tiistai 13. huhtikuuta 2021

Sulevi Manner: Susi

 


Vuonna 1986 Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Sulevi Mannerille romaanista Susi. Seuran sivuilta ei löydy tietoa silloisen raadin kokoonpanosta eikä myöskään raadin valintaperusteluja.

Sulevi Manner oli kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyivät kirjailijat Juha Numminen ja Eero J. Tikka. Kaksikko oli julkaissut jo kaksi yhteistä kirjaa ennen Sutta eli jännitysromaanit Isä, mitä tapahtui? (WSOY, 1983) ja Ristilukki (WSOY, 1984). Voittajateoksen jälkeen ilmestyi vielä Tervetuloa tuomiolle (WSOY, 1986).

Juha Numminen oli vuoteen 1983 asti työskennellyt toimittajana eri lehdissä, ja Isä, mitä tapahtui? oli hänen esikoisteoksensa kaunokirjallisuuden puolella. Soolouransa dekkarikirjailijana hän aloitti vasta, kun yhteistyö Eero J. Tikan kanssa päättyi Tervetuloa tuomiolle -teokseen.

Eero J. Tikka sen sijaan oli julkaissut jo aikaisemmin kaksi jännitysromaania nimellä Raimo Karhila. Kirjat olivat Pesonen (WSOY, 1981) ja Pesonen ja pankkimiehet (WSOY, 1982). Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (CrimeTime, 2012) Juha Numminen kertoo korrektein sanakääntein, miten parikirjoittaminen oli alkuun varsin mukavaa mutta sarjan edetessä aina vain vähemmän mukavaa. Tulokset olivat kuitenkin mitä ilmeisimmin vähintäänkin hyviä ainakin nyt lukemani Johtolanka-voittajateoksen perusteella.

Numminen kertoo idean Suteen syntyneen, kun Suomessa 1980-luvun alkuvuosina uutisoitiin neuvostoloikkareista, jotka Suomesta tylysti palautettiin lähtömaahansa. Liettualaistaustainen Hollannin kansalainen Theo Rapp raivaa tiensä läpi itänaapurin tiukan rajavartioinnin. Rankka pako kuitenkin vaatii veronsa, ja mies päätyy suomalaisten rajavartioiden käsiin Ilomantsin korkeuksilla. Suomalaisviranomaisilla ei ole mitään käsitystä, kuinka vaarallisen miehen kanssa ollaan tekemisissä.

Helsingin keskusrikospoliisin komisario Jorma Saarimaa on juuri palannut virantoimitukseen pitkän hyllytyksen jälkeen, kun Korkein oikeus oli kumonnut häntä vastaan nostetut syytteet taannoisessa ampumistapauksessa. Kun Neuvostoliitosta lähetetään Suomeen virka-apupyyntö loikkarin kiinniottamiseksi, esimies katsoo sen sopivan leppoisaksi tehtäväksi Saarimaalle. Samalla esimies saa epämieluisan työntekijän pois silmistään.

Kun loikkari sitten vastoin kaikkien odotuksia jääkin Suomen puolella kiinni, Saarimaa tunnistaa miehen saamiensa tuntomerkkien perusteella oitis. Mies on ollut heillä sumpussa Helsingissä kolmisen vuotta sitten, koska joku oli antanut vinkin miehen valuuttakeinotteluista. Rapp on kuitenkin jouduttu todisteiden puutteessa vapauttamaan, mutta sitä ennen tämä on antanut Saarimaalle näytteen tappajantaidoistaan. Komisario Jarmo Saarimaa tietää, että Suomeen on päässyt valloilleen todellinen peto.

Theo Rapp on ammattilainen, jolla ei ole vähäisintäkään aikomusta joutua vankilaan Suomessa tai vielä vähemmän KGB:n kynsiin. Hänen tavoitteensa on päästä mahdollisimman pian Helsinkiin noutamaan rahavaransa ja sitten häipyä jonnekin Eurooppaan. Matka Suomen itärajalta pääkaupunkiin on kuitenkin vaivalloinen, kun kintereillä ovat sekä suomalaiset että neuvostoliittolaiset viranomaiset, joista ainakaan jälkimmäiset eivät kaihda mitään keinoja.

Komisario Jarmo Saarimaan pahimmat pelot alkavat toteutua pikaisesti, kun Theo Rapp kylvää armotta kuolemaa pakoreittinsä varrelle. Sulevi Manner näyttää, miten sinisilmäisiä ja omahyväisen laiskanpulskeita suomalaiset viranomaiset ja siviilit ovat todellisen kylmän laskelmoivan rikollisen edessä. Manner käyttää toimintatrillereistä tuttua menetelmää väläyttää matkan varrella kohdatuista sivuhenkilöistä myös taustaa, jolloin heidän kohtaamansa loppu tai sen uhka tuntuu lukijasta tuskalliselta. Monesti tekisi mieli huutaa kirjan naiiveille henkilöille varoitus. Mutta turhaa olisi kai sekin.

Susi on yllättävän hyvin säilynyt toimintatrilleri. Toki kirjalle on myös eduksi, että aikaa on kulunut roimasti, sillä 1980-luku alkaa olla vähintään nostalgiaa ellei jo lähihistoriaa, ja Suden parissa on mukava virkistää muistiaan sen aikaisesta maailmasta ja maailmankuvasta. Manner myös käsittelee Neuvostoliiton toimia sekä suomalaista ulkopolitiikkaa varsin suorasukaisesti eikä suinkaan kovin myötäkarvaan silittäen. Pidän tätä siinä mielessä jopa rohkeana teoksena.

Ilahduin myös pienestä humoristisesta pohjavireestä, joka romaanissa on. Saarimaa toteaa itsekin, että Theo Rappin ja hänen jahtaajiensa matkanteossa on tiettyä huvittavuutta, jos pystyy työntämään sivuun sen kaiken inhimillisen kärsimyksen, joka matkan ohessa syntyy.

Sulevi Manner: Susi
WSOY 1985. 340 s.

Kirjasto.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 


Heinäkuun alussa vuonna 2018 Tampereen Pyhäjärveltä löytyy ruumis. Alaston noin 70-vuotiaan naisen ruumis ajelehtii ulapalla. Miten nainen on päätynyt järveen? Tutkimuksissa paljastuu, että nainen on sairastanut vakavaa syöpää ja hänen selästään löytyy injektioneulan jälki. Nainen ei ole voinut pistää tappavaa pistosta itse. Kuka nainen on?

Keskusrikospoliisin Tampereen yksikön tutkijapari Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tajuavat ällistyksekseen, että ruumishuoneen paareilla makaa heidän lukioaikainen saksanopettajansa Helga Conrad, punatukkainen kaunotar, jonka perään kaikki pojat tuntuivat huokailevan. Kun kaksikko alkaa selvittää opettajansa vaiheita, he törmäävät tämän alkeellisella saarimökillä todelliseen yllätykseen, joka vie heidät tuota pikaa Berliiniin ja Hampuriin selvittämään 1970-luvun pahamaineisten RAF-terroristien eli Baader-Meinhof-ryhmän tekosia.

Miten Saksassa 1970-luvulla terrori-iskuja toteuttanut ja vankilassakin istunut ja siten mitä ilmeisimmin RAFin sisäpiiriin kuulunut Punainen prinsessa Alina Herzog on päätynyt 1980-luvun alussa Tampereelle Kalevan lukion saksanopettajaksi? Se on aivan yhtä suuri arvoitus kuin sekin, miten sama nainen on miltei neljäkymmentä vuotta myöhemmin murhattu ja jätetty kellumaan Pyhäjärveen. Arvoitusten selvittelyä vaikeuttavat vielä uudet terrori-iskut. Onko RAF herännyt henkiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Valtiotieteen maisteri ja musiikkitieteen tohtori Antti Vihisen ensimmäinen kaunokirjallinen teos Punainen prinsessa on trendikkäästi genrehybridi, jossa sekoittuvat kotimainen poliisidekkari ja kansainvälinen vakoilutrilleri sekä fakta ja fiktio varsin mallikkaasti.

KRP:n tutkijakaksikko komisariot Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi ovat paljasjalkaisia tamperelaisia ja jo kouluaikaisia kavereita. Ruokottomaksi kutsutun vääräleukaisen Ruokosalmen tie poliisiksi vain on edennyt hieman hitaammin, koska ennen poliisinuraa hän toimi menestyksekkäästi Ilveksen pakkina. Miesten keskinäinen yhteistyö sujuu mukavasti, vaikka jäyhempi Berglund muutamaan kertaan joutuu suulaampaa työpariaan ojentamaankin. Saksalaisten kollegojen loukkaaminen natsivitseillä kun ei yhteistyötä oikein edistä.

Suomessa tehty kuohuttava ruumislöytö tuo pikavauhdilla Tampereelle Saksan Bundesnachrichtendienstin BND:n eli valtiollisen ulkomaantiedusteluorganisaation kenttäjohtaja Sandra Klingerin henkivartijoineen. Klingeriin tekee vaikutuksen, että sekä Berglund että Ruokosalmi ovat olleet legendaarisen Punaisen prinsessan oppilaita ja siten tunteneet tämän samaan aikaan, kun naista on kiihkeästi mutta tuloksetta etsitty Saksassa ja muuallakin Euroopassa.

Henkilökohtainen yhteys terroristiin tekee suomalaiskomisarioista ainutlaatuisia asiantuntijoita, jotka Klinger haluaa mukaansa Berliiniin selvittämään, miten Alina Herzog on päätynyt aikanaan Suomeen. Saksalaiset luonnollisesti haluaisivat kiihkeästi myös selvittää, ketkä ovat uusien RAFin nimiin laitettujen iskujen takana. Entä kenellä voi olla hallussaan myyttinen kirjoituskone, jolla on kirjoitettu Baader-Meinhof-ryhmän viestit jo 1970-luvulla ja joka nyt näyttää putkahtaneen sekin uudelleen maanpinnalle.

Itse en muista 1970-luvun terrori-iskuja kovinkaan kirkkaasti, mutta Ulrike Meinhofin nimi on toki tuttu entuudestaan. Berliinin muurin murtumisen sen sijaan jo muistan oikein hyvin, mutta toki romaani virkisti muistia melkoisesti monilta osin senkin tapahtumasarjan suhteen. Punainen prinsessa aiheutti akuutin guuglaustarpeen, mitä pidän hyvän viihteellisen teoksen positiivisena ominaisuutena. Vihinen on punonut tarinaan kosolti faktoja, vaikka Alina Herzog ja moni muukin henkilöistä onkin fiktiota. Taustatyötä on tehty mitä ilmeisimmin runsaasti, jopa niin, että joissakin kohdin alkoi tuntua enemmän tietokirjalta kuin trilleriltä.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Vihinen on opiskeluaikanaan Hampurissa ollut samalla luennolla Ulrike Meinhofin tyttären kanssa. Kohtaaminen on tarinan mukaan toiminut käsillä olevan teoksen idean sytykkeenä. Takakannessa luvataan myös, että Punainen prinsessa aloittaa Vaaran värit -nimisen dekkarisarjan. Toivottavasti lupaus pitää, ja toivottavasti myös tamperelaiset Berglund ja Ruokosalmi ovat mukana edelleen. Tykästyin nimittäin kaksikkoon ja Vihisen kerrontaan.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa
Into 2021. 357 s.

Lainattu kirjastosta.

torstai 8. huhtikuuta 2021

Conn Iggulden: Ateenan portit

 


Vuonna 490 eaa. (tai eKr., kuten historiallisissa romaaneissa näyttää edelleen olevan tapana asia merkitä) persialaisten armeija rantautui 35 km:n päähän Ateenasta Marathonin kentälle. Kuningas Dareioksen lähettämän laivaston mukanaan tuoma sotajoukko kohtasi siellä ateenalaiset, jotka turhaan odottivat Spartan joukkojen saapumista tuekseen. Sotapäällikkö Miltiades johdatti kuitenkin ateenalaiset joukkonsa voittoon, ja lähetti Feidippides kiidätti voitonviestin kotikaupunkiinsa. Perille päästyään hänen sydämensä halkesi. Nöyryytetty Dareios määräsi orjansa muistuttamaan hänelle päivittäin, että kreikkalaisille on vielä kostettava.

Niin sanotut persialaissodat ovat ainakin vanhemmalle polvelle tuttua kauraa oppikoulun historiantunneilta. Myös länsimaisen demokratian kehto Ateenan kaupunkivaltio on historianopetuksen vanhoja kulmakiviä. Aiheet kuulostavat vähän pölyttyneiltä, eikö totta? Miten niihin saisi puhallettua eloa ja imua nykylukijan silmissä?

Brittiläinen historiallisia seikkailuromaaneja melkoisen pinon kirjoittanut Conn Iggulden tietää niksit ja myös käyttää niitä. Juuri suomeksi ilmestynyt Ateenan portit aloittaa uuden Ateenalainen-sarjan, joka sijoittuu persialaissotien aikaan. Kakkososa Protector ilmestyy maailmalla toukokuussa, joten suomennos saataneen ensi keväänä (tämä siis oma oletukseni).

Iggulden siirtää fokuksen yksilöihin ja saa siten sidottua lukijan tunnesiteillä. Vaikka juonen peruskäänteet ovat ennalta tiedossa, tarinasta tulee kuitenkin jännittävä, koska lukija ei voi etukäteen tietää yksittäisten henkilöiden kohtaloita.

Tarinan keskiössä on ateenalainen strategi Ksanthippos, joka johtaa omaa heimoaan Miltiadeen sotajoukoissa. Kun joukot järjestäytyvät Marathonin kentälle falangeihin, ovat Ksanthippoksen hopliitit osa vasenta falangia ja hänen rinnallaan omia heimojaan johtavat strategit Themistokles ja Aristeides.

Tämä mieskolmikko on ratkaisevassa roolissa myös Ateenan porttien loppuhuipennuksessa eli kymmenen vuotta myöhemmin persialaisia vastaan käytävässä uudessa sodassa, jossa jälleen ovat vaakakupissa niin ateenalaisten henget kuin länsimainen demokratiakin. Themistokles on noussut köyhistä oloista ja on miestensä suosima rempseä johtaja. Aristeides taas on harkitseva ja viisas mies, jonka oikeudentuntoa ja maltillisuutta arvostetaan laajalti.

Ksanthippos on kuitenkin tarinan päähenkilö, jonka vaiheita Iggulden kuvaa perinpohjaisimmin, vaikka miesten kohtalot kietoutuvatkin yhteen. Marathonin taistelun aikoihin 38-vuotias Ksanthippos on aikanaan avioitunut nuoren Agaristen kanssa, ja nyt pariskunnalla on kolme lasta. Agaristen suku kuuluu Ateenan vanhimpiin ja varakkaimpiin heimoihin, joten avioliitto on ollut myös poliittisesti oivallinen ratkaisu.

Kun persialaiset on Marathonissa lyöty, alkaa sekä Ateenassa että Persepoliksessa jälkipuinti. Ksanthippoksella on vahva epäily, että Miltiadeella ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissaan, sillä sotapäällikkö käyttäytyi taistelukentällä vähintäänkin kummallisesti. Demokraattisessa kaupunkivaltiossa poliittinen juonittelu on armotonta, ja lopulta Ksanthippos huomaa, että kansan suojaksi säädetyt lait kääntyvät häntä vastaan. Perhepiirissäkään ei ole aivan ongelmatonta. Kaunis nuori vaimo käyttäytyy oudosti, ja Ksanthippos huomaa etääntyneensä kauas lastensa arjesta.

Persiassa valmistellaan uutta sotaa kreikkalaisia vastaan. Tällä kertaa on tarkoitus hyökätä Ateenan kimppuun samanaikaisesti sekä maalta että mereltä. Alkaa ennen näkemätön ponnistus joukkojen marssittamiseksi taisteluun. Kreikassakaan ei olla tyhjin toimin, mutta demokratiassa sotavarustelu etenee tahmeammin kuin diktatuurissa. Ehtivätkö ateenalaiset rakennuttaa laivaston ajoissa? Entä ketkä ovat kykeneviä johtamaan joukkoja ratkaisevissa taisteluissa, kun politiikan pelien tuoksinassa tärkeitä osaajia on tuomittu kuolemaan tai karkotukseen?

Kuten sanottu, Iggulden osaa rakentaa jännitteen tuttuunkin juonikuvioon. Ei ole vaikea päättää, asettuuko oma myötätunto persialaisten, ateenalaisten vai kenties spartalaisten puolelle. Henkilökuvaus ei ole hänen varsinaisia vahvuuksiaan, ja jopa Ksanthippos jää vähän pahvisen oloiseksi. Nämä puutteet Iggulden korvaa varmalla miljöökuvauksella sekä suorastaan taiturimaisella toimintakohtausten sommittelulla. Taistelukuvaukset ovat jännittäviä, vauhdikkaita ja raastaviakin, sillä ruumiita tulee pinoittain niin persialaisten kuin kreikkalaistenkin joukoissa.

Ateenan portit päättyy kohtaan, jossa Themistokles evakuoimassa ateenalaisia Pireuksen satamasta Salamiin saarelle ja persialaiset jo polttavat tyhjentynyttä Ateenaa. Jatko-osaa odotellessa voisi lukea vaikka itsenäisen romaanin Spartan haukka, joka vaikuttaa myös kiinnostavalta.

Mietin kirjan parissa myös, että vaikka se on ennen kaikkea loistavaa viihdettä, sen parissa tuli myös väkisinkin oppineeksi tai vähintään kerranneeksi monia asioita. Se sopii sellaisenaan oheismateriaaliksi niin sota- kuin poliittisenkin historian sekä yhteiskuntatieteiden opintojen kylkeen, vaikkei Iggulden juuri kommentoi esimerkiksi orjuutta tai muiden heikompien asemaa.

Conn Iggulden: Ateenan portit (The Gates of Athens)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2021. 479 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi, kesto 18 h 3 min
.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Timo Sandberg: Desantti

 


Kun jatkosota kesällä 1941 alkaa, on Lahden Reunanpalstalla asuva Eliisa Rimminen raskaana. Aviomies Anton on viety turvasäilöön Köyliön varavankilaan muiden vasemmistolaisten rauhanaktivistien eli ryömäläisten tavoin. Varavankilan olosuhteet ovat surkeat. Ruoka on huonoa, mutta silti vangeilla teetetään raskasta työtä. Sodan alkaminen kuitenkin tuo muutoksen, sillä vangit lähetetään lääkärintarkastuksen jälkeen rintamalle. Käsipuolikin läpäisee seulan, onhan toisessa kädessä vielä liipaisinsormi tallella.

Varavankilasta rintamalle lähtevät myös Antonin hyvät ystävät Långin veljekset Matti ja Toivo. Kun miehistä kuljetusvaiheessa erotellaan pienempi vaarallisempien vankien joukko, joutuu Matti Lång ilmeisesti vahingossa vähemmän vaarallisten joukkoon ja samalla eroon Antonista ja Toivosta. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anton ja Toivo päätyvät Koverin vankileirille vanhan rajan itäpuolelle, kun taas Matista leivotaan Neuvostoliiton puolella desantti ja pudotetaan sodan jo kallistuessa loppua kohden lähelle kotiseutuja suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.

Ismo Torni on harmikseen saanut kutsun astua palvelukseen heti sodan alkumetreiltä. Hyvälle ampujalle on sodassa kysyntää, ja ihmeekseen Ismo huomaa, että vihollisen ampumiseen tottuu nopeasti.

Kotirintamalla Lahden poliisin ylietsivä Otso Kekki kollegoineen joutuu järjestämään yhä uudelleen lähimetsien haravoinnin, kun on havaittu vihollisen hämärää lentotoimintaa ja on herännyt vahva epäily, että seudulle on pudotettu desantteja. Suurin osa etsinnöistä päättyy vesiperään. Sitten Lahden keskustassa tapahtuu ravintolassa tuhoisa kranaatti-isku keskellä kirkasta päivää.

Desantti on Timo Sandbergin Otso Kekki -poliisiromaanisarjan kuudes osa. Kustantaja määrittelee sarjan dekkareiksi ja jännityskirjallisuudeksi, mutta kun luin läpi kaikki sarjasta kirjottamani jutut, huomasin, että olen jo aiemmin moneen kertaan todennut kirjojen olevan erittäin hyviä historiallisia romaaneja, joissa on mukana myös rikoksia ja niiden tutkintaa. Tämä siis siitäkin huolimatta, että Sandberg sai sarjan aloitusosasta Mustamäki Vuoden johtolanka -palkinnon ja mielestäni aivan ansaitusti.

Desantti on ehkä tähänastisista Otso Kekki -sarjan kirjoista vähiten dekkari. Jo aikajänne on aiempia osia selvästi pidempi, sillä se kattaa koko jatkosodan ajan ja loppuhäivytyksessä mennään jo rauhanajallekin. Romaani on episodimainen, ja hajallaan eri puolilla olevia henkilöitä ja näkökulmia tuntuu olevan runsaasti.

Kekki ja muut Lahden poliisit Valpon miehillä vahvistettuina saavat kranaatti-iskun selvitettyä jo ennen kirjan puolta väliä. Muutenkin Kekki tuntuu olevan enemmän sivuroolissa kuin aiemmissa kirjoissa. Päähuomio on Antonissa ja Matissa sekä Matin kihlatussa Helvissä.

Olen aiemminkin ylistänyt Sandbergin taitoa kuvata mennyttä aikaa niin, että lukijan on helppo sujahtaa kirjan maailmaan ja olla osa tarinaa. Taika toimii jälleen kerran. En ole kovinkaan monesta kirjasta lukenut kuvausta desanttitoiminnasta desantin näkökulmasta, ja vielä vähemmän kuvauksia suomalaisten poliittisten vankien kohtelusta sodan aikana. Rintamalle sijoittuvia romaaneja olen lukenut jonkin verran, mutta kotirintaman, vakoilun ja sabotaasien näkökulma on jäänyt vähemmälle. Senkin vuoksi Desantti oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi Sandbergilla on taito kirjoittaa henkilöistään eläviä ihmisiä, joiden kohtaloihin eläytyy lukiessaan vahvasti.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties oli tullut jo valmiiksi, olihan kyseessä kolmas osa. Tämän kuudennen romaanin äärellä on taas vähän sellainen tunnelma pinnassa, että nämä olivat kenties hyvästit reunanpalstalaisille. Ylietsivä Kekki ei kuitenkaan vielä jäänyt eläkkeelle, joten kukapa tietää (kirjailijan lisäksi)?

Timo Sandberg: Desantti
Karisto 2021. 364 s.


Arvostelukappale.

Otso Kekki -sarjan kirjat:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre
Desantti