tiistai 31. joulukuuta 2013

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä



Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luikahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa. Hän avaa Peter Panin.”

Somessa kannattaa totisesti olla kuulolla, sillä ilman kirjablogeja ja niiden FB-sivuja en varmaan olisi koskaan tullut avanneeksi kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaania Linnuntietä. Alkuaan vuonna 2003 Kanadassa ilmestynyt teos on suomennettu vuonna 2004, ja se on jo kirjastoissakin hautautumassa hyllyihin pölyttymään, valitettavasti. Hanna ehti metsästää kirjaa pitkään divareista ennen joulun alla sattunutta hurjaa onnenpotkua. Tästä voi päätellä, että kirjan painos on aikaa sitten myyty loppuun (tai kukaties surullisesti makuloitu myymättä jääneeltä osin). (Tästä voisi kustantaja tehdä pokkaripainoksen, ihan vain vinkiksi.)

Vuorokausi kirjan loppuun lukemisen jälkeen olen tyrmistynyt paitsi sen kaikkinaisesta täydellisyydestä myös siitä, miten kummassa tällainen helmi on päässyt menemään minulta täysin ohitse aikanaan. Pidän ainakin pintapuolisesti silmällä kustantajien laatukäännössarjoja, eritoten Tammen Keltaista kirjastoa ja Otavan lähes vastaavaa sinistä. Linnuntietä on Tammen sarjan osa 361. Mielestäni olen myös seuraillut kiinnostavien kirjojen arvioita. Jälleen kerran kävi ilmi, että käsitys kirjallisen maailman seuraamisesta ja siitä jotenkin ajan tasalla pysymisestä on ainakin omalla kohdallani silkkaa harhaa. Mutta onneksi mitään korvaamatonta vahinkoa ei kuitenkaan päässyt käymään! Kiitos siitä kuuluu ainakin Sallalle, Katjalle, Katariinalle ja Marialle sekä monelle muulle. Kiitos, lukevat ystävät!

Linnuntietä on Sallaa lainatakseni pökerryttävän hyvä. Se on kaikkea, mitä kaltaiseni kirjasyöppö voi kirjalta toivoa. Blogiani mahdollisesti seurailleet tietävät, että aika ajoin olen esittänyt jonkin kirjan luettuani, että sitä olisi voinut tiivistää ja karsia, että satojakin sivuja olisi voinut jättää pois. MacDonaldin teoksen suomennoksessa on 851 sivua, eikä yhtään liikaa. Mieluusti olisin lukenut lisääkin. Vain kaksi sivua lopusta jätin väliin. Niillä kirjailija latelee kiitoksiaan. Kirja oli siis laadultaan ja kooltaan juuri sopiva uppoutumiskirja joululomalaiselle. (Kirja ehti olla lainassa minulla varmaan viitisen kuukautta, ennen kuin kaikista suosituksista huolimatta rohkenin siihen tarttua. Ajankohta osoittautui sitten nappivalinnaksi!)

Romaani on upea avioliittokuvaus ja kasvukertomus. Se sijoittuu mielenkiintoiseen pienoisyhteisöön. Näkökulma on osittain lapsen, ja sanottakoon jo tässä, että juuri lapsen näkökulmasta kertominen on MacDonaldin suuri vahvuus. Tarina sijoittuu lähihistoriaan, tarkemmin sanoen 1960-luvun alkuun, mutta se rönsyää aina toisen maailmansodan tapahtumiin asti. Lopussa loikataan 1980-luvulle, kun lapsipäähenkilö Madeleine on jo aikuinen. Teoksessa on loistavaa, pikkutarkkaa ajankuvaa ja politiikallakin on osuutensa. Kaiken tämän lisäksi kirjan juonen ytimenä on murha. Se käy ilmi jo ensimmäiseltä sivulta, mutta itse hirmutekoon ja sen musertaviin, tuhoisiin seurauksiin päästään vasta useamman sadan sivun jälkeen. Uhka leijuu kuitenkin idyllin yllä alusta saakka. Silti ahdistavat asiat hiipivät päähenkilöiden elämään kuin varkain.

Linnuntietä sijoittuu Kanadaan pienelle ilmavoimien harjoitusalueelle, jossa kantahenkilökunta muodostaa tiiviin mutta tiheästi vaihtuvan yhteisön. Miehet ovat armeijan palveluksessa ja täydelliset vaimot hoitavat koteja ja ovat kauniita. Jack ja Mimi ovat umpirakastuneita toisiinsa ja omaan elämäntapaansa, kun heidän nelihenkinen malliperheensä muuttaa Saksan-komennuksen jälkeen Centraliaan. Samassa paikassa Jack on aikanaan saanut peruskoulutuksensa hävittäjälentäjäksi.

Kahdeksanvuotias Madeleine on jo tottunut muuttamaan. Neljännen luokan opettaja on mulkosilmäinen herra March, jolla on tapana jättää pieniä tyttöjä koulun jälkeen tekemään voimisteluharjoituksia keskittymiskyvyn kohentamiseksi. Madeleine alkaa inhota suklaata, jota tytöt saavat palkkioksi onnistuneista silloista ja lihasharjoituksista. Isä Jack taas joutuu kuin varkain värvätyksi salaiseen operaatioon, jonka perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan lännen voitto avaruuskilvassa. Hinnalla millä hyvänsä on saatava parhaat aivot töihin Nasaan. Menetelmät eivät kestä päivänvaloa, ja Jack huomaa joutuvansa yhä syvemmälle valheiden verkkoon. Moraalilla ei ole sijaa näissä kuvioissa, ja oikean ja väärän suhde on täysin kadoksissa.

Kun kaikki huipentuu järkyttävään tragediaan, alkavat asiat saada absurdejakin käänteitä. Valitettavasti hurjimmilla tapahtumilla on aivan oikeat, realistiset esikuvansa. Kannattaa kuitenkin lukea faktat Kanadan lähihistorian eräästä oikeudenkäynnistä ja sen dramaattisista käänteistä vasta, kun on jo romaanin lukenut. MacDonald on tosin käyttänyt kyseistä tapausta vain jonkinlaisena kehyksenä, joten mitään varsinaista juonipaljastusta ei pääse tapahtumaan, vaikka ei malttaisikaan olla lukematta.

Kuten kaikki tietävät, olen armoton dekkarifani. Jännityskirjallisuus on monin tavoin minulle rakas ja läheinen genre. Silti on pakko sanoa, että Linnuntietä on kuin loistava dekkari, mutta se on samalla jotain paljon enemmän. MacDonald on punonut aivan mielettömän upean dekkarijuonen. Mutta se ei ole riittänyt kirjailijalle alkuunkaan! MacDonald käsittelee taiturillisesti sattuman osuutta tapahtumiin. Salailu, jota tarinassa syystä tai toisesta joutuvat harjoittamaan useat henkilöt, johtaa yhä ikävämpiin käänteisiin. Syyllisyyttä ja vastuun kantamista teoista käsitellään myös hienovaraisen monisyisesti. Totuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksetkin asettuvat ristivalaistukseen.

Kirjailija Ann-Marie MacDonald tuntuu onnistuvan kaikessa, mitä hän päättää ryhtyä tekemään. Wikipedian mukaan tämä vuonna 1958 syntynyt torontolainen on kirjailija, käsikirjoittaja ja näyttelijä sekä suosittu tv-toimittaja, joka on palkittu sekä romaaneistaan että näytelmistään. Romaaneja on kuitenkin toistaiseksi ilmestynyt ’vain’ kaksi, eli esikoisromaani Armon yö sekä tämä nyt lukemani Linnuntietä. ’Vain’ siksi, että Linnuntietä on romaani, joka on vaatinut varmasti vuosien työn. Armon yö on ehdottomasti laitettava lukulistalle. Mielikuvissani se nökötti alkusyksystä pääkirjaston hyllyssä, kun kävin Linnuntien sieltä nappaamassa.

Jos ajattelit lukea ensi vuonna vain yhden kirjan, lue Linnuntietä. Lue se, vaikka lukisit satoja muitakin! Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille, jotka vähänkin pitävät lukemisesta.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies)
Suom. Kaijamari Sivill. Tammi 2004 (Keltainen kirjasto). 851 s.


Lainattu kirjastosta. Kiitos, Salon kaupungin pääkirjasto! 

Lue myös nämä blogiarviot kirjasta: Luetut, lukemattomat, Kaikki mitä rakastin.

torstai 26. joulukuuta 2013

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä



Kiinnostuin tästä M. L. Stedmanin menestysteoksesta Valo valtameren yllä jo viime vuonna, kun kirjablogeissa alkoi vilahdella arvioita englanninkielisestä alkuteoksesta. Majakkasaari Australian rannikolla, traagisia tapahtumia. Juuri enempää en sitten halunnutkaan tietää. Jäin odottamaan kirjan suomennosta, joka tulikin varsin rivakasti jo tämän vuoden alkupuoliskolla. Lopulta syksyllä sain aikaiseksi pyytää kirjasta arvostelukappaletta, joka nopsaan lähetettiinkin, vaikka kirjan ilmestymisestä oli mielestäni jo aikaa.

Joulun lähestyessä koetin raivata työpöydältäni kirjoja, joista olin lupaillut juttuja eri tahoille (tehtävä on edelleen vaiheessa!). Lopulta päätin tarttua tähänkin kirjaan, jonka ulkoasu vaikutti edelleen varsin houkuttelevalta. Kannessa on kaunis, utuinen majakan kuva, ja värimaailma on hillitty. Kirja tuntuu myös käteen varsin lupaavalta – teoksessa on runsaat neljäsataa sivua. Juuri sopivasti, jos tarina lähtee mukavasti viemään.

Se lähti. Jouluvalmistelujen lomassa oli nautinnollista aina välillä istahtaa alas ja sukeltaa aivan toisenlaiseen maailmaan. En yhtään ihmettele, että kirjasta on tullut kansainvälinen bestseller, sillä se on aivan loistava lukuromaani. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta ei pelkkää laskelmoivaa viihdettäkään, vaan jotain siltä väliltä.

Majakkasaaren ja majakanvartijan perheen eristäytyneen elämän lisäksi kirjassa on paljon kiehtovia aineksia ja teemoja. Ensinnäkin se sijoittuu Australiaan ja on historiallinen romaani. Keskeisimmät tapahtumat ajoittuvat 1920- ja 1930-lukujen taitteeseen. Ensimmäinen maailmansota heittää pitkän, synkän varjonsa oikeastaan kaikkien kirjan henkilöiden elämään tavalla tai toisella. Lisäksi teemana on vaikea moraalinen ongelma, joka johtaa kaikki henkilöt tekemään äärimmäisiä ja vaikeita ratkaisuja. Kirja on myös rakkauskertomus, niin miehen ja naisen kuin vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta ja sen mahdista.

Jo suomenkielisen version etukannessa kerrotaan kirjan juonen ydin: ”Yksi lapsi, kaksi äitiä…”. Mutta ennen kuin tuonne asti kirjassa päästään, tapahtuu jo paljon. Epilogissa Tom ja Isabel ovat kahden työ- ja asuinsaarellaan Janusilla, kun eräänä aamuna saaren rantaan ajautuu vene. Venettä ohjannut mies on kuollut, mutta tuhdon alta naisen villatakkiin käärittynä löytyy pieni, korkeintaan muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva. Vaimon anelujen edessä Tom myöntyy, ja päättää lähettää hätäviestin mantereelle vasta seuraavana päivänä. Isabelin täytyy saada viettää hetki vauvan kanssa. Tom tuntee olevansa sen velkaa vaimolleen.

Sitten palataan ajassa joitakin vuosia taaksepäin. Tom on ihmeekseen säilynyt naarmuitta ensimmäisen maailmansodan kauhuista. Australiasta laivattiin tuhansittain miehiä länsirintamalle Ranskaan, ja Tom oli yksi heistä. Ystävät ja toverit kaatuivat vierestä ja kokivat kammottavia tuskia, mutta Tom on edelleen hengissä ja ehjä. Koko loppuelämänsä hän tuntee tästä syyllisyyttä ja kokee elävänsä jonkinlaisella lainatulla jatkoajalla. Sota heittää tosiaan varjonsa australialaisiin pikkukaupunkeihinkin. Monet eivät enää palanneet, kuten Partageusen pikkukaupungin rehtorin pojat, Isabelin isoveljet. Toiset taas palasivat raajarikkoina tai henkisesti riekaleina.

Ei liene rikos tässä paljastaa, että Isabel ja Tom omin luvin adoptoivat saaren rantaan ajautuneen vauvan. Isabelin ratkaisun Stedman perustelee mielestäni hienosti, ja Tomin kohdallakin teko on täysin ymmärrettävä kuten sekin, millaisiin omantunnon kamppailuihin se hänenkaltaisensa ehdottoman oikeudentuntoisen ja sääntöjä tarkasti noudattavan kunnon miehen perikuvan johtaa. Jossakin on ehkä äiti, joka epätoivoissaan odottaa miestään ja lastaan kotiin. Tai ainakin muita sukulaisia, joilla on oikeus lapseen ja tietoon tämän vanhempien kohtalosta. Mutta kuinka pitkän ajan kuluttua voi vielä totuuden kertoa ilman, että tapahtuu peruuttamatonta vahinkoa kovin monelle?

Majakkalaitoksen säännöt ja työehdot ovat karut. Saarella käy huoltoalus kolmen kuukauden välein, ja majakanvartijalla on maaloma kerran kolmessa vuodessa. Niinpä aikaa päätösten tekemiseen ja niiden punnitsemiseen on ainakin kylliksi, jollei jopa liikaa. Heti ensimmäisellä käynnillä maissa, kun lapsi on jo parivuotias, Tomille ja Isabelille valkenee kauhea totuus rakkaan pikku Lucyn taustasta.

Kirjan loppupuoli vietetäänkin sitten maissa. Koko kaupunki seuraa henkeään pidätellen ja samalla himokkaasti juoruten, miten lapsen kohtalo ja samalla monen muun henkilön kohtalo ratkaistaan. Maallisella oikeudella on oma jyrkkä näkemyksensä asiasta, mutta kyseessä ovat ennen kaikkea äärimmäiset tunteet, lapsen etu ja moraaliset aspektit. Minusta Stedman ratkaisee luomansa umpisolmutilanteen varsin mallikkaasti, vaikka se vaatikin ainakin minulta pitkästä aikaa kirjan ääressä kyynelehtimistä.

Kirjailija M. L. Stedman on pyrkinyt pitämään varsin matalaa julkisuusprofiilia. Useimmissa esittelyissä paljastetaankin vain, että kirjailija on syntynyt ja kasvanut Länsi-Australiassa mutta asuu ja työskentelee nykyään Lontoossa. Koulutukseltaan Stedman on juristi, mutta esikoisromaanin huiman menestyksen ansiosta hän on voinut jättäytyä päätoimiseksi kirjailijaksi. Netistä löytyy muutama englanninkielinen haastattelu (Goodreads, The Sydney Morning Herald), joissa Stedman kertoo kirjastaan, sen synnystä ja kirjoittamisesta ylipäätään. Suosittelen kuitenkin kirjailijan tavoin, että kannattaa lukea hänen romaaninsa ensin ja sitten vasta nuo haastattelut. Niissä nimittäin puidaan varsin perusteellisesti kirjan tapahtumia.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (The Light Between Oceans)
Suom. Leena Perttula. Karisto 2013. 422 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!


Valo valtameren yllä on ilmestynyt Kariston Lupaus-sarjassa. Saman otsakkeen alla on julkaistu tätä ennen neljä käännösromaania, joista minulle on tuttu Robert Goolrickin Luotettava vaimo. Jamie Fordin Hotelli Panamaakin olen jossain pidellyt käsissäni. Siitä on jäänyt mieleen kaunis kansi. Pitääkin ottaa lukulistalle. Sarjan julkaisutahti ei ole kovin kiivas, sillä ensimmäinen viidestä teoksesta on putkahtanut ilmi vuonna 2010.

Sattumalta valitsin seuraavaksi kirjaksi Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Kanadaan.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Philip Kerr: Kalpea rikollinen



Aika tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen suomennetun Bernie Gunther -dekkarin eli brittiläisen Philip Kerrin niin sanotun Berlin noir -sarjan aloitusosan Liekit Berliinissä. Olen silloisessa jutussani esitellyt kirjailijaa ja hänen sarjaansa tarkemmin, joten en nyt palaa niihin tässä tällä kertaa.

Pidin tuosta aloitusosasta melkoisesti, ja päätin pyytää kustantajalta kakkososastakin arvostelukappaleen. Kalpea rikollinen taisi ilmestyä jo kesällä, mutta nyt oli sen vuoro lopultakin päästä luettavaksi. Aloitusosassa tapahtumat sijoittuvat olympiakesän 1936 Berliiniin, ja tällä kertaa keskiössä ovat Kristalliyötä edeltävät viikot vuonna 1938. Yksityisetsivä Bernie Gunther on ottanut itselleen kumppanin, ja etsivätoimistolla tuntuu muutenkin menevän kohtalaisen hyvin. Natsien hallitsemassa Saksassa ihmisiä katoaa varsin tiheään, joten töitä riittää. Yksityiselämä sen sijaan on yhtä ilotonta kuin viime kerrallakin.

Bernie Gunther ei voi sietää natseja eikä heidän politiikkaansa. Hän ei myöskään vaivaudu peittelemään tunteitaan mitenkään, mutta siitä huolimatta hänen palveluksensa tuntuvat kelpaavan varsin korkea-arvoisille natsipomoille. Kun Berliinissä alkaa riehua eläimellinen sarjamurhaaja, joka valikoi hirmutekojensa uhrit huolella mahdollisimman tyylipuhtaiden arjalaisneitsyiden joukosta, taivutellaan Gunther palaamaan ainakin väliaikaisesti Berliinin rikospoliisin palvelukseen.

Hieman nihkeästi tarina lähtee liikkeelle. Gunther palkataan selvittämään kiristystapausta, jossa rikasta leskirouvaa kiristetään tämän ainoan pojan homosuhteen paljastamisella. Kyse ei olekaan vuoden 1938 Saksassa ihan vaarattomasta asiasta. Gunther tutustuu pikaisesti tämän tehtävän puitteissa klinikkaan, jossa homoja hoidetaan jokseenkin arveluttavilla menetelmillä. Kuten arvata saattaa, alun ensin merkityksettömältä vaikuttava episodi osoittautuu myöhemmin tärkeäksi.

Sarjamurhaaja ehtii kammottavalla tavalla murhata koko joukon nuoria berliiniläistyttöjä, ennen kuin Gunther vastahakoisine apulaisineen alkaa päästä jäljille. Rituaalimurhan kaava näyttää viittaavan suoraan juutalaiseen syylliseen, mutta Gunther ei suostu nielemään hänelle tyrkytettyjä ’totuuksia’. Tutkimusten edetessä Gunther törmää mitä irvokkaimpiin natsien puuhiin, ja kaikki huipentuu karmeaan Kristalliyöhön.

Natsi-Saksa juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista on varsin pelottava tausta dekkaritarinalle. Jo pelkkä miljöön ja sen tunnelman kuvaus tekee kirjasta hyytävän. Gestapo vierailee yhä tiheämmin öisissä asunnoissa. Sodan lähestyminen on selvästi aistittavissa, eivätkä suinkaan kaikki saksalaiset odota sitä iloiten. Itse juoni etenee jälleen tyylipuhtaaseen kovaksikeitettyyn tapaan. Ruumiita tulee tiheään tahtiin, mutta niiden äärelle ei jäädä tunteilemaan. Toisaalta huumorikin on tummaa ja pidättyvää, eihän siihen juuri aihetta löydy.

Kyseessä ei ole mikään hyvän mielen dekkari, mutta jostain syystä tämän tyylilajin kirjakin aina silloin tällöin nautittuna tuntuu dekkarinystävälle putoavan. Jään odottelemaan seuraavaa Gunther-suomennosta. Jos sarja käännetään ilmestymisjärjestyksessä, ollaan seuraavassa kirjassa jo toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa.

Philip Kerr: Kalpea rikollinen (The Pale Criminal) Berlin Noir II
Suom. Jukka Jääskeläinen. Atena 2013. 318 s.


Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Camilla Läckberg: Enkelintekijä



"Kirjoitan maskuliinisemmin kuin useimmat naiskirjailijat. Kirjoissani on enemmän väkivaltaa ja vähemmän lastenhoitoa. Monet naisdekkaristit kuvailevat sivukaupalla pariskuntien riitoja lapsista ja kotitöistä.” Näin toteaa ruotsalaisdekkaristi Kristina Ohlsson vertaillessaan itseään ja toisia menestyneitä ruotsalaisia naispuolisia dekkarikirjailijoita uusimmassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2013). Muistelin tätä varsin purevaa luonnehdintaa kuunnellessani viimeksi suomennettua Camilla Läckbergin Erica Falck -sarjan teosta Enkelintekijä. Kiristelin nimittäin hampaitani sen äärellä. Erica ja Patrik eivät tosin riitele, mutta muuten meno on melkoista.

Voin syyttää vain itseäni tyhmyydestä, kun en ole osannut lopettaa Läckbergin lukemista (tai tässä tapauksessa kuuntelemista) ajoissa. Merkit ovat nimittäin olleet selvästi ilmassa jo pari vuotta. Se käy helposti ilmi selailemalla omia merkintöjäni tämän menestyskirjailijan teoksista. Vuonna 2011 olin Perillisen  jälkeen vielä varsin suopealla mielellä: ”Läckbergiä lukee mielikseen, kun haluaa irtautua ja rentoutua.” Mutta olen kritisoitavaakin löytänyt: ”Kirjassa on lähes viisisataa sivua, ja keskivaiheilla alkaa tuntua, että se on liikaa. Läckberg ei paljasta lukijalle mitään enempää kuin päähenkilöillekään, päinvastoin hän harrastaa kerrontaa, jossa vihjaillaan mm. poliisin löytämistä ratkaisevista vihjeistä, mutta pidetään ne lukijalta salassa. Kun tarina ei ota edistyäkseen, alkavat lastenhoito-ongelmien kuvailut ja Dumle-karkkien jatkuva mussutus harmittaa. Lopussa kaikki saa selityksensä, mutta mitään kunnon kliimaksia Läckberg ei saa aikaan. Lisäksi jo aikaisemmissa kirjoissa minua harmitti, miten epäammattimaisesti Tanumsheden poliisi oikein toimii. Ainoa täyspäinen poliisi tuntuu olevan juuri Patrik. Jos hän ei anna ohjeita niin pomolleen kuin työtovereilleenkin, eivät nämä tajua tutkia esim. vainajan pankkitilitietoja! Minäkin osaisin tehdä sen heti jo pelkästään dekkareita lukemalla hankkimallani kokemuksella! Silti Patrik antaa haltuunsa saamansa tutkimusaineiston tuosta vain vaimonsa luettavaksi…”

Tästä kaikesta piittaamatta olen innokkaasti tarttunut seuraavana vuonna ilmestyneeseen Merenneitoon, jonka olen arvioinut siihen asti lukemistani sarjan osista parhaaksi. Olen kuvannut juonta koukuttavaksi ja menneisyyden tapahtumien nivoutuminen nykyhetkeen on ollut toimivaa. Mutta taas olen antanut ankaria moitteita poliisien epäammattimaisesta toiminnasta ja ylipäätään epärealistisuudesta kautta linjan, mitä tulee tutkintaan. Karsastin näemmä myös Läckbergin kerrontatekniikkaa ja tyyliä: ”Läckberg käyttää lyhyitä lukuja, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa. Koukut seuraavat toisiaan. Hiukan ärsyynnyin Läckbergin tavasta aloittaa luvut käyttämällä kulloisestakin henkilöstä vain persoonapronominia, jolloin välillä tunsi olevansa eksyksissä. Kenestä oikein on puhe? Näkökulmia kun on paljon: Erica, Patrik; Christian, Erik, Kenneth jne. Välillä on kursiivilla painettuja kappaleita, joissa nimeämätön hän muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Vähitellen lukija alkaa tajuta, kuka kirjan nykyhetken henkilöistä on kyseessä. Mutta miten hän liittyy nykyhetken yhä uhkaavampiin tapahtumiin? Mitä lukijalle ei kerrota?

Merenneito päättyy kaikkien aikojen cliffhangeriin, joten olen uskollisesti jatkanut edelleen tarpomistani Läckbergin matkassa. Viime vuonna vuorossa oli Majakanvartija. Mukana on jälleen historiallinen aspekti, jota tällä kertaa on höystetty yliluonnolliseksikin tulkittavissa olevalla aineksella. Henkilökaarti on runsas. Turhautumistani voi seurata vaikkapa tästä: ”Tuttuun tapaan poliisit möhlivät oikeastaan kaiken mahdollisen. Miten voi olla niin surkeita työntekijöitä kokonainen poliisilaitos täynnä? Ainoat täyspäiset tuntuvat olevan Patrik ja Paula, Mellbergin avovaimon tytär, sekä laitoksen sihteeri Annika. Mutta edes koko puljua tosiasiallisesti johtava Patrik ei tajua etsiä murhatun talouspäällikön matkapuhelinta ja tietokonetta ennen kuin useampi päivä on kulunut! Tai miten voi ainoan asunnosta löytyvän johtolangan unohtaa takkinsa taskuun viikoksi?? No, jos näitä mokailuja ei olisi ollut, rikos olisi ehkä selvinnyt ennen kuin koossa olisi ollut 500 sivua… Jälleen Ericakin saa itsensä tungettua hengenvaaraan, vaikka tällä kertaa Patrik ei tuokaan hänelle tutkimusaineistoa kotiin iltalukemiseksi.”

Niin, sitten kaiken tämän jälkeen vain taas sorruin Läckbergin uusimpaan eli Enkelintekijään. Tosin puolustuksekseni sanottakoon, että ostin äänikirjan Elisa Kirjan messutarjouksena muistaakseni hintaan 3,90 euroa eli lähes ilmaiseksi. On vain omaa jääräpäisyyttäni, että kuuntelin kirjan loppuun asti. Mikä olisi estänyt jättämästä kesken? Ei kai mikään, mutta halusin tietää, kuinka ääliömäiseksi meno oikein voi yltyä. Melkoisen.

Läckberg toistaa tässä teoksessa kaikki ne kuviot, joista olen aiempia kirjoja moittinut:

  1. Mukana on menneisyysaspekti, joka ei tällä kertaa edes puolusta täysin paikkaansa juonen kannalta. Alkuun lähdetään ihan liian kaukaa, neljän sukupolven takaa asti.
  2. Henkilöitä on julmetun paljon, eikä kaikkien sivuhenkilöiden osuus ole juonen kannalta perusteltua.
  3. Poliisiaseman henkilökunta on edelleenkin täysin ammattitaidotonta, ja virkavirheiksi laskettavia mokia tehdään solkenaan. Myös ja erityisesti Patrik toimii epäammattimaisesti ottaessaan vaimonsa mukaan jopa ampumavälikohtausta selvittelemään. Lisäksi matkapuhelimia unohdellaan jatkuvalla syötöllä ja niihin vastailee milloin kukakin. Myös viimeisillään raskaana olevat kesälomailevat poliisit tekevät tutkimuksia.
  4. Lastenhoitoa kuvataan runsaahkosti. Sivussa kuvataan myös ilkeää anoppia.
  5. Luvut ovat tv-sarjamaisen lyhyitä ja leikkaukset kohtauksesta toiseen nopeita. Edelleen Läckberg mielellään aloittaa uuden kohtauksen käyttämällä keskeisestä henkilöstä pitkään vain pronominia (suomeksi tämä on vielä hankalampaa kuin ruotsiksi, hän-pronomini kun on sukupuoleton).
  6. Osa keskeisistä juonenkäänteistä on epäuskottavia.
  7. Kirjailija jättää keskeisiä asioita ärsyttävästi roikkumaan ilmaan. Harmittavinta on, että kun asia lopulta paljastuu, se ei sitten niin kummoinen varsinaisesti ollutkaan.
  8. Tarina on pitkä, sanoisin jopa pitkitetty. Äänikirjassa kestoa oli yli 14 tuntia, ja kirjassa on sivuja lähes 500.

Fjällbackan edustalla on pieni Valön saari, jossa on 70-luvun alussa sijainnut muutaman vuoden ajan pojille tarkoitettu sisäoppilaitos. Nyt tyhjillään olleeseen koulurakennukseen on tullut eloa, kun sen perijä Ebba on miehensä Mårtenin kanssa päättänyt muuttaa sinne ja perustaa taloon jonkinlaisen matkailuyrityksen. Syynä muuttoon on kuitenkin se, että pariskunta on hiljattain menettänyt pienen poikansa. Ebban menneisyys on merkillinen. Kun hän oli yksivuotias ja asui perheineen Valössä, jossa hänen isänsä toimi sisäoppilaitoksen rehtorina, koko muu perhe katosi jäljettömiin kesken pääsiäisaterian. Nyt Ebbaa ja Mårtenia aletaan uhkailla ja mm. yritetään polttaa talo heidän nukkuessaan.

Erica Falck on jo valmiiksi tutkinut Ebban perheen arvoitusta aikomuksenaan kirjoittaa siitä kirja. Niinpä mikään mahti maailmassa ei voi pitää häntä erossa Ebbasta, kun hän kuulee tämän palanneen saarelle.

Lukijalle kerrotaan lisäksi myös toista tarinaa, joka alkoi Fjällbackassa 1900-luvun alussa. Vähitellen tarina lähestyy nykypäivää, ja lopulta lukijallekin valkenee, mikä yhteys tällä synkällä tarinalla on nykypäivän tapahtumiin. Lisäksi ovat vielä katoamishetkellä koulussa olleet pojat, joiden elämää kuvataan nykyhetkessä. Miehet ovat hankkiutuneet merkillisiin elämäntilanteisiin itse kukin.

Kaikesta tästä Läckberg keittää kokoon varsin uskomattoman sopan. Erica ja hänen Anna-sisarensa onnistuvat kummatkin hankkiutumaan kuolemanvaaraan ennen kuin kaikki juonenhaarat on saatu selvitellyiksi (ja kaikki eivät ainakaan minun mittapuullani selviä aivan tyydyttävästi).

Kaiken tämän kruunasi vielä se, että en lainkaan pitänyt äänikirjan lukijan Outi Vuorirannan lukutyylistä. Artikulointi on selkeää, eikä puheäänikään ole mitenkään epämiellyttävä, mutta lukija painottaa sanoja kummallisesti. Vaikka äänikirja oli varsin pitkä, kiinnitti omintakeinen painotus jatkuvasti häiritsevästi huomiota.

Olen muuten aiemminkin pohdiskellut dekkareitten ja realismin suhdetta. Huomaan olevani välistä aika moisen vaativa sen suhteen, miten kirjailija fiktiota minulle tarjoilee. Läckbergin tyyli ei selvästikään enää minua miellytä. Toivonkin oikeastaan nyt vain, että muistaisin sen taas ensi vuonna, kun häneltä suomennetaan seuraava myyntimenestysteos. Ymmärrän toki edelleen, miksi Läckbergillä on uskolliset lukijansa. Yksi syy lienee se kuin minullakin, eli tottumus. Tutun kirjailijan tuttuun sarjaan on helppo tarttua. Kyseessä on myös hyvin markkinoitu ja taattu viihde, jolla on sijansa ja se suotakoon.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglamakerskan)
Suom. Outi Menna. Gummerus.  Äänikirja Elisa Kirjasta, lukija Outi Vuoriranta. Kesto 14 h 36 min.


P.S: Kivenhakkaaja-pokkarikin siirtyi tämän myötä poistettavien kirjojen pinoon.


Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan suomennokset järjestyksessä:
Jääprinsessa
Saarnaaja
Kivenhakkaaja
Pahanilmanlintu
Majakanvartija 
Enkelintekijä

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 15.12.2013


Jouluun lienee ladattu juhlapyhistämme eniten erilaisia odotuksia ja paineita. Kaiken pitää olla täydellistä, komeroitten ja ullakon siivottuina ja lapset kauniisti puettuina laulelemassa kuusen ympärillä. Mainokset lataavat lisää paineita idyllisine kuvineen onnellisista sukuillallisista, joissa suloiset vanhukset ja silkkihapsiset lapset yhdessä syövät (äidin valmistamaa) lipeäkalaa itse valettujen kynttilöiden lempeässä valossa. Aattoillan kääntyessä kohti yötä koko perhe pelaa sovussa uutta lautapeliä tai lojuu uusissa yöasuissaan lukemassa pukin tuomia kirjoja samalla herkkuja somasti napostellen. Huomaa myös äidin viimeistelty meikki ja isän seksikäs parransänki.

Totuus vain on usein jotain ihan muuta. Idylli saattaa olla kaukana joulunvietosta tai se jää ainakin lyhyemmäksi ja jotenkin laimeammaksi kuin naistenlehtien kauniissa tunnelmakuvissa. Itse olen aina ihmetellyt, missä välissä kaikki ehtivät lukea lahjaksi saadut kirjat joulunpyhien aikana. Eihän siinä realistisesti ajatellen niin hirveästi ylimääräistä aikaa yleensä ole. Aatto kuluu vielä valmisteluissa ja ’pakollisissa’, perinteisissä kuvioissa. Käydään joulusaunassa ja hautausmaalla, syödään, avataan paketteja ja seurustellaan. Kun kaikki ’pakollinen’ on tehty, on ainakin meidän perheessämme harvalla enää voimia keskittyä kirjaan. Pyhät kuluvat usein sosiaalisten suhteiden hoitamiseen ja muuhun mukavaan. Kaksi vuotta sitten Tapani-myrsky vei meiltä sähköt kahdeksi päiväksi ja osoitti senkin, kuinka hankalaa on lukeminen kynttilän tai taskulampun valossa. Aikaa olisi kyllä ollut.

Olen ollut työni ansiosta vuosikymmeniä siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut aina niin sanotut välipäivät lomaa, usein ihan loppiaisen yli asti. Niinä joutilaina välipäivinä olen oikeasti ehtinyt uppoutua kirjoihin sillä mainosten ja naistenlehtien kuvaamalla tavalla tuntikausiksikin kerrallaan. Takavuosilta muutamaan kirjaan on lähtemättömästi liittynyt tietty kuusentuoksuinen tunnelma, joka nousee mieleen, kun muistelen kyseisiä teoksia.

Usein olen hankkinut nämä uppoutumiskirjat itse itselleni lahjaksi tai pyytänyt joskus jopa kaupassa sormella osoittaen (”Tuon haluan lahjaksi! Osta.”) mieheltä joululahjaksi. Itse hankin ainakin Siri Hustvedtin ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä rakastin. Olin lukenut lehdistä useitakin kiittäviä arvioita ja kirjailijaa myös haastateltiin tiheään noihin aikoihin suomalaisissa lehdissä. Sain palkkioksi ammattiyhdistyksen aktiivitoiminnasta pienen lahjakortin kirjakauppaan, ja kävin sillä lunastamassa tämän kirjan itselleni heti joulun jälkeen. Vuosi oli 2007, ja muistan varsin hyvin vieläkin tuolloiset lukutunnelmat.

Ennakko-odotukseni olivat aika korkealla, enkä pettynyt yhtään. Suorastaan hurahdin kirjaan ja uppouduin sen maailmoihin antaumuksella. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini uudenvuoden aattona näin: ”Kerrankin kunnon tarina, jossa on sekä syvyyttä että laajuutta.” Jätän tästä pois juoniselostuksen, joka pilaisi kirjan sellaisilta, jotka eivät sitä vielä ole lukeneet, mutta olen päättänyt muistiinpanoni näin: ”Kirjassa viehätti monikin asia. Henkilöt ovat mielenkiintoisia mutta realistisen tuntuisia. Heillä on historia. He ovat kiinnostuneita älyllisistä asioista. Hustvedt saa henkilöiden kautta myös valotettua teemojaan. Violet tutkii mm. hysteriaa ja muita vastaavia sairauksia. Niiden kautta Markin toimintakin saa lisää syvyyttä.”

Jälkikäteen ja kriittisesti ajatellen kirjassa on toki heikkoutensa. Erityisesti loppuosa on varsin hurjaa menoa, joka ei ole kaikkia kirjan lukeneita viehättänyt. Itse kuitenkin rakastuin kirjaan ehdoitta. Uskon myös, että osansa oli juuri sillä, että saatoin lukea kirjan lähes yhteen menoon, kunnolla keskittyen ja nautiskellen. Hustvedtista tuli kerta heitolla suosikkikirjailijani, vaikka myöhemmin suomennetut teokset eivät enää olekaan vetäneet vertoja tälle lukukokemukselle.

Vuonna 2008 sain joululahjaksi Ken Follettin järkälemäisen Maailma vailla loppua. (Tätä kirjaa osoitin sormella miehelle kirjakaupassa.) Lapset ivallisesti nimesivät teoksen Kirjaksi vailla loppua, mutta loppu tuli siitäkin kiitettävän nopeasti, sillä olen päivännyt muistiinpanoni jälleen uudenvuoden aattona. Sivuja jättiläisessä on 1078.

Taas ennakko-odotukset olivat korkealla, sillä muistikuvissani leijui vuosientakainen ahmimiskokemus Follettin Taivaan pilarien äärellä. Kyseessähän on tavallaan jatko-osa tuolle romaanille, vaikka oikeastaan voisi varmaan puhua ennemminkin sisar- tai rinnakkaisteoksesta. Vain tapahtumapaikka on sama Kingsbridge. Olen kirjannut muistiin keskeisimpiä juonikuvioita, mutta ne ovat nykysilmilleni melkoisen mitäänsanomattomia. Muistiin on vain jäänyt, miten kirja imaisi mukaansa kuin pyörremyrsky. Oivallinen välipäivien sulostuttaja! Minulla on muuten nyt omassa hyllyssä myös Taivaan pilareista otetun uuden painoksen versio. Kirjat painavat varmaan yli kaksi kiloa yhteensä… Jonakin jouluna voisin ne lukea vielä uudelleenkin. Ehkä.



Myös Kjell Westön romaanit Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet minun joulukirjojani. Kummankin parissa olen viihtynyt mainiosti, joskin ensin mainittu on edelleen oma Westö-suosikkini. Näidenkin kirjojen tyyli on sellainen, että rauhallinen ja uppoutumisen mahdollistava lukuaika ovat niille eduksi.

Tämän joulun uppoutumiskirja on vielä valitsematta. Se voisi olla jompikumpi jo aikoja sitten kirjastoista laahaamistani ja yhä uudelleen lainaamistani kirjoista. Ne ovat Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Iris Murdochin Hyvä oppilas. Kummatkin olen lainannut blogisuositusten perusteella. Poplaari-blogin Pekka on esitellyt perusteellisesti Murdochin tuotannon. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa! MacDonaldin kirjasta taas löytyy hyvä bloggaus esimerkiksi Lumiomena-blogista. Myös kovasti kehuttu uutuuskirja Hugh Howeyn Siilo kiinnostaa monesta syystä, ja se vaikuttaisi olemukseltaan hyvinkin uppoutumiskirjaksi sopivalta. Kirjan on esitellyt mm. Booksy.



Mikä on ollut Sinun mieleenpainuvin joulukirjasi? Mitä aiot lukea tulevana jouluna? Entä mitä suosittelisit minulle täksi jouluksi?

Joulun ja uppoutumisen kunniaksi 
loppuun vielä arvonta. Koska joulu jo kolkuttelee niin lähellä, on osallistumisaika ennätyslyhyt: vain tämän päivän (15.12.) klo 18.00 asti. Arvon Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan äänikirjana (16 cd:tä, kesto lähes 20 tuntia, lukijana Leena Pöysti) ja Me, Keisarinnan perinteisenä paperikirjana. 

Molemmat ovat arvostelukappaleina saatuja ja käytettyjä (äänikirja on kuunneltu pariin kertaan, kirja luettu kerran), mutta siistikuntoisia. Kirjat lähtevät siis samalle henkilölle, joten kuunneltavaa ja luettavaa riittää hyvin niin joulunpyhiksi kuin välipäiviksikin. Osallistuminen tapahtuu perinteisesti eli alle kommentin jättämällä. Muista mainita kommentissasi, että haluat osallistua arvontaan. Vain maininnan sisältävät kommentit osallistuvat! Jos osallistut anonyymina, jätä kommenttiin myös nimimerkki, jolla sinut tunnistaa. Arvon kirjapaketin vielä tänä iltana, ja mitä pikemmin saan voittajan yhteystiedot, sen pikemmin saan myös paketin postiin.

***
Arvonta on nyt suoritettu. Laskujeni mukaan arvontaan halusi osallistua kaikkiaan 26 henkilöä! Mahtavaa! Aikaa oli niukalti, mutta kirjapaketti selvästikin kiinnostava. Armoa tuntematon ja lahjomaton Onnetar antoi tällä kertaa voiton - Aletheialle! Onnittelut! Laitathan yhteystietosi nopsaan minulle osoitteeseen kirsi.htnn (at) gmail.com 

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille sekä kaikille teille, jotka halusitte jakaa joululukemiskokemuksenne kanssani! Todella kivoja muistoja. Ryhdynkin tässä vastailu-urakkaan!

***
Tämä juttuni on osa kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria 2013. Eilen kalenteri aukesi blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, ja huomenna Pinon päällimmäinen -blogissa. Mukavaa joulunodotusta kaikille!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Henriksson & Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat


Olen kiinnostuneena seurannut pienen osuuskuntamuotoisen kustantamon Osuuskumman alkutaipaletta. Puhtaasti osuuskuntamuotoisia kustantamoja ei käsittääkseni kovin monia Suomessa vielä ole. Ainoa toinen etsimättä mieleen juolahtava osuuskustantamo on Crime Time, jonka peruslähtökohta on toisenlainen kuin osuuskummalaisilla. Crime Time pyrkii lähinnä reilumpaan voitonjakoon kuin perinteinen kustannustoiminta, ja sen jäsenet ovat järjestään kirjailijoita, jotka ovat jo tehneet nimeä (niissä perinteisissä kustantamoissa).

Osuuskumman tavoitteena tuntuu olevan ainakin uuskumman kirjallisuuden julkaiseminen, siis sellaisen kirjallisuuden joka ei välttämättä löytäisi lainkaan kustantajaa sieltä perinteisten kustantamojen helmoista. Kustantamon osakkaat ovat, kuten firman nettisivuilla todetaan, ’tuoreita ja nousevia’ kirjailijoita, siis sellaisia, jotka eivät vielä ole välttämättä kovin nimekkäitä ja menestyneitä myyntimarkkinoilla. Listalta löytyvät mm. sellaiset nimet kuin Maria Carole, Magdalena Hai, Saara Henriksson, J. S. Meresmaa ja Mixu Lauronen ja Shimo Suntila. Monet ovat siis jo useamman kirjan julkaisseita konkareita, mutta osa on kokemattomampaa joukkoa.

Ensimmäinen julkaisu Kumman rakas -antologia näki päivänvalon heinäkuussa 2012. Saman vuoden syksyllä ilmestyi kokoelma Steampunk! – Koneita ja korsetteja, jonka minäkin aikanaan luin. Pidin lukemastani, vaikka jotkut tekstit vaikuttivatkin selvästi vielä keskeneräisiltä. Jotain tuoretta ja erilaista oli kuitenkin tunkeutunut suomalaiselle kirjallisuuskentälle.

Hyvästä alusta innostuneena pyysin arvosteltavakseni myös tämän vuoden keväällä ilmestyneen antologian Huomenna tuulet voimistuvat. Tarkoitus oli luonnollisesti lukea teos ihan pikimmiten ja kirjoittaa siitä luvattu juttu blogiin, mutta sitten vain jostain syystä kirja aina tuntui vajoavan alaspäin kirjapinoissani. Kesällä koetin ryhdistäytyä ja poimin sen mukaan kitalaenpuhdistusnovellien joukkoon heinäkuussa, kun osallistui Blogistanian lukumaratoniin.

Päätin lukea maratonilla jokaisen kirjan välissä novellin eri kokoelmista. Huomenna tuulet voimistuvat -kirjasta valitsin J. S. Meresmaan Lintukodon sekä siksi, että kirjailija oli minulle tuttu entuudestaan sekä siksi, että novellin nimi viittaa Aleksis Kiveen (muun ohella). Kirjoitin novellista lyhyesti tuohon maratonpäivitykseen, ja joku kommentoi, että Lintukoto oli hänen mielestään paras novelli koko antologiassa. Pidin novellista, ja se on mielestäni taiten rakennettu, mutta jotenkin arvio siitä, että paras osa kirjaa oli jo luettuna, vain hieman turhautti, ei houkutellut lukemaan loppujakin novelleja.

Nyt vuoden lähestyessä loppuaan haluaisin jollakin tavalla puhdistaa bloggaajan pöytää ja tehdä pois alta sovitut jutut. Niinpä oli aika tarttua vakavalla mielellä kauan odottaneeseen kokoelmaan. Luin kirjan rauhalliseen tahtiin, ja pidin aina kunnon tauon novellien välillä, jotta ne eivät menisi mielessäni sekaisin. Tässä on muuten yksi syy siihen, miksi novellikokoelmat eivät ole ihan juuri se juttu minulle. Lähden turhan helposti ahmimaan, vetämään koko kirjan putkeen. Sellainen lukutyyli ei tee kokoelmalle oikeutta.

Teoksen saatesanat ovat Osuuskumman yhteistyökirjailija Risto Isomäen käsialaa. Isomäen tekstit ovat omiaan herättämään levottomuutta, eikä mies tee poikkeusta nytkään. ”Silloin kun ympäröivän todellisuuden ihmeellisyys ja monimutkaisuus ylittää poliitikkojen, toimittajien ja kansalaisten kuvittelukyvyn rajat, tarvitaan kirjallisuutta, joka auttaa päättäjiämme hahmottamaan selkeämmin mitä on tapahtumassa tai voisi tapahtua ja mitä pahimpien skenaarioiden torjumiseksi pitäisi tehdä. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.” (Toivoisinpa totisesti, että päättäjät lukisivat kaunokirjallisuutta.) Isomäen teksti on myös kokoelman päättävä novelli Luonnon järjestys, joka on julkaistu aiemmin Suomen lääkärilehdessä vuonna 2008.

Useimmat novellit sijoittuvat epämääräiseen tulevaisuuteen, yleensä vain yhden tai kahden sukupolven päähän, jolloin vanha maailma vielä elää muistoissa. Osassa on tapahtunut peruuttamattomia luonnonmullistuksia, ja elinolot ovat kaventuneet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jokin valtiovalta tai korporaatio pitää ohjaksia käsissään, ja pienet kapinallisjoukot koettavat pitää vanhoja arvoja hengissä. Janne Harjun novellissa Niin lähti kaunis päivänsäde vihreitä arvoja edustava nuorukainen näyttää ajan hermolla elävän naisen silmissä itsekkyyden huipentumana, mikä luo huvittavan ristiriidan.

Metsä minun pyhäiseni -novellissa metsäyhtiö on kaapannut vallan ja luonut jopa oman uskonnollisen kultin, jossa palvotaan hiisiä. Oikeat hiidet ovat kuitenkin kielletyillä alueilla, villimetsissä. Christine Thorelin tarina on minusta varsin kiehtova, sillä dystopia kietoutuu hienosti suomalaiseen mytologiaan. Tarja Sipiläisen lohduttomassa Puuttomassa maassa vilahtaa toivon siemen, mutta siihen asti tuulimyllyt saavat hoitaa puiden virkaa, monessakin mielessä.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen on kuin jonkinlainen miniscifidekkari. Kalareissulla kaverukset vahingossa tappavat kaverin, jolla on hallussaan paketti outoa jauhetta. Pian selviää, että kyseessä ei suinkaan ole kokaiini tai muu harmiton pöly, vaan jotain aivan muuta… Loppukohtaus on karmaiseva!

Entäpä jos oikean, aidon mansikan hallussapito olisi äärimmäisen vaarallista ja kiellettyä puuhaa, josta valtion salainen palvelukin olisi kiinnostunut? Tällaiseen pelottavaan uhkakuvaan kurkistetaan Anni Nupposen Juurissa. Nupponen pelaa ovelasti hyvisten ja pahisten rooleilla.

Rooleilla pelailee myös M. G. Soikkeli tarinassaan Urho ja kettu. Salaperäinen Hiihtäjä käy maan rajojen ulkopuolelta vapauttamassa suomalaisten kettutarhojen asukkeja. Mutta mitä ketut oikein ovat? Ja kuka on Hiihtäjä?

Itse taisin eniten pitää kolmesta vielä mainitsemattomasta eli Jussi Katajalan Mare Nostrumista, Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamista ja Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Viljasta ®. Viimeksi mainittu on varsin jännittävä ’ekoterroristitarina’. Henrikssonin novellissa taas on mukana juuri sopiva ripaus arvoituksellista yliluonnollisuutta. Loppuratkaisu jää mukavasti kutkuttamaan mieltä.

Mare Nostrum on minusta koko kokoelman huikein! Katajalta ei ainakaan puutu mielikuvitusta, ja plussana on seassa vielä ripaus huumoria, joka tuntuu näissä ekoscifitarinoissa olevan kortilla. Dystopiaan ei nauru sovi, se lienee pääosin faktaa, mutta kyllä vähän sentään voisi irvailla (kuten muuten tekee Isomäkikin omassa tekstissään!). Mare Nostrum olisi mieluusti saanut olla pitempikin tarina, vaikka ihan romaaniksi asti se ei ehkä olisi kantanut.

Osuuskumma hinnoittelee tuotteensa varsin lukijaystävällisesti. Verkkokaupassa tämä uudehko pehmeäkantinen antologia maksaa tällä hetkellä 17,95 euroa, ja hinta sisältää toimituskulut. Lisäksi parhaillaan on menossa kampanja, jonka aikana painetun kirjan ostaja saa saman kirjan myös e-kirjana. Reilua!

Saara Henriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat
Osuuskumma 2013. 211 s.


Pyydetty arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

perjantai 6. joulukuuta 2013

Morren KKK-haasteen surullinen tilanne



Itsenäisyyspäivänä vuonna 2011 Morre laittoi alkuun isänmaallisen haasteen, joka oli pakko ottaa vastaan. Tässä Morren säännöt:

KUUSI KOVAA KOTIMAISTA

· valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi
· kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012
· suorita haaste 6.12.2012 mennessä ja ilmoita suorituksestasi tämän postauksen kommenttiosiossa
· voit osallistua vaikkei sinulla olisikaan blogia (tai et halua blogata aiheesta), ilmoita vain lukemasi kirjat ja valitse itsellesi nimimerkki
· haasteen suorittaneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto 6.12.2012

Luen muutenkin ahkerasti kotimaista kirjallisuutta ja opintojen sekä työn takia klassikko-osasto on melko hyvin hallinnassa. Mutta ainahan on aukkoja paikattavana. Valitsin omaan kuusikkooni seuraavat kirjat ja kirjailijat:

  1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kirja on saanut paljon ylistystä. Lisäksi olen ymmärtänyt, että siitä on olemassa kaksi erilaista versiota. Jääskeläiseltä olen aiemmin lukenut kokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha, johon en oikein päässyt kunnolla sisälle. Toivottavasti romaani puhuttelee paremmin. * Pidin! Tämä kirja teki minusta PIJ-fanin, ja luin myös Lumikko ja yhdeksän muuta. Kummatkin teokset olen jo ehtinyt nauttia myös äänikirjoina. Parhaillaan aloitettuna tekijän kolmas romaani Sielut kulkevat sateessa.

  1. Riikka Pulkkinen: Raja ja Totta

Niin, tällainen aukko sivistyksessä! Jotenkin Pulkkisen julkisuuskuva on asettunut hänen kirjojensa eteen. Nyt on aika raivata se tieltään. Vai onko? Molemmat kirjat olen hankkinut itselleni, joten aikomus on ollut ainakin olemassa. * Totta ei vakuuttanut minua, mutta olen sittemmin lukenut saman tekijän romaanin Vieras. Siitä pidin vähän enemmän, vaikka tietyt samat asiat tökkivät siinäkin.

  1. Miina Supinen: Liha tottelee kuria ja Apatosauruksen maa

Romaanin olen ostanut ja novellit ovat jo lainassa kirjastosta. On siis jo pitänyt ennenkin. *Novellikokoelma oli lievä pettymys, vaikka aivan kelvollinen toki.

  1. Anni Blomqvist: Myrskyluoto
Olen nähnyt tarinan näytelmänä kahdesti, viimeksi kyynelehdin sen äärellä Paimion kesäteatterissa heinäkuussa. TV-sarjaa en ole muistaakseni koskaan katsonut, mutta Mårtensonin musiikki tietysti on tuttua. Kirjakaupan alennusmyynnistä nappasin syksyllä koko sarjan käsittävän yhteisniteen (10 euroa), joten nyt jos koskaan!

  1. Raili Mikkanen: Unelmien varjot
Tämän valitsin umpimähkään kirjahyllystäni. Kyseessä on kannen mukaan romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905 – 1928. Kiinnostavaa!


Edellinen Kilpi, Kadotetut,  teki melkoisen vaikutuksen. Lisäksi kuitenkin luen dekkareita ja miehiä, joten ihan siksikin.



En todellakaan ole mikään haastelukija! Tämä projekti pyörähtää tänään jo kolmannelle vuodelle, eikä edistymistä ole kuluneen vuoden aikana tapahtunut yhtään. Tilaisuus on kyllä ollut, sillä kaikki luettavat kirjat löytyvät edelleen omasta hyllystä. Motivaatio vain on ollut hukassa. Syytä on vaikea löytää, sillä odotukset kaikkia muita paitsi Rajaa kohtaan ovat myönteiset, jopa erittäin myönteiset. Jostain syystä vain aina on mukamas jotakin kiireellisempää luettavaa kiilaamassa tämän projektin edelle. Mutta koska olen sitkeä kuin kengänpohja, otan haasteeseen jälleen vuoden lisäaikaa. Katsotaan, kuinka käy. Jotain ekstratsemppiä tässä kyllä kaivattaisiin. Kimppalukua? Ehdotuksia? Kiitos!

torstai 5. joulukuuta 2013

Raija-Liisa Viirret: Toinen avain



Kirsin kirjannurkka täytti kaikessa hiljaisuudessa pari viikkoa sitten kolme vuotta. Enpä osannut silloin vuoden marraskuussa 2010 innoissani kirjablogia perustaessani aavistaakaan, mitä kaikkea se voisi tuoda tullessaan. Näihin vuosiin on mahtunut paljon mielenkiintoista ja mukavaa. Hauskinta on ollut tutustua uusiin ihmisiin. Olen saanut netin kautta ihan oikeita ystäviä niin toisten bloggaajien kuin muiden aktiivisten ihmisten joukosta. Ihan elävässä elämässäkin olen sitten monien kanssa saanut olla tekemisissä. Halit teille kaikille!

Yllättävää on ollut myös huomata, että omat lukutottumukset ovat blogin myötä muuttuneet aika tavalla. Muutos on ollut omasta mielestäni pääasiassa positiivinen. Luen edelleen paljon, mutta kirja- ja genrevalikoima ovat laajentuneet huomattavasti. Vieläkin on erheellistä luulla tietäväni, mitä ns. kirjallisella kentällä Suomessa saati muualla tapahtuu, mutta olen saanut siitä kuitenkin huomattavasti paremman otteen kuin ennen blogia.

Uutuudet painottuvat lukulistallani, mutta niitä luin kyllä ennen blogiakin melkoisesti lehtikirjoitteluharrastukseni ansiosta. Yllättävää on ollut, että monet kirjoittajat ja kirjailijat ovat suoraan ottaneet yhteyttä ja tarjonneet kirjojaan luettavaksi. Se on ollut todella liikuttavaa ja pikkuisen surullistakin, sillä se todistaa jälleen todeksi sen, kuinka vaikeaa Suomessa on tuntemattoman kirjailijan saada kirjalleen näkyvyyttä medioissa ja lukijoita, saati ostajia. Monet tarjoukset olen ottanut mielihyvin vastaan, ja vastapalvelukseksi saamastani kirjalahjasta olen kirjoittanut siitä jutun blogiini.

Vähitellen olen ajautunut tilanteeseen, jossa luettavaa alkaa olla liian kanssa. Kirjoja tulee siis jonkin verran (lue: muutamia) suoraan tekijöiltä ja hieman enemmän pyytämättä tai pyydettynä kustantajilta. Edelleen lainaan aktiivisesti kirjoja kirjastoista ja jonkin verran ostan kaupoista. Aika vaikeaa olisi ollut tätäkään vaikka vain viisi vuotta sitten omalle kohdalle kuvitella joskus sattuvan: olen tilanteessa, jossa joudun sanomaan kirjaansa tarjoaville kirjailijoille: ”Ei kiitos.” Olen koettanut hioa kieltäytymiseni kohteliaaksi ja kannustavaksi. Vaikka juuri minä en ehdikään lukea tarjottua kirjaa tai vaikka se ei juuri minua kiinnostakaan, saattaa jotakuta toista kirjabloggaajaa kiinnostaa. Yrittänyttä ei laiteta, jne. Silti tuntuu kurjalta näin toimia, mutta toisaalta olen ajatellut, että se on kaikille osapuolille parasta.

Minä en kirjoita ja lue päätoimisesti vaan harrastuksena. Harrastus ei saa olla stressin aihe. Sellaiseksi se kuitenkin helposti muodostuu, jos kirjapinot huojuvat jo vaarallisen korkeina ja kärsimättömät kirjailijat odottavat, milloin heidän kirjansa pääsee lukuvuoroon. Kirjailija on saattanut joutua käyttämään postitukseen ynnä muuhun rahaakin saadakseen kirjansa minulle. On siis vähintäänkin kohtuullista, että luen hänen kirjansa ja kirjoitan lukukokemuksestani. Siksi olisi epäreilua luvata arviota, jota ei koskaan kuulukaan.

Avauduin tästä aiheesta nyt tässä julkisesti siksi, että olen ollut aavistelevinani, että jotkut ovat ehkä loukkaantuneetkin, kun heidän kirjansa ei ole minulle kelvannut. Tarkoitus ei ole olla epäkohtelias tai kiittämätön, mutta en toisaalta myöskään pidä maksutonta arvostelupalvelua (sen paremmin kuin maksullistakaan!), enkä halua lukea kirjoja, jotka eivät lähtökohtaisesti minua kiinnosta. Tiedän toki, että tuntemattomaan hyppääminen saattaa tuottaa myös positiivisen yllätyksen. Niinkin on käynyt, myös minulle! Haluaisin kuitenkin säilyttää jotakin viattomasta lähtötilanteesta, joka vielä blogia varovasti mutta innokkaasti aloittelin. Haluan vapaasti valita, mitä luen, milloin ja miten luen. Samoin haluan olla lukemastani mitä mieltä haluan. Aina en tykkää. Silti voin kirjoittaa.

Kaiken tämän johdattelun jälkeen asiaan eli Raija-Liisa Viirretin esikoisromaaniin Toinen avain. Tämän pienoisromaaniksi nykyajan mittapuulla luokiteltavan teoksen sain luettavakseni hauskan mutkan kautta. Tutustuin työnantajani kustantaman koulutuksen yhteydessä vauhdikkaaseen Ninaan, joka taas kertoi, että hänen ystävänsä on julkaissut juuri romaanin. Kiinnostaisiko minua lukea se? Mikäpä ettei, ja niin sitten eräänä päivänä löysin postilaatikostani Toisen avaimen, johon tuskin muuten olisin tullutkaan tarttuneeksi.

Nina varmasti kertoi, miten hän on kirjailijaan tutustunut ja mitkä asiat heitä yhdistävät, mutta en niitä enää muista. Netti kertoo Raija-Liisa Viirretistä kovin niukalti. Kustantaja Basam Booksin esittelyssä kerrotaan, että ”Raija-Liisa Viirret on teologian maisteri ja suorittanut Saksassa myös psykologian maisterin tutkinnon. Hän on toiminut henkilöstöhallinnon konsulttina. Teostaan hän on työstänyt Kriittisessä korkeakoulussa. Toinen avain on hänen esikoisromaaninsa.” Valokuvan perusteella taidamme olla kirjailijan kanssa aika lailla samaa ikäluokkaa.

Toisen avaimen päähenkilö ja minäkertoja, historianopettaja Laura on joutunut liikenneonnettomuuteen ja parantelee nyt asunnossaan loukkaantunutta jalkaansa. Lähes liikuntakyvytön nainen on jonkinlainen vanki asunnossaan, sillä sairaalassa sisko Elina otti Lauran kotiavaimen haltuunsa voidakseen hoitaa tätä ja tämän asioita toipilasaikana. Jostain syystä Laura ei saa kerrottua kenellekään, ei edes siskolleen, että on kadottanut vara-avaimensa. Vaikka hän siis jaksaisikin lähteä ulos, se ei käy päinsä.

Maatessaan asunnossaan Laura muistelee lapsuuttaan. Silloin hänen epämuodostunutta jalkaansa hoidettiin kuukausikaupalla sairaalassa satojen kilometrien päässä kotoa. Ajan tapa oli, että vanhempien ei toivottu vierailevan pitkäaikaista hoitoa vaativien lapsipotilaitten luona. Niinpä viisivuotias Laura kuvitteli, ettei hänellä enää perhettä olekaan. Kun äiti lopulta tuli hakemaan häntä kotiin, näytti nainen täysin tuntemattomalta lapsen silmissä.

Laura saa sairasvuoteelleen myös yllättävän viestin menneisyydestä. Pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelaan Laura kohtasi vuosia sitten miehen, Joaquínin. Nopeasti alkanut suhde päättyi lähes yhtä nopeasti, mutta asiat jäivät selvittämättä. Nyt Joaquín on Suomessa ja haluaa tavata Lauran.

Kirjan parissa lukija saa koota tarinan pienistä palasista, jotka vähitellen loksahtelevat paikoilleen. Kiireettömästi etenevä romaani on tosiaan jotenkin unenomainen, kuten jossakin muistaakseni sitä kuvattiin. Kaiken rauhallisuuden ja muisteluiden jälkeen kirjailija onnistuu yllättämään lukijan varsin dramaattisella loppukäänteellä.

Kiitokset Ninalle ja Raija-Liisa Viirretille, että sain tutustua tähän kirjaan! Pidin hiotusta kielestä ja toimivasta rakenteesta. Myös aukkoisuus miellytti. Ihan kaikkea ei tarvitse perin juurin selittää.

Raija-Liisa Viirret: Toinen avain
Basam Books 2013. 190 s.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!


P.S. Milloin opin, että kirjailijan kanssa asioidessani tajuan pyytää kirjaan signeerauksen?! 

P.S. 2: Tarkennettakoon nyt vielä, että ihan omaa syytäni olen joutunut pikkuisen ahdistavaankin tilanteeseen. Olen ahnehtinut luettavaa sieltä ja täältä kuvitellen, että ehdin kaiken lukea. En vain ehdi, ja niinpä joudun toteamaan, että on vietävä takaisin kirjastoon pinoittain lukemattomia kirjoja. Onneksi voin ne sieltä lainata joskus uudelleen. Ostettuja kirjoja taas voin säilöä hyllyssäni. On vain opittava olemaan harkitsevampi lupauksien ja omien pyyntöjensä suhteen, tiedän! Lisäksi haluan oikeasti kiittää kaikkia kirjailijoita ja kustantajia, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden kirjojaan lukea ensimmäisten joukossa! Toivottavasti niin tapahtuu vastaisuudessakin!

tiistai 3. joulukuuta 2013

Onnittelut, Riikka Pelo!

Riikka Pelo Turun kirjamessuilla.

Riikka Pelo on Suomen taitavimpia nykykirjailijoita. Hän ei varmaankaan vedä vertoja Sofi Oksasen brändäystaidoille, mutta kirjoittamisessa uskallan väittää, että vetää. Taivaankantaja oli vuonna 2006 Runeberg-ehdokkaana ja voitti Tiiliskivi-palkinnon. Jokapäiväiselle elämällemme veikkaan ainakin F-ehdokkuutta. En panisi pahaksi voittoakaan.”

Näin olen todistettavasti kirjoittanut tänä keväänä, toukokuun kuudentena, luettuani Pelon esikoisromaanin Taivaankantaja. Sitä ennen olin jo lukenut Jokapäiväisen elämämme ja vaikuttunut. Kirja on suorastaan hengästyttävän hieno! Kirjoitin siitä arvion paikallislehteen, ja sanoin muun muassa näin (SSS 4.4.2014):

Rakenteen katkelmallisuudella Pelo on onnistunut välttämään elämäkerrallisia romaaneja usein rasittavat dramaturgiset ongelmat. Jännite säilyy ja vain tiivistyy musertavaa loppua kohden. Henkilöt ovat eläviä.  Pitkät virkkeet hengittävät kuin venäläiset joet, hitaasti vyörymällä.

Taiteen tekemisen palo ja tuska on teoksen keskeinen teema. Marina Tsvetajeva tuntuu uhraavan kaiken kirjoittamiselle, jonka käyttövoimana on intohimo. Myös äidin ja tyttären kipeä suhde toistuu katkeralla tavalla. Tsvetajevan oma äiti oli pianisti, joka vaati tyttäreltään kohtuuttomasti. Samojen vaatimusten edessä Alja kapinoi. Silti äitejä ja tyttäriä yhdistää rakkauden tiukka side.

Pelo kirjoittaa Neuvostoliiton sisäisestä terrorista vähintään yhtä hyytävästi kuin Sofi Oksanen. Jokapäiväinen elämme on kaikin tavoin vaikuttava teos.

Mainittakoon tässä sekin, että Puhdistus on toinen romaani, jonka olen koskaan lukenut ennen kuin se on voittanut Finlandia-palkinnon. Senkin äärellä olin vaikuttunut. Yhteisiä tekijöitä siis on näiden teosten välillä, mutta yhtä isoa suuren yleisön suosikkia Pelon romaanista tuskin tulee kuin Puhdistuksesta. Se ei ole juonellisesti yhtä vetävä. Mutta maailmanluokan kirjallisuutta se on, ehdottomasti.

Lukiessani Jokapäiväistä elämäämme en voinut olla ihmettelemättä kirjailijan aihevalintaa ja muutenkin kirjan syntyprosessi askarrutti mieltäni. Rohkaistuin pyytämään kustantajalta kirjailijan yhteystiedot pientä haastattelua varten, onhan Pelolla yhteyksiä kotiseudulleni. Ilahduin kovasti, kun sain nopeasti kirjailijalta vastaukset kysymyksiini. Jälleen lainaan 4.4. ilmestynyttä juttuani:

Marina Tsvetajevan hahmo on kulkenut mukanani pitkään. 1990-luvun alussa asuin Prahassa saman vuoren rinteellä, jolla Tsvetajevakin oli aikoinaan asunut. Luin tuolloin paljon hänen runojaan ja myöhemmin kirjoitin ääni-installaatiokäsikirjoituksen Tsvetajevan kirjeenvaihdosta Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa.

Käsikirjoituksessa esiintynyt puolifiktiivinen tytär alkoi mielessäni vaatia omaa tarinaansa kerrottavakseni luettuani Tsvetajevan oikean tyttären kirjeet vankileiriltä Boris Pasternakille. Äiti ja tytär rakastivat tätä samaa miestä läpi elämänsä. Heidän suhteensa oli monella tapaa hyvin erityinen, se millä tavoin he rakastivat tai eivät kyenneet toisiaan rakastamaan. Tätä halusin romaanillani luodata.

Työskentely oli hyvin hidasta: taustatutkimus vei paljon aikaa mutta erityisesti siitä ulos kirjoittaminen, romaanin oman kielen ja maailman löytäminen, oli aikaa vievää. Minulla oli alussa hyvin kirkas näkemys Alja-tyttären kielestä ja rytmistä, mutta kului pitkän aikaa ennen kuin se todentui proosana sekä Aljan osin runomuodossa kirjoitetussa “omassa kirjassa”.

Liikuttavinta oli, että Riikka Pelo kertoi jo alakoulun opettajan kannustaneen häntä kirjailijaksi. Hyväksyessään haastatteluni Pelo vielä erikseen mainitsi, että oli mukavaa, kun jutussa tulee opettaja ihan nimeltä mainittua. Opettajilla on väliä!

Opettajani Reino Läärä Alhaisten ala-asteella oli itsekin kirjailija ja otti 12-vuotiaan tytön kirjailijahaaveet vakavasti. Musiikkiopisto ja kirjasto olivat Salon elämäni keskipisteitä, ja kirjastossa olin myös kesätöissä.

Riikka Pelo oli toukokuussa vieraana Ylen Aamun kirja -ohjelmassa. Jakso on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Kun ehdokkaat julkistettiin, kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen sanoi, että hänen ehdoton suosikkinsa niiden joukossa on juuri Riikka Pelon romaani. Niin minunkin, vaikka muista ehdokkaista olenkin lukenut vain Kjell Westön Kangastus 38:n. Siitäkin pidin.

Nyt on aika onnitella voittajaa lämpimästi. Onnittelut, Riikka! Aivan mahtavaa!




P.S. Jos et ole vielä Jokapäiväistä elämäämme lukenut, suosittelen! 



maanantai 2. joulukuuta 2013

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu



Meri Savonen on minulle tuttu Tonttulapset-sarjastaan, jonka osat Tonttulapset ja seikkailujen joulu sekä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat olen lukenut ja blogissani aikoinaan esitellyt. Tonttulapset-sarja on suunnattu jo itsekin lukea osaaville lapsille, mutta toki ne sopivat mainiosti ääneen luettaviksi vähän nuoremmille (tosin ääneen kannattaa lukea myös jo itse lukeville lapsille!).

Nyt käsissäni on Meri Savosen uuden Peippometsä-kuvakirjasarjan aloitusosa Peippometsän bändikilpailu. Metsämarjat-bändi kuulee, että juhannuksena järjestetään bändikilpailu. Alkaa ahkera harjoittelu. Hieman myös jännittää! Harmi vain, että ennakkosuosikki Ilvespojat vaikuttaa aivan musertavan ylivoimaiselta.

Kilpailu on jännittävä, eikä ihan ilman kommelluksiakaan selvitä. Ruusa-mäyrä joutuu koville omatuntonsa kanssa, mutta pääsee lopulta voitolle, tietysti. Savonen on ratkaissut lopun varsin onnistuneesti. Idols-tyylinen kisa ratkaistaan yleisön huutoäänestyksellä, eikä voittajasta ole epäselvyyttä. Mutta ei siinä vielä kaikki! Juontaja Teppo Tikalla on siiven alla vielä yllätys.

Kuvakirja on vallan hieno. Tekstin ja kuvan suhde toimii hyvin. Kuvittaja Johanna Lumpeen akvarelli- ja tussitekniikalla (käsittääkseni) toteuttamat hauskat ja samalla herkät kuvat rytmittävät tarinaa. Kuvat eivät ole liian kiiltokuvamaisia, vaan mattapintainen toteutus tuntuu mukavan rauhalliselta. Kuvista löytyy myös paljon hauskoja yksityiskohtia, ja erityisesti soittimiin on kiinnitetty paljon huomiota.



Myös tekstissä on tiettyä auditiivisuutta. ”Mäyräpoika Rolle taituroi bassolla po pom po pom po pom.” Tätä on varmasti hauska lukea ääneen pienelle kuulijalle. Aikuislukijaa taas miellyttää varsin todentuntuinen keikkameininki: ”Soittakaa Paraati! joku yksinäinen räkättirastas toivoi lempikappalettaan, mutta hänet hyssytettiin nopeasti hiljaiseksi.”

Kirjan lopussa on Metsämarjojen Uimabiisin sanat, mutta ei valitettavasti nuotteja. Uimabiisin voi kuitenkin kuunnella täällä. Vielä on avattu bändisanastoa bänditreeneistä You rock! -huudahdukseen.

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu
Robustos 2013.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!


sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Äänikirjat on arvottu!



Tulinkin vahingossa viettäneeksi oikeaa äänikirjateemaviikkoa, sillä neljä edellistä juttuani ovat käsitelleet äänikirjoja. Tämä on järjestyksessä viides ja hetkeen viimeinen. Äänikirjoja en tosin ole hylkäämässä mihinkään, mutta menossa on parhaillaan kaksi aika mittavaa teosta, eli Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä (lukijana Kai Lehtinen!) ja Camilla Läckbergin Enkelintekijä (josta saatte kuulla aikanaan urputusta).

Edellisessä jutussani oli häntänä pieni äänikirja-arvonta ikään kuin äänikirjateemaa juhlistamassa. Mukavasti sain tähän pikkuiseenkin arvontaan kiinnostuneita mukaan. Kiitos kaikille! Tänään lahjomaton maskuliininen Onnetar suoritti kanssani virallisen arvonnan, ja palkinnot menivät seuraaville:

  1. Nimeni on Skellig: Kirjakammarin täti
  2. Faneja ja fossiileja: Maria Sinisen linnan kirjastosta
  3. Kalle mestarietsivä: MarikaOksa

Onnittelut voittajille ja mukavia kuunteluhetkiä!

Kirjakammarin tätiä pyydän lähettämään yhteystietonsa minulle osoitteeseen kirsi.htnn (at) gmail.com. Toisille saankin viestin lähetettyä blogin tietojen perusteella. Laitan paketit postiin hetimiten, niin pääsette kuuntelupuuhiin!


Tänään alkoi pyöriä viime vuodelta tuttu kirjablogien joulukalenteri. Ensimmäinen luukku aukesi Luettua elämää -blogissa. Elina oli poiminut kalenteriluukkuunsa tunnelmia nykymenoa huomattavasti vaatimattomammasta joulunvietosta. Pisti ajattelemaan. Kiitos! Elina on myös listannut tulevat luukkuja aukovat blogit. Minun vuoroni on tasan kahden viikon päästä. Idea ei ole vielä päähän pamahtanut, mutta eiköhän jotakin sentään synny.

Vuoden vaihde lähenee vauhdilla. Olen suunnitellut, että raivaan kirjapinojani vielä ennen joulua sillä mielellä, että saan kaikki lupaamani kirjajutut alta pois ennen pukin tuloa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tulossa on koko joukko arvostelukappalejuttuja. Toivon mukaan niistä saatte vaikka joululahjavinkkejä. Tulossa on myös juttu lähikirjastosta, joka on parhaillaan suljettuna muuton vuoksi. Kun uudet tilat runsaan viikon päästä avataan, aioin rynnätä paikalle kameroineni.

Muuttolaatikot vielä tyhjinä.