lauantai 12. joulukuuta 2020

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 


Mustanpuhuva kovakantinen kirja oli siirtynyt jo lukupisteelleni olohuoneen sohvannurkkaan. Kääntelin sitä käsissäni vähän pelonsekaisin tuntein. ”Kriisi johtaa sotaan Suomen maaperällä”, kirkuu takakansi. ”Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani”, kirjoittaa Kai Hirvasnoro Kansan Uutisten arviossaan. Savon Sanomien AstaTenhunen julistaa: ”Operaatio Punainen kettu on syksyn merkkitapaus.”

Ennakkopaineet Helena Immosen Operaatio Punaisen ketun suhteen ainakin olivat kovat. Immonen on reserviupseeri, joten hän tiennee, mistä kirjoittaa. Siinäpä se ehkä olikin. Pystynkö lukemaan tämän kirjan, jonka päähenkilöitä ovat 26-vuotias reserviluutnantti Riina Koivu, tämän pikkuveli Joni, joka on palvellut Maavoimien valmiusyksikössä, sekä pääesikunnassa työskentelevä Riinan aviomies Mikael? Koko kolmikko on oman perheeni nuorison ikäluokkaa. Meneekö tämä nyt liikaa ihon alle?

Alku on räväkkä. Suomessa hieraistaan silmiä, kun uutisotsikoihin singahtaa tieto, että tunnuksettomat joukot ovat nousseet maihin ja valloittaneet Gotlannin. Taustalla on Ruotsin yllättävä päätös hakea Naton jäsenyyttä. Se on tietysti kuin punainen vaate Venäjälle, joka ei tosiaankaan aio jäädä vain odottelemaan ja katselemaan Itämeren alueen tilanteen kehittymistä omalta kannaltaan huonompaan suuntaan.

Ruotsi ja Gotlanti yllätetään siis lähestulkoon housut kintuissa. Ruotsi pyytää vieraiden joukkojen häätämiseen sotilaallista apua Suomelta. Joni ja hänen paras ystävänsä Musti saavat kutsun astua palvelukseen. Nuoret miehet joutuvat tulikasteeseen Gotlannin takaisinvaltauksessa. Millaista on ampua ihmistä? Millaista on joutua itse tulituksen kohteeksi? Haavoittuminen ja kuolema eivät enää olekaan vain teoreettisia ajatuskuvioita.

Immonen käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee välillä kurkistamaan myös pahisten ajatusmaailmaan. Operaatio Punaisessa ketussa tätä tehtävää hoitaa Dimitri, jonka johdolla tunnuksettomat joukot valtaavat Gotlannin ja vetäytyvät sieltä hallitusti sumuverhon suojissa toteuttamaan varsinaista tehtäväänsä. Venäläisin silmin katsottuna ruotsalaisten ja suomalaisten toiminta on sinisilmäistä, omahyväistä ja typerää. He ovat totisesti ansainneet kaiken, mitä Dimitrin edustamalla valtiolla tai ainakin palkan maksavalla taholla on heidän varalleen suunniteltuna.

Gotlanti-episodi on vasta Operaatio Punaisen ketun alkunäytös, joka lohkaisee romaanista ensimmäisen viidenneksen. Minuun se puri vähän liiankin hyvin. Olin jo ehtinyt tutustua Joniin ja Riinaan sen verran läheisesti, että halusin tietää heidän tulevista vaiheistaan lisää. Mitään hyvää ei todellakaan olisi luvassa, se oli jo käynyt täysin selväksi. Huomasin, että kirjaan tarttuminen alkoi ahdistaa yhä enemmän. Pystyisinkö lukemaan eteenpäin? Kuin varkain lukupisteeseeni ujuttautui toinenkin kirja. Jospa lukisin sen ensin?

Särmikäs punainen kettulogo kuitenkin tuijotti minua edelleen tiukasti sohvannurkasta. Jossain vaiheessa siihen olisi tartuttava, eihän tätä nyt voinut keskenkään jättää!

En tiedä, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken tuossa vaiheessa. Ainakin verenpaineen ja yöunien kannalta se olisi ollut viisasta! Kun Dimitri kumppaneineen saapastelee Suomen kamaralla, alkaa kylmä möykky paisua pallean tienoilla. Kuinka helppoa on saada Suomi polvilleen ilman, että yhtäkään laukausta ammutaan? Todella helppoa. Oikeastaan lastenleikkiä.

Mutta ei Venäjä ole lähtenyt pelkästään näytösmielessä liikekannalle. Sillä on hyytävän selkeä ja tehokas suunnitelma, tietysti. Sillä on paitsi huikea ylivoima, myös ajallinen etumatka. Miten ihmeessä Suomi pystyy mobilisoimaan puolustuksensa, kun vihollinen on jo rajojen tällä puolen ja rajan takana arsenaalit suorastaan pullistelevat ja huippuunsa trimmatut joukot odottavat kärsimättöminä lähtökuopissaan?!

Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma, että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!

"Vapiskaa Ilkka Remes, Taavi Soininvaara ja kumppanit! Tulokas Immonen haastaa kokeneet konkarit ja ottaa heti ensi yrittämällä paikkansa sotakirjailijoiden eturivissä”, julistaa Jorma Melleri blogissaan. Olen samaa mieltä. Mutta miten Immonen sen sitten oikein tekee?

Konkaritkin käyttävät osin samoja menetelmiä kuin Immonen. Tapahtumat sijoittuvat tiiviisti nykyhetkeen, vaikka varsinaista ajoitusta kirjassa ei olekaan. Sauli Niinistö on Suomen presidentti ja Sanna Marin pääministerinä, Trump johtaa Yhdysvaltoja ja Putin Venäjää. Muitakin linkkejä reaaliaikaan tekstistä voi halutessaan poimia. Tämä lisää jo heti kättelyssä tarinan todentuntuisuutta melkoisesti. Oikeastaan mikä tahansa kirjassa tapahtuva voisi tapahtua myös oikeasti milloin tahansa.

Immonen vaihtelee näkökulmia sujuvasti, ja päähenkilöiden lisäksi hypätään aina välillä myös muiden matkaan. Pääkolmikko on kuitenkin valikoitunut oivallisesti. Riina Koivu on paitsi reserviluutnantti myös pienen Topias-pojan äiti, ammattiupseerin vaimo ja uranainen, joka elää aivan tavallista arkea. Joni on myös kovaa vauhtia perheellistymässä, eikä lähtö sotimaan ole mikään kevyt seikkailu. Mikaelin mukana päästään seuraamaan operaation johtokeskusta Pääesikunnassa.

Kukaan kirjan henkilöistä ei ole ylivoimainen supersankari (ehkä yhtä tiettyä lukuun ottamatta!). Kaikki kolme päähenkilöä ovat moniulotteisia ja siten mielenkiintoisia. Jokainen kamppailee tahoillaan omien demoniensa kanssa. Uhkaavaan ja hengenvaaralliseen tilanteeseen reagoidaan eri tavoin. Pelko, epävarmuus, syyllisyys ja suru ovat tunteita, joiden käsittelyä niin Riina, Joni ja Mikael kuin moni muukin kirjan henkilöistä joutuu tapahtumien vyöryessä eteenpäin opettelemaan.

Immonen pystyy suurimmaksi osaksi välttämään patetian. Isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoakin käsitellään, mutta lopulta kyse on kuitenkin ihan tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat äärimmäisiin tilanteisiin. Osa heistä osaa toimia koulutuksen ja harjoittelun ansiosta hieman paremmin kuin muut, mutta eivät kaikki. Ylimmät sotilasviranomaiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä valtavan paineen alaisina, mutta Immonen ei ole kirjoittanut heistäkään mitään täydellisiä esikuvia.

Raikkaan Operaatio Punaisesta ketusta tekee Riinan osuus, vaikka myös keskeiset miehet voivat osoittaa haavoittuvuutensa toisella tavalla kuin edellä mainittujen trilleristikonkarien teoksissa on ollut tapana. Riinan kautta Immonen tuo tarinaan jotain sellaista, mitä ei ole totuttu sota- ja toimintatrillereistä lukemaan. Loppuhäivytyksessä tosin kaivellaan ehkä hieman turhankin syvältä psykologisia perusteita hänen käytökselleen.

Toimintakohtausten rytmiikka toimii monin paikoin loistavasti. Juoni on lopulta sekä sopivan yllätyksellinen että lajityypin konventioita noudatteleva. Vain muutamassa kohtauksessa kirjoittajan mielikuvitus on lähtenyt sellaisille kierroksille, että lopputulos olisi ollut ilman niitä koherentimpi.

Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
CrimeTime 2020. 464 s.

Arvostelukappale.


Pakko sanoa, ettei tämän uutisen huomaaminen
aamun uutisvirrassa juttuani kirjoittaessani
tuntunut mitenkään mukavalta! 



4 kommenttia:

  1. Tulipa hengästynyt olo tätä lukiessa! :D En tiedä, uskallanko tarttua teokseen, mutta mielenkiintoiselta vaikuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta! Kiva kuulla, että oma hengästymiseni kirjan ääressä välittyi jutustani. Kannattaa tämä kyllä ehdottomasti lukea. Aion antaa sen huomenna omalle tyttärelleni luettavaksi.

      Poista
  2. En erityisemmin tykännyt. Juoni ei ollut kovin kekseliäs ja kerronta oli turhan paatoksellista ja kliseistä. Kuuntelin kuitenkin äänikirjan loppuun asti parilla hiihtolenkillä

    VastaaPoista
  3. Kiitos kirjasta Helena. Luin ensimmäisen sotaan liittyvän teoksen, Operaatio Barbarossan 11 vuotiaana vuonna1962. Sen lukemattoman määrän sekä sotahistoriaa että sotaromaaneja. Arvioin itseäni jonkinmoiseksi asiantuntijaksi tällä alalla, lukijana.
    Kirjasi on ajankohtainen ja hyvin kirjoitettu ja juonitettu. Olin näkevinäni hieman naisnäkökulmaa, joka on uutta sotaromaaneissa, paitsi silloin kun naiset ovat uhreja. Tässä kirjassa ei näin ole.
    Toivottavasti saamme lisää aihealueelta!

    VastaaPoista