Edellisessä Outi Pakkasen kirjaa Seuralainen käsittelevässä
kirjoituksessani valittelin, ettei Pakkasen kirjoissa oikein ole potkua ja että
ruumiita tulee, jos tulee, liian myöhään ja harvakseltaan. Anne Holtin Kasvottomassa
tuomiossa ei totisesti ole sitä vikaa! Ruumiita tulee kuin sieniä sateella,
jos sallitaan makaaberi vertaus tässä kohtaa.
Olen lukenut norjalaisen
Anne Holtin melkein kaikki suomeksi ilmestyneet dekkarit, Sokean jumalattaren heti tuoreeltaan vuonna 1998, ja olen pitänyt
kohtalaisen paljon. Holtilla on vahva yhteiskunnallinen ote kirjoissaan, mutta
lisäksi päähenkilöt ovat riittävän kiinnostavia ja erilaisia ja juonet vetäviä,
joten dekkareiksi kirjat ovat erinomaisia. Holt ei ole liikaa jumittunut omiin
sankarittariinsa ja sankareihinsa, vaan on luonut suositun rikoskomisario Hanne
Wilhelmsenin lisäksi toisen sankarittaren Inger Johanne Vikin, joka ei ole itse
poliisi vaan koulutukseltaan psykologi ja juristi. Inger Johannen mies Yngvar
Stubø työskentelee rikostutkijana poliisissa. Inger Johanne tutustuu Hanne
Wilhelmseniin ensimmäisissä tarinoissa, joten vaikka Wilhelmsen on sivussa,
lukija saa kuitenkin pieniä vinkkejä hänenkin kuulumisistaan. Kuten alla
olevasta teosluettelosta näkyy, Holt on kirjoittanut vuorotellen kummastakin
sankarittarestaan. Mukavaa on myös, että kirjoissa ovat naiset usein keskiössä,
ratkaisemassa rikoksia ja profiloimassa rikollisia. Myös homoseksuaalisuus on
Holtin kirjoissa keskeinen teema.
Kasvoton tuomio on neljäs Inger Johanne Vikistä kertova kirja. Inger Johanne on
naimisissa komisario Yngvar Stubøn kanssa ja pariskunnalla on noin viisivuotias
tytär Ragnhild. Aikaisemmasta liitosta Inger Johannella on 13-vuotias tytär
Kristiane, joka on erityislapsi. Kristiane tarvitsee ainakin Inger Johanen
mielestä jatkuvaa valvontaa. Hän on älykäs mutta sosiaalisilta taidoiltaan
kehittymätön, autistinen tai kenties vaikeasta Asperger-oireyhtymästä kärsivä
tyttö. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Kristiane seisoo yöpuvussaan keskellä
raitiotiekiskoja Oslossa. Viime hetkellä tuntematon mies ehtii tempaista tytön
raitiovaunun edestä. Kristiane on livahtanut nukkuvan lapsenvahdin ohi ulos
hotellihuoneesta. Hotellissa juhlitaan hänen tätinsä häitä. Kristiane puhuu
jotakin kuolleesta naisesta, mutta kaikki kuvittelevat hänen tarkoittavan
sikeästi nukkunutta lapsenvahtia.
Toisaalla Oslossa liikemies
Marcus Koll nuorempi valvoo huolestuneena työhuoneessaan. Yllättäen hän näkee,
miten vastapäisellä laiturilla humalainen kompastuu ja putoaa mereen. Nuori
mies sukeltaa perään ja vartijakin ryntää apuun. Epäonnekseen he kuitenkin
pelastavat ensin väärän uhrin, nuoren pojan ruumiin, joka on ollut vedessä jo
vikkoja.
Varsinainen juoni alkaa
käynnistyä kuitenkin vasta jouluna, kun Bergenissä puukotetaan kadulla
naispiispa Eva Karin Lysgaard jouluaattoiltana. Rakastettu piispa on ollut
innokas homoseksuaalisten puolestapuhuja niin avioliitto- kuin
adoptioasiassakin, mutta samalla hän on ollut lähes fanaattinen abortin
vastustaja. Piispan aviomies on täysin murtunut, mutta ei suostu paljastamaan,
minne hänen puolisonsa oli menossa jouluaattoyönä yksin. Edes pojalleen mies ei
suostu puhumaan. Yngvar Stubø hälytetään tutkimaan tapausta alaisineen. Piispan
menneisyyttä aletaan tosissaan penkoa edes jonkinlaisen motiivin toivossa.
Vielä lisääkin ruumiita
tulee. Lisäksi Inger Johanne alkaa olla vakuuttunut, että joku seuraa häntä ja
tyttöjä, erityisesti Kristianea. Yngvarille on kuitenkin turha puhua
tuntemuksistaan.
Holt kirjoittaa vetävästi ja
arvoitus alkaa hahmottua lukijallekin hyvin kiehtovasti. Liittyvätkö lukuisat
kuolemantapaukset ja murhat todellakin jotenkin yhteen? Miten kaikki kirjan
henkilöt liittyvät kuvioon? Halu ahmia tarinaa eteenpäin on vastustamaton.
Kirjan selkein heikkous on kuitenkin henkilögallerian laajuus. Mukana ovat Inger
Johannen ja Yngvarin ja heidän perheensä lisäksi ainakin pari muuta poliisia
sekä Marcus Kollin perhe, samoin piispa Lysgaardin perhe sekä kadonneen
Marianne Kleiven puoliso ynnä lukuisa joukko muita. Holt myös syventää hyvin
monien henkilöiden tarinaa monilla yksityiskohdilla ja paloilla menneisyyttä.
Osan olisi voinut karsiakin juonen silti kärsimättä.
Toinen heikkous on ratkaisun
löytyminen aivan puhtaasti sattuman kautta. Kuinka ollakaan juuri Inger Johanne
on aloittelemassa suurta tutkimusprojektia, joka käsittelee vihapuheen ja
viharikosten yhteyttä ja määrää Norjassa. Karsealta muuten tuntuu, kun Inger
Johanne joutuu selittämään, mitä viharikokset ovat, koska Norjassa ei niitä
oikeastaan ole juuri yhtään! No, kirja on kirjoitettu vuonna 2009, kaksi vuotta
ennen Utøyaa. Inger Johanne saa yllättäen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhteydenoton amerikkalaiselta
opiskelutoveriltaan , joka – kuinka ollakaan
‒ tekee töitä samojen asioiden parissa ja kuulee tältä erikoisista
ryhmittymistä, jotka tekevät veritekoja aatteensa puolesta. Nämä vinkit alkavat
ohjata Inger Johannea oikeille jäljille ja yllättäen koko vyyhti ratkeaa. Aika
hataraa, mutta viihdyttävästi kirjoitettu, eikä tätä oikein vielä lukiessa
niinkään kyseenalaistanut, vaan vasta loppuun päästyään.
Inger Johanne on myös
pikkuisen ärsyttävä naispäähenkilö suorastaan hysteerisen ylisuojelevuutensa
takia. Vähän vähempikin pingottaminen riittäisi, varsinkin kun asiat
pääpiirteissään ovat hänen elämässään loistavalla tolalla.
Anne Holt: Kasvoton tuomio (Pengemannen)
Suom. Sanna Manninen. Gummerus. Pokkaripainoksessa
447 s.
Suomennetut teokset
(Wikipedia):
Hanne Wilhelmsen -sarja:
Sokea jumalatar (Blind
gudinne, 1993, suom. 1998)
Vereen kirjoitettu (Salige
er de som tørster, 1994, suom. 1999)
Paholaisen kuolema (Demonens
død, 1995, suom. 2000)
Leijonan kita (Løvens gap,
1997, suom. 2001)
Kuollut jokeri (Død joker,
1999, suom. 2001)
Kahdesti kuollut (Utan ekko,
2000, suom. 2002)
Totuuden tuolla puolen
(Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)
1222 (1222, 2007, suom.
2008)
Inger Johanne Vik -sarja:
Minkä taakseen jättää (Det
som er mitt, 2001, suom. 2003)
Julkkismurhat (Det som aldri
skjer, 2004, suom. 2005)
Presidentin salaisuus
(Presidentens valg, 2006, suom. 2007)
Kasvoton tuomio
(Pengemannen, 2009, suom. 2010)
Kuoleman tahdissa (Flimmer,
2010, suom. 2011)
Hei, dekkariosastolta olen todella paljon pitänyt Anne Holtin teoksista ja lukenut ne jotka kirjastosta olen saanut käsiini. Minusta hän on onnistunut luomaan kaksi mielenkiintoista naispäähenkilöä ongelmineen. Minusta tämäkin teos oli vetävästi kirjoitettu. Norjan verilöylyn jälkeen tuota viharikososuutta lukeekin varmaan eri silmällä.
VastaaPoistaKirsi, pidin Anne Holtista aikaisemmin todella paljon. Niin paljon, että kun Johanne tuli kuvioihin, otin yhteyttä Anneen ja pyysin lisää Johanne -kirjoja! Hän vastasi ja lupasi niin tehdä. No, niitä tuli, mutta mitä tapahtui: Johanne nai minun mielestäni tylsän Yngvarin ja tuli itsekin tylsäksi. Olen nyt jättänyt taakseni Anne Holtin, Anna Janssonin, Liza Marklundin sekä Mari Jungstedtin. Neljäskin dekkaristi on jäämässä listoiltani pois, sillä olin niin pettynyt Mary Higgins Clarkin viimeiseen. Ja jos Patricia Cornwellin kohta ilmestyvä ei ole parempi kuin kaksi edellistä, sanon hyvästi todella pitkälle dekkariystävyydelle, sillä minulla on koko Kay Scarpetta -sarja.
VastaaPoistaMinulla on kolme asiaa, joista en pidä dekkareissa: Yhteiskunnallinen paatos, liika keskittyminen poliisien työskentelyyn sekä huumerikokset. Neljäs voisi olla liika vauhti ja liikaa henkilöitä, joiden takia olen paussilla myös Leena Lehtolaisesta.
Ehkä liika dekkarien lukeminen tekee lukijasta kranttuakin krantumman, mutta oi ja voi, ei voi mitään: Elämä on liian lyhyt kirjoille, jotka eivät kiinosta.
Olen aivan samaa mieltä tuosta lyhyen elämän tuhlaamisesta huonojen/tylsien kirjojen lukemiseen! Itse olen jo saanut tiputettua Cornwellin listoiltani useita kirjoja sitten, kun meno alkoi todella tympiä useista syistä. Huomenna aion kirjoittaa yhdestä Mari Jungstedtin kirjasta, jonka lainasin kirjastosta. Aiemmat kirjat olen ostanut, joten tästä voi päätellä jo jotain. Sama kohtalo on ollut Janssonilla ja Lehtolaisellakin, joten lähtölaskenta on näiden naisten kohdalla myös alkanut. Toisaalta sääli, sillä kukin näistä mainituista on alkuun ollut kuin raikas tuulahdus genressä. Tuoreus on valitettavasti kadonnut, ja ehkäpä sitä tosiaan itsekin tulee yhä krantummaksi.
PoistaNe varhemmat Jungstedtin kirjat olivatkin hyviä!
PoistaMoni itkee nyt erotuskaa Cornwelliin, mutta ellei nyt tärppää, pystyn laittamaan välit poikki, vaikka, nyyyh, minulla on täydellinen Kay Scarpetta -sarja.
Eivätkö kirjailijat itse huomaa junnaavansa paikallaan, vain onko se vain laiskuutta, kun on jo päästy esille...en tiedä.
Paketoin juuri uuden Clarkin uusimman lähtemään huomenna eräälle nuorelle kirjabloggaajalle, mun pää ei kestä.
Minä olen onnistunut välttämään Cornwellit tietoisesti, vaikka uskon ainakin alkupuolen teosten olevan genressään hyviä. Aikoinaan dekkarikauteni lähti Wallandereista, mutta luulenpa, että olen lukenut dekkareita lopulta aika vähän moneen muuhun verrattuna. Pari vuotta sitten kyllästyin lukemaan murhaprobleemoista ja pitkän dekkaritauon jälkeen olen tainnut lukea vain yhden Harjunpään ja toinen taisi olla juuri tämä Holtin kirja. Ja Åsa Larssonin uusin täytyy ehdottomasti lukea, hän ei ole osoittanut leipiintymisen merkkejä.
VastaaPoistaKirjanainen, jos et ikinä enää halua lukea dekkaria, lue Minette Waltersin Kuvanveistäjä. En tunne ketään, joka olisi sen kirjan lukemista katunut. Siitä on tehtu esseitä ja tutkimuksia, sitä lukevat psykologit ja kaikki mahdolliset ko. alaan liittyvät henkilöt. Se saattaa olla maailman paras dekkari...
Poista