Heinz Strunk: Kultainen hansikas

Fiete on kiihdyksissään ja käy ylikierroksilla, hän haluaa kokeilla jotakin sellaista, mitä sitten myöhemmin tekisi Rosin kanssa. Hän työntää jääkaappiin jääneen olutmakkaran Gerdaan. Gerda on ihan hiljaa ja odottaa, mitä on tulossa. Fiete liikuttaa makkaraa hitaasti edestakaisin, ulos ja sisään, kunnes se katkeaa keskeltä. Hän puraisee kädessään olevaa puolikasta. Ihan hyvää, Fiete tuumii, eihän hän ole koko päivänä syönyt mitään kunnollista. Sitten hän kääntyy kyljelleen. Gerda makaa liikkumatta makkaranpuolikas sisällään. Hän pelkää.

Luin Heinz Strunkin romaanin Kultainen hansikas lähes pahaa aavistamatta. Loppuun päästyäni olin ällistynyt ja kauhistunut. Harvoin olen lukenut mitään näin etovaa! Strunkin teoksessa true crime kohtaa likaisen realismin äärimmäisellä tavalla. Hieman lohdutti, kun luettuani vähän guuglailin. Kultaisen hansikkaan ja sen päähenkilön, sarjamurhaaja Fritz Honkan, elämästä on nimittäin juuri tehty elokuva, josta on annettu muun muassa seuraavia kommentteja:

”Tosipohjainen uutuuselokuva on tuomittu niin kuvottavaksi, että sen katsomisen haluaisi unohtaa.” ”Katsojat on lyönyt ällikällä elokuvan brutaali naisiin kohdistuva väkivalta sekä sen läpitunkeva rujous ja rumuus.” HS 12.2.2019

Ehkä kuvotuksen tunteelleni siis oli ihan perustettakin.

Kultainen hansikas on Hampurin Reeperbahnin sivukadulla sijaitseva rähjäinen kapakka, oikea räkälä. 1970-luvun alkuvuosina sen kanta-asiakkaisiin kuuluu Fritz Honka eli Fiete, joka istuu siellä kittaamassa halpaa viinaa ja unelmoimassa kauniista naisista, joita veisi löyhkäävään asuntoonsa, varsinaiseen läävään. Tosielämässä Fiete saa mukaansa vain kaikkein surkeimpia naisia, jotka ovat usein reippaasti miestä vanhempia.

Fieten matkaan lähteneet naiset kyllä joutuvat yksi toisensa jälkeen katumaan päätöstään. Mies kohtelee heitä kuin – niin, en tiedä, mitä. Ei eläimiä tai orjiakaan pitäisi niin kohdella kuin Fiete naisia. Hänellä on monenlaisia sairaita fantasioita ja mielihaluja, joiden kohteiksi naisrauniot joutuvat alistumaan saadakseen katon päänsä päälle edes hetkeksi.

Romaanissa ei kuitenkaan seurata pelkästään Fieten edesottamuksia ja hänen uhreikseen joutuvia naisia, vaan ikään kuin vastapainoksi mukana ovat hampurilaisen von Dohrerin laivanvarustajaperheen kolmen sukupolven miehet, joiden kaikkien etunimet ovat Wilhelm Heinrich ja joita kirjassa kutsutaan ytimekkäästi lyhenteillä WH1, WH2 ja WH3.

Perheen isoisä on koonnut omaisuuden natsien valtakaudella ottamalla haltuunsa juutalaisten naapureidensa varat. Nyt varustamo lähenee konkurssia, mutta siitä tietää vain johdossa oleva poika WH2. Nuorin, WH3, on vielä lukiolainen. Rahasta ei ole ollut kömpelölle, hieman hitaalle ja säälittävän rumalle pojalle sanottavaa apua. Mutta sitten eräänä päivänä koulun ihanin tyttö Petra haluaa puhua juuri hänelle. Lopulta ainakin Petran, WH2:n, WH1:n ja WH2: langon Karlin tiet vievät Kultaiseen hansikkaaseen, niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttaakin.

Elämä näyttää olevan aivan yhtä surkeaa, rumaa ja yksinäistä, on sitten köyhä tai rikas. Fieteä kohtaa onnenpotku, kun hän saa unelmatyöpaikan. Elämä tuntuu hetkeksi muuttuvan paremmaksi, jopa siedettäväksi. Mutta sitten miehen mielihalut ja alkoholismi ottavat jälleen yliotteen ja tilanne lähtee lopullisesti hallinnasta.

Kultainen hansikas siis kertoo oikeasta historiallisesta henkilöstä, Fritz Honkasta (1935 – 1998), joka 1970-luvun alussa tappoi asunnossaan neljä naista, silpoi ja paloitteli ruumiit ja kätki ruumiinosat asuintalonsa vintille ja komeroihin. Honka peitteli mätänevien ruumiiden löyhkää hajukuusilla ja wc-raikastimilla. Romaanissa ei ole sen kummemmin juonta, vaan Honkan elämää seuraillaan muutaman vuoden verran 1970-luvun alussa. Kirjan loppupuolella kuvataan myös osa murhista, mutta ei aivan yhtä kammottavasti kuin oletettavasti yllä mainitussa elokuvassa. Kirjailija on onneksi siinä kohtaa vähän armelias.

Tosielämän rikollisista ja rikoksista kertovat ns. true crime -kirjat eivät kiinnosta minua juuri lainkaan, enkä yleensä niitä lue. Kuten sanottu, tähän tartuin lähinnä varomattomuuttani. Strunk ei onneksi millään lailla ihannoi Fieteä, vaan näyttää karusti, miten asiat etenivät vääjäämättömästi kohti katastrofia. Osittain Fritz Honka oli karmeiden olosuhteiden uhri, mutta se ei tietenkään ole puolustus hänen teoilleen. Oikeus katsoi hänet syyntakeettomaksi ja tuomitsi vankimielisairaalaan.

Fieten ja hänen uhriensa tarinan rinnastaminen upporikkaan laivanvarustajasuvun miesten surkeisiin tarinoihin on mielenkiintoista. Mikä estää esimerkiksi Karl von Lützowia päätymästä sarjamurhaajaksi? Ero on lopulta vain hiuksenhieno.

Heinz Strunkin teos on saanut muun muassa Saksassa loistavat arvostelut. En lähde arvovaltaisten tahojen näkemyksiä kiistämään, ja toki näen itsekin teoksen ansiot. Kieli on tarkkaa jopa piinaavuuteen asti, rumuutta kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että lukijaa oksettaa. Rakenne on mielenkiintoinen. Mutta tarina itsessään on niin iljettävä, että lukijakin tuntee itsensä likaiseksi. Yhtään ei helpota tieto, että tarina on myös tosi.

Heinz Strunk: Kultainen hansikas (Der goldene Handschuh)
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä.
Sammakko, 2019. 248 s.

Arvostelukappale.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.