Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) I-II

 

                    

Georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin mammuttiromaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) on melkoinen lukukokemus. Se iskee ilmat pihalle, imee syövereihinsä ja koukuttaa käänteillään, järkyttää julmuudellaan ja lumoaa kauneudellaan. Miltei 44 tuntia sen äänikirjaversion parissa vietettyään tuntee olevansa mykistynyt. Mitä tästä voisi sanoa? Miten jäsennän kaiken päässäni myllertävän järkeväksi tekstiksi, joka pakottaa jokaisen kirjanystävän, historiasta, maailmanmenosta ja ihmiselämästä kiinnostuneen tarttumaan kirjaan?

Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta yritetään.

Romaani käynnistyy vuoden 2006 Berliinistä, jossa Niza Jaši saa puhelun äidiltään Georgiasta. Nizan 12-vuotias siskontyttö Brilka on ollut tanssiryhmän mukana vierailulla Amsterdamissa, lähtenyt omin luvin hotellilta ja löytynyt Itävallasta. Äiti vaatii Nizaa lähtemään Itävaltaan noutamaan Brilkaa paikallisen poliisin hoivista ja tuomaan tämän välittömästi takaisin kotiin.

Vähän myöhemmin Niza ja Brilka matkustavat autossa ja kuuntelevat yhdessä Nizan Kitty-tädin musiikkia. Brilka kyselee Nizalta suvun asioita, mutta Niza ei halua edes ajatella niitä saati puhua niistä. Ja miten puhua kokonaisen vuosisadan kauheuksista lapselle, olkoonkin, että tämä pitää itseään aikuisena?

Tapahtumat kuitenkin tempaavat Nizan torjuttuihin muistoihinsa, ja hän alkaa kertoa sukunsa tarinaa siskontytölleen. Mutta mistä ihmisen elämäntarina alkaa, mihin se päättyy? Niza päätyy aloittamaan 1900-luvun alusta, jolloin hänen rohkea ja omapäinen isoisoäitinsä Stasia ja tämän häkellyttävän kaunis sisar Christine syntyivät georgialaisen suklaakauppiaan perheeseen.

Niza kertoo sukunsa ja siihen tiukasti punoutuvien lukuisten ihmisten tarinaa Brilkalle mahdollisimman kronologisesti ja sitä aina välillä kommentoiden. Lopulta käy selväksi, että Niza kirjoittaa suvun tarinasta Brilkalle kokonaista kirjaa, jota lukija on lukemassa, mutta sinne asti pääseminen ottaa aikansa. Tarina on kuin suuri käsin solmittu matto, jossa ihmisten kohtalot liittyvät solmuissa toisiinsa.

Teos jakautuu seitsemään kirjaan, jotka on nimetty Jašin suvun naisten mukaan. Kukin kirja siis kertoo pääasiassa yhden naisen tarinan, ja kahdeksas kuuluu Brilkalle.

Stasian ja Christinen isä oli saanut suklaamestarin oppinsa Wienissä ja Budapestissa. Hänellä oli hallussaan salaperäinen kuuman suklaan resepti, joka pelasti perheen perikadolta vaikeina aikoina ja loi pohjan suvun varallisuudelle. Lisäämällä leivonnaisiin tämän reseptin mukaan valmistettua suklaata sai lopputuloksesta poikkeuksellisen herkullisen.

Kuumaa suklaata voi toki nauttia myös sellaisenaan. Sen tuoksu kutsuu maistamaan kuin noiduttuna, ja kerran paksua, tummaa ja valuvaa massaa maistettuaan on iäksi koukussa. Mutta pian perhe huomaa, että suklaa on kirottu. Sitä maistamaan päässeiden kohtalo on kova ja julma. Resepti on siis syystä tarkoin varjeltu perhesalaisuus. Tämän verran romaanissa liikutaan spefin alueella, ja samoin kuin romaanin henkilöt lukijakin saa lopulta itse päättää, onko kyseessä synkkä kirous vai vain kauhistuttava sattuma, joka korjaa satoaan. Mahdollisuuksia koviin kohtaloihin kun ei georgialaisilta ole puuttunut.

Romaanin seitsemännen eli Nizan kirjan loppupuolella palataan alkuun eli tapahtumiin, joissa Niza ja Brilka kohtaavat Itävallassa. Romaani päättyy vuoteen 2007 ja mielenosoitukseen Tbilisin kaduilla. Nizan Brilkalle kirjoittaman romaanin käsikirjoitus on valmis.

Tietoni Georgiasta eli Gruusiasta, kuten se Neuvostoliiton aikana Suomessa tunnettiin, ovat lievästi sanoen hatarat. Kahdeksatta elämää lukiessani piti oikein tarkistaa, missä valtio tarkalleen sijaitsee. Kyllä Georgiasta meillä uutisoidaan, ja nyt kun kirjan kautta asia on minullekin tuttu, osui heti silmään uutinen Suomen ulkoministeri Elina Valtosen saamista sakoista Georgian valtiolta. Levotonta ja epämääräistä on siis edelleen, vaikka Georgia on muutama vuosi sitten hakenut EU-jäsenyyttä.

Kahdeksas elämä on romaani eikä mikään historian oppikirja, mutta Jašin suvun vaiheiden kautta käydään läpi niin Georgian, Neuvostoliiton kuin Euroopankin historian käänteitä. Ihmiset joutuvat historian rattaiden hampaisiin, halusivatpa tai eivät. Stasia ja Christine päätyvät kumpikin tahoillaan naimisiin, ja Stasialle syntyy kaksi lasta, Kitty ja Kostja. Christinen kohtaloksi koituu hänen häikäisevä kauneutensa, kun hänestä tulee aviomiehensä esimiehen Lavrenti Berijan vastentahtoinen rakastajatar.

Niza Jaši on siis Stasian lapsenlapsenlapsi, Kostja-pojan Elena-tyttären nuorempi tytär. Henkilöitä ja henkilösuhteita romaanissa on runsaasti, joten jonkinlaisen sukupuun tai henkilökartan piirtäminen vilahti mielessä kirjaa kuunnellessa. Lainasin kirjastosta myös jälkimmäisen osan painettuna versiona, mutta siinäkään ei ole mitään lukusuunnistusapua tarjolla. Sille olisi kyllä käyttöä.

Jašin perheen ja suvun tarinassa on monia traagisia ja uskomattomilta tuntuvia käänteitä. Perheessä on upeita kaunottaria, ja suvussa kulkee eriväristen silmien ominaisuus. Ainakin Christinellä ja aikanaan elokuvauraa luovalla Nizan Daria-siskolla on eriväriset silmät, toinen sininen, toinen ruskea.

Taiteellinen lahjakkuus ja ylivertainen älykkyys nousevat pintaan siellä täällä eri sukupolvissa. Nopeaoppinen ja terävä-älyinen Niza saa laittomissa pokeripiireissä kutsumanimen Einstein, ja Kitty tekee aikanaan kansainvälisen laulajanuran.

Mutta helpolla perheessä ei pääse kukaan, ja ajoittaisen menestyksen hinta on usein äärimmäisen raskas. Christine joutuu maksamaan kauneudestaan kammottavan hinnan, Stasia ja Kitty rakastuvat vääriin ihmisiin kohtalokkain seurauksin eikä kovanahkainen ja jyrkkä Kostjakaan välty ankarilta iskuilta ja korvaamattomilta menetyksiltä.

Elämä helpottuu vain lyhyiksi jaksoiksi, joista 1970-luku, jolloin Niza syntyy, vaikuttaa olevan yksi. Suurvallan hajoamisprosessi on kuitenkin jo alkanut, eikä hajoaminen suinkaan ole georgialaisten kannalta pelkästään hyvä asia. He ovat vapaita mutta eivät tiedä, mitä vapaus tarkoittaa. Miten olla vapaita maassa, jonka talous on romahtanut eikä uutta järjestelmää saada toimimaan? Itsenäisyyden aika on ollut Georgiassa levotonta ja kuten edellä totesin, on sitä edelleenkin.

Haratishvili on verrattoman taitava tarinaniskijä ja saa niin henkilönsä kuin historiankin heräämään henkiin teoksen sivuilla. Suvi Ahola kuvaa arviossaan Helsingin Sanomissa Kahdeksatta elämää melodramaattiseksi perheromaaniksi. Hieman adjektiivi melodramaattinen kakistaa kurkkuani, mutta nielen sen kyllä. Minua ei melodramaattisuus suinkaan häiritse, vaikka ymmärrän toki, että yhden perheen ja suvun kohtaloiden käänteissä on tiettyä epäuskottavuutta.

Mutta kyse on kuitenkin romaanista! Kunnon (historiallisessa) romaanissa pitääkin olla imua ja saa olla myös uskomattomia käänteitä, kunhan ne ovat kirjan maailmassa perusteltuja. Vastapainona muutamalle sadunomaiselle yhteensattumalle ja juonenkäänteelle Haratishvili on ladannut teokseensa melkoisen määrän epätoivoa, toivottomuutta, julmuutta ja graafisen tarkasti kuvattua väkivaltaa, joka saa lukijan voimaan pahoin. Koin tämän teoksen parissa melkoisen tunnemyrskyjen kirjon.

Romaani kattaa siis yli sadan vuoden ja miltei viiden sukupolven mittaisen ajanjakson. Koska Haratishvili kertoo kaikki tarinat perinpohjaisesti ja paikoin yksityiskohdissa ja henkilöiden tuntemusten kuvauksissa viivytellen, ei ole ihme, että teos on järkälemäinen. Suomennoksessa, joka siis on ilmestynyt kahtena niteenä ymmärrettävistä syistä, on yhteensä reippaat 1400 sivua. Saksankielinen laitos on kuitenkin ilmestynyt vuonna 2014 yhtenä muhkeana niteenä.

On hieno kulttuuriteko julkaista tämä teos laadukkaana suomennoksena. Siitä suuri kiitos kustantaja Aula & co:lle, joka on ottanut Kahdeksannen elämän kustannettavakseen. Suomennos- ja julkaisuprosessiinkin liittyy dramatiikkaa, sillä teoksen suomentaja Raija Nylander (s. 1947) menehtyi sairauskohtaukseen työn ollessa vielä kesken lokakuussa 2024. Siksi jälkimmäisen niteen suomentajaksi on merkitty myös Anne Kilpi, joka saattoi työn ansiokkaasti loppuun.

Nino Haratishvili on siis syntynyt Georgiassa (v. 1983). Neuvostoliiton romahdettua ja elämän Georgian Tbilisissä muututtua levottomaksi ja osin vaaralliseksi ”sodan kaltaiseksi” kaaokseksi Ninon äiti muutti lapsensa kanssa Saksaan. Haratishvili kävi Saksassa koulua parin vuoden ajan ennen kuin perhe muutti takaisin Georgiaan. Hän palasi myöhemmin Saksaan opiskelemaan teatteria Hampuriin ja on nyt Saksan kansalainen.

Haratishvili on menestynyt ja palkittu kirjailija, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Hän kirjoittaa sekä saksaksi että georgiaksi. Esikoisromaani Juja ilmestyi vuonna 2010. Kahdeksas elämä voitti Anna Seghers -palkinnon, Lessing-palkintostipendin ja Bertolt Brecht -palkinnon vuonna 2018 sekä oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Lukekaa tämä teos! Lupaan, ettette kadu.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)
Osa 1 suom. Raija Nylander. Aula & co 2024. 650 s.
Osa 2 suom. Raija Nylander ja Anne Kilpi. Aula & co 2025. 776 s.
Äänikirjan lukija Katja Aakkula.

Äänikirjat kuunneltu E-librarysta.

Turun kirjamessut 2025 Logomossa

 

Kun (kirja)somevaikuttajat (aik. kirjabloggaajat) akkreditoituvat Turun kirjamessuille, mediapassin (= maksuton sisäänpääsy) saadakseen on kerrottava, millaista sisältöä aikoo messuilta tuottaa ja mihin medioihin. Koska lupasin laittaa paikan päältä tuokiopäivityksiä Instaan (tehty!) ja kirjoittaa blogiin jonkin koostejutun, saatte vielä hieman jälkijunassa tämän tekstin ja kuvat. Turun kirjamessut järjestettiin 3.-5.10.2025.

Jo etukäteen Turun kirjamessujen puhutuin aihe oli tapahtuman siirtyminen 34 vuoden jälkeen pois Artukaisista Turun Messu- ja Kongressikeskuksesta. Uutinen tiloista luopumisesta kohahdutti kirjamessuväkeä viime syksynä, kun uutta messupaikkaa ei järjestäjillä ollut vielä kertoa.

Uudeksi paikaksi ilmoitettiin sittemmin Turun päärautatieaseman kyljessä sijaitseva Logomo. Kysehän on VR:n entisestä konepajasta, joka on kunnostettu tapahtumatilaksi. Nykymuotoinen toiminta alkoi v. 2011, kun Turku toimi yhtenä Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Sittemmin tila tuli tutuksi, kun Turun kaupunginteatteri oli siellä väistössä teatterin peruskorjauksen vuoksi v. 2014.

Paluu Artukaisiin ei enää onnistune, sillä entisellä messukeskusrakennuksella on jo uusi omistaja. Alueelle on tulossa liikuntakeskus sekä Impivaaran jäähallin korvaava harjoitusjäähalli. Rakennusten peruskorjaus on jo käynnistynyt, ja uuden jäähallin rakentaminen alkaa pian.

Lisäksi Logomo Oy on ostanut Turun Messukeskus Oy:n messuliiketoiminnan. Käytännössä tämä siis tarkoittanee ainakin tällä hetkellä sitä, että Turussa messut järjestetään jatkossa Logomo Oy:n hallinnoimissa tiloissa eli Logomossa.

Miten messut sitten (kirja)somevaikuttajan ja melko kokeneen kirjamessukävijän silmin uusissa tiloissa onnistuivat? Kyselijöille jo paikan päällä vastasin, että tunteet ovat kaksijakoiset. Niin ne ovat edelleenkin runsaan viikon sulattelun jälkeen.

Otetaan ensin positiiviset asiat.

En ole kuullut ainuttakaan poikkipuolista sanaa uudesta sijainnista. Se tuntuu olevan kaikin puolin täydellinen. Logomo sijaitsee vartin kävelymatkan päässä Turun kauppatorilta, ja kaupanpäälle saa nauttia upeasta kulttuurimaisemasta komeine rakennuksineen ja syysväreissä hehkuvasta puistosta.

Kauppatori ja Logomoa vieläkin lähempänä sijaitseva Puutori ovat Turun paikallisliikenteen solmukohtia, joten turkulaisten ja lähipitäjistäkin tulevien on helppo saapua messuille. Alueella on myös runsaasti (maksullista) paikoitustilaa. Kaukoliikenteen bussiasema sijaitsee vartin kävelymatkan päässä sekin.

Ylivertaisen helppoa Logomoon on saapua junalla, sillä rautatieaseman alueen remontin takia kuuluisa Logomon silta toimii tällä hetkellä Turun rautatieasemana. Junasta siis pari askelta rappusille ja sillan toisesta päästä alas Logomon oven eteen! Itsekin päädyin käyttämään ensimmäistä kertaa junaa matkustamiseen, sillä pysäköinti Salon rautatieasemalla on maksutonta ja junaliput sai etukäteen ostamalla edullisesti.

Ison myyntialueen valoisuus ja hälyttömyys sai myös runsaasti kiitosta.

Junalta tullut väki tupsahti suoraan liput ennakkoon ostaneiden ovelle, mistä sitten tupsahdettiinkin suoraan varsinaisen messualueen päähalliin. Tila on huimaavan korkea (3 kerrosta), ja ratapihalle avautuva päätyseinä on kokonaan lasia. Halli siis käytännössä kylpee päivänvalossa, mikä tekee tunnelmasta aivan toisenlaisen kuin perinteisissä käytännössä ikkunattomissa messuhalleissa.

Toinen merkittävä viihtyvyyttä lisäävä seikka on miellyttävä äänimaailma. Jo tilan akustiikka lienee monia muita halleja parempi. Lisäksi on huomattava, että päähallissa ei ollut virallisia esiintymislavoja, joten senkin osalta äänitaso pysyi pahimpinakin ruuhkahetkinä kohtuullisehkona.

Päähalli oli sisustettu varsin avoimeksi, joten kuljeskelu osastolta toiselle oli helppoa ja tilassa oli väljyyden tuntua.

Virallisia, ohjelmaan merkittyjä esiintymislavoja oli messuilla kaikkiaan yhdeksän kappaletta, enkä ihan kaikissa ehtinyt käydä. Pääsalin Veturi- (normaalisti Logomo-sali) ja Risteys-, Pysäkki- ja Eämysvaunu-lavat sijaitsivat kaikki erillisissä auditorioissa ja saleissa, joten niissä oli miellyttävän rauhallista seurata ohjelmaa ilman häiritsevää taustamelua.

Näytteilleasettajien valintaan oli kiinnitetty erityistä huomiota, ja suurin osa näytteilleasettajista olikin ainakin jotenkin kirja-alaan liittyviä toimijoita. Ilahduttavaa oli esimerkiksi, että Gummerus-kustantamo oli päättänyt palata (?) Turun kirjamessuille. Osastolla tuntui käyvän kuhina, joten toivottavasti näemme kustantamon messuilla ensi vuonnakin.

Päähalli oli sisustettu varsin avoimeksi, joten kuljeskelu osastolta toiselle oli helppoa ja tilassa oli väljyyden tuntua. Pieniä kahviloita ja wc-tiloja on eri puolilla.

Mikä sitten ei mielestäni aivan toiminut?

Kiistaton tosiseikka on, että Logomo on kaikesta huolimatta massiiviselle kirjamessutapahtumalle liian pieni tila. Vuonna 2024 Turun kirjamessuilla ja niiden kanssa samaan aikaan järjestetyillä ruoka- ja viinimessuilla kävi järjestäjien tietojen mukaan yhteensä 15 000 ihmistä.

Logomossa ei enää ruoka- ja viinimessuja saatu mahtumaan samoihin tiloihin kirjamessujen kanssa. Ne tosin eivät ehtineet nousta edes kunnolla jaloilleen koronan jälkeen. Vanhoina hyvinä aikoina ennen koronaa ehdittiin yhteistapahtumassa ylittää 25 000 kävijän raja.

Turun kirjamessujen järjestäjän tiedotteen mukaan messuilla vieraili tänäkin vuonna 15 000 ihmistä. Tulos on siis erinomainen. Hienoa! Mutta onko messuilla Logomossa yhtään kasvunvaraa?

Asiaa voi tarkastella tietysti eri näkökulmista. Mahtuisiko messuille vielä lisää näytteilleasettajia? Päähalli oli täynnä, ja sivukäytävillä ja pienemmissä halleissa vaikutti olevan myös täyttä. Hyvä niin, tietysti.

Antikvariaatit, jotka jo osin olivat vetäytyneet kirjamessuilta aiemmin ja järjestävät nykyään omat Antikvaariset kirjamessunsa muualla ja toiseen aikaan, oli tungettu kapean käytävän yhdelle seinälle. Ymmärtääkseni mukana oli kolme eri antikvariaattia. En ehtinyt tarjontaan tutustua, mutta osastolla pyörähtäessäni siellä tuntui olevan hankalaa asioida ahtauden ja huonon valaistuksen takia. Levymessuosastolle en ehtinyt poiketa.

Entä mahtuisiko messuille lisää esiintyjiä ja ohjelmaa? Virallisia lavoja tosiaan oli yhteensä yhdeksän kappaletta. Niistä suuria ja pääosin rauhallisia ovat ainakin päälava Veturi ja seuraavaksi suurin Risteys, joka oikeastaan oli oma suosikkini. Veturissa ällistytti avoin seinä esiintyjien ravintolalämpiöön. Oli omituinen kokemus kuunnella hiirenhiljaisessa salissa piispan lukevan novellinäytettä ja kuulla samalla sivukorvalla, miten haarukkalaatikkoa järjesteltiin toisaalla.

Perinteiseen messuhulinaesiintymiseen pääsi parhaiten Asema-lavalla, joka oli sijoitettu pienemmän messuhallin päätyyn kirjaimellisesti messuosastojen puristukseen. Äärimmilleen kokemus vietiin Rata-lavalla, joka sijaitsi pienen pitkänomaisen messuhallin nurkassa oven pielessä. Lavan edessä oli peräti 14 istumapaikkaa, nekin erittäin hankalasti saavutettavia.

Tiivis tunnelma Rata-lavan katsomossa
toisella ja samalla viimeisellä rivillä!

Kolme esiintymispistettä sijaitsi kolmannessa kerroksessa pienissä neuvottelutiloissa samaan tapaan kuin vanhassa messuhallissakin. Sinne ei siis yleisö ainakaan vahingossa eksynyt, mutta tilat olivat kyllä melko rauhallisia, vaikka ovet käytävään pidettiin auki. Logomon pohjapiirroksen perusteella vaikuttaisi, ettei lisää esiintymistiloja liene luvassa. Sokkeloisuus ja sivussa sijaitsevat esiintymissalit ovat tuttuja muiltakin messuilta.

Esiintymisten kesto puhututti jälleen. Normaali esityksen kesto on Turun kirjamessuilla 22 minuuttia (mikä on toki parempi kuin taannoin kokeiltu 15 minuuttia), ja pidemmät esitykset kestivät yleensä 45 minuuttia (joitakin poikkeuksia oli).

Mitään logiikkaa ei tuntunut olevan sen suhteen, että pidempi aika olisi annettu useamman ihmisen paneelikeskustelulle kuin yksittäisen ihmisen haastattelulle. Itsekin seurasin ainakin paria sellaista keskustelua, joissa oli mukana 4–5 henkilöä ja aikaa oli 22 minuuttia. Tämäkään ei tietenkään ole pelkästään Turun kirjamessujen ongelma. Ohjelmakartan laatiminen lienee melkoinen savotta.

Haastattelija + kolme kirjailijaa, aikaa keskustelulle 22 min.

Ylivoimaisesti kummallisin ratkaisu liittyi Turun kirjamessujen lippuihin ja rannekkeisiin. Ilmeisesti juuri tilojen pienuuden ja odotettavissa olleen yleisömäärän takia oli päädytty varsin omintakeisiin sisäänpääsykuvioihin.

Tapahtumaan ei ollut lainkaan saatavilla koko messuviikonlopun lippua. Vaihtoehdot olivat

•  koko päivän lippu (normaali hinta 18 euroa)
•  aamupäivälippu klo 10–14 (normaali hinta 10 euroa)
• iltapäivälippu klo 14–18 (normaali hinta 10 euroa).

Eri liput vaihdettiin sisään tullessa erivärisiin rannekkeisiin. Ennakkoon ostettaessa piti tietää päivä ja kellonaika, jolloin on messuille tulossa.

Ranneketta olen kaipaillut esimerkiksi Tampereen kirjafestareille, joissa osa Tampere-talon palveluista ei sijaitse messualueella ja lippunsa joutuu esittämään monta kertaa päivän aikana. Mutta Logomossa tätä ongelmaa ei ollut, vaan talon sisällä sai kulkea vapaasti. Harvalla messuilijalla lienee tarvetta käydä kesken vierailunsa muualla. Mutta heitä tämä sitten varmaankin palveli.

Sisäänkäynnit olivat ruuhkaisia, ja ainakin osittain ruuhkaa syntyi rannekkeen kiinnittämisestä. Missään vaiheessa en huomannut tai kuullut, että ranneketta olisi pois lähtiessä katsottu. Oli siis täysin mahdollista ostaa aamupäivälippu, saapua klo 10 ja poistua klo 18. Mikään hälytin tms. ei aktivoitunut siinä vaiheessa, kun maksettu aika päättyi.

Kirjallisuus kiinnostaa!

Ideana tosiaan lienee ollut jotenkin rajata ja hallita ihmismäärää. Kenties tämä toimikin toivotusti, mutta asiakkaan suuntaan idea vaikuttaa todella omituiselta, kömpelöltä ja toimimattomalta.

Myös lounasta tarjoillut ravintola Kitchen tuntui ainakin lauantaina toimivan äärirajoillaan. Lounasbuffet oli erinomainen, mutta ravintolasalin pöytiin joutui jonottamaan lautasensa kanssa. Jos asiakasmäärä vielä nousee, tästä muodostuu jonkinlainen pullonkaula myös.

Yhteenvetona siis todettakoon, että Logomo osoittautui ihan kelpoiseksi kirjamessupaikaksi. Pitää vain vähän markkinointitapahtumalle luonnonvastaisesti toivoa, että yleisömäärä ei tästä juurikaan kasva.

Kiitos hyvästä messutunnelmasta, -ohjelmasta ja tietenkin messupassista (jonka arvo minulle oli joko 36 tai 20 euroa laskutavasta riippuen) messuorganisaatiolle.