Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

 

Lukupiirimme kesäläksynä oli lukea Adrei Kurkovin tuotantoa. Olin pannut jo merkille häneltä tänä keväänä ilmestyneen historiallisen dekkarisarjan aloitusosan Kiovan korva, jonka otinkin kuunneltavakseni. Ihastuin Kurkovin lempeän ironishumoristiseen tyyliin, joten kun myös hänen romaaninsa Harmaat mehiläiset oli saatavana äänikirjana, kuuntelin sen Kiovan korvan perään. Kannatti!

Kurkov on päivännyt romaanin esipuheen Kiovassa vuonna 2020, siis pari vuotta ennen varsinaisen Ukrainan sodan alkamista. Sota kuitenkin alkoi jo kauan ennen sitä, heti Krimin valtauksen jälkeen, kun Itä-Ukrainaan syntyi rintamalinja Ukrainan ja Itä-Ukrainan venäläismielisten ja Venäjän tukemien separatistien välille.

450 kilometriä pitkän rintamalinjan väliin jäi ei-kenenkään-maata eli vyöhyke, joka ei kuulunut kummallekaan osapuolelle. Tätä vyöhykettä kutsuttiin harmaaksi vyöhykkeeksi, ja sen leveys vaihteli muutamasta sadasta metristä jopa pariin kilometriin. Muistan uutiskuvia, joissa sitkeimmät mummot istuivat rintamalinjojen väliin jääneissä kodeissaan, vaikka seinässä saattoi olla isoja reikiä ja ammukset viuhuivat talon ylitse. Kaikki eivät suostuneet poistumaan kodeistaan, vaikka suuri enemmistö jätti kaiken ja lähti, kuka minnekin.

Kurkov kertoo vierailleensa harmaalla vyöhykkeellä Donbasin alueella useita kertoja sodan alkuvaiheessa. Alueelle sitkeästi jääneet ihmiset alkoivat kiinnostaa häntä, ja niin romaani Harmaat mehiläiset alkoi muotoutua.

Harmaiden mehiläisten päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva viisikymppinen Sergei Sergeitš, joka vuoden 2017 kevättalvella on Pikku Starhorodivkan kylän toinen asukas. Jonkin matkan päässä kylän toisella kadulla asustelee yksikseen Sergein vanha vihamies Paška, jonka kanssa välit ovat menneet huonoiksi jo kouluaikoina. Sergein vaimo on lähtenyt Pikku Starhorodivkasta lännemmäksi jo ennen sodan alkua ja ottanut pariskunnan Angelica-tyttären mukaansa.

Pikku Starhorodivkan kylässä ei ole ollut sähköä käytännössä kolmeen vuoteen, mutta jotenkin miehet ovat kuitenkin selviytyneet arjestaan. Sota on koko ajan läsnä, vaikka tykkitulen kumu on muuttunut niin arkipäiväiseksi, ettei sitä enää huomaa. TV ei toimi, eikä sanomalehtiä tai muutakaan postia jaeta, joten tiedot ulkomaailmasta ovat hatarat ja lähinnä sen varassa, mitä miesten luona silloin tällöin poikkeavat sotilaat kertovat.

Sergeillä on toimiva matkapuhelin, mutta sen akku on pääsääntöisesti tyhjä. Kenelle hän soittaisikaan? Entiselle vaimolle voisi ehkä soittaa, mutta mitä osaisi sanoa? Jos on asiaa Paškalle, voi mennä tätä tapaamaan.

Työkyvyttömyyseläkkeellä ollessaan Sergei on ryhtynyt tarhaamaan mehiläisiä. Hänellä on vajassaan kuusi mehiläispesää, jossa mehiläiset talvehtivat. Ennen sotaa jopa kuvernööri oli vieraillut hänen luonaan saamassa hoitoa, jossa hoidettava asettuu makuulle mehiläispesistä kootun pedin päälle.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallisen, rauhaa kaipaavan, itseään puolueettomana pitävän ja sotimisen ulkopuolella pysyttelevän ihmisen sinnittelyä vaarallisissa ja hankalissa olosuhteissa. Alkupuolella kuvataan kevättalvea Pikku Starhorodivkassa. Kun kevät lähestyy, alkaa Sergei suunnitella matkaa jonnekin, missä mehiläiset voisivat kerätä mettä rauhassa. Ammuskelu ja räjähdykset hermostuttavat niitä.

Sergei pakkaa mehiläispesät peräkärryyn ja lähtee Neuvostoliiton aikaisella Ladallaan matkaan. Erinäisten rajanylityspaikkojen, tarkastuspisteiden ja muiden vaiheiden jälkeen hän päätyy Krimille, jossa venäläiset valvovat rauhaa. Sergei muistaa taannoisessa mehiläistenhoitajien kongressissa tapaamansa mukavan ja ystävällisen miehen, jonka luokse hän päättää ajaa. Perille löydettyään hän saa ikäväksi yllätyksekseen kuulla, että ystävä on kaapattu kaksi vuotta sitten, eikä hänestä ole sen koommin kuultu.

Sergei tajuaa vasta ystävänsä perheen tavattuaan, että tämä on islaminuskoinen tataari. Asia ei häntä hätkäytä, vaikka erilaiset tavat aiheuttavatkin hämmennystä. Ystävän vaimo antaa Sergeille luvan asettua miehensä mehiläispesien lähettyville kukkulan rinteeseen kylän ulkopuolelle. Hän myös pyytää, että Sergei kävisi puhumassa miliisille kadonneesta miehestään, hän kun on venäläinen. Sergei tyrmistyy. Miten häntä voidaan luulla venäläiseksi?! Hyvää verta ei herätä sekään, kun hän kertoo olevansa donbasilainen. Sanalla on ihmisten korvissa paha kaiku.

Sergeillä on 90 päivän oleskelulupa Krimillä. Mitä vähemmäksi päivien määrä käy, sitä levottomammaksi käy lukija. Pääseekö Sergei vielä takaisin kotiinsa? Kannattaako hänen mennä kotiin ylipäätään? Saako hän rakkaat mehiläisensä mukaansa? Miksi FSB yhtäkkiä kiinnostuu hänen mehiläisistään?

Jos en olisi ensin kuunnellut Kiovan korvaa, en ehkä olisi tullut tarttuneeksi Harmaisiin mehiläisiin. Aihe ei tuntunut kovin kiinnostavalta. Yksinäinen keski-ikäinen mies jossakin ei-kenenkään-maalla ei varsinaisesti kutsunut puoleensa. Mutta Kurkov kirjoittaa valloittavalla ja koskettavalla tyylillä.

Aloin aika nopeasti pitää Sergeistä, vaikka hän on omalla tavallaan ärsyttävän jääräpäinen ja tuskastuttavan estynyt. Hänellä on kuitenkin pohjimmiltaan vilpittömän hyvä sydän, ja hän haluaa aina toimia reilusti. Tosin aika usein on vaikea tietää, miten se on mahdollista. Sergein hyvää tarkoittavat teot myös usein aiheuttavat muille ja Sergeille itselleenkin kohtuuttomia vaikeuksia. Maailma, jossa säännöt ovat absurdeja, on vaikea toimia johdonmukaisesti.

Miehen uskollinen rakkaus mehiläisiään kohtaan on jotenkin liikuttavaa. Mehiläisten maailma näyttää järjestäytyneeltä ja järkevältä. Siihen verrattuna ihmisten toiminta on kaikkea muuta.

Kurkov ei saarnaa eikä osoittele. Sergein silmien, aivojen ja sydämen kautta katsottu maailma avautuu lukijalle kaikessa mielettömyydessään, ja siitä saa kukin tehdä omat päätelmänsä. Vuonna 2025 luettuna romaani avautuu myös toisella tavalla kuin vuonna 2020. Voi meitä, voi maailmaa!

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset (Серые пчелы)
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava 2023, Otavan kirjasto -sarja. 391 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Kiovan mysteerit 1)

 

Kirjailija Andrei Jurjevitš Kurkov (s. 1961) on syntyperältään ukrainalainen ja asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta lähtien. Kieltenopettajan ja japanin kielen kääntäjän koulutuksen saanut Kurkov on tehnyt kirjailijantyön lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, työskentelee toimittajana ja luennoitsijana ja on esimerkiksi kansainvälisen elokuvapalkinnon tuomariston pysyvä jäsen. Kirjat Kurkov kirjoittaa venäjäksi, mutta toimittajan työn hän tekee ukrainan kielellä.

Kurkov on ollut suosittu kirjailija paitsi Ukrainassa myös Venäjällä. Siellä hänen kirjojensa jakelu kuitenkin lakkasi vuonna 2005, koska Kurkov oli ottanut kantaa Venäjän sekaantumiseen Ukrainan sisäpolitiikkaan.

Hän on julkaissut ainakin kaksikymmentä teosta, ja kirjoja on käännetty 35 kielelle. Suomeksi hänen teoksiaan on toistaiseksi julkaistu vain neljä: Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk), Harmaat me­hi­läi­set (2023, suom. Arja Pikkupeura), Kuolleen miehen kaveri (2024, suom. Riku Toivola) ja Kiovan korva tänä vuonna Arja Pikkupeuran suomentamana. Kurkovin suomalainen kustantaja on Otava.

Kiovan korva aloittaa historiallisen Kiovan mysteerit -nimisen rikosromaanisarjan, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Kiovan korvassa ollaan vuoden 1919 sekasortoisessa keväässä. Nuorukainen Samson Koletško jää yllättäen yksin, kun kasakat surmaavat hänen kirjanpitäjäisänsä keskelle katua. Miehet olivat menossa räätälille noutamaan isälle teetettyä pukua. Samson pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä hänen päähänsä tähdätty sapelinisku menee ohi riipaisten mukaansa vain hänen oikean korvalehtensä.

Ajat Kiovassa ovat siis sekavat ja vaaralliset. Vallankumouksen jälkeen bolševikit ovat puna-armeijan tuella ottaneet kaupungin haltuunsa ja yrittävät vakiinnuttaa uutta hallintoa, mutta valkoiset joukot ovat tekemässä vastavallankumousta ja uhkaavat vyöryä minä hetkenä hyvänsä kaupunkiin. Sähkön- ja vedenjakelu on epäsäännöllistä, ja kaikesta on pulaa. Uudet vallanpitäjät tekevät takavarikointeja tiheään tahtiin, ja pian puna-armeijan sotilaat kolkuttavat Samsoninkin oveen.

Samson asuu tilavassa kerrostaloasunnossa yksin isän kuoltua. Talonmiehen leskirouva näkee nuorukaisen ahdingon ja alkaa järjestellä tälle avioliittoa. Sopiva morsianehdokas olisi hänen mielestään kuvernementin tilastoviraston tilastotietoja keräävä tomera Nadežda. Pian Samson huomaakin tunteidensa lämpenevän uutta järjestelmää uskollisesti kannattavaa Nadeždaa kohtaan. Hän on huolissaan nuoren naisen pitkästä ja vaarallisesta työmatkasta ja tarjoaa tälle majapaikkaa omasta tilavasta huoneistostaan.

Ennen Nadeždan muuttoa huoneistoon kuitenkin majoittuvat puna-armeijan sotilaat Anton ja Fjodor, joilla ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussissaan. Miehet haluavat majoittua Samsonin isän työhuoneeseen, jonka kirjoituspöydän laatikkoon Samson on tallettanut irronneen korvalehtensä. Ensimmäisenä yönä Samson tekee mullistavan havainnon: hänen irti leikattu korvalehtensä kuulee yhä ja välittää kuulemansa edelleen hänen korvakäytäväänsä!

Uusi hallinto tarvitsee kalusteet virastoihinsa, joten kaupunkilaisia kohtaa uusi takavarikointiaalto. Vastoin omia ohjeitaan viranomaiset takavarikoivat Samsonin isän työpöydän läheisen miliisiaseman tarpeisiin. Samson päätyy tekemään reklamaatiota laittomasta takavarikosta. Kun laitoksen esimies huomaa hänen taitavan sanankäyttöönsä, hänet pestataan miliisin rikostutkijaksi.

Käänne ei ole huono, sillä Samson on etsiskellyt töitä ja saa myös oman isänsä työpöydän laitoksella käyttöönsä. Ensi töikseen hän tekee rikosilmoituksen luokseen majoittuneista puna-armeijan sotilaista, sillä hän on todennut näiden keränneen huoneistoon varastettua tavaraa.

Yllättäen tästä lähtee kehkeytymään Samsonin ensimmäinen laaja ja monipolvinen rikostutkinta, johon liittyy pian sarja varkauksia ja murhia. Tapauksen tutkinta on hengenvaarallista kaupungissa, jossa erilaiset epävakaat voimat kamppailevat vallasta, eikä Samson suinkaan välty hengenvaaralta. Kaukokorvasta, Nadeždan tilastotiedoista ja omasta pikakoulutuksella hankitusta ampumataidosta on hänelle vielä korvaamatonta apua.

Kurkovin tekstiä luonnehditaan sosialistiselle ja sitä seuranneelle järjestelmälle naureskelevan mustan huumorin täyteiseksi. Tämä on Kiovan korvan perusteella helppo allekirjoittaa. Rikosjuoni on hyvin ilmeisesti Kurkoville keino näyttää, miten ihmiset toimivat kaoottisissa tilanteissa ja mikä on poliittisten aatteiden merkitys, kun yksilöt kamppailevat olemassaolostaan keinolla millä hyvänsä. Mutta silti rikosjuonikin on kiinnostava ja taitavasti punottu kaikkine yllätyksineen.

Uuden järjestelmän mielettömyys ja rakkaus byrokratiaan valottuu huumorin keinoin erilaisten tapahtumasarjojen kautta osoittelematta mutta selvästi. Esimerkiksi lääkäreitä uusi järjestelmä pitää verenimijöinä, jotka ovat tsaarin aikana ansainneet omaisuuksia muun muassa ottamalla vastaan lahjoja potilailtaan. Nyt heidän pitää työskennellä ilmaiseksi, koska heidän tehtävänsä on palvella kansaa. Onko tulos sitten kansan kannalta lopulta näin parempi, on yhdentekevää.

Samson on hieman naiivi nuorukainen mutta oppii kyllä nopeasti luovimaan erilaisissa aatteellisissa ristiaallokoissa. Hän ei asetu oikeastaan muun kuin oikeuden puolelle, mutta toki oma ja hänelle tärkeiden ihmisten henki ja hyvinvointi ovat myös olennaisia arvoja. Samson rakentaa kuin huomaamattaan omaa tärkeää verkostoaan kaupungissa. Ystävällisyys palkitaan ankarinakin aikoina sydämellisinä vastapalveluksina, joista on apua niin virkatehtävissä kuin yksityishenkilönäkin.

Tässä sarjan aloitusosassa käytetään runsaasti aikaa tilannekuvan pohjustamiseen. Olen sitä kuvannut yllä. Romaanin loppupuolella Samson virkatovereineen tosiaan ratkoo myös hyvin visaista rikosvyyhteä, joka lähtee purkautumaan hänen itsensä tekemästä rikosilmoituksesta ja sitä seuranneesta pidätyksestä. Puna-armeijan sotilailta takavarikoidut varastetut esineet johdattavat miliisin lopulta perin kummalliseksi osoittautuvan rikollisen jäljille.

Mustan huumorin lisäksi Kiovan korva -romaania sävyttää myös maaginen realismi Samsonin irti leikatun korvan osalta. Se solahtaa vaivattomasti muutenkin absurdilta vaikuttavaan tilanteeseen kevään 1919 Kiovassa. Sarjassa on jo ilmestynyt ainakin englanniksi kakkososa The Stolen Hearth, joka toivottavasti saadaan pian suomeksi sekin.

Kirjan nimestä sen verran, että alkukielinen nimi on siis Samson ja Nadežda, englanniksi taas The Silver Bone ja suomeksi Kiovan korva. Omalla tavallaan osuvia kaikki, mutta alkukielinen on ehkä pliisuin. Hopeinen luu ja Samsonin korva ovat kuitenkin juonen kannalta olennaisia esineitä, ja suomenkieliseen nimeen sisältyy kivasti sivumerkityksiäkin.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Самсон и надежда) Kiovan mysteerit 1
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava (Otavan kirjasto -sarja). 296 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.