torstai 15. marraskuuta 2018

Minna Roininen: Heda #nuortenkirjatorstai




Noel Pihlaja saa lääkäriltään musertavan huonoja uutisia. Syöpä on jälleen uusiutunut, eikä parannuskeinoa ole. 25-vuotiaan nuorukaisen päivät ovat kirjaimellisesti luetut. Ystävällinen lääkäri ehdottaa, että mahdolliset unelmat kannattaa toteuttaa nyt, kun kunto sen vielä sallii.
Noelilla on vähänlaisesti haaveita, mutta yksi toive hänellä kyllä on. Hän haluaisi vielä ennen kuolemaansa kuulla loppuun Hedan kappaleen ’Sea World’. 

Heda on kaikkien aikojen menestynein ja maailmallakin kuuluisa suomalainen poplaulaja, jonka ura katkesi pari vuotta sitten dramaattisesti kesken konsertin. Menossa oli juuri tähden uusi kappale ’Sea World’, kun Heda sai korvanappeihinsa kauhean uutisen, lopetti konsertin ja uransa siihen paikkaan sekä hävitytti kaikki tallenteet kyseisestä laulusta. Sen jälkeen Heda yhtyeineen katosi täydellisesti julkisuudesta.

Noel yrittää ensin etsiä levytystä päähänpinttymälaulustaan ja lukee kaiken käsiinsä saamansa tiedon Hedasta ja tämän urasta. Lopulta hän päätyy kirjoittamaan tähdelle kirjeen, vaikka tietääkin yrityksensä heikot onnistumismahdollisuudet. Noelin suureksi ällistykseksi Hedan levy-yhtiön omistaja kuitenkin vastaa kirjeeseen. Hedan taivuttelu laulamaan kappaleensa loppuun taitaa kuitenkin olla mahdoton tehtävä jopa kuolemansairaalle fanille.

Sitten Noel saa yllättäen kutsun Kuusamon Särkijärven saarelle, jossa Hedalla on piilopirttinsä. Heda ja Noel kertovat toisilleen erikoiset elämäntarinansa. Kummallakin on takanaan kokemus, jossa he ovat olleet vähällä hukkua. Heda bändeineen suistui talvikelillä juuri Särkijärveen ja oli itse vähällä kuolla. Miten Heda pelastui ja miten se liittyy hänen laulukammoonsa? Asuuko Särkijärvessä tosiaan vetehinen tai jokin muu olento, jolla on sormensa pelissä? Voiko Heda laulullaan olla syypää työntekijänsä kuolemaan ja onko hänen laulunsa kuuleminen edelleen hengenvaarallista? Entä miten Noelin omat kokemukset limittyvät kaikkeen tähän?

Nuorten aikuisten romaani Heda on Minna Roinisen käsialaa. Kirjailijan tuotantoa on julkaissut myös Osuuskumma-kustantamo, joka on suuntautunut kotimaisen uuskumman kustantamiseen. Kuten yllä kuvasin, myös Hedassa on vieno uuskummajuonne. Romaani on kaikin puolin runsas ja rönsyävä. Noelin ja Hedan ja heidän perheidensä vaiheisiin mahtuu monenlaista mielenkiintoista ja epätavallista, eivätkä heidän kummankaan nykyiset olosuhteetkaan ole kovin valtavirtamaisia.

Juonenkuljetuksessa ja tunnelmassa on oma sijansa Noelin vakavalla sairaudella ja kuoleman läheisyydellä. Hedan kautta ja myös Noelin mieltymyksistä käsin tarinaan solmiutuu musiikki- ja popmaailman ulottuvuuksia. Harmi oikeastaan, että Heda on kuvitteellinen poptähti, sillä tämän teoksen musiikkilistaa olisin kuunnellut mielelläni. Noelin ystävä Tamara on runoilija, ja kotimaisella runoudella on myös vahva osuutensa Hedan tuotannossa, joten kirjallisuudesta puhutaan paljon ja siihen viitataan monella tapaa.

Lisäksi pohdittavaa on ainakin teoksen henkilöiden sukupuoli-identiteeteissä ja -rooleissa. Ne ovat todennäköisesti ainakin hieman epätavanomaisia, mutta niihin ei kiinnitetä lukijan huomiota sen enempää. Seassa on parikin rikosjuonta (jopa sarjamurhaaja) ja yksi keskeinen tapahtuma on sivuhenkilön kuolema, joka jää harmillisesti vaille kunnon selitystä. Lukijan omaan harkintaan jää myös tarinan loppuratkaisu. Tarjolla on sekä realistinen että yliluonnollinen vaihtoehto tai jopa molemmat.

Runsaus, rönsyily ja paikoittainen viitteellisyys tekevät tarinasta vähän tukkoisen ja tuntuu, että punainen lanka on joissakin kohdin vaarassa lipsahtaa kirjoittajan otteesta. Loppuratkaisun lähetessä ote kuitenkin taas tiukkenee.

Kohderyhmää lienevät lukioikäiset ja hieman vanhemmatkin nuoret aikuiset, kokeneet ja melko harjaantuneet lukijat. Pohdinnan ja keskustelun virikkeitä kirja tarjoaa kosolti.

Minna Roininen: Heda
Myllylahti 2018. 284 s.

Arvostelukappale.









Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 

Tulossa:

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat 22.11.2018
Anu Holopainen: Sydänhengitystä 29.11.2018
Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 6.12.2018
Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 27.12.2018


tiistai 13. marraskuuta 2018

Lone Theils: Noitapoika #dekkaritiistai




Tanskalaisen Globalt-lehden Lontoon-kirjeenvaihtaja Nora Sand rakastaa toimittajantyötään yli kaiken. Nuori nainen myöntääkin itselleen, että työ on hänen elämänsä ehdottomasti paras ja tärkein asia. Se menee kevyesti ohi esimerkiksi seurustelukuvioista tai vaikkapa perheasioista, saati sitten oman perheen perustamisajatuksesta. Pikku juttu on, että Nora ei työnsä takia ole esimerkiksi kuukausiin ehtinyt käydä kampaajalla tai muutenkaan huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Noran intohimoinen suhtautuminen työhön tuntuu kuitenkin hieman kummalliselta, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea se häneltä vaatii ja kuinka vähän hän saa vastarakkautta. Esimies olettaa Noran olevan kirjaimellisesti aina töissä ja soittaa työpuheluja mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Noran on myös mukisematta luovuttava itselleen tärkeistä ja kiinnostavista juttuaiheista, kun lehden nettitoimitus haluaa häneltä jutun vaikka tosi-tv-julkkiksen avioerosta. Aikaa jutun kirjoittamiseen on yleensä vähän, jos sitäkään. Lisäksi Nora on tuon tuosta vaarassa tulla tapetuksi, hakatuksi, siepatuksi tai raiskatuksi työnsä takia. Palkinnoksi kaikesta tästä lienee luvassa kutsu YT-kuulemiseen…

Potkunyrkkeilyn avulla rentoutuva työnarkomaani Nora on dekkarinystäville tuttu jo kahdesta aiemmasta Lone Theilsin kirjasta Kohtalokas merimatka ja Runoilijan vaimo. Uusimmassa Noitapojassa Nora saa tapaamispyynnön nigerialaiselta professorilta, joka pelkää henkensä puolesta. Mies on kotimaassaan yrittänyt selvittää, mitä Jumalan lapset -nimisen seurakunnan huomaan uskotuille lapsille on tapahtunut. Vanhemmat ovat antaneet lapsensa vapaaehtoisesti seurakunnalle, koska he ovat uskoneet, että lapset ovat joutuneet jonkinlaisen riivaajan tai demonin haltuun. Seurakunnan pappien on toivottu karkottavan riivaajat, mutta lapset ovatkin kadonneet jäljettömiin.

Nyt professori haluaa pyytää Noran apua jutun tutkimisessa, mutta hän pelkää henkensä puolesta. Pelko osoittautuukin aiheelliseksi, sillä heti tapaamisen jälkeen mies katoaa ja löytyy myöhemmin tapettuna hautausmaalta sydän rinnasta poistettuna. Sydän on leikattu miehen vielä eläessä. Kuka on kammottavan murhan takana? Miksi mies tapettiin ja silvottiin? Mitä hänen kadonneessa muistikirjassaan oli sellaista, ettei sitä saanut antaa Noran käsiin? Onko Norakin vaarassa tavattuaan miehen?

Näitä Nora ei ehdi kovinkaan paljoa murehtia, sillä Globaltin nettitoimitus vaatii häntä kiinnittämään huomiota tanskalaisen tosi-tv-tähden ja venäläisen miljardöörin avioeroprosessin uutisointiin. Se saakin yllättäen uusia käänteitä, kun pariskunnan pikkupoika siepataan juuri avioero-oikeudenkäynnin alla eikä lunnasvaatimuksia kuulu. Sitten Thamesista löytyy silvottu pikkupojan ruumis.

Kokenut dekkarinlukija alkaa aika pian aavistella, että näillä alkuun hyvin kaukaisilta vaikuttavilla tapahtumilla on jokin yhteys. Noralla tämän oivaltaminen kestää hieman kauemmin, mutta toimittajan vainu ei petä tälläkään kertaa. Sitkeys ja jääräpäisyys eivät ole Norasta karisseet minnekään. Vaikka häntä pelotellaan, uhkaillaan ja suoraan kielletään sekaantumasta kumpaankaan tapaukseen, hän ei hellitä. Lopulta hän päätyy aivotärähdyksestä kärsivänä kahlituksi hylätyn sisäoppilaitoksen keittiön lämpöpatterin putkistoon. Mutta tämä on Noralle toki vain hidaste, ei mikään este.

Noran hahmo keikkuu uhkaavasti todella ärsyttävän ja virkistävän erilaisen rajamaastossa. Melko usein tekisi mieli antaa Noralle kunnon saarna työn ja muun elämän jonkinlaisesta tasapainoon saamisesta. Pahitteeksi Noran ja hänen työkavereidensa terveydelle ei olisi maalaisjärjen käyttö tai edes välttävä varovaisuus. Hyvän skuupin vainuttuaan Noraa ei pitele kyllä mikään ja seuraukset saavat sitten lukijaparan hiukset pystyyn.

Noitapojan karmivat tapahtumat saavat lisäsyvyyttä tiedosta, että tarina perustuu osittain tositapahtumiin. Thames-joesta löytyi vuonna 2015 pienen pojan ruumis, jonka kaulassa riippui kananluista tehty kaulanauha.

Noran tulevaisuus ei kirjan lopussa vaikuta kovin ruusuiselta, joten helpotti kirjailijan jälkisanoissa paljastama tieto, että neljättä Nora Sand -dekkaria jo kirjoitetaan täyttä päätä.

Lone Theils: Noitapoika (Heksedrengen)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co 2018. Äänikirjan lukija Pinja Flink, kesto 8 h 10 min.


Ostettu.


#dekkaritiistai-sarja:
Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Seppo Jokinen: Lyödyn laki

Lone Theils: Noitapoika


Tulossa:

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

lauantai 10. marraskuuta 2018

M. ja U. Susimetsä: Upseerin miekka. Kuninkaan rakuunat 1.




Yläkouluikäisenä ahmin historiallisia seikkailuromaaneja. Luin koko Kolme muskettisoturia-sarjan läpi, samoin Monte Christon kreivin, ahmin Mika Waltarin paksuja romaanijärkäleitä. Mitä paksumpia kirjat olivat ja mitä hurjempia seikkailut, sitä parempi! Waltareihin olen sittemmin palannut äänikirjoina (todella viihdyttäviä!) ja Muskettisotureihin lähinnä television kautta. Mutta genre on siis tuttu ja mieluinen.

Siksi ilahduinkin, kun loppukesästä sain ennakkokappaleen teoksesta, jonka tapakannessa komeilee mainoslause:

Kolmen muskettisoturin henkeä uhkuva historiallinen seikkailu vie lukijan hurjille taistelukentille, missä uskollisuus ja rohkeus punnitaan.”


Kyseessä on M. & U. Susimetsän Kuninkaan rakuunat -nimisen uuden sarjan aloitusosa Upseerin miekka. Tällaisen sarjan alkamista en ollut huomannutkaan, mutta nytpä olisi mahdollisuus tutustua. Hyvä aie kuitenkin jäi, kunnes huomasin, että kirjasta oli jo ehditty tehdä äänikirjakin. Nappasin se kuunteluun. Tuota pikaa olinkin tempaistuna 1600-luvun Pommeriin keskelle kolmikymmenvuotista sotaa!

Sota on todellinen, ja Upseerin miekan tapahtumat sijoittuvat veriseen vuoteen 1631. Mukana on oikeita historiallisia henkilöitä kuningas Kustaa II Aadolfista alkaen, mutta keskeiset romaanihenkilöt ovat keksittyjä. Fiktiota on vapaaherra Karl Ulvhufvudin rakuunajoukkokin, jonka ympärille tapahtumat rakentuvat. Vapaaherra Ulvhufvud on kuninkaan ja Jumalan uskollinen palvelija, jonka rakuunajoukon menestys taistelutehtävissä perustuu sen miehistön päällikköään kohtaan tuntemaan kunnioitukseen ja jonkinlaiseen rakkauteenkin, sotilaallisen taidon ja urhoollisuuden lisäksi, tietenkin.

Juoni on monipolvinen ja -haarainen, kuten asiaan kuuluu. Turkulainen korpraali Tomas Lång värvätään Preussissa hakkapeliitoista täydennykseksi Ulvhufvudin rakuunoihin ja hänen rakuunanimekseen tulee Tomas Rapir. Hämäläisäidin isättömällä pojalla näyttäisi olevan kohtalaisen hyvät etenemismahdollisuudet sotilasurallaan, mutta ritarillisuus ja vankkumaton oikeudentunto yhdistettynä helposti tulistuvaan luonteeseen saattavat hänet helposti vaikeuksiin. Eräällä pimeällä kujalla hän pelastaa ahdinkoon joutuneen naisen ja hankkii itselleen samalla vaarallisen ja leppymättömän vihollisen. Harmi vain, että tämän kasvoja Tomas ei ehdi nähdä. Muistoksi jää kuitenkin vihollisen komea upseerin miekka.

Sotajoukkoja seuraa sekalainen seurue jonkinlaisia huoltojoukkoja ja sotilaiden perheitä. Heidän joukossaan on hiljattain leskeksi jäänyt Anna Johansdotter, joka yrittää elättää itsensä ja pienen poikansa pyykkärinä. Annan luona iltanuotiolla istuu usein Japhet Hammar, mutta myös korskea kersantti Peter Lans osoittaa huomiotaan naista kohtaan. Japhet on kiltti ja pitää myös Annan pojasta, mutta Peter on sentään kersantti. Seuratako sydäntä vai järkeä? Pian Annalla ei taida olla valintaan paljoakaan sanottavaa. Naisen osa ei totisesti ollut helppo eikä vaaraton.

Lisäksi keskeisiin henkilöihin kuuluu vielä luutnantti Josef Svärd, jolla on jokin perin synkkä salaisuus kannettavanaan. Vapaaherra Ulvhufvud on Svärdille kaivattu isähahmo, jonka puolesta hän on valmis mihin tahansa.

Keskeiset henkilöt edustavat siis sotilashierarkian eri portaita, joten tapahtumia voidaan seurata eri näkövinkkeleistä. Annan mukana olo tuo mukavaa vaihtelua kovin miehiseen joukkoon. Koska luvassa on pidempi sarja, henkilöihin tutustutaan rauhallista tahtia. Tärkeimmät luonteenpiirteet tietysti jo nousevat esille.

Sodan melskeet ja siihen liittyvät juonittelut heittelevät keskushenkilöitä eri kokoonpanoissa pitkin ja poikin Pommeria milloin henkeäsalpaavan jännittäville tiedusteluretkille milloin kauheisiin taisteluihin. Henkilökohtaisia murheita ja ongelmia ratkotaan sodankäynnin sen salliessa. Kohtalo viskelee ihmisiä julmasti, eikä katkerilta tappioilta vältytä.

Seikkailuromaanien perinteisiin kuuluvia juonitteluja, kimurantteja kunniakysymyksiä ja tarkoin varjeltuja salaisuuksia siis on kosolti. Samoin romantiikkaa, jonka tiellä on vaikeuksia ja vaaroja. Tapahtumat vyöryvät vauhdilla, paikkoja ja henkilöitä on paljon. Äänikirjan kuuntelija saa olla alkuun tarkkaavainen, että pysyy edes jotenkuten vauhdissa ja kärryillä siitä, kuka kukin on. Painetun kirjan alkusivuilla on luettelo keskeisistä henkilöistä, mikä on kirjaa lukevalle oiva apu.

Huomasin myös vasta kirjan kuunneltuani, että painetussa kirjassa on takana laaja ja huolellisesti laadittu sanasto, jossa selitetään kirjassa viljalti esiintyvää vierasperäistä ja sotahistoriaa vain kevyesti vuosikymmeniä sitten opiskelleelle outoa termistöä. Tosin sanojen merkitykset kyllä tulevat pääosin selviksi tekstiyhteydestäkin. Mutta silti oli kivaa tarkistaa, mikä ja millainen on vaikkapa kylteri tai kapioneeri.

Upseerin miekka on kunnianhimoisesti kirjoitettua viihdettä. Yksityiskohtia on hiottu tarkasti, ja romanttisesta perinteestä poiketen sota kuvataan ainakin suhteellisen realistisesti. Äänet, hajut ja löyhkät, kivut ja tuskat, nälkä, jano ja vilu vyöryvät lukijan silmien eteen, eikä taudeissa, haavoissa tai kuolemassa ole mitään erityisen ylevää. Myös sotatapahtumien suhteen tekijät ovat olleet tarkkoja. Monen sivun laajuisissa loppusanoissa käydään läpi kirjassa kerrottuja taisteluita ja tapahtumia peilaten niitä kirjoitettuun sotahistorialliseen tietoon.

M. ja U. Susimetsä: Upseerin miekka. Kuninkaan rakuunat 1.
Otava 2018. 492 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 15 h 56 min.


Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja Storytel.

****
Kuninkaan rakuunat -sarja vaikuttaa siis tämän aloitusosan perusteella mielenkiintoiselta. Lisäksi kannet kertovat, että sarjan takana on kaksi kirjailijaa. Ennakkokappaleen takakannen sisällä kerrotaan valokuvan kera, että Marko ja Ulla Susimetsä ovat aviopari. Uteliaisuuteni oli niin polttavaa, että päätin lähestyä Susimetsiä kysymyksineni, ja tällainen pieni haastattelu siitä syntyi.

Mistä saitte idean lähteä kirjoittamaan melko perinteistä sotaisaa seikkailutarinaa 30-vuotisen sodan tantereille? Kuinka helppoa tai vaikeaa oli saada idea myytyä kustantamolle? 


Idea lähti oikeastaan siitä, että olemme molemmat Dumas’n Kolmen muskettisoturin faneja. Ulla tutustui tarinaan jo lapsena kirjan kautta, ja Markon ensikosketus oli Richard Lesterin erinomainen filmiversio 70-luvulta. Aikakausi ja musketöörit siis kiehtoivat meitä molempia. Katsoimme kuitenkin, ettei meidän kannata lähteä kirjoittamaan Ranskan historiaan sijoittuvaa tarinaa, kun lähempänäkin on mistä ammentaa. Erilaisten mutkien kautta päädyimme lopulta aloittamaan tarinamme sotatantereella Kustaa II Aadolfin seurassa. Kuninkaan tahdoimme ehdottomasti sisällyttää tarinaan, sillä hän oli tuolloin yksi Euroopan merkittävimpiä hallitsijoita ja alaistensa suuresti kunnioittama johtaja.

Seikkailu vetosi meihin tyylilajina osin Kolmen muskettisoturin ja muiden vastaavien klassisten seikkailutarinoiden vuoksi, osin siksi, että tahdoimme kirjoittaa jotakin jännittävää vellomatta kuitenkaan kurjuudessa. Vaikka tarinassa on mukana vakaviakin teemoja, olemme pyrkineet pitämään yleissävyn nimenomaan seikkailullisena. Emme myöskään rinnastaisi sarjaamme sotakirjoihin, sillä tarinan edetessä tulevat rakuunamme seikkailemaan muuallakin kuin taistelukentillä.

Muokattuamme ensimmäisen osan käsikirjoitusta melko pitkään päätimme lopulta lähestyä kustantamoa. Markkinoimme tarinaamme seikkailullisuuden kautta ja vertasimme sitä mm. Kolmeen muskettisoturiin ja Bernard Cornwellin Sharpe-kirjoihin. Ehkä tuo jälkimmäinen vertaus saikin Otavan innostumaan sarjaideasta, ja käsikirjoituksen alkuperäinen nimi päätyikin sarjan nimeksi.

Millainen ajatus teillä on sarjan laajuudesta? Onko tulossa trilogiaa vai jotain vielä massiivisempaa?

Sarjan laajuuden määrittää varmaankin pääasiassa se, miten hyvin lukijat sen löytävät ja toivovatko he jatkoa. Kustannustoimittajamme yllätti meidät ensimmäisessä neuvottelussamme visioimalla aiheesta pitkää sarjaa, ja olemmekin jo pohtineet tarinankäänteitä hyvinkin pitkälle eteenpäin. Koetamme kuitenkin olla varovaisia suunnitelmissamme ja edetä kirja kerrallaan. Toki sen voi tässä paljastaa, että kolmas osa on jo aika pitkällä ja neljännenkin kirjoittaminen on aloitettu.

Kirjan lopussa on vaikuttava lähdeluettelo ja mittava sanasto. Ilmeisesti taustatyötä on tehty melkoisesti, vai kuinka?

Taustatyöhön kuluu aikaa miltei yhtä paljon kuin kirjoittamiseenkin. Luettavaa ja tutkittavaa materiaalia on todella runsaasti - romaanin lopusta löytyvään luetteloon sisällytimme vain keskeisimpiä lähteitä. Pyrimme olemaan tarkkoja historiallisten tosiseikkojen suhteen, mutta toisaalta kyseessä on kuitenkin fiktio kuvitteellisine henkilöhahmoineen. Kirjoittaminen on paljolti tasapainoilua historiallisten faktojen ja mielikuvituksen välillä.

Taustatyön tekemisessä näkyy yksi yhdessä kirjoittamisen hyvistä puolista: meitä on kaksi tekemässä myös tutkimustyötä. Olemme kiinnostuneet hiukan eri asioista, joten kumpikin keskittyy enemmän omiin alueisiinsa. Marko osaa kertoa tarkasti, kuinka musketti ladataan, Ullaa kiinnostaa, miltä sitä tuntuu pidellä, miltä ruudinsavu haisee. Marko osaa kuvailla armeijan liikkeitä ja organisaatiota, Ulla tahtoo tietää, mitä puettiin päälle - ja tietenkin sen, mitä syötiin!

Materiaalia on siis olemassa huikeat määrät aina aikalaisten päiväkirjoista ja kertomuksista 1800-luvun romantisoituihin historiikkeihin ja nykypäivän analyyttiseen historiankirjoitukseen. Tutkimustyöhön hukkuu helposti, ja onkin tärkeää huomata, milloin täytyy aloittaa varsinainen kirjoittaminen. Tietenkin tutkimustyötä tehdään myös kirjoittamisen kanssa samaan aikaan, eli prosessit kulkevat rinnakkain. Tavoitteena on uskottavan ajankuvan luominen siten, että se tulee esiin tarinan ohessa. Emme halua kirjoittaa pitkää kuvausta vaikkapa uunikuopan kaivamisesta, ellei se ole tarinan kannalta oleellista, mutta haluamme kuitenkin tuoda esiin, että sellaisia käytettiin leirioloissa.

Kirjoitatte kirjoja parityöskentelynä. Kerrotte kotisivuillanne sen eduista. Entäpä mistä tulee kirjoittaessa kiistaa tai erimielisyyksiä? Miten ne tilanteet ratkotaan?


Olimme aiemmin kirjoittaneet novelleja ja erilaisia käsikirjoituksia tahoillamme, mutta silloin tällöin pohdimme, kuinka yhdessä kirjoittaminen mahtaisi luonnistua. Tätä projektia aloittaessamme kävimmekin hieman keskustelua siitä, miten suhtautuisimme, kun toinen muuttaa omaa tekstiä tai jopa kirjoittaa jonkin kohtauksen “uusiksi”. Aluksi yhteistyö vähän jännitti, mutta se alkoi kuitenkin saman tien sujua niin sukkelasti ja vaivattomasti, että ratkaisu tuntui oikealta. Käytännössä varsinaisia kiistoja tai erimielisyyksiä ei ole tullut vastaan. Meillä on hyvin samanlainen käsitys siitä, millaista tarinaa tahdomme kirjoittaa ja minkälaiset elementit meidän mielestämme tekevät tarinasta kiinnostavan. Tämä johtuu ehkä osaksi siitä, että olemme jo suhteemme alusta lähtien keskustelleet lukemiemme kirjojen ja katsomiemme elokuvien henkilöhahmoista ja juonista, niiden vahvuuksista ja heikkouksista. Aikaa myöten ajatuksemme ovat muotoutuneet hyvin samankaltaisiksi.

Yleensä käy niin, että jos toinen ehdottaa muutosta johonkin ideaan, juonenkäänteeseen tai kohtaukseen, huomaa kyllä muutoksen vievän tarinaa parempaan suuntaan ja silloin siihen tietenkin on valmis. Isompia muutoksia tai käänteitä ei myöskään kirjoiteta, ennen kuin niistä on keskusteltu - joskus pitkäänkin - iltapalojen, aamukahvien tai kodinhoidon ohessa, joten ajatuksemme ovat usein jo hyvinkin yhtenevät siinä vaiheessa, kun tekstiä alkaa ilmestyä paperille.

Mitkä ovat omia kirjasuosikkejanne? Entä kirjallisia esikuvia?

Rakuunoita on verrattu Alexandre Dumas’n Kolmeen muskettisoturiin - vertaus, joka ilahdutti meitä suuresti, sillä (kuten jo aiemmin ilmeni) olemme molemmat muskettisoturifaneja. Muskettisoturien seikkailut olivat jopa ensimmäisiä puheenaiheita, kun aikanaan tapasimme. Huomasimme heti, että meillä on jotain yhteistä!

Historiallinen fiktio on molempien lempilaji, sitä luemme paljon. Guy Gavriel Kayn historiallinen fantasia maistuu molemmille, samoin - ei ehkä kovin suurena yllätyksenä - pidimme molemmat Arturo Pérez-Reverten The Club Dumas’ta. Yhteisiksi suosikeiksi nousevat myös mm. J.R.R. Tolkien sekä Robert R. McCammon.

Ulla mainitsee suosikkeinaan Manda Scottin Boudica ja Rome -sarjat sekä Kaari Utrion, Anneli Kannon ja Milja Kauniston historialliset romaanit. Kärkeen nousevat myös Mary Doria Russellin The Sparrow, Charlotte Brontën Jane Eyre sekä Mika Waltarin Sinuhe.

Markon kestosuosikkeja ovat Patrick O’Brianin 20-osainen Aubrey/Maturin -meriseikkailusarja, Robert E. Howardin Conan-tarinat (alkuperäiset ja muokkaamattomat) ja silloin tällöin maistuu myös hyvä tieteiskirjallisuus, esimerkiksi Alastair Reynoldsilta.

Voitteko jo pikkuisen raottaa seuraavan osan salaisuuksia?


Toinen osa alkaa miltei välittömästi siitä, mihin ensimmäinen päättyi. Ruotsin kuninkaan tueksi julistautunut Magdeburgin kaupunki on piiritetty. Kuningas käy neuvotteluja Brandenburgin ja Saksin vaaliruhtinaiden kanssa voidakseen marssittaa armeijansa kaupungin avuksi. Rakuunoiden tehtävät liittyvät sekä vihollisen saartaman Magdeburgin tapahtumiin että Berliinin ja Cöllnin kaksoiskaupungin valtapeliin juonitteluineen.

****
Lämmin kiitos vastauksistanne, Marko ja Ulla! Mukavaa tietää, että seikkailuille tosiaan on jo hyvää vauhtia tulossa jatkoa! Kiitos myös mojovasta vinkkilistasta, siinä on varmasti monelle (ainakin minulle) paljon uusiakin nimiä muistiin merkittäväksi.

torstai 8. marraskuuta 2018

Anu Ojala: Petos #nuortenkirjatorstai




Peruskoululainen Eliisa Malkki arvioi Lukufiilis-lehdessä Anu Ojalan vuonna 2014 ilmestynyttä nuortenromaania Pommi muun muassa näin:

Kirjan menoon ja tunteisiin oli välillä vaikea päästä mukaan. Siitä jäi mieleen vain hyvin ärsyttävä ja lapsellinen päähenkilö ja pitkän oikeudenkäynnin loppu. Vaikken kirjasta juurikaan pitänyt, toivoisin, että siihen tulisi toinen osa, joka omasta mielestäni sopisi teokseen. Olisi kiva lukea, miten Mian muuttuminen ja tapahtumat vaikuttavat hänen elämäänsä. --- Teos ei tuntunut todentuntuiselta, koska päähenkilölle tapahtui liian paljon ikäviä asioita toisensa perään ja vain pari hyvää asiaa, jotka lopulta päätyivät ikäviksi myöskin.”

Eliisa Malkin toive on toteutunut, sillä tänä syksynä ilmestyi Pommin jatkoksi Petos. Jouduin itse hyppäämään Petosta lukiessani tuntemattomaan, sillä en ole Pommia lukenut. Ojala paljastaa Petoksessa aika ronskilla kädellä Pommiin liittyviä juonenkäänteitä, joten siihen tuskin enää tulen palanneeksikaan. Jos siis aikoo lukea molemmat kirjat, kannattaa ne ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä.

Pommin tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Mia on perheineen joutunut jättämään kotikaupunkinsa ja muuttamaan nimensäkin aiempien tapahtumien aiheuttaman kohun takia. Jostain syystä vanhaa kotia ei kuitenkaan ole myyty, vaan se odottaa tyhjänä mahdollisesti joskus palaavia asukkaitaan. Tämä osoittautuu käytännölliseksi, kun Mia saa kutsun osallistua kuolleen ystävänsä muistotilaisuuteen. Mia on saanut itsensä jotenkuten kokoon ahkeran terapian avulla, mutta Ninan kohtalon muistelu nostaa kaiken taas pintaan. Onneksi Thomas pelastaa hänet ja vie kotiin. Sitä ennen Ninan äiti kuitenkin tyrkkää heille mukaan Ninan jäämistöstä löytyneet muistiinpanot.

Eliisa Malkin mielestä Mia oli Pommissa ärsyttävä ja lapsellinen. Petoksessa Mia on 20-vuotias aikuinen, jonka asiat eivät ole kovin hyvällä mallilla. Mieskuviot ovat ainakin kunnolla sekaisin. Ilmeisesti sekä Nina että Mia ovat aikanaan rakastuneet salaperäiseen Kimiin. Sitten Mialla on ollut jotain meneillään Thomasin kanssa, mutta on jättänyt tämän kylmästi taakseen muuttaessaan kaupungista. Uudessa kaupungissa Mialla on iki-ihana poikaystävä Antti. Mutta veto Thomasiin ei olekaan lainkaan heikentynyt, päinvastoin, ja seurauksena on kuumottavaa vatulointia, miten menetellään tilanteessa, jossa kummallakin on seurustelusuhde juuri sillä hetkellä poissa olevan ihmisen kanssa. Kyllä, Mia on kuin onkin hieman ärsyttävä.

Ärsyttävyys tulee ilmi myös Mian jääräpäisenä käytöksenä, kun vaikeuksia alkaa ilmaantua. Mian ollessa muualla kaupungin ympärillä oleva maaseutu on joutunut TaikaMaito-konsernin haltuun ja joen yläjuoksulle on perustettu valtava löyhkäävä eläintehdas. Sen yllä leijuu keltainen saastepilvi ja kaupunkia piinaa paitsi haju myös kärpäsparvet. Kukaan ei ole pystynyt asettumaan kunnolla yhtiötä vastaan, vaan kaupungin johto ja paikallinen poliisi ja jopa sanomalehti tuntuvat olevan sen palveluksessa tavalla tai toisella. Vain Thomaksen vanha ystävä Aarne pitää sitkeästi kiinni pienestä hevostilastaan.

Mia tekee joesta inhottavan löydön, mutta se on vasta alkua kammottaville tapahtumille. Ei aikaakaan, kun Mia on putkassa kuulusteltavana. Harmillisesti on juuri ehditty säätää uudet terrorismilait, joiden suojan piirissä ovat myös tuotantoeläintilat. Terrorismista epäiltynä Mialla ei ole mitään oikeuksia ja häntä on lupa jopa kiduttaa. Tilanne alkaa olla todella tukala.

Eliisa Malkki viittaa Pommin pitkään oikeudenkäyntiin. Petoksessa on peräti kaksi piinallisen pitkää oikeusistuinkäsittelykohtausta. Anu Ojala on koulutukseltaan juristi, mikä näissä kohdissa pääsee turhan vahvasti pintaan. Houkutus harppoa pitkien lakijargonpätkien yli oli suorastaan infernaalinen (ja ehkä siihen hieman sorruinkin). Sen sijaan esimerkiksi jakso, jossa Mia joutuu pakenemaan vainoajiaan yksin ilman puhelintaan ja rahaa halki kaupungin, on hyvällä tavalla ahdistava ja jännittävä.

Petos on loistavaa luettavaa lukioikäisille ja koulukäyttöön, kun tarvitaan kirjaa, jossa ovat teemoina esimerkiksi eläinten oikeudet, globaalin talouden mekanismit, oikeus ja laki eri näkökulmista, median toiminta ja nuorten vaikutusmahdollisuudet. Ojalan tapa kärjistää asioita varmasti keskusteluttaa nuoria lukijoita. Kustantaja kuvaa Pommia ekotrilleriksi, mutta itse luonnehtisin Petosta YA-dystopiaksi.

Anu Ojala: Petos
Otava 2018. 392 s.


Arvostelukappale.









Anu Ojala: Petos 
Tulossa:

Minna Roininen: Heda 15.11.2018
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat 22.11.2018
Anu Holopainen: Sydänhengitystä 29.11.2018
Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 6.12.2018
Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 27.12.2018

tiistai 6. marraskuuta 2018

Seppo Jokinen: Lyödyn laki #dekkaritiistai



Hervannassa hieman kyseenalainen todistaja vakuuttaa nähneensä parkkipaikalla verisen miehen puukko rinnassaan keskellä yötä, mutta uhria ei löydy mistään. Kaksi kommandopipomiestä hakkaa ja potkii lenkkeilijän metsässä henkihieveriin. Silminnäkijöitä on vain yksi, kahdeksanvuotias Milena, eikä hän uskalla kertoa näkemästään ja kuulemastaan kenellekään. TAYSin johtava kardiologi katoaa kummallisesti juuri ennen tärkeää leikkausta, mutta onko kyse sieppauksesta vai vapaaehtoisesta häipymisestä, on poliisille arvoitus. Sitten sattuu vielä tuhoisa tulipalo, joka paljastuu tahallaan sytytetyksi.

Mitään oikein kunnolla varteenotettavaa ei tapahdu Seppo Jokisen 23. komisario Koskisesta kertovassa dekkarissa Lyödyn laki ennen puolta väliä. Edellä lueteltujen rikosten tai mahdollisten rikosten selvittely-yritysten välissä Koskinen asettuu Ullan kanssa ostamansa omakotitalon isännäksi. Katto pitäisi remontoida ja kylpyhuoneen kaakelitkin valita. Raija pistäytyy kylässä ja on omituisen hapan. Työpaikalla alaisten keskinäiset välit alkavat olla huolestuttavan tulehtuneet, ja Koskisen pitäisi hoitaa hankala esimiestehtävä eli puhutella vanhoja työkavereitaan, mutta ei ole helppoa.

Vaikea kuvitella, että kukaan muu kuin Seppo Jokinen saisi tämän kuvion vielä elvytettyä ja lukijan myhäilemään tyytyväisyydestä. Jokisen tutut henkilöt ovat, kuten olen ennenkin jo monesti sanonut, kuin perhetuttuja, joiden kuulumisia on nautinto päivittää. Siitäkin huolimatta siis, että en vieläkään sulata Koskisen ja Ullan, siis esimiehen ja alaisen, suhdetta. Niin lutuinen kuin se onkin. Oliko ihan pakko viedä tämä kuvio näin pitkälle? Harmiahan siitä tulee kuitenkin, tulee tässäkin tarinassa.

Lopulta saadaan sitten kaivattu ruumiskin ja tutkintoihin kaivattua sähköä. Sen verran on jo koottu pohjatietoja, että Koskiselle ryhmineen alkaa pikku hiljaa avautua kuvio irrallisilta näyttävien tapausten takaa. Lukijalla on hieman paremmat edellytykset yhdistellä pisteitä, sillä välillä seurataan tapahtumia muustakin kuin poliisien näkökulmasta. Taustalta löytyykin melkoisen uskomaton kuvio, mutta ei niin uskomaton, etteikö se nykymaailmassa olisi aivan mahdollinen. Osa alun tapahtumista osoittautuu lopulta joukkoon kuulumattomiksi.

Lopulta päästään (melkein) kunnon toimintaankin, mutta siskonmakkarasoppa sentään ehditään kattotalkooväelle kiehauttaa, vaikka osa keskeisistä todistajista ihan vapaaehtoisesti tulee arvoituksia avaamaan niin Koskisen ja Ullan kotiin kuin poliisilaitoksellekin kesken kaiken. Ehtiipä Koskinen haikailla katoavan vanhan Tampereen perään mittavia rakennustyömaita työpaikkansa liepeillä tutkaillessaan.

Dekkariharrastajien riemuksi Jokinen on kirjoittanut Tampereen poliisilaitokselle nyt myös dekkarin julkaisseen poliisin. Järjestyspoliisin konstaapeli Siiri Peippo on nimittäin hiljattain debytoinut esikoisdekkarillaan 'Viikatemies Viikinsaaressa'. Peippo tuo kirjansa tupaantuliaislahjaksi Koskiselle ja Ullalle, ja muutkin paikalla olevat kiinnostuvat kirjasta. Myöhemmin käy ilmi, että Peippo on kirjoittanut poliisidekkarin, jonka päähenkilöissä on joidenkin mielestä kummallisen paljon tuttuja aineksia. Jopa niin paljon, että yhden Koskisen alaisen avioliitto alkaa uhkaavasti nitistä liitoksissaan. 

Tuttua, turvallista Jokista Lyödyn laki tarjoilee. Jokisen suhtautuminen ihmisiin on lämpimän ymmärtävä, ja se huokuu läpi tekstistä. Tiukkaa toimintaa ja piinaavaa jännitystä kaipaavat lukijat eivät Koskisiin tartu, mutta meitä uskollisia Koskis-faneja on edelleen sankka joukko. Jään odottelemaan keväällä toivottavasti ilmestyvää 24. Koskista. Niin varmasti moni muukin. Ehkä ensi kerralla saadaan taas hieman tiukempaa tavaraa?

Seppo Jokinen: Lyödyn laki
CrimeTime 2018. 407 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 11 h 15 min.


Painettu kirja sekä ostettu että saatu arvostelukappaleena, äänikirja ostettu.


#dekkaritiistai-sarja:
Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Seppo Jokinen: Lyödyn laki


Tulossa:

Lone Theils: Noitapoika