Ilahduin kovasti, kun
keväällä tajusin, että Jussi Valtoselta
on tulossa uusi romaani. Lopultakin! Olihan edellinen, Siipien kantamat,
ilmestynyt jo vuonna 2007. Kun kirja sitten syksyllä julkaistiin, säikähdin sen
järkälemäisyyttä: yli 500 sivua! Päätin suosiolla lykätä lukemisen kesälle,
ehkäpä seuraavaan Paksuun heinäkuuhuni.
Mutta sitten kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi, ja se nousi luettavien
listallani kohisten, varsinkin kun jo puolet ehdokkaista olin ehtinyt lukea
ennen ehdokasasettelua, mikä on hyvin
poikkeuksellista kohdallani. Kun He eivät
tiedä mitä tekevät voitti kisan, oli asia ratkaistu. Pyysin sen äidiltäni
joululahjaksi ja luin joulunpyhinä, siis kahdessa päivässä lähes yhteen menoon.
Muhkea romaani sopiikin
mainiosti uppoutumiskirjaksi, jollaista
jouluuni kaipaan. Tarina on runsas ja monipolvinen, ja soljuva kerronta vie
mukanaan niin, ettei huomaakaan, miten sivut kääntyvät toinen toisensa jälkeen.
Teemoja on monia, jopa liian monia, ja Valtonen suhtautuu niihin kaikkiin
perusteellisen kunnianhimoisesti haluten valaista ihmisten motiivien taustat
kunnolla. Onko siis ihme, että romaani on massiivinen mittasuhteiltaan? Myös
sisältö on tyrmäävää.
He eivät tiedä mitä tekevät ei suostu helppoihin määrittelyihin. Jo
genreluokittelun yrittäminen tuottaa hiusten repimistä. Romaani on ainakin
ihmissuhderomaani, kehityskertomus, trilleri, dystooppinen scifi-romaani,
työelämäkuvaus ja lukuromaani; kaikkea samaan aikaan. Näkökulmia ja
päähenkilöitä on kolme. Tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Baltimore.
Tapahtuma-aika on nykyhetki tai jossakin aivan lähitulevaisuudessa, ja myös
menneisyydessä runsaan parinkymmenen vuoden takana.
1990-luvun alussa
suomalainen juuri neurobiologian maisteriksi valmistunut Alina ja
amerikkalainen saman alan nuori asiantuntija Joe tapaavat Italiassa ja
rakastuvat. Lyhyen romanssin seurauksena syntyy Suomessa aikanaan poika Samuel.
Tässä ovatkin romaanin keskeiset henkilöt. Seuraa kahden erilaisen kulttuurin
yhteentörmäys, kun Alina ja Joe koettavat sovittaa omat haaveensa ja
suunnitelmansa avioliittoonsa. Suomalaista sisäänpäin lämpiävyyttä Valtonen
kuvaa herkullisesti, mutta amerikkalaisuuskin peilautuu kuvauksessa
tarkkanäköisesti. Myös ajankuvasta nautin kovasti, koska satun olemaan Alinan
kanssa miltei samanikäinen, ja samaan tapaan vastoin odotuksia sain laman
aikaan vakinaisen työpaikan, kuin vahingossa.
Nykyhetkessä pariskunnan
erosta on kulunut parikymmentä vuotta. Vähitellen käydään läpi suhteen
kipupisteitä kummankin näkökulmasta. Suurin ongelma näyttäisi olleen
puhumattomuus. Jos vain nuoret olisivat osanneet ja uskaltaneet kertoa
toisilleen, mitä oikeasti ajattelivat, toivoivat ja pelkäsivät, kaikki olisi
voinut mennä aivan toisin. Pelottavan tuttua, eikö totta?
Sekä Joe että Alina ovat
jatkaneet elämäänsä eri puolilla maailmaa. Kumpikin on naimisissa ja heillä on
uudet perheet ja urat. Samuel on jäänyt Alinan luokse Suomeen, eikä yhteyttä
kaivattuun isään ole ollut syistä, jotka lopulta kaivetaan esiin. Liian myöhään
tosin. Joen elämä alkaa yllättäen muuttua painajaiseksi, kun hänen
tutkijankammioonsa tunkeudutaan ja tehdään ilkivaltaa. Joe johtaa eläinkokeita
tekevää tutkimusyksikköä. Eläinten oikeuksien puolustajien otteet kovenevat
nopeasti, ja pian Joe huomaa, että on joutunut silmätikuksi. Myös perhe on vakavasti
uhattuna.
Samaan aikaan Joen elämässä
on muitakin vaikeuksia. Teini-ikäinen tytär Rebecca alkaa käyttäytyä yhä
omapäisemmin. Mistä tytölle on yhtäkkiä ilmaantunut kalliita muotivaatteita ja
elektroniikkaa? Mikä oikein on mystinen iAm,
laite, joka on enemmän kuin puhelin, oikeastaan ei enää puhelin lainkaan? Entä
miten lääkefirma on päässyt ujuttautumaan kouluihin jakamaan lapsille ja
nuorille psyykenlääkkeitä, joiden luvataan tekevän heistä älykkäämpiä ja
sosiaalisesti taitavampia? Samaan aikaan kun Joe kamppailee tällaisten
ongelmien kanssa kaiken tutun ja turvallisen murentuessa ympäriltä Alina
ilmoittaa, että Samuel on todennäköisesti Yhdysvalloissa jouduttuaan sitä ennen
Suomessa erilaisiin hankaluuksiin.
He eivät tiedä mitä tekevät tarjosi oivallisen lukusession. Nautin kirjan
syövereihin tempautumisesta. Pidin henkilöistä, ja tunsin myötätuntoa heitä
kohtaan. Halusin tietää, miten heidän käy, pelkäsin pahinta ja toivoin
onnellista loppua. Valtonen ei kuitenkaan päästä lukijaansa ihan niin helpolla,
vaan loppu on dramaattinen. Silti hyväksyin sen nyökytellen. Juuri näin kaiken
pitikin päättyä, juuri tähän minua oli hellävaroin johdateltu alusta asti.
Valtonen kirjoittaa älykkäästi, mutta romaani ei ole silti lainkaan vaikea.
Tarina imaisee mukaansa, ja aina vain on luvassa jotain uutta ja
mielenkiintoista, odottamatontakin. Kirjailijalla on valtavasti tietoa ja
kokemusta, mutta hän osaa jakaa sen lukijan kanssa niin, ettei lukija tunne
itseään tyhmäksi ja sivistymättömäksi. Tätä arvostan.
He eivät tiedä mitä tekevät oli hyvin erilainen romaani kuin mitä alkuaan odotin,
sillä se on aivan toisenlainen kuin Valtosen aiempi tuotanto antaa odottaa.
Ihmistuntemus, lempeä henkilökuvaus ja oivallinen kieli olivat tuttuja
aineksia, mutta runsas, rönsyävä rakenne ja scifi-aines olivat jotain uutta.
Ihmettelen, miksi Valtonen on rakentanut niin musertavan kokoisen teoksen.
Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin? Aineksia kun
olisi tässä mukavasti pariin kolmeenkin. Ylipäätään monen romaanin äärellä olen
tullut hiljattain miettineeksi, miksi kummassa on tehtävä niin suurta. Kun
minkä tahansa romaanin mitta alkaa venyä yli neljän sadan sivun, olisi
pysähdyttävä miettimään perusteita. Niin tämänkin kohdalla, niin
Finlandia-voittaja kuin onkin.
Olen hyvin iloinen, että
Valtonen on nyt noussut niin sanotun suuren yleisön tietoon. Loistava
kirjailija ja upeat kirjat ansaitsevat tulla luetuiksi. On sääli, että Valtonen
ja monet hänen kaltaisensa tahtovat jäädä pienen yleisön kirjailijoiksi. Hyvä,
että meillä on keinoja nostaa tekijöitä esille, edes yksi kerrallaan. He eivät tiedä mitä tekevät on tainnut
myydä oikein mukavasti ehdokkuuden ja viimeistään voiton myötä, ja hyvä niin.
Romaani myös vastaa varmasti monen lukijan toiveisiin, kuten se vastasi
minunkin odotuksiini, ainakin pääosin. Ostaja saa tosiaan rahoilleen
vastinetta. (Tätä kirjoittaessani romaanin saa e- ja äänikirjana Elisa Kirjasta
hintaan 14,90 ja paperikirjan Lukulampun kirjakaupasta tai Adlibriksestä 23,80 e. Suomalaisen kirjakaupan
nettisivu ei aukea…)
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014. 559 s.
Joululahja. Kiitos, äiti!
Olen nyt siis lukenut neljä
syksyn Finlandia-ehdokkaista. Edelleen oma voittajasuosikkini on Sirpa Kähkösen Graniittimies, joka teki vahvan vaikutuksen. Romaanina se pesee
Valtosen teoksen hallitulla rakenteellaan ja muodollaan. Myös aihe on
vaikuttavampi, sittenkin.
Finlandia-ehdokkaat 2014:
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Olli Jalonen: Miehiä ja
ihmisiä
Jussi Valtonen: He eivät
tiedä mitä tekevät
Jussi Valtosen
kaunokirjallinen tuotanto:
Tasapainoilua (2003)
Vesiseinä
(2006)
Siipien kantamat (2007)
He eivät tiedä mitä tekevät
(2014)
Minä olen tämän kanssa nyt vähän yli puolenvälin. Lievää kisaväsymystä on havaittavissa - teemoja on niin hurjan paljon. Valtonen ei tosiaankaan päästä lukijaansa helpolla. Jo alussa oli ihan pakko ruveta pohtimaan virtuaalisen ja todellisen maailman sekoittumista ja vaikutamisen mekanismien muutoksia...
VastaaPoistaValtonen on oivallisesti valinnut ajankohdat tähän. 1990-luvun alku oli tosiaan melkoinen murroskausi näin jälkikäteen ajatellen, ja sitten kirjan nykyhetki on melkoinen uhkakuva, joka taas on pelottavan helppo uskoa todeksi!
PoistaTämä kyllä kiinnostaa ihan hurjasti. Tosin nyt olen lukenut useamman runsaan ja laajan kirjan, nytkin kesken on yksi, että pitäisikö väliin kuitenkin jotain kevyempää... No, kyllä tämä jossain vaiheessa tulee vuoroon ehdottomasti.
VastaaPoistaUskon, että tästä kyllä pidät! Tiettyä akateemista viehätystä, näet :D
PoistaOlen niin samaa mieltä tuosta, että miksi pitää ahtaa niin paljon yhteen romaaniin. Itse pidin kiinnostavimpana iAm-juttuja ja ne lieveilmiöineen olisivat riittäneet paremmin kuin hyvin yhden kirjan teemaksi. Toki oli paljon hyvää, esim. Samuelin isäikävän kuvaus oli viiltävää ja loistavaa. Kokonaisuus kuitenkin painui lievästi pettymyksen puolelle.
VastaaPoistaYlipäätään netti ja some ovat tässä mielenkiintoista antia! Huvitti kyllä se suomalainen visionääri, joka suunnitteli rikastuvansa painetulla nettiosoitekatalogilla!!!
PoistaSamaa mieltä olen, että ihmissuhteiden kuvaus on onnistunutta, monella tasolla. Esimerkiksi juuri Samuelin aikuistuminen on riipaisevaa, samoin lapsiperheen elämä todenmukaista eri ikäkausina.
Vähän noloa, kun kaikki Finlandia-ehdokkaat taas lukematta (no, Kultarinnassa olen sentään jo yli puolenvälin!). Tämä Valtonen kiinnostaa sen verran, että aion sen nyt varmaan kuitenkin hankkia ja luovuttaa oman varausjonopaikkani kirjastossa seutaavalle. Massiivisuus tosin vähän hengästyttää, tällaista kirjaa ei viitsi kuljettaa työmatkalla mukana (etenkin kun työmatka vielä lyhenee tammikuusta alkaen). Toki voisi miettiä, että lukisin vaikka vihdoin sen Valtosen Vesiseinän joka on hyllyssä odottanut jo ties kuinka kauan.
VastaaPoistaLinnea, voin myydä Valtoseni sulle, jos kiinnostaa.
PoistaHih, kirjavälitystä :D
PoistaMinusta ei ole mitään noloa, ettei ole F-ehdokkaita lukenut. Silkkaa tuuria tällä kertaa mun osaltani! Osasivat valita ehdokkaiksi niitä, mitä olin lukenut :) Joo, turhan iso tämä on käsilaukkukirjaksi, koko on paitsi paksu myös korkea ja leveä.
Siksi sähköinen... myhäilee hän ja sivelee lukulaitettaan ;-)
PoistaMinulle tulee tästä esittelystäsi mieleen Don DeLillo. Olen lukenut vuosia sitten muistaakseni Alamaailman, ennen blogiaikaani, joten en tietenkään muista siitä paljon mitään :) .. joitain teemoja ja tunnelman. Olisiko näissä jotain samaa?
VastaaPoistaDon DeLilloa en ole aikomuksistani huolimatta lukenut koskaan. Mutta jos hänen kirjoissaan on jotain samaa kuin tässä, pitää ehdottomasti tutustua. Kiitos vinkistä!
PoistaHyvä kirjaesittely, kiinnostuin kirjasta.Olen lukenut ehdokkaista Kinnusen, Kytömäen, Kähkösen ja Jaatisen kirjat, joista pidin eniten Kinnusen kirjasta. Jalonen ja Valtonen ovat lukematta.
VastaaPoistaKiitos, vaikka taisi taas tulla lukukokemuksen esittely ennemminkin :D Ajattelin, että nyt voisi olla paikka minulla saada kaikki ehdokkaat jossain vaiheessa luettua, kun enää kaksi puuttuu. Jalosesta pidän, mutta Jaatinen on mulle ihan outo. Mutta nytpä voisin tutustua.
PoistaMitä olen nyt lueskellut bloggauksia tästä kirjasta, lähes kaikki ovat tuntuneet olevan sitä mieltä, että kirjassa on hieman liikaa tavaraa. Samaan aikaan tämä on kuitenkin pitkästä aikaa sellainen Finlandia-voittaja, josta olen hieman kiinnostunut :)
VastaaPoistaSuosittelen kirjaa kyllä lämpimästi, jos vähänkin kiinnostaa. Valtosen kirjoista tosin edelleen minusta on paras Siipien kantamat. Mutta viimevuotinenkin voittajaromaani kannattaa jossain vaiheessa ottaa lukuun. Järkäle on sekin, mutta sitä lukiessani en kyllä tainnut ajatella, että 'tämän olisi voinut karsiakin'.
PoistaMietin vielä jälkikäteenkin tuota teemojen runsautta... olen samaa mieltä että jotain olisi voinut karsia. Mutta en oikein tiedä mitä. Työnohjauksen? Mutta se viittasi niin kivasti kyvyttömyyteen käsitellä omia tunteita. Kaskaat? Toisaalta niilläkin on selvä symbolinen funktio.
VastaaPoistaEi voi mitään, oli tämä minusta vaan sairaan hieno kirja. :D
Loppu oli raastava (itkin sitä lukiessani ja jo silloin, kun sitä pohjustettiin), mutta ei tämä oikein olisi voinut muuten loppua. Muunlainen loppu olisi latistanut kirjan sanomaa. Täytyy jossakin välissä tutustua myös Valtosen aiempiin teoksiin. Siipien kantamat on näköjään aika lyhytkin.
VastaaPoista