Aikanaan seurasin Kirsi
Pihan Helsingin Sanomien verkkosivuilla pitämää Lukupiiri-blogia, jossa
hehkutettiin väliin kovastikin kanadalaista Alice Munroa. Kiinnostuin itsekin niin paljon, että luin ainakin
novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus
tuon hehkutuksen innoittamana. Pienoiseksi yllätyksekseni pidin lukemastani
kovasti. Sittemmin hankin ja luin Munron käsittääkseni ainoan romaanin Sanansaattaja (tosin en ole varma, onko tämäkään romaani). Kun nyt tätä kirjoitusta
varten kävin läpi verkkosivuja, törmäsin myös Julkisia salaisuuksia -nimiseen novellikokoelmaan, joka vaikuttaa
niin tutulta, että olen senkin todennäköisesti lukenut, vaikka en ole siitä
mitään merkintää mihinkään muistanut tehdäkään.
Alice Munro on siis
arvostettu ja moninkertaisesti palkittu kanadalainen novellikirjailija, joka on
syntynyt Ontariossa vuonna 1931. Monet novellit sijoittuvat Ontarioon, niin Kerjäläistyttökin. Munroa julkaisee
Suomessa Tammi, ja kirjat ovat ilmestyneet Keltaisessa kirjastossa, kuten
sopiikin. Kerjäläistytön olen hankkinut itselleni Keltaisen kirjaston
pokkaripainoksena, joita alettiin julkaista parisen vuotta sitten.
Aloitusnovellin olin lukenut tästä joskus, mutta sitten kirja oli syystä tai
toisesta jäänyt hyllyyn odottelemaan parempia aikoja. Ne tulivatkin sitten
lopulta, kun Kirjainten virran Hanna järjesti Alice Munro -viikonlopun 7.-8.7.
Viikonloppuni hieman venahti, mistä pahoitteluni.
Kerjäläistytön alkukielinen nimi on Who Do You Think You Are? eli vapaasti käännettynä Kuka oikein luulet olevasi? Yhdysvalloissa
kirja sitten ilmestyi nimellä The Beggar
Maid: Stories of Flo and Rose, ja tästä tulee siis suomennoksen nimi.
Molemmat saavat perustelunsa kirjan tarinasta. Kerjäläistyttö on luokiteltu novellikokoelmaksi, mutta minusta se
on enemmänkin episodimainen romaani Rose-nimisestä naisesta, jonka elämään
ainakin lapsuudessa ja nuoruudessa vaikuttaa voimakkaasti äitipuoli Flo.
Novellit tai kirjan luvut kertovat katkelmia Rosen elämästä Rosen näkökulmasta.
Aikajärjestys on löyhä. Samankaltaista tekniikkaa Munro käyttää joskin vielä
väljemmin muissakin häneltä lukemissani teoksissa, eli saman kokoelman novellit
liittyvät enemmän tai vähemmän yhteen, niissä on esimerkiksi samoja henkilöitä.
”Kuka
sinä oikein luulet olevasi?” kysyy englanninopettaja Roselta Hanrattyn
pikkukaupungin laitaosan koulupahasessa. ”Se
ei ollut ensimmäinen kerta kun Roselta kysyttiin kuka hän kuvitteli olevansa:
itse asiassa kysymys oli toistunut hänen elämässään monotonisena kuin gongin
kumahdus niin usein ettei hän enää piitannut siitä. Mutta myöhemmin hän ymmärsi,
ettei miss Hattie ollut mikään sadistinen opettaja: hän ei ollut sanonut
sanottavaansa koko luokan kuullen. Eikä hän ollut kostonhimoinen; ei hän ollut
halunnut kostaa sitä, ettei ollut onnistunut todistamaan, että Rose oli ollut
väärässä. Hän yritti opettaa Roselle läksyä, joka oli hänelle paljon tärkeämpi
kuin mikään runo, ja jota hän todella uskoi Rosen kaipaavan. Tuntui siltä että
monet muutkin uskoivat hänen kaipaavan samaa läksyä.”
Tuossa
aivan kirjan loppuosasta lainatussa kappaleessa tiivistyy paljon Kerjäläistytön teemasta. Rose on
kotoisin köyhistä oloista, nykyajan länsimaisen mittapuun mukaan oikeastaan
slummista, vaikka Flo yrittääkin kohottaa pienen perheensä elinoloja parhaansa
mukaan. Rosen kotona ei esimerkiksi ole huussia pihan perällä, vaan kemiallinen
käymälä ja myöhemmin keittiön nurkasta eriöity vesiklosetti. Rose pinnistelee
kovasti päästäkseen eroon tuosta lapsuutensa köyhyydestä ja onnistuukin
terävyytensä ja lahjakkuutensa ansiosta. Itse hän ei kuitenkaan hetkeäkään usko
lahjoihinsa ja ansioihinsa, vaan vähättelee niitä ja pitää saavutuksiaan
enemmänkin väärinkäsityksinä kuin ansaittuina. Hän luo uran toimittajana ja
näyttelijänä. Vaikka rahaa ei kauheasti tulekaan, hän sentään esiintyy
televisiossa. Kun joku tunnistaa hänet, hän on vaivautunut ja anteeksipyytävä.
Kerjäläistytöksi
Rosea kutsuu hänen sulhasensa Patrick. Mies on itse rikkaan tavarataloketjun
omistajan poika, joka kapinoi opiskelemalla historiaa. Kummallisen sattumuksen
takia Patrick rakastuu Roseen, hyvin epätodennäköiseen tyttöön. Nuorten taustat
ovat aivan eri maailmoista. 1950–60-lukujen Kanadassa luokkaerot näyttävät
ainakin tämän kirjan valossa olleen jyrkkiä. Kaikesta huolimatta Patrick
kuitenkin saa tahtonsa läpi, ja Rose menee hänen kanssaan naimisiin.
Munro
kuvaa arkista Ontarion ja Kanadan elämää pienen ihmisen kautta tarkkanäköisesti
ja yksityiskohtia havainnoiden. Pidän tästä realismista ja aitouden tunteesta
kovasti. Kylmäävimpiä ovat kuvaukset Rosen lapsuudesta. Ensimmäinen luku tai
novelli on nimeltään Ruhtinaallisia
selkäsaunoja. Munro kuvaa siinä merkillistä perheen sisällä toimivaa
mekanismia. Flota ärsyttää jokin, yleensä Rose. Murrosikäinen tytärpuoli
tietää, mitä on tulossa, mutta ei voi estää itseään vastaamasta Flon
provosointiin samalla mitalla. Kun riita on edennyt tiettyyn pisteeseen, Flo
vetoaa mieheensä, Rosen isään, joka ”joutuu” antamaan Roselle kunnon
selkäsaunan. Kaikki osapuolet tietyllä tasolla nauttivat, inhoavat ja pelkäävät
irti päästettyjä voimia. Munrolla on pistämätön psykologinen silmä.
Koulukuvaus
on yksi ankeimmista lukemistani. Slummin kouluun lähetetään opettaja kaupungin
paremmalta puolelta. ”Hän ei ollut
millään tavalla innostava, mielikuvituksellinen tai myötäelävä. Hän käveli
päivittäin sillan yli Hanrattystä, missä hänellä oli sairas aviomies. Hän oli
palannut opettamaan keski-iässä. Tämä oli varmaan ainut paikka, jonka hän sai.
Hänen oli pidettävä siitä kiinni, joten hän piti siitä kiinni. Milloinkaan hän
ei liimannut silkkipapereista leikattuja kuvioita ikkunoihin eikä kultatähtiä
vihkoihin. Ei piirtänyt taululle väriliiduilla. Hän ei osoittanut rakkautta
mitään oppiainetta kohtaan, ei kehenkään oppilaaseensa.” Välituntien ajaksi
opettaja lukitsee koulun ovet ja itsensä sisäpuolelle. Ulkona vallitsevat
todelliset viidakon lait.
Ajankuvauksessa
Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo
1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon
sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen
asunnossa on. Rose palaa vuosien tauon jälkeen selvittämään Flon asioita ja
kirjaimellisia sotkuja.
Iso kiitos Hannalle, joka
sai minut tämän hienon kirjan pariin. Taas palasi mieleen, miksi pidän niin
kovasti Munrosta. Pari suomennosta onkin vielä lukematta, joten ei tarvitse
tyytyä edes yhteen Munroon.
Wikipedian lista Munron
tuotannosta:
Dance of the Happy Shades (1968)
Lives of Girls and
Women (1971)
Something I've Been Meaning
to Tell You (1974)
Kerjäläistyttö (1985) (Who Do You Think You Are?) (1978)
(Yhdysvalloissa nimellä The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose)
The Moons of
Jupiter (1982)
Valkoinen tunkio (1987) (The
Progress of Love, 1986)
Friend of My
Youth (1990)
Julkisia salaisuuksia (1995) (Open Secrets, 1994)
Selected Stories (1996)
Hyvän naisen rakkaus (2000)
(The Love of a Good Woman, 1998)
Viha, ystävyys, rakkaus (2002) (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship,
Marriage, 2001)
No Love Lost (2003)
Vintage Munro (2004)
Karkulainen (2005) (Runaway,
2004)
Sanansaattaja (2008) (The View from Castle Rock, 2006)
Liian paljon onnea (2010)
(Too Much Happiness, 2009)
Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja
Rosesta.
Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1985.
Pokkaripainoksessa 258 sivua.
Minä en ole vielä Munroa lukenut, mutta tämä kirja taitaa löytyä tuolta omasta hyllystä pokkarina. Sait kiinnostumaan, ehdottomasti :).
VastaaPoistaOlen kaivannut tuota mainitsemaasi Kirsi Pihan blogia!
VastaaPoistaLuin keväällä Munron kokoelman Liian paljon onnea, joka jätti vähän ristiriitaisen jäljen. Koin tuon kirjan perusteella, että Munron teksti on lukijalle jotenkin näennäisen helppoa, se on sinäänsä helposti luettavaa mutta jättää lukijalle paljon tulkittavaa.
Saat kuitenkin kuullostamaan tämän Kerjäläistytön siltä, että se tulisi ehdottomasti lukea :) Ehkäpä jatkan sitten Munron parissa.
En tiennytkään, että Munrolta on vielä suomentamatta noin paljon teoksia. Nythän Carol Shieldsiltä on suomennettu aikaisemmin kääntämättömiä uran alkuvaiheen teoksia, toivottavasti sama tapahtuu Munrollekin.
VastaaPoistaSinuakin täytyy kiittää tästä Munro-postauksesta. En ehtinyt (enkä ehdi) osallistua kimppalukuun, mutta luen erityisellä mielenkiinnolla Munrosta käytävää keskustelua. Ja häntä itseään lisää, ahmien, heti kun ehdin kirjastoon :)
VastaaPoistaAlice Munro olikin kovasti ajankohtainen Yle Teema -kanavalla viime perjantaina klo 21.00. Silloin lähetettiin Sarah Polleyn kanadalaiselokuva "Kaukana poissa" (2006), alzheimer-kuvaus, joka perustuu Munron mainitsemassasi kokoelmassa "Viha, ystävyys, rakkaus" julkaistuun novelliin.
VastaaPoistaMutta sitten todelliseen asiaani: varsinaisesti tulin tänne munatakseni itseni kertomalla, että sekoitan Munron edelleen Carol Shieldsiin. (Shieldsiltä tosin sentään olen lukenut kuusi novellia maaliskuusta lähtien.)
Tiedä häntä, onko se nyt pahakaan munaus! Loistavia naiskertojia molemmat.
PoistaHelei, blogissani on sinulle haaste :)
VastaaPoistaOlipa jälleen hyvä ja perusteellinen postaus sinulta. Kerjäläistyttö palautui hyvin mieleen tekstisi perusteella. Sehän oli mulle ensimmäinen Munro, tosin olenkin lukenut sen lisäksi vain kokoelman Liian paljon onnea. Mulla onkin vielä monta Munro-elämystä edessä, sillä tarkoitus on lukea koko hänen suomennettu tuotantonsa. Teemaviikonloppuun en ehtinyt mukaan, mutta on ollut mukava lukea teidän mukana olleiden lukukokemuksista.
VastaaPoistaMinulle kuten Lukutoukallekin oli pieni yllätys, että Munron tuotannosta on suuri osa kokonaan suomentamatta. Toivottavasti Tammi pitäisi Munron ohjelmassaan edelleen. Minullakin on vielä lukematta osa jo käännetyistä, mikä on kivaa sekin!
VastaaPoista