sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Sami Lopakka: Marras



Tammikuussa alkoi kirjablogiympyröissä kuulua ihastunutta huokailua ja naurunkiherrystä. Sentenced-yhtyeestä tuttu Sami Lopakka oli julkaissut romaanin Marras. Kirja oli kuulemma todella hauska, joskin loppua kohden vakavoituva ja surullinenkin. Kyseessä oli joka tapauksessa heviyhtyeen Euroopan-kiertuekuvaus. Olin lievästi kiinnostunut, mutta ajattelin, ettei kirja ole sellainen, johon itse tarttuisin. Minulla ei ole mitään rankempaakaan soitantaa vastaan, mutta Sentenced oli minulle täysin tuntematon nimi, samaten Lopakka. Äijäily tienpäällä ei oikein jaksanut sytyttää.

Sitten ostin uuden Grantan. Granta 2 eli Outo pitää edeltäjänsä tavoin sisällään sekä koti- että ulkomaisten tekijöiden tekstejä. Luin ensin yhteen menoon kaikki kotimaisten kirjoittajien novellit. Ihastuin Sami Lopakka -nimisen kirjoittajan tarinaan Uudet lasit. Se oli juuri sellaisella oikealla tavalla nyrjähtäneen hauska, josta itse pidän. Sitten tajusin, että tämä Lopakkahan on juuri se sama Lopakka, josta olin jo kuullutkin. Olisi sittenkin luettava Marras.

Uudet lasit -novellissa muhoslainen Putaala-niminen miekkonen on menettänyt perheensä toiselle miehelle ja sitä menoa myös itsehillintänsä. Muun materian lisäksi hermojen menetys on tuntunut silmälaseissa, jotka ovat nyt päreinä. Putaala on elvyttänyt lasit kuminauhaviritelmän avulla jotenkuten, mutta saa nyt maksaa siitä kuittailuna. Jopa spurgut uskaltavat kutsua Ritsaksi ja Pilotiksi. Putaala päättää lähteä ostamaan uudet lasit Oulusta. Junamatkat eivät suju välikohtauksitta, ja uudet lasitkin ovat hieman erikoiset.

Onnistuin saamaan Martaan pikalainahyllystä kirjastosta, joten se kiilasi heti lukujononi kärkeen. Suoraan asiaan menee myös Lopakka tekstissään. Kirja alkaa Oulun lentokentältä, missä viisihenkinen suomalainen hevibändi odottaa pääsyä Tukholman-lennolle. Tukholmassa odottaa Euroopan-kiertueelle lämppäriksi tuleva ruotsalaisyhtye sekä hieman erikoisen saksalaiskuljettajan ohjastama keikkabussi. On alkamassa miesten ensimmäinen iso kiertue varsinaisena pääesiintyjänä. Kiertuevuosia on takana jo kymmenkunta, eikä tunnelma ole kovin korkealla, oikeastaan päinvastoin.

Minäkertoja kitaristi Hautamaan tunnelmat ainakaan eivät ole kovin kaksiset. Kotiin jää viimeisillään raskaana oleva vaimo, ja alkava kiertue lähinnä pelottaa. Hautamaa ei pidä esiintymisestä eikä uusista ihmisistä, joten ei ihme, että miestä ahdistaa. Kuolema ja itsemurha nousevatkin tämän tästä mieleen matkan kuluessa. Joukko vaeltaa marraskuun aikana ympäri Eurooppaa nopeaan tahtiin, ja paikkakunnat alkavat vilistä lukijankin silmissä.

Lopakka kuvaa menon miesten keikkabussissa juuri niin infernaaliseksi kuin sen vain voi kuvitella. On ahdasta ja epämukavaa kaikin tavoin. Ruotsalaisten kanssa tullaan toimeen, mutta heidän reipas elämänmyönteisyytensä ärsyttää suomalaisia väliin mahdottomasti, ja lyöminen on lähellä. Kielitaidoton bussikuski huvittaa mutta toisaalta myös ärsyttää. Ärsytyskynnys on kaikilla todella matalalla, eikä tilannetta suinkaan helpota hillitön ryyppääminen, jolla koetetaan taittaa koti-ikävää, pitkästymistä ja esiintymisjännitystä sekä sitä, että toisten naamat alkavat todella käydä hermoille. Lisäksi ryyppääminen tuntuu kuuluvan rokkareitten imagoon, kuten huumeetkin, joita myös mukana pyörii. Harmi vain, että kaikkien mielenterveys ei kestä tällaista viinamäärää, ei ainakaan Hautamaan.

Äijäporukan huumori on räävitöntä. Mieleen tulee yläastepoikajoukko, joka saa vapaasti läträtä viinaksilla ja touhuta keskenään ilman vanhempien komentoa. Ruotsalaiset haastetaan kansainväliseen viinanjuontikilpailuun ynnä muuta mukavaa. Suurta hupia on myös arvostella paikalla olevia ihmisiä isoon ääneen suomeksi, muut kun eivät suomea ymmärrä eivätkä voi tietää, mitä heistä puhutaan. Yllättävän moni tuntuu kuitenkin Euroopassa suomea osaavan. Eivät kuitenkaan ruotsalaiset kiertuekaverit, joiden homoudesta ynnä muusta ’vitsaillaan’ alituiseen. Lopakka kuvaa myös ällöttävän inhorealistisesti vaikkapa Hautamaan kammottavaa ripulitautia ja sen aiheuttamaa sotkua linja-auton wc:ssä, jossa ei ole pesumahdollisuuksia. Lopputulos episodista on eritepussi perässä ajaneen henkilöauton tuulilasissa…

Suhtautumiseni kuulostaa nyt nuivalta kukkahattutäteilyltä. On vaikea kuvata selkeästi, miltä kirjan lukeminen tuntui. En nauranut kertaakaan ääneen, vaikka hymyilytti kyllä. Toisaalta harvanpa kirjan äärellä ääneen naurankaan, eikä se ole lukemisen tavoite eikä ainakaan mikään hyvän kirjallisuuden mittari. Lopakalla on kuitenkin mainio tilannetaju, ja monessa kohdassa hauskuus syntyy oivaltavasta replikoinnista. Monet humoristiset ja varmasti monia naurattaneet jutut ovat minusta samalla traagisia tai ainakin surullisia. Koko kirjan läpi kulkee suruvoittoisuus niin selvästi, että ei pahemmin naurattanut.

Juuri tässä onkin minusta Lopakan vahvuus: ristiriitojen vankassa käytössä. Huumorin ja räikeän äijäilyn vastapainona on miesten salattu herkkyys. Hautamaa ikävöi vaimoaan niin, että tuntee fyysistä kipua. Ajatukset ovat alinomaa kotona vaimon ja syntymässä olevan lapsen luona. Kiertue alkaa tuntua yhä enemmän virheeltä, mitä pitemmälle se etenee. Alkaa myös muotoutua päätös lopettamisesta. Imbesillin koheltamisen ja ryyppäämisen vastapainona vilahtaa usein vankka ajankohtainen yleistieto ja sivistyneisyys, junttimaisuus kohtaa maailmankansalaisen samassa ihmisessä. Hautamaa pohdiskelee historiaa ja nykypäivää kiertuepaikkakuntien herättämien mielleyhtymien innoittamana.

Meno yltyy kiertueen edetessä hengenvaaralliseksi, kun Hautamaa sairastuu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Yhtenä palasena kuitenkin tullaan lopulta kotiin, tosin ei ihan yhtenä joukkona. Tarina päättyy Oulun lentokentälle ja kenties yhteen kauneimmista lopetuslauseista, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kun valittelin, etten mitään ole Lopakan jo lopettaneesta bändistä koskaan kuullutkaan, sain bloggaajaystävältäni linkkivinkin. Levyn aloituskappaleeseen viitataan kirjassakin, siinähän kurjet pellolta nousevat. Oikeastaan tässä ollaan nyt jo levyn hankintaakin harkitsemassa. Parempi kai myöhään kuin ei koskaan? Lopakka on näillä kirjallisilla näytöillään varannut paikan tarkasti seurattavien kirjailijoiden listallani, joten lisää kirjoja odottelen!

Sami Lopakka: Marras
Like 2014. 345 s.


Lainattu kirjastosta. Granta 2 Outo ostettu itselle.

5 kommenttia:

  1. Jup juu, kaipa tuo pitää lukea, vaikkei yhtäään kuulosta itseni tyyliseltä. On sitä ennenkin tullut yllätetyksi...

    VastaaPoista
  2. Pitääpä muistaa vinkata tästä miehelle (ja hakea se sitten kirjastosta hänen yöpöydälleen). Jos mies sanoo että lue, niin sitten luen. Kiitos Kirsi kivasta tekstistä!

    (ja pitäisköhän ne Grantatkin..)

    VastaaPoista
  3. Mahtavaa, jos linkkivinkki oli noin hyödyllinen, että harkitset jopa levyn ostamista. Suosittelen <3

    Minä suorastaan rakastuin Marrakseen (en kykene taivuttamaan tuota toisella tavalla), siinä oli juuri sitä samaa mustanpuhuvaa itseironiaa huokuvaa huumoria ja henkeä, jota myös Sentencedin musiikista löytyy. Aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan Lopakan kirjaesiintymistä, musiikin puolesta olen nähnyt niin Sentencedin kuin KYPKinkin (Kurskin).

    Granta 2 kiinnostaa minuakin kovasti, erityisesti Lopakan ansiosta.

    VastaaPoista
  4. Taitaapa olla kirjassa kohtauksia,joissa oon itekin ollut mukana huh...

    VastaaPoista