lauantai 24. elokuuta 2013

Milla Ollikainen: Veripailakat



Dekkarille on ladattu melkoiset odotukset, kun se on Suomen dekkariseuran ja Like Kustannuksen dekkarikäsikirjoituskilpailun voittaja ja sen tekijä on kirjailija Aki Ollikaisen vaimo. Myönnetään, että jälkimmäinen peruste on epäreilu ja ulkokirjallinen, mutta en voi alitajunnalleni mitään. Ihastelin kovasti Aki Ollikaisen esikoisromaania Nälkävuosi toista vuotta sitten, ja sittemminhän teos voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, hyvästä syystä.

Esikoisdekkaristi Milla Ollikaisen teos Veripailakat oli siis aivan ehdottomasti syksyn odotetuimpien uutuuksien listallani. Takakansi lataa lisää paineita: ”Milla Ollikainen yhdistää Lappiin sijoittuvassa romaanissaan klassisen ”kuka sen teki” -dekkarin kiehtovaan suomalaiseen kansanperinteeseen ja vaiettuun lähihistoriaamme.” Kaikki kolme ulottuvuutta ovat suosikkiaineksiani!

Tarkkaavainen lukija lienee jo huomannut, että tällä kertaa jouduin nielemään lievän pettymyksen kirjan äärellä. Kirja on monin tavoin onnistunut dekkari, ja esikoisdekkariksi eritoten hyvä. Tarina etenee vauhdikkaasti, eikä turhaa junnaamista ole. Väljästä taitosta huolimatta sivuja on vain 221, joten turhaan ei ole koetettu venyttää, mikä on aina positiivista. Kieli on täsmällistä ja sujuvaa, helppolukuista, paitsi pohjoisen ihmisten repliikeissä, joissa mukaillaan vahvasti alueen murretta. Näissä kohdissa lukeminen oli välillä hieman pomppuista, mutta totuin kyllä nopeasti. Murteen käytöstä pidän, sillä se tuo juuri sitä kaivattua väriä muuten varsin tavanomaiseen tarinaan.

Se jokin minusta jää nimittäin Veripailakoista puuttumaan juuri tuon tietyn tuttuuden takia. Yli sata sivua luettuani tarkistin vielä takakannesta, että olihan juuri tässä kirjassa pitänyt olla suomalaisen kansanperinteen aineksia. En nimittäin ollut huomannut sellaiseen viittaavaakaan. Loppupuoli ei tässä suhteessa ole sen antoisampi, valitettavasti.

Murhien sijoittaminen Lapin hiihtokeskukseen eli Ylläkselle on onnistunut ratkaisu, koska jopa minä olen kerran vastaavassa paikassa sen verran oleillut, että pystyin vaivatta kuvittelemaan tapahtumapaikat silmieni eteen. Varsinaiset loppuhuipentumat on sijoitettu harvaanasutummalle seudulle, mikä toi oman, hieman eksoottisenkin lisänsä tarinaan.

Alkuun päästään rivakasti. Hiihtohississä murhataan nuori poika. Nopeasti käy ilmi, että kyseessä on melko tunnetun miljonäärin ainoa poika. Murha-ase on erikoinen, ja se lopulta johtaa poliisitkin tekijän jäljille (tosin hieman kaukaa haetun tuntuisesti). Pian löytyy toinen nuori uhri, joka on murhattu aivan toisella tavalla. Mikään ei tunnu yhdistävän uhreja, eikä motiivista ole enää mitään käsitystä oikein kenelläkään. Poliisien lisäksi tapausta tutkailee nuori iltapäivälehden toimittaja Eerika, jonka tuttava Krisse sattuu paikalle kameroineen ensimmäisen uhrin löytyessä. Moniongelmainen Krisse sotkeutuu tahtomattaan syvälle juttuun, ennen kuin kaikki on selvitetty.

Henkilöitä on mukana runsaasti. Eerika ja Krisse ovat tärkeitä, mutta eivät selkeitä päähenkilöitä oikein hekään. Kumpaankaan ei lukija ehdi tapahtumien vauhdissa kunnolla tutustua. Helsingissä hääräilee taustatyötä tekevä toimittaja, pohjoisessa useampikin poliisi, joista Vuontisjärvi vaikutta mielenkiintoiselta mutta joka jää varsin ohueksi hänkin. Lisäksi avainasemassa on noin viiden nuorenmiehen kausityöporukka, jonka jäsenistä osa jää pelkän nimen varaan.

Takakansi siis lupaa, että mukana on myös ’vaiettua lähihistoriaa’. Onhan sitä, mutta vasta aivan loppuratkaisussa. Kiitosta on annettava siitä, että Ollikainen ei sorru turhaan selittelyyn, vaan luottaa lukijan ymmärrykseen.

Odotan tämän kliseisesti ”lupaavan esikoisen” jälkeen, mihin suuntaan Milla Ollikainen lähtee dekkarikirjailijana kehittymään. Seuraava romaani tulee varmasti olemaan lukulistallani.

Milla Ollikainen: Veripailakat
Like 2013. 221 s.


Lainattu kirjastosta.

4 kommenttia:

  1. Mie yritän pian ehtiä kirjoittaa oman arvioni. Pidin kirjasta enemmän kuin sie, mutta varmasti osansa oli kotikenttäedulla. Sen sijaan lipsahdukset murteellisissa dialogeissa ja mielestäni epäsopiva läppi-sanan käyttö väärillä hetkillä söivät tuota etua.

    Erityiskiitos siitä, että lukijaa myös haastetaan ja/tai luotetaan, eikä selitetä kaikkea auki.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoista. Tämä laski vähän ennakko-odotuksiani. Pitänee lukea myös Hannan arvio.

    VastaaPoista
  3. Odottelen tätä kirjaston varausjonosta. Oli mielenkiintoista lukea arviosi, ja Margitin tavoin minunkin ennakko-odotukseni asettuivat nyt vähän maltillisemmalle tasolle. :)

    VastaaPoista
  4. Jaahas, pitänee laittaa lukulistalla :-)

    VastaaPoista