maanantai 13. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät



Kynä pyöräyttää punaisen kehän mustien kirjainten ympärille. Ikkunasta hymyilevät vuorten uurteiset peikonkasvot, tutut arvet ja känsät. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Sanon sanat ääneen. Eikä minun rauhanliittoni horju. Juon sanojen tulpaksi suun täyteen mustaa kahvia. Vähän aikaa pidän sanat itselläni. Vähän aikaa jaksan pitää.

Pari vuotta sitten ilmestynyt Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu kosketti minua, maallista ateistia, syvästi. Lestadiolaisuus ja tiiviit uskonyhteisöt ylipäätään alkoivat kiinnostaa, ja luin muutaman muunkin aihepiiriin sopivan teoksen.

Tämän vuoden alussa sain luettavakseni Terhi Törmälehdon esikoisromaanin Vaikka vuoret järkkyisivät, ja odotukseni olivat korkealla. Olihan yhtäläisyyksiä havaittavissa: kirjailija nuorehko nainen, ammatiltaan äidinkielen opettaja, ja kirjan aiheena uskonto, tosin tällä kertaa helluntailaisuus. Oli siis lupa odottaa hiottua kieltä, taitavaa rakennetta ja koskettavaa kerrontaa.

Törmälehto kuljettaa tarinaansa täsmällisesti vuoroluviin kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä minäkertoja asuu Kolumbian Bogotassa, opiskelee ja opettaa sekä osallistuu paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaan. Huolena on rakastettu Manuel, joka on viettänyt vuosia viidakossa sissien vankina. Vapaus ei ota sujuakseen vankeuden jättämien jälkien takia. Vaarat tuntuvat uhkaavan ahdistunutta miestä joka puolella, eikä suhde etene kuten minäkertoja haluaisi ja kaipaisi.

Toisessa aikatasossa kuutisen vuotta aikaisemmin kainuulainen lukiolaistyttö Elsa ystävineen tutustuu helluntaiseurakunnassa aktiivisesti toimiviin keski-ikäisiin Arvoon ja Virpiin, pariskuntaan, joka johdattaa tytöt mukaan yhteisön toimintaan.

Virpi kaivoi hansikaslokerosta pinon papereita ja antoi ne Arvolle ennen kuin käynnisti auton.
- Kävin läpi melkein kaikki. Siinä on vielä poikien sählylasku ja likakaivon puhdistus, jos viitsit ne ottaa.
- Rukoilin tässä laskuja läpi, Virpi selitti Elsalle ja Talville, kun peruutti ulos pihasta.

Elsan kotona isovanhemmat ovat lestadiolaisia, mutta isä ja äiti ovat maallistuneita. Tytön uskonnollinen herääminen aiheuttaa monenlaista tunnekuohua perheessä, eikä Elsa uskalla kaikesta, kuten kiihkeästi kaipaamastaan ja lopulta saavuttamastaan kielillä puhumisen lahjastaan, kertoa vanhemmilleen.

Totta oli se, mikä sanoilla todeksi sanottiin, sanoista asiat alkoivat olla ja lakkasivat olemasta. Jumalan valtakuntakin rakentui sanoille, Herran sanoille, Hengen sanoille, heidänkin sanoilleen. Ja vaikka kielillä rukoileminen, se mikä oli kauneinta mitä oli, tuntui joskus enteilevän vaaraa niin kuin vain kaikkein kaunein voi, ei hän ikinä päästäisi siitä irti.

Salailu aiheuttaa omantunnontuskia, eikä sekään helpota, että Elsa tuntee aitoa hätää kadotukseen joutuvien vanhempiensa puolesta. Uskonnolliseen herätykseen liittyy tytöillä myös parinetsintää. Sen Törmälehto kuvaa kolmen tytön kautta oivallisen tyypittelevästi. Talvi on tytöistä totisin ja kihlautuukin nopeasti uskossa olevan pojan kanssa. Mira taas on joukon kevytmielisin ja samalla kiihkein. Poikaystävät vaihtuvat tiheästi. Elsa rakastuu ja elää kauniin romanssinsa ennen omaa abivuottaan kauniinkomean Benjaminin kanssa. Uskoon kuuluu kuitenkin tiukka pidättyminen esiaviollisesta seksistä, eikä seurustelu ole aivan ongelmatonta.

Aikatasot lähenevät vähitellen toisiaan, ja lukijalle paljastuu, miten Elsa päätyi nykyhetkeen Kolumbiaan. Samalla piirtyy draaman kaari Elsan uskon kehittymisestä herätyksestä aina luopumiseen asti.

Kun astumme sisään, rukous ja käsien läiske poukkoilee paljaassa betonissa niin kovana, että korviin käy. Mietin väsyykö Jumala joskus tähän. Haluaako vain litistää kaiken kämmeneensä. Ihmiset, metelin ja hästäyksen.

Nuoren Elsan kasvutarina on taiten rakennettu ja kiinnostavakin, mutta se ei jostain syystä koskettanut minua aivan niin kuin olisin toivonut. On vaikea määritellä, mistä tämä johtuu. Helluntailaisuus on minulle vieras, eikä sen ydin oikein tämän teoksen valossakaan avautunut (eikä tietysti tarvinnutkaan). Yhteisö vaikuttaa tiiviiltä, mutta säännöt eivät ole yhtä ahdistavan tiukkoja kuin vaikkapa Ylimaulan ja Rauhalan teosten maailmoissa. Eroa on toki siinäkin, että Elsa kääntyy uskoon oman aikuisuutensa kynnyksellä eikä ole elänyt yhteisössä koko elämäänsä.

Kielillä puhuminen ja sen keskeisyys yllättivät minut. En ole tiennyt, että se on tavallaan mittari, joka paljastaa, ketkä ovat todella uskossa, ketkä eivät. Törmälehto palaa tähän teemaan tiheästi ja tarkastelee sitä eri puolilta perusteellisesti. Elsa odottaa oman lahjansa puhkeamista pitkään ja jo epätoivoisena, mutta osoittautuu sitten lahjakkaaksi ja arvostetuksi puhujaksi, jonka puheen voima auttaa muitakin. Kielillä puhumisen lahja on mysteeri, joka kiehtoo Elsaa, ja myös minua. 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017. 288 s.


Arvostelukappale.

8 kommenttia:

  1. Melko samoin fiiliksin luin Törmälehdon kirjan. Pätevää kaunokirjallisuutta, mutta juuri minua se ei saanut pauloihinsa, se piti noin käsivarrenmitan päässä. Kielilläpuhuminen toi kerrontaan pikantin lisän ja tarjosi monia hienoja tekstikohtia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain, ja siitä opin aika lailla uutta. Kiinnostavaa on seurata Törmälehdon uran kehittymistä.

      Poista
  2. Jäin miettimaan tuolla omassa blogissa käydyn keskustelun jälkeen, että miten olisin suhtautunut kirjaan, jos olisin alkanut lukea sitä avoimin mielin, nuoren tytön kasvukertomuksella. Yhtäläisyydet Taivaslauluun olivat ilmeiset ja ne markkinointikin on käyttänyt hyväkseen, mutta tämä oli kuitenkin jotain aivan muuta. Minutkin kirja jätti kylmäksi, mutta ehkä odotin siltä eri asioita kuin mitä tarina lopulta käsitteli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! Taivaslaulu on kokonaan ihan muuta. On epäreilua asettaa niitä rinnan, kuten minä mielessäni ja tässä tekstissäni tein. Mutta jotenkin olin virittynyt taustatiedon valossa näin. Tämähän on hieno kasvukertomus, identiteetin selkeytyminen ja seksuaalisuuden puhkeaminen kukkaan ja mitä kaikkea. Ne edellä voi lukea myös. Tosin silloin tuo kielillä puhuminen saattaisi alkaa ärsyttää vielä enemmän. Tai siis sen painottuminen.

      Poista
  3. Kiitos tarkastelua, erittäin mielenkiintoinen, aion lukea sen varmasti lähitulevaisuudessa, miten voit kirjoittaa artikkeli on ainutlaatuinen, Voisinpa pelata sanoja kuten sinä.

    VastaaPoista
  4. Oman arvosteluni lopussa on linkki sun postaukseen, Kirsi. Taustani vuoksi en kyennyt olemaan yhtä lempeä... Kielillä puhuminen ei ole uskossa olemisen mittari - helluntailaisuudessakaan! Törmälehto ei näytä tuntevan yhteisöä, johon hän tarinansa sijoitti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämpimät kiitokset kommentistasi, Marjatta! Kävin lukemassa juttusi. Luulenpa, että olet avannut syyn siihen, miksi 'se jokin' jää tästä teoksesta puuttuumaan, jos nimittäin on kuin arvelet, että Törmälehdolla ei ole omakohtaista kokemusta helluntailaisuudesta. Minä luen, kuten jutussani totean, teosta ulkopuolisen silmin. Sinulla on käytössäsi aivan toisenlainen kehys.

      Poista
    2. Ja se vaikutti paljon lukukokemukseen :) Ehkä myös se, että olen jo vuosia odottanut helluntailaisten omaa Taivaslaulua. Sitä, että joku tuulettaisi niitä salaisuuksia ja vääryyksiä, mitä tapahtuu pinnan alla. Oli valtava pettymys, kun Törmälehdon kirja ei ollutkaan sellainen.

      Poista