torstai 10. kesäkuuta 2021

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja

 


”Aloin kylmästi laskelmoiden pohtia, millaista dekkaripäähenkilöä ei vielä ollut, ja päädyin suomalaiseen vähemmistökulttuuriin, jonka voisi arvella kiinnostavan lukijoita.” Näin kertoo dekkarikirjailija Marja-Liisa Heino Ruumiin kulttuuri -lehden laajassa kirjailijahaastattelussa (4/2020) dekkareidensa päähenkilöstä rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta, joka on syntyperältään puoliksi romani. Karli noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Eerolan isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Onpa Karli Eerolan hahmon synty miten laskelmoitu tahansa, hän on kiistämättä yksi kiinnostavimmista dekkaripoliiseistamme. Heino on kirjoittanut tähän mennessä neljä Karli Eerola -dekkaria: Astuit väärään autoon (WSOY, 2013), Älä tähti putoa (WSOY, 2015), Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019) ja Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020). Kolmessa viimeisessä on mukana myös Karli Eerolan kummityttö Riikka, joka Minä olen murhaaja -dekkarissa on jo valmis lähihoitaja ja innokas rikosvloggaaja.


Puhu silmilleni aloittaa niin sanotun Nääsville-sarjan. Karli Eerola on saanut siirron Tampereelle ja myös muuttanut asumaan kaupunkiin. Tykästyin Heinon kirjoitustyyliin jo Älä tähti putoa -dekkarin parissa, mutta suorastaan ihastuin hänen vaikuttavaan työjälkeensä edellisessä teoksessa Puhu silmilleni. Olen sitä käsittelevässä blogijutussani todennut, että siinä Heinon kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. 

Ehkä juuri tästä syystä uusimman Minä olen murhaaja -dekkarin parissa en kokenut aivan yhtä järisyttävää lukuelämystä. Heino nimittäin tuntuu ottaneen tyylillisesti pari askelta taaksepäin palaten viitteellisempään ja vähemmän juonelliseen kerrontaan. Teksti ei imaise aivan samalla voimalla mukaansa, vaan paikoin lukija joutuu tarpomaan ja pinnistelemään pysyäkseen hieman vaappuvassa kyydissä.

Valinnalla on kyllä perustelunsakin, sillä tällä kertaa keskeisessä osassa ovat mielenterveyskuntoutujille tarkoitetun Lehtovaara-nimisen asuntolan asukkaat ja erityisesti skitsofreniaan sairastunut Vilja Virtanen, nuori ja lahjakas opiskelijatyttö, joka on ansainnut opiskelurahoja osa-aikaisena prostituoituna. Viljan ja muiden asuntolan asukkaiden maailma näyttää ja kuulostaa toisenlaiselta kuin niin sanottujen terveiden, ja sen Heino myös tuo mukaan tekstiinsä.

Viljan skitsofrenia on puhjennut vuotta aiemmin, kun hän on ollut työtovereineen mukana rajuiksi yltyneissä juhlissa järven rannalla sijaitsevassa huvilassa. Juhlailta on päättynyt Viljan osalta kaoottisesti. Hän on vakuuttunut, että hän on murhannut jonkun juhlissa olleen nuoren naisen. Poliisin kannalta on valitettavaa, että Vilja ei pysty muistamaan mitään muuta tapahtuneesta. Kuka murhattu nainen oli? Missä hänen ruumiinsa on nyt? Miksi Vilja olisi murhannut hänet?

Kiivaista etsinnöistä ja sitkeistä (ja hankalista) Viljan kuuluisteluista huolimatta ruumista ei löydy, eikä ketään sopivaa henkilöä myöskään ilmoiteta kadonneeksi. Onko Vilja tai kukaan muukaan tappanut ketään, vai onko kyseessä vain harha? Kysymys askarruttaa Karli Eerolaa, mutta eteenpäin ei tunnu pääsevän mitenkään. Kunnes sitten vuosi oletetun murhan jälkeen sopiva ruumis löytyy järven toiselta puolelta metsästä.

Viljan kuulusteleminen ei ole sen helpompaa nyt kuin aiemminkaan, joten Karli päättää käyttää epäsovinnaisia menetelmiä saadakseen kaipaamiaan vastauksia. Hän lähettää kummityttönsä Riikan tekemään videohaastatteluja Lehtovaaran asukkaista. Mutta onko ratkaisu lopulta viisas? Ennen kuin murhaajan henkilöys on saatu varmistettua, on useammankin nuoren naisen ja Karlin itsensäkin henki vaarassa eikä lisäruumiiltakaan vältytä.

Suosittelen lämpimästi Marja-Liisa Heinon tuotantoon tutustumista. Vaikka Minä olen murhaaja onkin osa sarjaa, sen voi mainiosti lukea myös täysin itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena. Heinon tuotanto sopii myös niille, jotka eivät välttämättä dekkareista välitäkään. Hän on omaääninen kertoja, joka kulkee itse viitoittamiaan kirjallisia polkuja määrätietoisesti ja varmasti. Mukaan kannattaa ehdottomasti lyöttäytyä.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja
Mäkelä 2020. 314 s.

Arvostelukappale.

Eerola-sarja:

Astuit väärään autoon (WSOY, 2013)
Älä tähti putoa (WSOY, 2015)

Nääsville-sarja:

Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019)
Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti