jonkinlaiseen suhteeseen. Kyse ei ole mistään konventionaalisesta seurustelusta, mutta on kuitenkin. Ainakin Kikki haluaisi sen olevan. Tai sitten ei. Yksinkertaista ja selkeää se ei kuitenkaan ole.

Palosen lause on lyhyt ja ytimekäs, vähän töksähteleväkin, ihan niin kuin Kikkikin on. Kikkistä ei oikein tahdo saada otetta. Hän ei itsekään oikein tunnu ymmärtävän itseään ja sitä, mitä haluaa.

Fiktiivinen mutta erehdyttävästi Utötä muistuttavan kuvaus on kertakaikkisen herkullista. Palonen kuvailee luontoa ja säätä niukahkosti, mutta koska sää vaikuttaa aivan kaikkeen saarella asuvien ja työskentelevien elämässä ja arjessa, siitä puhutaan lopulta aika paljon. Esimerkiksi tuuli on jotain aivan muuta kuin mantereella osaa edes kuvitella. Kikki oppii nopeasti esimerkiksi, miksi päiväkotilasten vanhemmat sitovat pulkat naruista kiinni päiväkodin aitaan.

Saarelaisten yhteisö on erityinen. Vakituisia asukkaita ei ole kovin paljon, ja asunnoista on huutava pula. Kikki yöpyy pitkään päiväkodin sohvalla, koska luvattua asuntoa ei vain ala järjestyä. Kaikki tuntevat toisensa ja monet ovat sukua keskenään. Ovia ei lukita, ja kaikki tietävät toistensa asiat sekä saarella tapahtuvat asiat käytännössä välittömästi. Lisämausteen tähän tuo puolustusvoimien tähystystorni, jossa varusmiehet valvovat kaikkea saarella ja sen ympäristössä tapahtuvaa jatkuvasti. Siviilit ja sotilaat elävät rauhanomaisesti rinnakkain, mutta välillä sattuu pieniä yhteentörmäyksiä. Ainakin Kikkille, joka tuntuu ajautuvan mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joissa usein on mukana melkoinen vaaramomentti.

Vakituisen asujaimiston ja puolustusvoimien lisäksi saarta asuttavat väliaikaisesti kesäasukkaat sekä massana liikkuvat lintubongarit. Ja muuttolinnut, joita saapuu uskomattomia määriä niin keväällä kuin syksylläkin.

Oman juuri minuun vetoavan mausteensa romaaniin tuo sen sijoittuminen 1980-luvulle, talvesta 1987 seuraavan vuoden loppukesään ja syksyyn. Eletään aikaa ennen digitaalista vallankumousta, eli ennen kännyköitä ja internetiä. Puhelut soitetaan lankapuhelimella ja uutiset katsotaan televisiosta tai seuraavan päivän lehdestä. Kun tämä yhdistyy maantieteelliseen eristykseen, on käsillä varsin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen miljöö.

Eletään myös kaksinapaisen maailman viimeisiä aikoja. Neuvostoliiton hajoamiseen on vain muutama vuosi, ja merkkejä siitä on jo näkyvissä jälkiviisaan silmille. Aikalaiset eivät niitä vielä pane merkille.

Suolavedet ei ole kovin juonivetoinen romaani, vaikka lukija saakin ratkottavakseen monenlaisia arvoituksia niin Kikkin menneisyydestä kuin saaren asukkaiden keskinäisistä väleistä ja kytköksistä. Miten Kikki saa ratkottua ihmissuhdesotkut, joihin hän tuntuu jatkuvasti ajautuvan? Kannattaa lukea tämä romaani ja ottaa selvää!

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet
Gummerus 2026. 293 s.

Lainattu kirjastosta.

Pirkko Soininen: Siellä missä sydän on – Kylässä taiteilijakodeissa

 

Luin kesäkuussa todennäköisesti ainakin tämän vuoden parhaan tietokirjan. Se on Pirkko Soinisen teos Siellä missä sydän on – Kylässä taiteilijakodeissa. Kirjan idea on kertakaikkisen mielettömän ihana, eikä toteutuksessakaan ole moitittavaa.

Kirjailija vierailee kahden vuoden aikana kaikkiaan yhdessätoista museona toimivassa suomalaisessa taiteilijakodissa, imee itseensä tunnelmia ja selvittelee haastattelemalla, lukemalla ja arkistoja penkomalla lisätietoa rakennuksista ja niiden asukkaista ja kirjoittaa sitten ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja faktoista kirjan. Vierailut kestävät useamman päivän tai sitten kirjailija tekee useamman käynnin kohteessa. Suurin osa kohteista oli Soiniselle jo tuttuja, ja vain kahdessa hän vieraili nyt ensimmäistä kertaa. Viimeinen, Virkki kotimuseo, teoksen yhdestoista kohde, oikeastaan tunki itse itsensä mukaan kirjaan.

Teoksessa on vain mustavalkoisia valokuvia, ja kustakin kohteesta on vain yksi kuva, kaikista ei yhtäkään. Jos jotakin lisää teokseen kaipasin, niin kuvia. Mutta toisaalta kirjan viehättävyys on juuri siinä, että siinä ei ole kuvia vaan pohdittua ja punnittua kuvailua. Kuvia voi etsiä toisista teoksista, netistä tai – mikä tietysti parasta – voi vierailla kohteissa ja nähdä kaiken itse.

Soininen vierailee ja kertoo kirjassaan vierailuistaan seuraavissa kohteissa:

Parikkalan patsaspuisto (Veijo Rönkkönen)
Visavuori (Emil Wikström)
Paateri (Eva Ryynänen)
Heiskan taiteilijakoti (Joonas Heiska, Vappu Heiska)
Casa Haartman (Axel Haartman)
Särestö (Reidar Särestöniemi)
Villa Skeppet (Göran Schildt)
Villa Kokkonen (Joonas Kokkonen)
Enni Idin mökki (Enni Id)
Nissbacka (Laila Pullinen)
Virkki kotimuseo (Tyyne-Kerttu Virkki)

(Tummennetuissa olen käynyt.)

Soininen kertoo alkusanoissa valinneensa kohteet sen perusteella, mitkä taiteilijakodit inspiroivat häntä nimenomaan paikkoina ja tiloina. Kodit ja tilat ovat taiteilijaomistajansa ja -asukkaansa näköisiä, sillä he ovat muovanneet kotejaan aktiivisesti. Osa on jopa piirtänyt rakennuksen itse. Välillä kirjailija pysähtyy kohteissaan mietiskelemään tätä kehää. Kuinka paljon ympäristö on vaikuttanut taiteilijaan ja tämän työhön, kuinka paljon taiteilija ja hänen työnsä ovat vaikuttaneet ympäristöönsä?

Olen ehtinyt ennen kirjan lukemista vierailla viidessä sen esittelemistä kotimuseoista. Suhde oli juuri sopiva. Oli hauskaa lukea Soinisen mietteitä ja kuvausta itselle tutuista kohteista. Lopputulema tosin oli useimpien kohdalla, että olisi mukava käydä nyt uudestaan ja kokea tilat paremmin varustautuneena. Soininen paneutuu kohteisiinsa antaumuksella, käyttää aikaa aistimuksiin ja niistä kertomiseen. Hän saa kotimuseoista irti paljon enemmän kuin tavallinen turisti (vaikka tämä osallistuisi opastukseenkin).

Vähintäänkin yhtä mielenkiintoista oli lukea itselle vielä tuntemattomista taiteilijakodeista, niiden asukkaista ja heidän töistään. Yksi kohteista, Särestö, asettuu oikeastaan jonkinlaiseen välimaastoon, sillä kuuntelin viime vuoden keväällä Noora Vaaralan kirjoittaman Reidar Särestöniemen elämäkerran Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus, 2025), jossa kerrotaan varsin seikkaperäisesti myös taiteilijan kodista ja ateljeesta sekä niiden rakentamisesta. Soinisen tunnelmointi näissä tunnetuissa (voisiko sanoa ikonisissa?) kiinteistöissä syvensi aiempaa lukukokemusta ja päinvastoin. Olisipa hienoa päästä käymäänkin Särestössä! Ja elämäkerrankin voisi lukea uudelleen…

Vaan olisipa mahtavaa päästä käymään kaikissa muissakin ennestään käymättömissä kohteissa. Siellä missä sydän on tulee kyllä aiheuttamaan konkreettista liikehdintää, eli lähimmät kohteet nyt ainakin on jossain vaiheessa käytävä katsomassa. En oikeastaan tajua, miksi en vielä ole käynyt Laila Pullisen patsaspuistossa ja taiteilijan kodissa Nissbackassa Vantaalla. Virkki kotimuseo pitää laittaa myös tutustuttavien listalle, koska Helsingissä kuitenkin käyn useamman kerran vuodessa juuri kulttuurikohteita katsomassa.

Jyväskylän-reissua olen suunnitellut jo siitä asti, kun luin Soinisen arkkitehti Wivi Lönnistä kirjoittaman biofiktiivisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet. Nyt kierrokseen voisi lisätä paitsi Jyväskylässä sijaitsevan Heiskan taiteilijakodin myös matkan varrella Padasjoella sijaitsevan Enni Idin mökin. Tämän kirjan lukeminen saattaa siis todella käydä kukkarolle!

Kiitän myös teoksen hyvin suunniteltua lähdeluetteloa, jossa käytetyt lähteet on ryhmitelty museoittain eikä vain yhdeksi luetteloksi. Näin se on helposti hyödynnettävissä, jos haluaa paneutua johonkin tiettyyn museoon tai sen taiteilijaan tarkemmin.

Kirjailija toteaa Virkki kotimuseota käsittelevän osuuden lopussa kirjan synnystä:

Nyt kun istun tässä ja mietin tätä matkaa, mielen täyttää kiitollisuus. On erityistä, että nämä kodit ovat nykyään museoita ja kenen tahansa saavutettavissa. Se on lahja, joka kannattaa ottaa vastaan.

Otan myös Soinisen teoksen vastaan kuin lahjan. Kun törmäsin siihen kevättalvessa jossakin päin kirjasomea, tein siitä oitis kirjastovarauksen. Luin sitä nautiskellen, korkeintaan yhden kotimuseokohteen päivässä. Sitä lukutahtia suosittelen muillekin.

Päätin myös hankkia kirjan omaan hyllyyni, koska haluan palata sen pariin suunnitellessani tulevia kulttuuriretkiä ja niiltä palattuani. Kerroin kirjasta myös ystävälleni, ja lopputulema oli, että tilasimme kirjat kummallekin ja vielä kolmannen yhteiselle ystävällemme!

Lämpimät kiitokset kirjasta, kirjailija Pirkko Soininen!

Pirkko Soininen: Siellä missä sydän on – Kylässä taiteilijakodeissa
Avain 2026. 285 s.

Lainattu kirjastosta.

Lukiessani Soinisen kirjaa muistin, että hyllyssäni on toinenkin taiteilijakoteja esittelevä teos. Se on tyyliltään perinteisempi laadukkaisiin kuviin ja tiukkaan faktaan perustuva Leena Lindqvistin ja Norman Ojasen toimittama Taiteilijakoteja (Otava, 2010). Teoksessa esitellään seuraavat kohteet:

Suviranta (Eero ja Saimi Järnefelt)
Ainola (Jean ja Aino Sibelius)
Halosenniemi (Pekka ja Maija Halonen)
Humala ja Krapula (Tyko Sallinen, Jalmari Ruokokoski, Terho Sakki)
Harjula (Emil Cedercreutz)
Visavuori (Emil ja Alice Wickström)
Hvitträsk (Herman Gesellius, Armas Lindgren, Eliel Saarinen)
Kalela (Akseli Gallen-Kallela)
Hevonpää (Robert Kajanus)

Samoja kohteita on siis vain yksi, Visavuori. (Tummennetuissa olen käynyt. Kaikki kohteet eivät ole avoinna yleisölle.)