Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ilahduin kovasti, kun keväällä tajusin, että Jussi Valtoselta on tulossa uusi romaani. Lopultakin! Olihan edellinen, Siipien kantamat, ilmestynyt jo vuonna 2007. Kun kirja sitten syksyllä julkaistiin, säikähdin sen järkälemäisyyttä: yli 500 sivua! Päätin suosiolla lykätä lukemisen kesälle, ehkäpä seuraavaan Paksuun heinäkuuhuni. Mutta sitten kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi, ja se nousi luettavien listallani kohisten, varsinkin kun jo puolet ehdokkaista olin ehtinyt lukea ennen ehdokasasettelua, mikä on hyvin poikkeuksellista kohdallani. Kun He eivät tiedä mitä tekevät voitti kisan, oli asia ratkaistu. Pyysin sen äidiltäni joululahjaksi ja luin joulunpyhinä, siis kahdessa päivässä lähes yhteen menoon.

Muhkea romaani sopiikin mainiosti uppoutumiskirjaksi, jollaista jouluuni kaipaan. Tarina on runsas ja monipolvinen, ja soljuva kerronta vie mukanaan niin, ettei huomaakaan, miten sivut kääntyvät toinen toisensa jälkeen. Teemoja on monia, jopa liian monia, ja Valtonen suhtautuu niihin kaikkiin perusteellisen kunnianhimoisesti haluten valaista ihmisten motiivien taustat kunnolla. Onko siis ihme, että romaani on massiivinen mittasuhteiltaan? Myös sisältö on tyrmäävää.

He eivät tiedä mitä tekevät ei suostu helppoihin määrittelyihin. Jo genreluokittelun yrittäminen tuottaa hiusten repimistä. Romaani on ainakin ihmissuhderomaani, kehityskertomus, trilleri, dystooppinen scifi-romaani, työelämäkuvaus ja lukuromaani; kaikkea samaan aikaan. Näkökulmia ja päähenkilöitä on kolme. Tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Baltimore. Tapahtuma-aika on nykyhetki tai jossakin aivan lähitulevaisuudessa, ja myös menneisyydessä runsaan parinkymmenen vuoden takana.

1990-luvun alussa suomalainen juuri neurobiologian maisteriksi valmistunut Alina ja amerikkalainen saman alan nuori asiantuntija Joe tapaavat Italiassa ja rakastuvat. Lyhyen romanssin seurauksena syntyy Suomessa aikanaan poika Samuel. Tässä ovatkin romaanin keskeiset henkilöt. Seuraa kahden erilaisen kulttuurin yhteentörmäys, kun Alina ja Joe koettavat sovittaa omat haaveensa ja suunnitelmansa avioliittoonsa. Suomalaista sisäänpäin lämpiävyyttä Valtonen kuvaa herkullisesti, mutta amerikkalaisuuskin peilautuu kuvauksessa tarkkanäköisesti. Myös ajankuvasta nautin kovasti, koska satun olemaan Alinan kanssa miltei samanikäinen, ja samaan tapaan vastoin odotuksia sain laman aikaan vakinaisen työpaikan, kuin vahingossa.

Nykyhetkessä pariskunnan erosta on kulunut parikymmentä vuotta. Vähitellen käydään läpi suhteen kipupisteitä kummankin näkökulmasta. Suurin ongelma näyttäisi olleen puhumattomuus. Jos vain nuoret olisivat osanneet ja uskaltaneet kertoa toisilleen, mitä oikeasti ajattelivat, toivoivat ja pelkäsivät, kaikki olisi voinut mennä aivan toisin. Pelottavan tuttua, eikö totta?

Sekä Joe että Alina ovat jatkaneet elämäänsä eri puolilla maailmaa. Kumpikin on naimisissa ja heillä on uudet perheet ja urat. Samuel on jäänyt Alinan luokse Suomeen, eikä yhteyttä kaivattuun isään ole ollut syistä, jotka lopulta kaivetaan esiin. Liian myöhään tosin. Joen elämä alkaa yllättäen muuttua painajaiseksi, kun hänen tutkijankammioonsa tunkeudutaan ja tehdään ilkivaltaa. Joe johtaa eläinkokeita tekevää tutkimusyksikköä. Eläinten oikeuksien puolustajien otteet kovenevat nopeasti, ja pian Joe huomaa, että on joutunut silmätikuksi. Myös perhe on vakavasti uhattuna.

Samaan aikaan Joen elämässä on muitakin vaikeuksia. Teini-ikäinen tytär Rebecca alkaa käyttäytyä yhä omapäisemmin. Mistä tytölle on yhtäkkiä ilmaantunut kalliita muotivaatteita ja elektroniikkaa? Mikä oikein on mystinen iAm, laite, joka on enemmän kuin puhelin, oikeastaan ei enää puhelin lainkaan? Entä miten lääkefirma on päässyt ujuttautumaan kouluihin jakamaan lapsille ja nuorille psyykenlääkkeitä, joiden luvataan tekevän heistä älykkäämpiä ja sosiaalisesti taitavampia? Samaan aikaan kun Joe kamppailee tällaisten ongelmien kanssa kaiken tutun ja turvallisen murentuessa ympäriltä Alina ilmoittaa, että Samuel on todennäköisesti Yhdysvalloissa jouduttuaan sitä ennen Suomessa erilaisiin hankaluuksiin.

He eivät tiedä mitä tekevät tarjosi oivallisen lukusession. Nautin kirjan syövereihin tempautumisesta. Pidin henkilöistä, ja tunsin myötätuntoa heitä kohtaan. Halusin tietää, miten heidän käy, pelkäsin pahinta ja toivoin onnellista loppua. Valtonen ei kuitenkaan päästä lukijaansa ihan niin helpolla, vaan loppu on dramaattinen. Silti hyväksyin sen nyökytellen. Juuri näin kaiken pitikin päättyä, juuri tähän minua oli hellävaroin johdateltu alusta asti. Valtonen kirjoittaa älykkäästi, mutta romaani ei ole silti lainkaan vaikea. Tarina imaisee mukaansa, ja aina vain on luvassa jotain uutta ja mielenkiintoista, odottamatontakin. Kirjailijalla on valtavasti tietoa ja kokemusta, mutta hän osaa jakaa sen lukijan kanssa niin, ettei lukija tunne itseään tyhmäksi ja sivistymättömäksi. Tätä arvostan.

He eivät tiedä mitä tekevät oli hyvin erilainen romaani kuin mitä alkuaan odotin, sillä se on aivan toisenlainen kuin Valtosen aiempi tuotanto antaa odottaa. Ihmistuntemus, lempeä henkilökuvaus ja oivallinen kieli olivat tuttuja aineksia, mutta runsas, rönsyävä rakenne ja scifi-aines olivat jotain uutta. Ihmettelen, miksi Valtonen on rakentanut niin musertavan kokoisen teoksen. Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin? Aineksia kun olisi tässä mukavasti pariin kolmeenkin. Ylipäätään monen romaanin äärellä olen tullut hiljattain miettineeksi, miksi kummassa on tehtävä niin suurta. Kun minkä tahansa romaanin mitta alkaa venyä yli neljän sadan sivun, olisi pysähdyttävä miettimään perusteita. Niin tämänkin kohdalla, niin Finlandia-voittaja kuin onkin.

Olen hyvin iloinen, että Valtonen on nyt noussut niin sanotun suuren yleisön tietoon. Loistava kirjailija ja upeat kirjat ansaitsevat tulla luetuiksi. On sääli, että Valtonen ja monet hänen kaltaisensa tahtovat jäädä pienen yleisön kirjailijoiksi. Hyvä, että meillä on keinoja nostaa tekijöitä esille, edes yksi kerrallaan. He eivät tiedä mitä tekevät on tainnut myydä oikein mukavasti ehdokkuuden ja viimeistään voiton myötä, ja hyvä niin. Romaani myös vastaa varmasti monen lukijan toiveisiin, kuten se vastasi minunkin odotuksiini, ainakin pääosin. Ostaja saa tosiaan rahoilleen vastinetta. (Tätä kirjoittaessani romaanin saa e- ja äänikirjana Elisa Kirjasta hintaan 14,90 ja paperikirjan Lukulampun kirjakaupasta tai Adlibriksestä 23,80 e. Suomalaisen kirjakaupan nettisivu ei aukea…)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014. 559 s.

Joululahja. Kiitos, äiti!

Olen nyt siis lukenut neljä syksyn Finlandia-ehdokkaista. Edelleen oma voittajasuosikkini on Sirpa Kähkösen Graniittimies, joka teki vahvan vaikutuksen. Romaanina se pesee Valtosen teoksen hallitulla rakenteellaan ja muodollaan. Myös aihe on vaikuttavampi, sittenkin.

Finlandia-ehdokkaat 2014:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Anni Kytömäki: Kultarinta

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen kaunokirjallinen tuotanto:

Tasapainoilua (2003)

Vesiseinä (2006)

Siipien kantamat (2007)

He eivät tiedä mitä tekevät (2014)