Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta
olen esitellyt jo useamman osa blogissani. Alkupään kirjat olen lukenut jo
ennen blogiaikaa, mutta neljä viimeisintä ovat ehtineet jo tännekin: Hyytäväkylmyys, Sameissa vesissä, Jyrkänteen reunalla ja Menneetja kadonneet. Näistä viimeinen loppui varsin lohduttomiin ja
arvoituksellisiin tunnelmiin, jotka saivat lukijan tosissaan pohtimaan, miten
sarja vielä tästä voi jatkua. Lisää oli kuitenkin jo tuolloin lukuhetkellä
ilmestynyt islanniksi, ja nyt Mestaruusottelu
eli Einvígið on
luettuna minullakin. Wikipedia
tietää kertoa, että vielä ainakin kaksi osaa on ilmestynyt vielä tämän jälkeen,
joten jään niitä odottelemaan, samoin kuin sarjan alun kahta edelleen
suomentamatonta osaa.
Mestaruusottelu sijoittuukin
yllättäen vuoden 1972 syksyyn ja Reykjavikiin, josta on hieman yllättäen tullut
koko silloisen mediamaailman keskus kaupungissa pelattavan shakin
maailmanmestaruusottelun vuoksi. Legendaariseksi muodostuvassa pelissä ovat vastakkain shakin todelliset maailmantähdet,
jotka samalla edustavat kylmän sodan osapuolia. Pelissä on siis paljon muutakin
kuin vain mainetta ja kunniaa (sekä mittava rahapalkinto). Pelijärjestelyt
sitovat myös Islannin poliisivoimien resursseja, mutta henkivartijoiksi ja
järjestyksenvalvojiksi pääsystä suorastaan kilpaillaan.
Mestaruusottelun päähenkilö on
Marion Briem, Erlendurin esikuva ja ystävä, joka muutama kirja aikaisemmin
menehtyi sairauteensa ja jota Erlendur ei ole lakannut kaipaamasta
neuvonantajakseen. Tarina sijoittuu siis aikaan ennen kuin Erlendurista tuli
rikostutkija.
Jo aloitus on hyytävä. Seitsemäntoistavuotias poika puukotetaan
kuoliaaksi elokuvateatterin iltapäivänäytöksessä. Teossa ei tunnu olevan mitään
mieltä. Miksi joku olisi halunnut pahaa nuorelle, hieman yksinkertaiselle
elokuvafriikille, joka ei häirinnyt ketään? Poliisi alkaa haravoida
johtolankoja yhä tiheämmällä kammalla, ja kaikki näytöksessä olleet koetetaan
tavoittaa. Menetelmät ovat liikuttavan yksinkertaisia. Sormenjälkiä otetaan ja valokuvataan,
sitten tuloksia vertaillaan silmämääräisesti. Juuri muuta teknistä näyttöä ei
sitten olekaan käytössä. Savukeaski tai tupakantumppi ovat kullanarvoisia
poliisin näkökulmasta.
Hidas ja hankala selvitystyö alkaa vääjäämättä viedä kohti kaupungissa
käytävää shakkiottelua ja sen mukana maahan tulleita ihmisiä. Lisäksi Marion
saa vihjeen, joka muuttaa yllättäen koko kuvion. Murhaaja on vähällä livistää
kokonaan ilman rangaistusta, mutta se tulee kyllä, vaikkakin melko
epäsovinnaisella tavalla. Menneisyydellä on jälleen ratkaiseva osuutensa
tapahtumien kulussa.
Samaan aikaan rikostutkinnan kanssa Marion käy läpi myös omaa elämäänsä.
Rauhallista ja yksitoikkoiselta vaikuttavaa arkea katkovat epämieluisat puhelut
mutta myös odotettu sähke. Kummatkin vievät hänet takaisin omaan menneisyyteen
ja lapsuuteen, johon löivät leimansa paitsi orpous myös tuberkuloosi tuskallisine
hoitojaksoineen. Lapsi joutui näkemään kuoleman läheltä ja tosissaan miettimään
myös oman kuolemansa mahdollisuutta. Marionin oma historia ja rikostutkinta
muodostavat mielenkiintoisen ja kiehtovan kudelman ja monitasoisen aikamatkan.
Todella hämärästi muistan muistavani itsekin tuon mestaruusottelun tai
lähinnä siitä aiheutuneen kohun. Tosin saatan sekoittaa sen mielessäni
joihinkin myöhempiin tapahtumiin. Mutta joka tapauksessa Arnaldur on
oivallisesti kutonut yhteen faktan ja fiktion tässä tarinassa. Erlendur-fanikin
piti, vaikka idoli vain vilahtaa koko kirjassa.
Onko jollakulla tietoa, mitä nuo kaksi seuraavaa, toistaiseksi
suomentamatonta teosta mahtavat pitää sisällään? Oma kielitaitoni ei riitä
asian selvittämiseen. Mutta kuten sanottu, lisäsuomennoksia odotellaan!
Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið, 2011)
Suom. Seija Holopainen. Blue Moon 2013. 295 s.
Lainattu kirjastosta.
Arnaldur Indriđasonin
Erlendur-sarja:
Räme (Mýrin), 2003
Haudanhiljaista
(Grafarþögn), 2004
Ääni kuin enkelin
(Röddin), 2006
Mies järvessä
(Kleifarvatn), 2007
Talvikaupunki
(Vetrarborgin), 2008
Hyytävä
kylmyys (Harðskafi),
2009
Sameissa vesissä(Mýrka), 2010
Jyrkänteen reunalla
(Svörtuloft), 2011
Menneet ja kadonneet
(Furðustrandir), 2012
Kirjat on kustantanut
Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.
Arnaldur on yksi parhaista ja pieni Islanti kirjallisuuden mahtimaa. Käsittääkseni ne kaksi tuoretta sijoittuvat Erlendurin poliisiuran alkuun eli jatkavat siitä, mihin Mestaruusottelu loppuu.
VastaaPoistaKiitos tiedosta, se vaikuttaisikin loogiselta ratkaisulta näiden kahden viimeisen valossa.
PoistaKiitos Tuuleville! Nämä on minusta ihan parhaimmistoa. Odotan kovasti jatkoa kirjoille, tosiaan Menneet ja kadonneet loppui tosi karusti. Ei kai Erlendur voi kadota kirjasarjasta?! Kyllähän alkuajatkin ja muut henkilöt kiinnostavat, mutta kun Erlendurin elämään tuli onneakin, niin eihän noin voi sitten loppua. Kunpa nyt suomentaisivat kirjat nopeasti!
VastaaPoistaNiinpä, olen aivan samaa mieltä! Mutta tahti näyttää olevan perinteinen vuosi ja kirja, mikä on varsin ymmärrettävää.
Poista