sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla



Kovin nuorelta näyttävä esikoiskirjailija seisoo talvisessa metsässä ja katsoo lehtikuvaajan kameraan. Valju aurinko paistaa kuusenoksien lomitse ja kirjailijan olkapään yli katsojan silmään. Häikäisee.

Häikäisevä on Mikko Kamulan ja hänen Metsän kansa -sarjansa tarinakin. Kahdeksantoistavuotiaana lukiolaisena Kamula alkoi haaveilla Suomen muinaisuudesta kertovan teoksen kirjoittamisesta. ”Yhdistelmä fantasiaa ja historiallista romaania. Suurteos, joka tutustuttaa nykylukijat esiäitien ja -isien elämään ja ajatusmaailmaan – jumaliin, henkiin, haltijoihin, noitiin, tietäjiin, jättiläisiin.” (Aamulehti 24.12.2016)

Seurasi kymmenen vuotta määrätietoista opiskelua ja lukemista ennen kuin Kamula pääsi seuraavaan vaiheeseen eli kirjoittamiseen. Vaikein oli vielä edessä: kustantamon porttien avaaminen. Se kuitenkin onnistui kuin sadussa. Vain muutamaa viikkoa käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen Gummerukselta soitettiin. Kustantamo ei halunnut pelkästään Kamulan lähettämää romaanikäsikirjoitusta vaan kokonaisen sarjan romaaneja. Ryhdyttiin työstämään kuusiosaiseksi suunniteltua tiiliskiviromaanien kokonaisuutta.

Aloitusosa Ikimetsien sydänmailla ilmestyi muutama viikko sitten. Suomalainen historiallinen romaani, jossa on vahvasti mukana muinaista mytologiaamme, kuulostaa aivan minun kirjaltani. Olen lukenut melkoisen määrän historiallisia romaaneja sekä kosolti fantasiaromaaneja, opiskellut Suomen historiaa ja kirjallisuutta, pikkuisen folkloristiikkaakin, joten aihepiiri ei ole tosiaankaan vieras. Oikeastaan päinvastoin. Mutta ei se haittaa, luen mielelläni lisääkin. Tiiliskiven kimppuun siis!

Jo alkumetreillä Ikimetsien sydänmailla toi mieleeni Juhani Ahon romaanin Panu. Panu on jäänyt elävästi muistiini huimana lukukokemuksena, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pian kauhistuttavat kolmekymmentä vuotta. Ei siis mikään huono juttu, että yhtymäkohtia on. Ahon tavoin Kamula on sijoittanut romaaninsa tapahtumat kiinnostavaan uuden ja vanhan törmäyskohtaan, 1400-luvun Suomeen. Kristinusko on valtaamassa perimmäisiäkin metsiä, mutta vanhat tavat ja perinteinen usko ovat vielä sitkeästi hengissä kansan keskuudessa. Murrosaika on monin tavoin jännitteistä ja siten kiinnostavaa.

Juko Rautaparta on muuttanut Juvalta sukunsa eräsaunan tuntumaan keskelle Savon ikimetsiä. Muutto on tarkoitettu pysyväksi, sillä mukaan on otettu hirsinen savupirttikin. Hirsikuormaan on livahtanut myös talonhaltija Mökkö, josta on Rautaparran väelle korvaamatonta apua moneen otteeseen. Juko on menettänyt ensimmäisen vaimonsa ja halunnut aloittaa uuden elämän uuden vaimonsa Matelin kanssa. Romaani alkaa Matelin vaikealla esikoislapsen synnytyksellä.

Perheeseen kuuluvat myös Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Tämä kolmikko on tarinan keskiössä, sillä heidän näkökulmastaan useimmat tapahtumat kuvataan. Heiska on jo aikuisuuden kynnyksellä, Varpu viisitoistavuotias neito ja Tenho kymmenen korvilla. Tenholla on taipumuksia, jotka romaanin mittaan vähittäin vahvistuvat. Hän tulee poikkeuksellisen hyvin toimeen haltijoiden kanssa. Vanha Mökkö tuntuu tulevan apuun, kun juuri Tenho sitä kipeimmin tarvitsee.

Juko on halunnut myös paeta yhä ankarammaksi käyvää verotusta. Kruunu vaatii säälimättä omiaan, samoin kirkko, jolta ei Jukon mielestä heru oikein mitään maksamisen arvoista vastalahjaksi. Kaiken lisäksi Olavinlinnan rakentamiseenkin kerätään paitsi rahaa myös miehiä. Riittävän syvällä korvessa Juko toivoo olevansa turvassa, kunhan asuinpaikka pidetään visusti salassa ulkopuolisilta.

Verottaja ei ole uudisraivaajan ainoa vastus. Riistamaista ovat kiinnostuneet myös karjalaiset ja lappalaiset. Välit kummankaan kansan kanssa eivät ole parhaat mahdolliset, ja Rautaparta naapureineen kohtaa molempien edustajia vähemmän ystävällisissä merkeissä. Parikymmentä vuotta jatkunut rauhan aika on tuudittanut väen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Tarttuessaan Ikimetsien sydänmailla -kirjaan lukijan on hyvä tiedostaa, että kyseessä on tosiaankin pitkäksi aiotun sarjan aloitusosa. Juonilinjat nimittäin kehkeytyvät hyvin verkkaan, vaikka selvästikin useampaakin tulossa olevaa konfliktia jo alustetaan.

Mutta kyllä mittavassa romaanissa tapahtuukin paljon ja monenlaista. Elämä savolaismetsissä ei suinkaan ollut vaivatonta ja vaaratonta. ”Kamulan tekstin on määrä viihdyttää, mutta myös opettaa.” Tätä periaatettaan kirjoittaja on myös noudattanut. Seikkailut vuorottelevat uudisraivaajien arjen ja juhlan kuvauksilla. Välillä ne lomittuvat, kuten eräretkellä, jolle Heiska pääsee ensimmäistä kertaa mukaan. Miehet metsästävät, kokevat ansoja ja törmäävät vihamielisiin lappalaisiin. Yhteentörmäyksessä syntyy ruumiita ja lappalaisnoita kiroaa Jukon.

Seuraukset ovat tuhoisat. Noidan nostattama kauhea karhu hyökkää Jukon perheen kimppuun ja surmaa tämän pienen tyttären. Aikanaan karhu kaadetaan ja pidetään asiaankuuluvat peijaiset. Kaikkea tätä kuten monia muitakin vanhoja perinteitä Kamula kuvaa tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kuulostaako pitkäveteiseltä? Sitä se ei missään nimessä ole. Vaikka monet kirjassa kuvatut asiat olivat minulle tuttuja, tempauduin silti sen maailmaan vastustamattomalla imulla. Kamula on kutonut tarinaan oivallisesti niin metsänpeittoon joutumisen kuin aarnivalkean osoittaman aarteen löytymisen sekä monia muita muinaisuskon kulmakiviä. Saniaisetkin kukkivat juhannusyönä.

Ahon Panun tavoin Ikimetsien sydänmailla -romaanissakin on keskeisessä osassa tietäjä. Yörnin äijä asustelee suhteellisen lähellä Rautapartojen savupirttiä, vain päivän matkan päässä. Yörnin äijällä on poikkeuksellisen vahvoja taitoja niin parantamisen kuin ennustamisenkin aloilta. Väkevä shamaani on Rautaparren väelle enemmän kuin tarpeen erilaisten vaarojen uhatessa. Pienen Mielo-vauvan henki ei tunnu pääsevän lepoon, ja hänen hautapaikkansa liepeillä vaanii jokin yliluonnollinen pahuus. Sen karkottaminen taitaa olla Yörnin äijällekin ylivoimaista.

Lähes seitsemänsataasivuinen romaanijärkäle, jossa vasta pohjustetaan tulevia konflikteja ja kuvataan perusteellisesti vanhoja työtapoja riistanpyynnistä kaskenpolttoon ei siis kuulosta välttämättä kovin viihdyttävältä. Mutta Kamulalla on hallussaan oivallinen rytmitaju. Suvantokohdat eivät pääse kovinkaan usein venymään liian pitkiksi, kun jo tapahtuu jotain odottamatonta, joka pääsääntöisesti muuttuu hiuksia nostattavan jännittäväksi ja  kiivaaksi toiminnaksi.

Monissa kohtauksissa ratkaisu saadaan fantasiaelementtien kautta, kuten vaikkapa Tenhon orastavia kykyjä hyödyntämällä. Itse pidin näistä kohdista, joissa karhunhampaalla nostatetaan aallokkoa tai talonhaltija puhkaisee väkivaltaisen tunkeilijan silmän (!). Henkilöhahmot pitävät näitä tapahtumia tilanteesta riippuen hämmästyttävinä tai pelottavinakin, mutta ne ovat kuitenkin heille perimmältään luonnollisia. Ne myös kuvataan itsestään selvinä, tavanomaisina asioina, eikä niitä jäädä sen kummemmin pohdiskelemaan.

Miten ratkaista kielikysymys, kun tapahtumat sijoittuvat kuudensadan vuoden taakse? Kamula kirjoittaa henkilöidensä suuhun selkeän modernia yleispuhekieltä. Ymmärrettävä päätös, mutta silti välillä hätkähdin, kun jokin ei ’kiinnostanut pätkääkään’ tai kun toivotettiin iloisesti ’hyvää päivän jatkoa’. Vielä muistan senkin, kun viimeksi mainittu fraasi särähti korvaan teennäisen tekopirteänä amerikkalaisuutena. Ripaus Savon murretta olisi kenties elävöittänyt dialogia.

Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisia. Tätä ajatusta Kamula noudattaa uskollisesti. Hyvä niin, vaikka Varpun nykyteinimäinen käytös paikoin onkin jotenkin anakronistista. Naimaikäisen nuoren naisen murheista suurin liittyy tietysti sopivien sulhasehdokkaiden vähyyteen tai suoranaiseen olemattomuuteen, mutta muut arkisen raadannan huolet eivät häntä tunnu painavan. Sen sijaan vaatteisiin ja ulkonäköön satsaaminen ovat keskeisiä. Antaapa Varpu pukeutumisvinkkejä uudelle ystävättärelleenkin Ukon vakkajuhlien alla.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia lukijoita Kamulan sarja tavoittaa. Toivottavasti ainakin riittävän monia, jotta kunnianhimoiset suunnitelmat suursarjasta toteutuvat. Seuraavaa osaa odotellessa kannattaa siis lukea ainakin Juhani Ahon Panu.


Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (Metsän kansa 1)

Gummerus 2017. 680 s.


Arvostelukappale.

2 kommenttia:

  1. Kiitos hyvästä esittelystä. Ostin kirjan itse. En halunnut missään nimessä a-kappaletta. Minua viehätti kustantaja ja eniten kirjailijan tausta. Uskon, että hän osaa hommansa. Työpaikat vakuuttivat. Mutuhutulla en lähtisi lukijaksi. Kirjailijan on hallittava asiansa. Sinun esittely teki minuun tosi kovan vaikutuksen. En ole kuin lukemisen alussa vasta.

    VastaaPoista
  2. Nyt vasta kävin lukemassa tämän ihan ajatuksella, kun sain kirjan luettua ja oman tekstini kirjoitettua. Kylläpä kirjoititkin tästä hienosti!!
    Olen ihan samoilla linjoilla. Moderni kieli ja muutama kielioppijuttu pisti silmään, mutta muuten olinkin sitten ihan myyty. Voisi kuvitella, että melkein seitsemänsatainen opus, joka on täynnä aika tarkkaakin tapojen kuvausta, olisi jotenkin tylsä, mutta eipä vain ole! Jatkoa jäin odottelemaan innolla minäkin :)

    VastaaPoista