Liisa Näsi: Kovalla kädellä

Kirjailija Liisa Näsi nimittää Kovalla kädellä -teostaan eri yhteyksissä, kuten nettihaastatteluissa ja Facebook-sivullaan, pehmo- ja villasukkadekkariksi. Elisa Kirja kuitenkin luonnehtii sitä vangitsevaksi psykologiseksi jännitysromaaniksi, mitä pidän huomattavasti osuvampana. Ei teos ole cozy crimea vain, jos siinä ei alkusivuilla ole ruumista.

Minna Arasuo on kolmikymppinen akateeminen pätkätyöläinen. Opintoja on tullut suoritettua melkoinen nippu eri aloilta, joten Minnan oma luonnehdinta itsestään kaikkien alojen asiantuntijana ei ole ihan katteeton. Harmi vain, että sellaisella osaamisella ei oikein ole kysyntää työmarkkinoilla. Taloudellinen ahdinko on ajanut Minnan jyväskyläläisen mummonsa omakotitalon yläkertaan vuokralaiseksi.

Työtilaisuuksien toivossa Minna laatii Facebookiin ilmoituksen, jossa hän tarjoaa tutkijapalveluja. Toiveissa olisi jokin sukututkimustoimeksiannon tapainen, mutta ensimmäisenä häneen ottaa yhteyttä paikallinen julkkis eli kansainvälistä arvostusta tiedemaailmassa nauttiva Suvi Ekberg. Nainen haluaa palkata Minnan etsimään teini-ikäisen tyttärensä, joka on ollut kadoksissa jo toista viikkoa. Minna saa siis yksityisetsiväkeikan.

Lähempi keskustelu viimeisen päälle huolitellun ja kovapintaiselta vaikuttavan rouva Ekbergin hulppeassa huvilassa paljastaa, että Ekbergin tytär on sovitusti viettänyt syyslomaviikon luokanopettajaisänsä luona Fuengirolassa mutta ei ole palannut sieltä kotiin. Kyse on siis tarkalleen ottaen lapsikaappauksesta, jos lapsen isä ei ole palauttanut lasta sovitusti. Suvi Ekberg haluaa, että Minna matkustaa Espanjaan tarkkailemaan ex-puolisoa, jonka hän vihjailee mahdollisesti käyttävän pariskunnan tytärtä hyväkseen.

Minnan yksityiselämästä paljastuu myös ikävä kuvio. Hänellä on ollut rakkaus- ja seksisuhde entisen yliopisto-opettajansa ja esihenkilönsä kanssa, mutta miehen luvattua avioeroa ja Minnan kanssa yhteen muuttamista ei ole kuulunut. Kun Minna on katkaissut suhteen, on mies alkanut käyttäytyä ikävästi, jopa uhkaavasti. Sitten Minna alkaa saada salatusta numerosta rankkoja uhkausviestejä. Ilmeisesti Minnan kamppailulajiosaaminenkin tulee vielä hyötykäyttöön!

Tarina käynnistyy ilman sen kummempia pohjustuksia nopeahkosti, mutta kuten yllä olevasta käy ilmi, on ainakin jonkin verran kyseenalaista, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta. Näsi kuitenkin kiristää taitavasti ruuvia niin, että pian huomasin olevani tarinan koukussa. Arvasin kyllä aika varhaisessa vaiheessa yhden keskeisen juonikuvion pahiksen, mutta sen lisäksi juonessa on vielä uusia kerroksia. Loppua kohden tapahtumat ja toiminta kiihtyvät vauhdilla, ja paljastuu sekin, miksi painetun kirjan kanteen on nostettu kissan kuva. Ruumiskin vielä saadaan ennen viimeistä pistettä!

Näsi on toiminut työnohjaajana ja kouluttajana muun muassa lastensuojelussa, perhetyössä ja kotipalvelussa. Näissä tehtävissä kertynyttä tietoa kotien suljettujen ovien takana tapahtuvista asioista ja perheväkivallan sekä vallankäytön monista muodoista Näsi hyödyntää oivaltavasti Kovalla kädellä -romaanissaan.

Vuonna 2020 ilmestynyt Kovalla kädellä on Näsin toinen kaunokirjallinen teos. Kirjailijan mukaan sen ilmestyminen jäi harmillisesti koronapandemian jalkoihin, mikä varmasti on ihan totta. Julkkarijuhlat, kirjailijakiertueet ja kirjamessut jäivät kokonaan väliin tai ainakin kutistuivat virtuaalitapahtumiksi. Se on todella harmi, sillä Kovalla kädellä on omassa alagenressään oikein hyvä esikoisdekkari. Näsin esikoiskirja on vuonna 2019 ilmestynyt novellikokoelma Eilispäivä ei kuole (Basam Books).

Liisa Näsi: Kovalla kädellä
Basam Books 2020. 320 s.
Äänikirjan lukija Lotta Merenmies, kustantaja Saga Egmont FI.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

”Isoisoisästäni tuli siirtolainen jäämällä paikoilleen. Hän oli häiritsevä poikkeama. Hän ei sopinut yhteen sen yhtenäisyyttä rakentavan tarinan kanssa, jota suomalaisille kerrottiin evakkoon lähteneistä. Sitä tarinaa rakennettiin jo heti sodan päätyttyä, mutta se ei ollut alussa niin rikkumaton kuin myöhemmin annettiin ymmärtää.”

Toimittaja Antti Järven tietokirja Minne katosi Antti Järvi? herätti huomiota jo viime syksynä kirjamessujen aikaan. Nimi on jotenkin kutkuttava, ja ensikuulemalta tosiaan tuli mieleen jokin eksistentialistinen esseekokoelma. Mutta sellaisestahan ei ole ollenkaan kysymys, vai onko vähäsen sittenkin?

Muistaakseni Helsingin kirjamessuluetteloon olin itsekin ruksinut Järven haastattelun messuohjelmaani, mutta lopulta kävi niin, että tytär kävi sen kuuntelemassa. Häntäkin oli teoksen aihe alkanut kiinnostaa, joten merkitsimme sen tulevaisuudessa hankittavien kirjojen listalle.

Seuraavaksi Antti Järvi pokkasi tästä teoksesta vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, joten teoksen tarina alkoi tulla tutuksi. Joulukuun alussa vietettävillä Tampereen Kirjafestareilla ovat yleensä Finlandia-voittajat esiintymässä, joten meitä onnisti ja pääsimme kuulemaan hyvän haastattelun teoksen tiimoilta. Innostuin aiheesta niin, että päätin samoin tein käydä ostamassa kirjan ja pyytämässä siihen tekijältä nimmarin. Uskalsin jopa muutaman sanan Antti Järven kanssa vaihtaa siellä messuhallin nurkkauksessa.

Teoksen alaotsikko selventää melko tyhjentävästi, mistä kirjassa on kyse: ’Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä’.

Toukokuussa 2020 Antti Järven setä Olli otti pitkästä aikaa yhteyttä. Hän toivoi, että Antti Järvi selvittäisi, mitä tämän täysnimikaimalle, Olli-sedän isoisälle ja Antti Järven isoisoisälle tapahtui. Vanhempi Antti Järvi nimittäin jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen.

Suvussa oli kerrottu Antti Järvestä, tämän ratkaisusta ja kohtalosta useita erilaisia versioita, mutta lähinnä asiasta oli vaiettu. Nuorempi Antti Järvikin muisteli kuulleensa lapsena vanhemman Antti Järven loikanneen, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Spekuloitiin sillä vaihtoehdolla, että Antti Järvellä olisi ollut avioliiton ohessa jokin rakkaussuhde, toinen nainen, jonka takia hän olisi jättänyt perheensä ja kotimaansa. Vai oliko Antti Järvi kenties vakooja?

Joka tapauksessa Antti Järven tapaus kuulostaa hyvin poikkeukselliselta. Kun toimittaja Antti Järvi ryhtyy asiaa penkomaan, hän havaitsee, että isoisoisä ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, vaan rajan taakse jättäytyi muitakin suomalaisia, kuka mistäkin syystä. Pieni joukko heistä oli entuudestaan vanhemman Antti Järven tuttuja.

Tutkimustyö ei ihan kylmiltään innostanut Järveä, mutta melko nopeasti hän huomasi aiheen vievän hänet mennessään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pulpahtelivat pintaan, asiat alkoivat saada kytköksiä ja merkityksiä. Edessä oli kuitenkin valtava urakka, mutta se oli samalla hyvin kiehtova. Omat hankaluutensa työhön heittivät ensin yhä vain jatkunut pandemia, sitten Venäjän aloittama hyökkäyssota.

Tutkimus nimittäin vie vääjäämättä itärajan taakse, lopulta hyvin kauas itään. Antti Järvi siis jäi Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan. Jälkikäteen on helppoa sanoa, että päätös ei ehkä ollut kovin viisas, vaan oikeasti hengenvaarallinen. Stalinin vainot eivät jättäneet maahan loikanneita vihollismaan entisiä kansalaisia huomiotta, sen sai Antti Järvi kumppaneineen karvaasti kokea. Toimittaja Antti Järvi kuitenkin onnistuu kokoamaan hankalan palapelin ja selvittämään suuren osan isoisoisänsä vaiheista ja myös lopullisen määränpään. Mutta mitkä olivat olleet Antti Järven todelliset motiivit valinnalleen?

Kirjan lopun kiitoksissa Järvi toteaa, ettei teos ole historiallinen tutkimus eikä tutkimus kaikista luovutetulla alueelle jääneistä henkilöistä. Historiaa harrastavana lukijana nautin Minne katosi Antti Järvi? -tietokirjan lukemisesta kovasti. Oli hieno kokemus päästä mukaan etsimään välillä hyvinkin hauraiksi hiipuneita johtolankoja, penkomaan arkistojen kätköjä ja matkustamaan halki postpandemian kynsissä kärvistelevän Venäjän. Antti Järvi kertoo paitsi isoisoisänsä ja tämän kanssa kohtalonsa jakaneiden ihmisten  mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan myös antoisan tarinan kirjan tekemisestä. 

Samalla toimittaja Antti Järvi joutuu pohdiskelemaan niitä eksistentiaalisia kysymyksiäkin. Kuka hän on, millainen historia hänellä ja suvulla on ja miten yhden yksilön aikanaan tekemä yksi ratkaisu on muuttanut niin monen ihmisen elämänkulun. Miksi asioista mieluummin vaietaan kuin puhutaan? Miten 'virallinen' totuus eroaa siitä, mitä oikeasti tapahtui?  Millaista tarinaa me suomalaiset kerromme omasta historiastamme ja samalla itsestämme? Miksi ja miten yksilöt jauhautuvat historian rattaisiin?

Aihe on verrattoman kutkuttava edelleen, ja lukisin mielelläni aiheesta lisääkin. Vinkkaan tuonne loppuun muutaman aihepiiriä sivuavan vinkin kaunokirjallisuuden puolelta. Ne osaltaan paljastavat, kuin häilyvä ja molempiin suuntiin vuotava raja on aina ollut. Se on valtioiden keinotekoisesti päättämä ja vetämä, eivätkä ihmiset, historian jalkoihin jäävät yksilöt, aina suostu sopeutumaan arjen kannalta mielivaltaisilta tuntuviin päätöksiin.

Opin jälleen senkin, miten paljon tarinoita on kerrottavana niinkin loppuun kalutulta tuntuvasta aiheesta kuin sotien ajasta. Millaisia ihmiskohtaloita lukujen taakse kätkeytyykään! Niistä jokainen ansaitsisi tulla kerrotuksi. Kiitos, Antti Järvi, että pääsin tälle matkalle menneisyyteen.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä
Gummerus 2023. 374 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Ostettu.

LYLLin lukupiirin lukupiirikirja 17.4.2024.

Aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä:

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

JP Koskinen: Tulisiipi

Merja Mäki: Itki toisenkin

Dekkariviikko kirjablogeissa 10.–16.6.2024 - Tule mukaan!

 

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 10.–16.6.2024. Tänä vuonna on erityistä aihetta juhlaan, sillä tämä on kymmenes kerta, kun kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 9.6.2024. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva juttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 18.6.2022 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi.

Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus Tuulevin lukublogista. 

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikkoa kirjablogeissa!

 

Dekkariviikolla mukana:

Ankin kirjablogi
Hemulin kirjahylly
Jokken kirjanurkka
Kirjahamsterin lukuvinkit
Kirjahullun päiväkirja
Kirjaimia
Kirjakaapin kummitus
Kirjarouvan elämää
Kirjasähkökäyrä
Kirjojen kuisketta
Kirsin Book Club
Kupliva maailmani
Kuunneltua
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen

 

Kuuntelin helmikuussa työni takia Kevan eläkeinfowebinaarin. Alussa selitettiin seikkaperäisesti erilaisia eläkevaihtoehtoja, niiden vaikutusta tuloihin ja niin edelleen. Webinaarin viimeinen kolmannes oli sitten lääkärin puheenvuoroa. Siinä käytiin perinpohjaisesti läpi, miten uuteen elämänvaiheeseen kannattaa valmistautua muutenkin kuin vain taloudellisesta näkökulmasta. Olisi syytä pohtia hyvissä ajoin, mitä työ ja työyhteisö itselle merkitsevät, mitkä asiat ihan oikeasti ovat tärkeitä ja miten ajattelee käyttävänsä aikansa sen jälkeen, kun ei enää ole mukana työelämässä. Muutos on iso, joten se kannattaa ottaa vastaan valmistautuneena.

Tämä eläkeinfon jälkiosa tuli minulle useaan otteeseen mieleen kuunnellessani Ulla Linturinteen romaania Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen. Kirjassa Raisa jää eläkkeelle sanomalehden kulttuuritoimittajan paikalta. Nopeasti käy ilmi, että Raisa ei ole Kevan infowebinaarista kuullutkaan, sillä hänelle eläköityminen tulee jonkinlaisena yllätyksenä ja kuin törmäyksenä päin seinää. Hän on painanut töitä sata lasissa ihan loppuun saakka, joten pudotus tyhjän päälle on melkoinen.

Raisalle ja Ristolle on aikanaan tullut avioero, ja ex-mies on muuttanut Thaimaahan. Erosurunsa Raisa on hukuttanut tekemällä töitä, kuinkas muuten. Pariskunnalla on yhteinen aikuinen poika, jonka vaimon kanssa Raisa tuntuu tulevan vähän kehnosti toimeen. Ystäviä kyllä on, mutta he ovat Raisaa nuorempia ja siis vielä tiukasti kiinni työelämässä. Mitä tekisi lopulla, tyhjällä elämällään? Raisa huomaa kaipaavansa myös rakkautta ja elämänkumppania, mutta mistä sellaisen taikoisi?

Pientä uhmakkuutta osoittaen Raisa kirjautuu deittisovellukseen ja ilmoittautuu ruumisarkuntekokurssille. Deittisovelluksesta hän löytää yhden potentiaalisen treffikumppanin eli baskeripäisen Ramin. Valitettavasti treffit eivät mene ihan putkeen. Arkuntekokurssi sen sijaan käynnistyy lupaavasti, ja Raisa päättää tehdä oman ruumisarkkunsa mökkitontin vanhan ladon seinälaudoista. Niin arkkuun tulee persoonallista luonnetta.

Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen on mukavan kirpeää chick litiä meille vähän kypsemmän iän lukijoille, vaikka tietysti siihen saavat nuoremmatkin tarttua. Kaikkien kannattaa ottaa opikseen siitä Raisan ilmiselvästä virheestä, että eläköityminen pääsee niin pahasti yllättämään. Ihmissuhdekiemuroita ja lempeitä kommelluksia on tarinassa mukavasti, mikä Raisan mukaan johtuu hänen leiskuvanpunaisesta tukastaan. Mutta kuten romaanin nimi lupaa, taivaaseen pääsy ei ole hiustenväristä kiinni.

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen
Myllylahti 2024. 240 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Salminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (Nummien kutsu 1)

 

Muhkeat, hyvin kirjoitetut viihteelliset historialliset romaanit ja romaanisarjat ovat aina tervetulleita! Niinpä ilahduin kovasti, kun huomasin Kaisa Viitalan Klaanin vieraana -romaanin esittelyn kirjailijan omilla Facebook-sivuilla ja kustantamon kevään 2024 luettelossa:

”Kun arvostetun lontoolaisperheen tytär Agnes kohtaa tanssiaisissa ylämaalaispäällikkö Fingal MacTorrianin, hän päättää, että tapaaminen saa jäädä viimeiseksi. Agnesin on vaikea ymmärtää, mitä muut röyhkeässä vuoriston villissä näkevät – mieshän on jakobiittikapinallisia eli maanpetturi! Sitä paitsi Agnes on raajarikko, joten tuskin kukaan mies hänestä kiinnostuukaan.

Kohtalokkaan valheen vuoksi Agnes päätyy kuitenkin viettämään talvea Fingalin suvun linnassa, kaukana kotoa, ja huomaa olevansa keskellä mutkikasta valtataistelua klaanin herruudesta.”

Luvassa on siis kiehtova miljöö eli 1700-luvun alun Englanti ja erityisesti Skotlannin Ylämaa, seikkailua ja riipivää romantiikkaa. Romanttisen juonen peruskuvio on selvä jo takakansitekstin perusteella, mutta sehän ei tämän genren faneja haittaa hitustakaan, jos vain kaikki muu sen ympärillä toimii ja juoneen on saatu jotain omintakeista maustettakin.

Kaisa Viitala on historioitsija ja viestinnän ammattilainen sekä todella pitkän linjan kirjailija, joten lukija voi huolettomin mielin avata kirjan kannet ja antautua vetävän tarinan vietäväksi.

Agnes on virkistävän erilainen romanttisen viihteen sankaritar synnynnäisen vammansa takia. Jalkojen jonkinlaisen epämuodostuman seurauksena hänen on vaikea kävellä ja moni muukin terveelle ihmiselle itsestään selvä toiminto aiheuttaa paitsi päänvaivaa myös kovaa kipua ja särkyä. Tukevan kävelykepin avulla hän pääsee hyvinä päivinä ihan kohtuullisesti kävelemään, mutta arki edellyttää monenlaisia apuvälineitä ja apulaisia sujuakseen edes kohtuullisesti.

Agnes on perheensä ainoa, kaivattu lapsi, ja vanhemmat ovat aina olleet hänen tukenaan ja turvanaan sekä kannustaneet aktiiviseen elämään. Se ei ollut 1700-luvulla säätyläispiireissäkään tavallista, ja Agnesin ilmestymistä esimerkiksi tanssiaisiin pidetäänkin pöyristyttävänä, röyhkeänä ja nolostuttavana sen mukaan, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan.

Vanhemmat ovat kuitenkin purjehtineet Amerikkaan ja lähettäneet tyttärensä isän veljen ja tämän perheen hoiviin Edinburghiin. Omahyväiset ja ylemmyydentuntoiset Colin-setä ja Lily-serkku kohtelevat Agnesta pöyristyttävästi, mutta onneksi Emily-täti ja erityisesti talon palveluskuntaan kuuluva räväkkäotteinen Millie ovat toista maata. Agnes on älykäs, kaunis ja varakas, mutta koska hän on rampa raajarikko, hänen mahdollisuutensa ovat kovin kapeat, jos kauniisti sanotaan.

Mutta kuten sanottu, tanssiaisiin Agneskin lähtee. Kaikkien yllätykseksi ja nuorten naisten suureksi kiihtymykseksi sinne tupsahtaa myös rikollisen komea ja käytöksellään yleistä paheksuntaa herättävä skotti Fingal MacTorrian. Sitten onkin vain loppuromaanin verran jännitettävä, miten heistä oikein tulee pari. Kaikki mahdolliset esteet, hankaluudet, ennakkoluulot ja väärinkäsitykset on totisesti vedetty peliin, jotta niin ei kävisi. Riittääkö Agnesin päättäväisyys? Onko rakkaus lopulta suurin voima?

Koska Agnes joutuu koko ajan ja kaikissa tilanteissa miettimään omaa liikkumistaan, selviytymistään sekä terveyttään, miljöö avautuu lukijalle ihan uudenlaisesta kulmasta. Vanha vetoinen kivilinna keskellä joulukuista nummimaisemaa 1700-luvun mukavuuksilla varustettuna ei varmasti olisi ollut kaikkein helpoin asuinpaikka terveillekään, mutta Agnes joutuu kohtaamaan hankaluudet alituisilla ekstrakierteillä.

Onneksi Agnes ei ole sen paremmin itsesäälissä rypevä raukka kuin mikään yliluonnollisen vahva pyhimyskään, vaan ihan normaali nuori nainen. Kivut ja hankaluudet kuluttavat, väsyttävät, harmittavat ja välillä itkettävätkin. Mutta hän ei jää säälimään itseään liian pitkäksi aikaa, vaan tarttuu taas uuteen toimeen päättäväisenä realistina. Hän toteaa itsekin, että hänen ei tule koskaan kokemaan mitään ihmeparantumista, joten on elettävä ja kelvattava sellaisena kuin on. Hän tekee myös virheitä ja vääriä päätöksiä ja joutuu kärsimään monista niistä nahoissaan ja ainakin sielussaan. Perin inhimillistä siis!

Agnes on romaanin ehdoton päähenkilö, joten on mainiota, että hänestä piirtyy mukavan moniulotteinen kuva. Vähintäänkin yhtä paljon ihastuin myös tomeraan ja sanavalmiiseen Millieen, joka jo alkusivuilla ottaa Agnes-neidin suojelukseensa ja matkustaa tämän mukana kauas pohjoiseen. Millie ei masennu kielivaikeuksista eikä turhaan kumartele kuvia. Jos joku uskaltaa pahoittaa hänen Agnes-neitinsä mielen, saa tämä kyllä totisesti tuta!

Klaanin vieraana aloittaa Nummien kutsu -trilogian, jonka toinen osa Klaanin suojeluksessa ilmestyy näillä näkymin keväällä 2025. Se on vallan mainio uutinen, sillä Agnesin ja Millien tarinalle (ja joo, totta kai myös Fingalin!) odotan jo kovasti jatkoa.

Klaanin vieraana -romaania on markkinoitu vetoamalla Diana Gabaldonin ja Outlander-sarjan faneihin, mutta en oikein sille näe sen kummempaa perustetta. Skotteja, Ylämaa ja verenhimoisia punatakkeja on molemmissa, mutta ihan omilla ansioillaan Viitalan teos pärjää mainiosti. Mikään ei tietenkään estä pitämästä molemmista.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
Karisto 2024. 460 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori.
Kansi Timo Numminen.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

 

Kymmenisen vuotta sitten Riku Karjalainen julkaisi YouTubessa Finland-nimisen huikean hienon timelapse-videon, johon on ikuistettu komeita maisemia lähinnä Pohjois-Suomesta. Neliminuuttisen videon kohdassa 3.21 on muutaman sekunnin mittainen välähdys syysasuisesta Paavolan tammesta, joka sijaitsee Lohjansaaressa Lohjalla. Viimeistään tämä video teki Paavolan tammesta kansallisen julkkiksen, vaikka oli se toki tunnettu paikallisena nähtävyytenä ja retkikohteena aikaisemminkin.

Satoja vuosia vanhan komea tammi seisoo nuorehkon istutetun kuusimetsän keskellä. Tunnelma paikalla on epätodellinen. Onneksi pääsin lopulta monien kariutuneiden aikomusten jälkeen poikkeamaan paikalla pari vuotta sitten keskikesällä. Kohde ja noin kilometrin mittainen luontopolku lehtomaisemassa ovat kokemisen arvoisia minä vuodenaikana tahansa, olettaisin.

Paavolan tammi. 
Jos käyt tammella, 
kierrä tammen 'taakse', 
siellä on lava, jolta pääsee koskettamaan runkoa.
Puun juuria ei saa talloa!

Onneksi ehdin tammella jo käydä, sillä luettuani Melina Marraksen kauhuromaanin Para katselisin kuuluisaa tammea ja sitä ympäröivää metsää hieman toisin silmin!

Paran miljöö on Lohjalla Lohjanjärvellä sijaitseva Lohjansaari. Kannen synkeässä kuvassa on tunnistettava Paavolan tammi, ja tammella onkin merkittävä osuutensa tarinassa. Sen mahtavat juuret ulottuvat syvälle maaperään ja toimivat väylänä, jota pitkin lohjansaarelainen Yöselän suku ja rajakansan puolielävät pitävät yhteyttä ja kulkevat toistensa maailmoihin. Realistinen, jopa idyllinen maaseutukylä toimii jonkinlaisena mytologisen kauhun ja pahuuden kulissina.

Nykyhetken eli kesän 2023 tapahtumat käynnistyvät, kun leskeksi jäänyt nelikymppinen Mikko muuttaa 11-vuotiaan Roihu-poikansa kanssa Helsingistä Lohjansaaressa sijaitsevaan tyhjillään ja hylättynä olevaan Yöselän kartanoon. Kartano on kuulunut aiemmin Mikon vaimolle Varpulle. Yllättäen kuollut Varpu-vaimo ei ole kertonut kodistaan ja lapsuudestaan mitään miehelleen. Siksi hänelle tulee ikävänä yllätyksenä, miten nuivasti ja jopa avoimen vihamielisesti häneen ja Roihuun Lohjansaarella suhtaudutaan. Tulokkaat eivät ole tervetulleita, kaikkein vähiten Yöselän suvun jäsenet. Haaveet huippuravintolan perustamisesta pihan navettarakennukseen alkavat kohdata vastoinkäymisiä toisensa perään.

Lähes ensitöikseen Roihu lähtee tutustumaan pihapiiristä alkavaan metsään ja löytää kartanon mailta salaperäisen mökin, jonka ovi on tiukasti teljetty kiinni ulkopuolelta. Sisällä on kuitenkin jokin synkkä ja pelottava olento, jonka Roihu uteliaisuuttaan ja ymmärtämättömyyttään tulee päästäneeksi vapauteen.

Vähitellen lukijalle avataan saaren synkkää menneisyyttä. Parikymmentä vuotta aikaisemmin saarella on riehunut jokin kammottava peto, joka on siepannut lapsia ja raadellut kuoliaaksi aikuisia miehiä. Kaikki tämä liittyy jotenkin Varpuun ja myös Roihuun sekä kaikkiin Yöselän suvun jäseniin.

Marras hyödyntää sumeilematta suomalaisen kansanperinteen synkempää puolta ja kauhukirjallisuuden ja ylipäätään kauhugenren perinteitä. Lopputulos on paikoin melkoista verikekkeriä. Lohjansaari kuvataan eristyneenä, jossakin vähän toisessa todellisuudessa ja menneessä ajassa elävänä yhteisönä ja alueena, jonne pelastuslaitos ja poliisi kyllä tarpeen tullen poikkeavat mutta jossa esimerkiksi kadonneet lapset eivät tunnu herättäneen kovinkaan kummoisia toimenpiteitä. Ihmisruumiin osien hävittämisessä naapurinmummon komposti on oiva piilopaikka!

Kustantajan tietojen mukaan Para aloittaa Yösydän-trilogian. Omaan makuuni tämä on muutamaa astetta liiankin suoraviivaista löyhkäävillä sisäelimillä mässäilyä. Muhkeassa romaanissa olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa, ja vielä yksi kierros tiukkaa toimittamista olisi voinut antaa kokonaisuudelle kaipaamani ryhtiä.

Vaikka 11-vuotias Roihu on keskeisessä osassa tapahtumia ja yksi näkökulmahenkilöistä, on Para kuitenkin aikuisten tai nuorten aikuisten kauhua, ei missään nimessä lastenkirjallisuutta. Koska kirjoissa ja lukemisessa ei ole ikärajoja, nuoret kokeneet lukijat ja kauhun ystävät voivat toki kirjaan myös tarttua.

Melina Marras: Para. Yösydän 1
Nysalor-kustannus 2024. 342 s.

Ostettu.

Melina Marras on aiemmin julkaissut kauhunovellikokoelman Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita (Kustannus Aarni, 2019) nimellä Karoliina Heinola.

Nysalor-kustannus on pieni ja ketterä kustantamo, joka keskittyy julkaisemaan spekulatiivista fiktiota eli kauhukirjallisuutta, fantasiakirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta sekä jännityskirjallisuutta, monenlaista vanhaa kirjallisuutta ja roolipelejä. Sanalla sanoen kaikkea sellaista, mitä kustantamon omistaja Matti Järvinen haluaa julkaista.

Nysalor-kustannus julkaisee erityisesti vanhaa, tekijänoikeuslain suojasta vapautunutta kirjallisuutta, mutta kustannusohjelmaan on mahdollista ottaa myös uudempaa suomennoskirjallisuutta ja jopa uusia suomenkielisiä teoksia. Kustantamo ottaa teoksista suhteellisen pieniä painoksia mutta pyrkii pitämään kaikki julkaisunsa aina saatavilla. Kustannusstrategia mahdollistaa kirjojen myymisen kohtuullisen edulliseen hintaan.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

 

Lukupiirini edellisessä tapaamisessa ehdotettiin ja sovittiin, että täksi kerraksi (27.3.2024) luettaisiin mitä tahansa, mikä sopisi kategoriaan ’Suomen presidentit ja heidän puolisonsa’. Kirja saisi olla presidentistä tai hänen puolisostaan kertova tietoteos tai romaani, tai se voisi olla presidentin tai hänen puolisonsa kirjoittama teos.

Idea oli ja on minusta edelleenkin loistava, koska se on tänä keväänä hyvin ajankohtainen ja koska se tarjoaa melkoisen kirjon teoksia valittavaksi. Ihan varmasti olisi paljon keskusteltavaa! Harmikseni en tänään pääse paikalle kuulemaan ja näkemään, mitä muut ovat aiheeseen liittyen lukeneet. Lukupiirissämme on sen verran kertynyttä elämänkokemusta, että senkin puolesta luvassa olisi ollut kiinnostava ilta. Menetän hyvän keskustelun, mikä harmittaa todella!

Koska en pääse osallistumaan lukupiiritapaamiseemme, kirjoitan ajatukseni lukemastani kirjasta tänne blogiin kaikkien ja toivottavasti myös muiden lukupiiriläistemme luettavaksi.

En tarvinnut juurikaan harkinta-aikaa päättääkseni, mitä lukisin. Hyllyssäni on jo useamman vuoden odottanut lukuvuoroaan Anne Mattssonin elämäkerta Tellervo Koivistosta eli Tellervo Koivisto – elämäkerta, kuten teoksen nimi virallisesti kuuluu. Olen sen jossain vaiheessa hankkinut omaan hyllyyni, koska Tellervo Koivisto on mielestäni mielenkiintoinen henkilö ja mielikuvani hänestä olivat ja ovat edelleen pääosin positiiviset.

Kirja on julkaistu vuonna 2017, jolloin Tellervo Koivisto oli 88-vuotias. Koivisto kertoo myös tässä kirjassa, miten keskikoulussa uskontoa opettanut pastori Jokinen ja käyttäytyi vähintäänkin kyseenalaisesti koulun tyttöoppilaita kohtaan piiskaamalla näitä takapuolelle kahdenkeskisissä rangaistussessioissa. Myös Tellervo Koivisto joutui tämän pastorin uhriksi. Asiaa ei tuolloin mitenkään käsitelty, ja pastori sai jatkaa toimintaansa pitkään. Lopulta hänet ohjattiin 1950-luvun puolivälissä vähin äänin eläkkeelle.

Vuonna 1998 Lauri Jokisesta päätettiin maalauttaa seurakunnassa muotokuva. Tieto tästä projektista nosti menneisyyden ikävät asiat Koivistossa pintaan, ja seurasi pitkä ja vaikea terapiajakso. Samalla asia tuli myös Koiviston ansiosta julkisuuteen.

Ennen kirjan kirjoittamista ja julkaisua Koivisto oli myös avoimesti puhunut julkisuudessa masennuksesta, johon hän sairastui vuosituhannen vaihteen tuntumassa.

Itselläni oli jonkinlaisia hämäriä muistikuvia näiden asioiden käsittelystä mediassa, mutta omassa elämässäni on niihin aikoihin ollut niin paljon kaikenlaista muuta, että ole niihin paljoakaan kiinnittänyt huomiota. Mattssonin kirjassa ne käsitellään varsin perusteellisesti.

Minulla oli siis painettu kirja hyllyssäni, mutta päätin kuitenkin kuunnella sen äänikirjana. Päätös olikin hyvä, sillä äänikirjan jaksoin kuunnella kokonaan, mutta epäilen, että pelkkä painettu kirja olisi joutunut ainakin paikoitellen kursorisen luennan uhriksi. Pitkät ja yksityiskohtaiset selostukset Tellervo Koiviston moninaisista tehtävistä erilaisissa yhdistyksissä sekä kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun työstä eivät olleet kovin kiinnostavia.

Mutta painetussa kirjassa on runsaasti valokuvia, joista taas äänikirjan kuuntelija jää paitsi. Niinpä kuuntelin kirjaa työmatkoillani ja aina välillä selasin kuuntelemani osuuden kirjasta ja katsoin siihen liittyvät kuvat.

Mattsson kertoo teoksen alkusanoissa Koiviston tokaisseen, ettei koko kirjaa olisi edes suunnitteilla ilman hänen avioliittoaan Mauno Koiviston kanssa. Tämä lienee totta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että Tellervo Koivisto olisi merkityksellinen henkilö vain tunnetun poliittisen toimijan puolisona. Siitäkin huolimatta, että kirjan mielenkiintoisimmat jaksot ovat Koivistojen seurustelun ja avioliiton alkuaikojen sekä presidenttikausien ajan kuvaukset.

Erityisesti presidentin puolisona Tellervo Koivisto oli aktiivinen ja itsenäinen, jopa itsepäinen, toimija. Edeltäjä Sylvi Kekkonen oli kuollut jo vuonna 1974, joten tasavalta oli ollut ilman presidentin puolisoa kahdeksisen vuotta. Koivisto sai siis rakentaa oman roolinsa melko vapaasti, mikä oli sekä etu että haitta. Jonkinlainen mentori olisi ainakin alkuvaiheessa ollut mieluinen etu. Media oli kimpussa haukan ja pe**kärpäsen lailla, mikä nyt vähän hämmästyttää mutta vain todistaa, että osattiin sitä ennenkin.

Monet kirjaa varten haastatellut henkilöt ovat todenneet, että Tellervo Koivisto on terävä-älyinen ja sanavalmis keskustelija. Hän on toisaalta vähän jäyhää ja mieluusti kynttilänsä vakan alla pitävää tyyppiä, mutta hänellä on loistava huumorintaju, joka vilahtelee odottamattomissa tilanteissa. Hän osaa nauraa itselleen ja nähdä myöhemmin koomiset puolet monissa tapahtumahetkellä hankalissa tilanteissa. Tämä välittyy mukavasti elämäkertateoksessakin, joka on osin rakennettu Tellervo Koiviston muistelujen ja kertomusten varaan. Koivisto itse muistuttaa, että heidän lähipiirinsä on aina osannut myös juhlia riehakkaasti.

Mietin kirjaa kuunnellessani moneen otteeseen, että ei varmaankaan ole mikään ihan helppo tehtävä kirjoittaa elämäkertateosta elossa olevasta henkilöstä. Mattsson ja Koivisto eivät ymmärtääkseni tunteneet toisiaan ennen kirjaprojektin aloittamista, mutta ilmeisesti yhteistyö sujui luontevasti. Luottamusta on ollut puolin ja toisin, se on selvää.

Kirjoittajan ote on lämpimän kunnioittava. Mitään raflaavia paljastuksia teoksesta ei minun mielestäni löydy, ja nuo alussa mainitsemani asiatkin olivat siis olleet julkisuudessa jo hyvän aikaa ennen kirjan ilmestymistä. Varmasti on jouduttu keskittymään, että katse pysyy tiukasti kohteessa, eli pitämään mielessä, kenestä teosta kirjoitetaan. Mauno Koiviston vaikutus Tellervo Koiviston elämään ja uraan on kuitenkin ollut kiistatta niin merkittävää, että häntä ei ole ollut kovin helppoa pitää taustalla.

Rajaamista on tehty selvästi niinkin, että Koivistojen Assi-tytär kyllä mainitaan monessakin kohdassa ja kerrotaan Koivistojen tiiviistä perheyhteydestä (ja kerrotaan avoimesti sekin, miksi perheeseen ei syntynyt enempää lapsia). Sen sijaan vävyt eli Assi Koiviston aviomiehet mainitaan vain ohimennen. Ainakin omissa muistikuvissani 1980-luvulta myös ensimmäinen vävy Jari Komulainen oli usein median hampaissa, eikä aina ihan syyttä. Omassa piirissäni epiteetti Uppsalan ekonomi sai tuolloin tietyn vähemmän kunnioittavan lisävärityksen. Mutta tähän liittyvästä ei siis tässä kirjassa mainita mitään.

Koivistot ovat omien isovanhempieni ikäluokkaa, joten oli ihan mielenkiintoista seurata kronologisesti etenevää elämäntarinaa, jonka loppupuolelta itsekin jo muisti tapahtumia. Moni asia muistui omaankin mieleen, kun se nousi esiin Koiviston elämän näkökulmasta. Olin jo viittä vaille täysi-ikäinen, kun Kekkosen aika Suomessa päättyi. En kuitenkaan vielä päässyt äänestämään ensimmäisissä Kekkosen jälkeisissä vaaleissa. Mielestä oli myös jo pyyhkiytynyt seuraavien vaalien kummallisuus, eli ne olivat jonkinlainen risteytys suorasta kansanvaalista ja valitsijamiesvaalista. Kovin heikko oli silloin luotto, että kansa ihan oikeasti osaisi valita itselleen presidentin. Muistaakseni Mauno Koivisto oli vähän närkästynyt, ettei mennyt suoraan toiselle kaudelle kansan äänillä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017. 424 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Painettu kirja ostettu, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)

 

Paljoa emme tiedä siitä, mitä todella tapahtui ja miksi maailma kylmeni. Muistan, kuinka alkukesästä Herran vuonna 1000 näimme sinisen tähden ilmestyvän taivaalle. Saimme sanan Konstantinopoliin, että Antikristus, Valkoinen noita, oli hyökännyt lännen kuninkaiden kimppuun. Ilmestyskirjan petojen kanssa hän kulki maiden halki kuin jäinen puhuri, repi alas muurit, tornit ja kirkot, surmasi hallitsijat ja pyyhki kristittyjen sotajoukot tieltään. Viimeiseksi kuulimme, että Babylonin portto oli jo lähestymässä laumoineen Roomaa.

Elokuun lopulla, kesken helteisen iltapäivän, tunsin kuinka Blachernain palatsin portaat vapisivat jalkojeni alla. Maa valitti ja järkkyi. Marmoripylväät halkeilevat. Valtava jyrinä repi taivaita. Tummat pilvet kiisivät Kultaisen sarven lahden ylle myrskytuulen nopeudella, ja äkkiä hirmuinen lumimyräkkä peitti kaiken alleen. Sinä päivänä vanha maailma loppui.

NESTORIOS MALEÏNOKSEN, KEISARIN KRONIKOITSIJAN KÄSIKIRJOITUS,
KONSTANTINOPOLISSA HERRAN VUONNA 1007

Niilo Seväsen Ikitalven polku -fantasiaromaanin alkuun lainatussa, eräänlaisena prologina toimivassa fiktiivisessä kronikanpalasessa kuvataan tyhjentävästi tarinan alkutilanne. Eletään ’Herran vuotta’ 1007, seitsemän vuotta kronikassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, jolloin silloinen tunnettu maailma on rajun maanjäristyksen jälkeen kylmennyt äkillisesti ja rajusti, ja tarinan tapahtumat käynnistyvät Konstantinopolissa ja Italian Paviassa.

Konstantinopolissa hulttiomaisen luutunsoittaja Orfeuksen hääsoittokeikka ylhäisön palatsissa päättyy karusti, kun kesken kaiken paikalle rynnistää hänen siskonsa Ksenia seitsemänvuotiaan tyttärensä Hallan kanssa. Ksenia vaatii Orfeusta auttamaan häntä ja Hallaa, jonka heidän perässään olevat tuntemattomat miehet haluavat kaapata mukaansa. Tilanne on kaoottinen, ja sitten kaikki pimenee.

Herätessään Orfeus huomaa olevansa hävityksen keskellä vahingoittumattoman Hallan kanssa, mutta Ksenia ja tämän vainoajat ovat kadonneet jäljettömiin ja loput paikalla olijat ovat pääosin vainajia. Alkaa hengästyttävä vaarojen täyteinen pakomatka halki jääkylmän maan ja jäitä kolisevan meren. Ketä tai mitä he pakenevat ja mihin, ei varsinaisesti ole selvää Orfeukselle mutta ei toisaalta muillekaan. Selvää on vain, että he ovat jatkuvassa hengenvaarassa, eikä pysähtyä voi. Odottamattomaksi oppaakseen Orfeus ja Halla saavat salaperäisen, telepaattisesti ihmisten kanssa kommunikoivan ketun.

Konstantinopolin palkkamurhaajien mestari Arkadios saa oudosti käyttäytyviltä venetsialaisiksi itseään väittäviltä muukalaisilta tehtäväksi etsiä ja vangita Hallan. Mestari lähettää matkaan parhaat ja uskollisimmat palkkamiekkansa Skadin ja Orm Punaisen. Skadin isä on aikoinaan tullut pohjoisesta Svean maasta ja äiti on kotoisin Antiokiasta. Verenperintönsä takia Skadi on häikäisevän kaunis nainen, mutta taitojensa takia myös tappavan vaarallinen.

Samaan aikaan Paviassa leskeksi jäänyt ja seitsemän vuotta sitten taisteluiden melskeisiin poikansa kadottanut keisarinna Theofana saa tietää, että luostarin kellareissa luonnottomasti tajuttomana vuosikausia virunut pohjanmies on herännyt. Miehellä saattaisi olla tietoa kadonneesta Otto-pojasta, joten Theofana uhmaa neuvonantajiaan ja lähtee tyrmään tapaamaan miestä.

Lisäksi Hallan kintereillä on vielä salaperäinen, suurikokoinen, ilmeisen vaarallinen ja kasvonsa huolella metallisella naamiolla kätkevä mies. Kaikki tahoillaan panevat merkille, että sininen tähti on jälleen syttynyt taivaalle.

Kaiken keskipisteenä oleva Halla-tyttö on erityinen lapsi. Hän erottuu joukosta ulkonäkönsä puolesta, sillä hänellä on hyvin vaalea iho ja kultaiset hiukset. Lisäksi silmät ovat huomiota herättävän siniset. Orfeus myös aavistaa, että hääpitojen tapahtumissa Hallalla oli oma kummallinen osuutensa. Kuka tai mikä tyttö oikein on, ja mitä ihmettä oudot viholliset hänestä niin kiihkeästi haluavat?

Hallan ajatuksiin lukija pääse sujahtamaan tämän unien kautta. Ne ovat ainoat romaanin minämuodossa kerrotut osuudet. Unimaailmassa Halla kohtaa valvemaailman ihmisiä ja olentoja, mutta he ovat muuttaneet muotoaan. Unien kautta Halla saa vihjeitä ja varoituksia tulevista tapahtumista.

Ikitalven polun ennakkouutisessa Sevänen kertoo, että häntä ovat innoittaneet kirjoitustyössä Kalevala ja kirjailijat Mika Waltari, Aino Kallas, Umberto Eco, J. R. R. Tolkien ja George R. R. Martin. Eipä siis todellakaan ihme, että Ikitalven polku teki niin suuren vaikutuksen! Luetellut kirjailijat ja heidän teoksensa ovat viimeistä lukuun ottamatta omiakin suuria kirjarakkauksiani. Ilmeisesti ne ovat olleet myös Seväsen lukemistoa jo pitkään, sillä vaikutus kyllä näkyy, mutta juuri oikealla tavalla eli omaan tyyliin sujuvasti sulautettuna.

Kaunokirjallisten fantasiavaikutteiden lisäksi Sevänen on kutonut omaperäiseen tarinaansa kosolti historiallisia faktoja ja yksityiskohtia sekä Kalevalan lisäksi runsaasti pohjoismaista mytologiaa. Niin, miksiköhän olen tästä romaanista ja sen aloittamasta sarjasta niin vaikuttunut?! Tämä alkaa nimittäin ällistyttävästi kuulostaa ainesluettelolta, jossa kerron, mistä kaikesta onnistunut ja vaikuttava fantasiaromaani mielestäni rakennetaan!

Pidän Seväsen kirjoitustyylistä, joka painottuu vahvasti toimintaan ja sujuvaan dialogiin. Kuvittelisin, että tähän lopputulokseen pääseminen ei ole ollut ihan helppoa. Tai mistäpä sen tiedän, mutta monesti tämäntyyppiset massiivisehkot fantasiatarinat pitävät sisällään hitaita ja luvalla sanoen pitkäveteisiä selitys- ja jaaritteluosioita. Sevänen sen sijaan menee suoraan asiaan, ja maailmantilan selittäminen pidetään minimissä myöhemminkin.

Lukija saa itse koota tiedonmuruja matkan varrelta ja yrittää niistä sitten rakentaa kokonaisuutta. Todella paljon tuntuu vielä jäävän hämärän peittoon ihan tarkoituksellakin, koska tarina jää sillä tavoin kesken, että sen olettaa jatkuvan suoraan seuraavassa osassa.

Ikitalven polku on selkeästi aikuisille suunnattu fantasiaromaani. Kuten olen monesti ennenkin todennut, kaunokirjallisuudelle on todella hankalaa ja pääosin turhaa asetella ikärajoja. Arvaan, että moni lukemaan tottunut yläkouluikäinenkin lukija ahmii tämän ihastuneena eikä hätkähdä yhtään, mutta en tätä ihan pienimmille ja herkimmille silti varsinaisesti suosittele. Monet kohtaukset ovat taitavasti rakennettuja, vaikuttavia ja pelottavia, eikä brutaalilta väkivallalta ja yliluonnollisilta, paikoin etovilta kauheuksilta vältytä. Keventäviä elementtejä, kuten huumoria tai romantiikkaa, on mukana niukasti.

Ikitalvi-sarjasta tulee varmasti todella eeppinen, oikea tapaus fantasiagenressä. Ainakin kaikki merkit ovat nyt ilmassa.

Ikitalven polun henkilöt eivät tiedä, mistä luonnonmullistukset, ilmaston muuttuminen sietämättömän hyytäväksi ja ikitalvessa liikkuvat myyttiset pedot ovat peräisin tai mikä ne aiheuttaa. Lukijalla on heihin nähden pieni etu puolellaan, sillä Ikitalvi-sarjalle on ilmestynyt eräänlainen johdantonovelli Talven portti. Suosittelen sitäkin lämpimästi, vaikka hyytävää siinäkin on meno. Se ei paljasta romaanin tai tulevien osien juonta, mutta antaa vähän lisätaustaa ja helpottaa myös seuraavan osan ilmestymisen odottamisen aiheuttamaa tuskaa.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)
Gummerus 2024. 398 s.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen (ilm. 13.3.2024)
Upeat kannet Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

 

Kirjailijat, joita olen tavannut paljon, ovat aina olleet surkeimpia rakastajia joita tielleni on osunut. Tiedätkö miksi? Kun kirjailija rakastelee, hän miettii samalla jo kohtausta, jonka aikoo kokemuksesta kirjoittaa. Jokainen hyväily menee pilalle, koska kirjailija miettii, miten käyttää sitä myöhemmin, jokaisen työnnön pilaa jokin lause. Kun rakastelun aikana tulen sanoneeksi kirjailijalle jotakin, kuulen melkein mielessäni,
kun hän kirjoittaa ”nainen sanoi hiljaa”.

 

On pakko tunnustaa, että tämänkertaiseen lukupiirikokoontumiseen meneminen pikkuisen arveluttaa! Valitsimme viime kerralla seuraavan lukupiirikirjan lähinnä minun ehdotuksestani. Olin jo jonkin aikaa halunnut lukea senegalilaistaustaisen Mohamed Mbougar Sarrin maineikkaan ja palkitun romaanin Miesten syvimmät salaisuudet. Sitä oli ylistetty monella taholla, ja viimeksi törmäsin siihen kuunnellessani Lukujonossa-podcastia, jossa teoksen äänikirjaksi lukenutta Mikko Toiviaista haastatteli Sanna Ruoho. Mikko kehaisi podcastissa tätäkin teosta, ja taas se sai yhden perustelun tulla luetuksi.

Miesten syvimmät salaisuudet on palkittu Goncourt-palkinnolla, sen käännösoikeudet on myyty 35 maahan ja sitä on Ranskassa myyty yli puoli miljoonaa kappaletta. Näin kertoo suomennoksen etulieve. Voin syyttää vain itseäni, etten tajunnut selkeää varoitusmerkkiä eli Goncourt-palkintoa. Se nimittäin myönnetään vuoden parhaalle ja omaperäisimmälle proosateokselle.

Lukupiirillämme on jo aiempaa kokemusta senegalilaistaustaisen kirjailijan Goncourt-voittajateoksesta. Luimme nimittäin Marie NDiayen Kolme vahvaa naista -romaanin, joka kirvoitti kohtalaisen kirpakan keskustelun. Moni oli jättänyt kirjan kesken tai lukenut siitä vain jonkin osan ihan tarkoituksella. Enteet eivät siis ainakaan ole kovin hyvät!

Miesten syvimmät salaisuudet ei ollut ihan sellainen romaani, kuin odotin. Lukukokemusta on vaikea kuvailla, koska itse kirjasta ei tunnu saavan otetta. Se lipeää kaikista määrittely-yrityksistä. Tämä lienee täysin tarkoituksellista, sillä Miesten syvimpien salaisuuksien ytimessä on myyttiset mittasuhteet saava romaani, joka tuntuu pakenevan kaikki määritelmiä ja lipeävän sitä yrittävien otteesta kuin saippuapala.

Pariisissa kirjailijanuraa aloitteleva Senegalista muuttanut Diégane Latyr Faye on saanut vuonna 2018 esikoisromaanistaan ’Tyhjyyden anatomia’ hyvät arviot ja häntä on sen perusteella kutsuttu nuoreksi lupaavaksi afrikkalaiskirjailijaksi.  

Jo lukioaikoinaan Senegalissa Diégane törmäsi arvoitukselliseen senegalilaislähtöiseen pariisilaiskirjailija T. C. Elimaneen ja tämän teokseen ’Epäinhimillisyyden labyrintti’. Kirjailijan ja kirjan eriskummallinen tarina herätti Diéganen mielenkiinnon. Salaperäinen Elimane julkaisi kirjansa vuonna 1938. Se herätti ilmestymisensä jälkeen paljon myönteistä, innostunutta huomiota. Pian kuitenkin tilanne muuttui. Teosta alettiin syyttää plagiaatiksi ja sen kustantaja päätti vetää painoksen pois markkinoilta. Kirjailija Elimane katosi heti tämän jälkeen jäljettömiin.

Vuonna 2018 Pariisissa Diégane kohtaa maineikkaan senegalilaiskirjailija Marème Siga D:n, jonka kanssa hän aloittaa jonkinlaisen rakkaus- ja seksisuhteen, mutta jolta hän ennen kaikkea saa lopulta käsiinsä yhden kappaleen T. C. Elimanen romaania ’Epäinhimillisyyden labyrintti’. Hän ahmii kirjan ja on todella vaikuttunut. Alkaa pakkomielteinen yritys selvittää, mitä vuonna 1938 oikein tapahtui. Oliko plagiaattisyytöksissä perää? Kuinka paljon ajalle tyypilliset rankan rasistiset ennakkoluulot vaikuttivat asiaan? Minne Elimane katosi? Ja ennen kaikkea, oliko Elimane kirjoittanut jatkoa kirjalleen ja jos oli, missä tuo teksti nyt oli?

Diagéne käyttää lukemattomia tunteja penkoessaan arkistoja ja seuratessaan mitättömiltä vaikuttavia johtolankoja. Hän pääsee kuin pääseekin lopulta jäljille ja saa yllättäviltä tahoilta kaivattua lisävalaistusta merkilliseen tarinaan. Projekti vie hänet myös takaisin kotiin Senegaliin, vaikka se on suurin piirtein viimeinen asia, jonka hän haluaisi tehdä.

Romaanin lukeminen on kuin labyrintissa kulkemista. Aina välillä tuntuu, että on harhaillut täysin sivuraiteille ja päätynyt umpikujaan, mutta sitten taas avautuu uusi reitti, jota lähtee innoissaan seuraamaan. Kuka milloinkin kertoo, missä ajassa ollaan? Aivan samoin tapahtuu Diagéneelle. Hän kadottaa moneen otteeseen Elimanen jäljet, mutta sitten kuin kohtalon oikusta joku paljastaa uuden tiedonmurusen tai johtolangan, jota hän lähtee uusin voimin jäljittämään.

Yritin myös kuunnella Miesten syvimpiä salaisuuksia, mutta siitä ei tullut lopulta mitään. Teos vaati ainakin minulta suurempaa keskittymistä kuin mitä kuuntelemalla pystyin saavuttamaan. Tekstiin on upotettu erilaisia tekstilajeja, jotka erottuvat otsikoinnein ja kirjasinlajien vaihdoksin painetusta tekstistä. Näiden sävyjen erottaminen äänikirjasta ei minulle onnistunut.

Kirjallisuusihmiselle romaani on melkoinen runsaudensarvi. Kirjailija kertoo, millaista on kirjoittaa ja julkaista teos nykypäivän Ranskassa, kun on etniseltä taustaltaan afrikkalainen, entisen siirtomaan alkuperäiskansan edustaja. Samalla hän tutkii, millaista se on ollut 1930-luvun Ranskassa. Erona tuntuu olevan lähinnä, kuinka avoimesti rasistiset ennakkoluulot ilmaistaan. Kirjoista, kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kritiikistä, lukemisesta ja tarinankerronnasta romaanissa puhutaan loputtomasti. Tajusin nopeasti, että jos aion poimia talteen kaikki näihin aiheisiin liittyvät sitaatit, saan pian kopioida koko kirjan tekstin itselleni muistiin.

Miesten syvimmät salaisuudet kertoo edellä esitetyn lisäksi muun muassa Ranskan harjoittamasta kolonialismista ja sen seurauksista, Senegalin lähihistorian raakuuksista, Ranskaan muuttaneiden senegalilaisten kokemasta ulkopuolisuudesta, toiseudesta ja syrjinnästä sekä Senegalin rikkaasta kansanperinteestä ja värikkäistä uskomuksista.

Romaanin lukeminen oli työlästä, mutta loppujen lopuksi palkitsevaa. Lukupiiriin kuulumisen yksi tarkoitus ainakin minulle on oman lukemisen laajentaminen sen kuuluisan mukavuusalueen ulkopuolelle, ja se nyt ainakin toteutui. Vaikka en voi sanoa varsinaisesti nauttineeni lukemisesta tai viihtyneeni kirjan parissa, tunnistan ja tunnustan sen taituruuden. Kyllä tämä lukea kannatti. Tosin edelleen vähän hirvittää, mitä muut lukupiiriläiset tästä sanovat! Lupasin myös itselleni, etten enää tällä kaudella tee kirjavalintaehdotusta…

 

”Merkkiteoksessa ei ole aihetta, se ei kerro mistään, siinä ainoastaan yritetään sanoa tai keksiä jotakin, mutta sanaan ainoastaan sisältyy jo kaikki, ja myös sanaan jotakin sisältyy jo kaikki.”

 

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet (La plus secrète mémoire des hommes)
Suom. Marja Luoma, Sampsa Peltonen.
Gummerus, 2022. 464 s.
Äänikirjan lukija Mikko Toiviainen.

Lainattu kirjastosta.

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista

 

Paratiisissa pahinta on, että kaikkien toiveiden toteuduttua ei jää enää toivottavaa.
Mikään ei aja ihmistä eteenpäin.

 

Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut, toimittanut ja kääntänyt kymmeniä teoksia, mutta tunnustan itse huomanneeni hänet vasta, kun hänen esseeteoksensa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain, 2022) palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. En ole kyseistä teosta ainakaan vielä lukenut, mutta sen idea vaikuttaa edelleen kiinnostavalta. Voisin sen lukeakin.

Sen sijaan olen nyt lukenut Sutisen historiallisen romaanin Paratiisista, joka on Uusi maailma -trilogian aloitusosa. Kiinnostuin romaanista jo, kun tein listausta kevään 2024 historiallisista romaaneista, koska sen aiheet, 1600-luvun Värmlannin metsäsuomalaiset ja Ruotsin valtion Amerikan Uusi Ruotsi -siirtokunta, ovat todella mielenkiintoisia ja tuoreita. Ilokseni sain pian sen jälkeen teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta, ja ryhdyinkin miltei samoin tein lukupuuhiin.

Puuhaa tämä lähes nelisatasivuinen pienellä kirjasimella painettu teos sitten tarjosikin kosolti. Paratiisista on kaukana historiallisen viihderomaanin perustyypistä, ja viihtymään pyrkivää lukijaa etäännytetään monin keinoin.

Ensinnäkään Paratiisista ei ole kovinkaan juonivetoinen romaani, vaikka lukija kyllä kiinnostuu seuraamaan sen kahden päähenkilön tarinoita ja odottaa, milloin, miten ja missä ne vielä risteävät. Samaten vähäisemmissä osissa olevat sivuhenkilöt alkavat putkahdella esiin milloin missäkin käänteessä, minkä lukija myös ilahtuneena panee merkille. Varsinaisen juonirungon, jos sellaisesta siis ylipäätään voi tämän teoksen parissa puhua, muodostavat kahden suomalaistaustaisen henkilön elämäntarinat, joita seurataan kummankin syntymästä kuolemaan. Romaani alkaa ja loppuu samalla lauseella: ”Sofie avasi silmänsä.”

Toiseksi romaanin päähenkilöiden eli Sofien ja Lukki-nimisen miehen elämät ovat pääosin kärsimystä eli he kokevat jatkuvaa nälkää, kylmää, tauteja, epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa eri muodoissaan. Hengenlähtö on kummallakin useaan otteeseen hiuskarvan varassa, ja muu aika meneekin sitten lähinnä ikävissä tai erittäin ikävissä olosuhteissa pieniä poikkeamia lukuun ottamatta. Lukija ei pääse juuri helpommalla, sillä Sutinen osaa erinomaisesti kuvata kuvottavia oloja ja tapahtumia.

Kolmanneksi Sutinen suosii epäsuoraa kerrontaa, joten keventävä dialogi puuttuu lähes kokonaan. Myös kieli tuntuu tarkoituksellisen koukeroiselta ja ladatulta. Esimerkiksi vaikkapa tällainen satunnaisesti poimittu mutta hyvin tyypillinen virke:

Kiepiten käynnistyvän kevään niistämä maa uitti uumenistaan nahkeutta mädän lihan rahvaanomaisuudella, purot ja joet virtasivat tuntemattomuuksista loputtoman oloisessa välinpitämättömyydessään niin kuin liian pitkä nurkkakusi.

Lukijan on siis keskityttävä ja välillä pinnisteltäväkin pysyäkseen kertojan kyydissä. Herpaantuminen kostautuu, mutta toisaalta keskittyminen palkitaan, sillä tekstissä on oma imunsa ja se tarjoaa ilahduttavia oivalluksen hetkiä.

Neljänneksi Sutisen käyttämä kaikkitietävä kertoja vie lukijaa 1600-luvun uumenissa, mutta täräyttää muutamaan otteeseen välähdyksiä nykyajasta kuin muistuttaakseen, että romaania tässä nyt kuitenkin ollaan lukemassa:

Alukset kaarsivat päävirrasta haarautuvalle Kristiinajoelle, joka siihen aikaan oli pelkkä nimetön uoma, joskin verrattain leveä. Seuraavana vuonna se kastettiin kuningattaren mukaan. Pari virstaa ylempänä myös Kristiinajoki jakautui, ja siinä raivaajat katsoivat olevan sopiva sija, nykyisen teollisuuspuiston, aurinkopaneelipellon ja itsepalveluvaraston välissä, laittaa Uusi Ruotsi.

Paratiisista siis kertoo skogsfinneistä eli 1600-luvulla itämaasta eli nykyisestä Suomesta Ruotsin Värmlannin metsiä asuttamaan houkutelluista tai pakotetuista asukkaista ja heidän jälkeläisistään. Valtio antoi uudistilojen raivaajille maata maksutta ja vielä muutaman vuoden verovapauttakin saadakseen laajat metsäalueet asutettua. 1600-luvun puolivälissä tilanne alkoi jo muuttua, ja kruunun virkamiehet kiersivät tarkastamassa tiloja. Jos asutus ei täyttänyt tiettyjä vaatimuksia, asukkaat häädettiin ja tilat otettiin takaisin valtiolle. Suomalaisten harjoittamaa kaskiviljelyä alettiin karsastaa, koska sen katsottiin tuhoavan metsää ja tuhlaavan arvokasta puuta, jolla oli kova kysyntä alueen rautaruukeissa.

Metsäsuomalainen Sofie syntyy romaanin ensimmäisellä sivulla, mutta pian hänet hylätään maantienvarteen. Ihmeen kaupalla hän kuitenkin pelastuu elämälle. Lukki taas on tuolloin jo syntynyt jossakin Savon sydänmailla. Kummankin lähinnä kammottavia elämänpolkuja seurataan, ja kuten sanottu, jossakin kohdissa ne risteävät.

1600-luvulla Ruotsi oli suurvalta, mikä asema tosin alkoi jo uhkaavasti murentua pitkissä Euroopassa käytävissä sodissa. Samaan aikaan eurooppalaiset merivallat ja erityisesti kauppakomppaniat alkoivat ottaa jalansijaa uusilla vastikään ’löydetyillä’ mantereilla. Ruotsin osuus kolonialismissa ei ollut mitenkään massiivinen, mutta jotain sentään tapahtuikin.

Myös Sofie ja Lukki päätyvät omia reittejään Delaware-joen rantaan nykyisen Philadelphian alueelle perustettuun kituliaaseen Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Romaanin jälkipuolisko kertoo Uuden Ruotsin vaiheista, joihin myös Sofien ja Lukin vaatimattomat elämäntarinat kietoutuvat.

Miten tähän kaikkeen ylenpalttiseen kärsimiseen ja kuvottaviin yksityiskohtiin sitten liittyy paratiisi, joka on jo romaanin nimessäkin? Siitä kyllä puhutaan moneen otteeseen, ja sitä ajatellaan eri kulmilta. Kysymys koskee ihmistä ja ihmiskuntaa laajemminkin. Miksi ihminen ponnistelee kerätäkseen itselleen yhä enemmän erilaista hyvää? Mikä on tarpeeksi? Millaisen hinnan siitä voi maksattaa muilla? Millä oikeudella luonto ja alkuperäisasukkaat otetaan haltuun ja alistetaan?

Kenties paratiisi on totta vain ennen viattomuuden menetystä, silloin kun sitä ei tietoisesti tavoitella. Tai kukaties paratiisi on olemassa juuri sen aikaa kun sitä etsitään, ei enää siinä vaiheessa kun se löytyy. Paratiisin löytäminen tarkoittaa paratiisin katoamista, sitä ei ole muualla kuin mielen sisällä.

Ovatko metsäsuomalaiset tavoitelleet paratiisia asuttaessaan Värmlannin mittaamattomilta tuntuneita koskemattomia metsiä? Ainakin uuteen maailmaan vapaaehtoisesti purjehtivilla mielissä väikkyi koskematon paratiisi, jonka antimet olisivat vain otettavissa. Suurin osa esimerkiksi Ruotsista Amerikkaan 1600-luvulla muuttaneista ei tosin ollut liikkeellä vapaaehtoisesti, vaan he olivat rangaistusvankeja, joiden tuli suorittaa työvelvoitteensa uudella mantereella. Näin heistä saatiin irti mahdollisimman vähällä paras mahdollinen tuotto.

Mutta oliko Uusi Ruotsi tai Amerikka ylipäätään kaivattu paratiisi? Ainakin sen oli sekasortoisesta Euroopasta lähteneille mahdollisuus uuteen alkuun, Jumalan lahja vieläpä. Uskon opeilla perusteltiin niin luonnon kuin ihmistenkin alistaminen uusille isännille. Siirtokunnan pappi keskustelee aiheesta tulkkina toimivan lenapeintiaanin kanssa:

Raivattu, rakennettu luonto johdattaa ihmistä oikealle tielle, Holm selitti, kun taas villi luonto kannustaa paheisiin.
Oliko paratiisikin sitten paha?

Romaaninsa henkilöiden kautta Sutinen tuo esille monta nykyihmisen kannalta kiinnostavaa teemaa ja kysymystä. Lukki tavoittelee lopulta vain suurinta mahdollista vapautta. Sen voi saavuttaa vain irrottautumalla mahdollisimman tarkoin järjestäytyneestä yhteiskunnasta. Rajuimmillaan mies sinnittelee Värmlannin metsissä ankarat talvet maakuopissa, koska ei halua sitoa itseään mihinkään. Samalla hän kauhistelee rautakaivoksilla ja ruukeissa näkemäänsä tuhoa, jonka ihminen toiminnallaan saa aikaan:

Saadakseen haluamansa ihmisen oli tehtävä aina vain suurempaa väkivaltaa ympäristölle, jonka varassa eli. Lukin ymmärrykseen mahtui, että linnut rakensivat pesiä risuista ja majavat kokosivat sumppuja puusta, mutta että ihminen hajotti vuoren ja otti sieltä kiveä ja rautaa, sitä hänen oli vaikea käsittää. Tietenkään lintujen, majavien tai edes karhujen voimat eivät riittäneet kallion hajottamiseen, kun taas ihminen oli keksinyt siihen keinon. Mutta tarkoittiko keinon keksiminen, että sitä oli välttämättä käytettävä?

Lukki tietää kokemuksensa kautta, että sellaista paratiisia, joka elättäisi ihmisen ilman tämän omia ponnisteluja, ei ole olemassakaan. Äärimmäisyyksiin menevä vapaudentavoittelu ajaa hänet itsensä lopulta paradoksaalisesti vankeuteen. Sofie toteaa jossain vaiheessa, että hän toivoo elämältä vain saavansa olla rauhassa. Toive ei ole kovin vaativa, mutta onko sekään saavutettavissa.

Paratiisista on siis melkoinen romaani monin tavoin. Ympäristöteema ja kysymykset länsimaisen ihmisen oikeudesta toimia kuten toimii ovat relevantteja niin 1600-luvulla kuin tänä päivänäkin. Näiden asioiden käsittely historiallisen romaanin kehyksessä toi mieleeni Iida Turpeisen Elolliset-romaanin, jossa on pohjimmiltaan sama idea, vaikka toteutustapa ei identtinen olekaan. Myös Maria Turtschaninoffin Suomaan teemat nousivat mieleeni Paratiisista-romaanin parissa.

Eivätkä pelkästään sadot, laivat ja työkalut parantuneet, vaan niiden myötä koheni myös ihmisten elämä. Yhä useampi lapsi selviytyi, yhä useampi aikuinen pysyi hengissä ja saattoi tehdä työtä. Saatiin koko ajan enemmän ja myös tarvittiin koko ajan enemmän, ja niin molemmin puolin valtamerta ihastuttiin siihen, mitä kutsuttiin kehitykseksi.

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista
Into 2024. 385 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.

Arvostelukappale.

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar

 

R. M. Rosenbergin Hakoisten naiset -sarjan toinen romaani Vapaaherratar on ulkoasultaan jonkin verran harhaanjohtava. Kansikuvassa on osa Gilbert Stuartin 1800-luvun alussa maalaamasta utuisesta naisen muotokuvasta, kirjailijan nimi on kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella ja kirjan otsikko painettu ylellisin kultakirjaimin. Vaikutelma on kovin hempeän romanttinen. Sisällössä taas hempeää romantiikkaa on kovin vähän.

Kirjailija Riikka-Maria Rosenberg on Janakkalan Hakoisten kartanon nykyisen nuoremman isännän Max Rosenbergin puoliso. Koulutukseltaan Riikka-Maria Pöllä nyk. Rosenberg on filosofian tohtori, ja hän on tutkinut uuden ajan alun ranskalaisten naisten elämää, muun muassa muotia, asumista ja seksuaalisuutta. Suosittelen lukemaan Ylen hyvän taustoitusjutun Hakoisten kartanosta ja sen nykyisestä isäntäparista, jos Hakoisten kartano ja kirjailija kiinnostavat enemmänkin.

Rosenbergin sarjan ideana on siis kirjoittaa biofiktiivisiä historiallisia romaaneja naisista, jotka ovat oikeasti asuneet ja eläneet Hakoisissa. Idea toimiikin oivallisesti. Romaanit ovat itsenäisiä teoksia ainakin näiden kahden ensimmäisen osan perusteella. Hakoisten Annan henkilöitä kyllä ohimennen vilahtaa tai mainitaan Vapaaherrattaressa, mutta mitään varsinaista juonellista jatkumoa ei teosten välillä ole. Niitä yhdistävä tekijä on nimenomaan miljöö, Hakoisten kartano.

Vapaaherrattaren nimi- ja päähenkilö on vapaaherratar Helena Leijonhufvud, jonka puoliso everstiluutnantti Erik Leijonhufvud osti Hakoisten kartanon vuonna 1792, vaikka asui perheineen kruunun puustellissa eli everstiluutnantin virkatalossa Mustialassa Tammelassa. Leijonhufvudit antoivat purkaa Hakoisten vanhan päärakennuksen ja rakennuttivat sen tilalle nykyisen hirsirakenteisen kaksikerroksisen kartanorakennuksen, josta löytyy hyviä ulko- ja sisäkuvia esimerkiksi tuosta vinkkaamastani Ylen jutusta.

Romaani alkaa Mustialassa vuonna 1790, kun Erik palaa Kustaa III:n sodasta, missä hän on kunnostautunut kuninkaalle uskollisena upseerina Fredrikshamnin meritaistelussa. Erikin ruumiilliset vammat ovat vähäisiä, mutta sota on murtanut hänen mielensä. Se on pelottavaa ja häpeällistäkin, ja miehen mielialanvaihtelut on pidettävä visusti salassa muilta kuin perheenjäseniltä.

Tarinan hempein osuus liittyy juuri Helenan ja Erikin rakkauteen. He ovat solmineet aikanaan ainakin osittain järkiavioliiton, mutta ovat olleet alusta asti ainakin ihastuneet toisiinsa, myöhemmin myös rakastuneita. Rosenberg on kirjoittanut Helenasta vahvasti tuntevan ja myös lihallisen rakkauden iloista kiinnostuneen naisen. Pariskunta sai kaikkiaan kuusi lasta, joista yksi menehtyi jo pienokaisena.

Kun romaanin juoni noudattelee historiallisten henkilöiden elämänkaarta, on draaman kaaren jännittäminen usein hankalahkoa. Rosenberg on kuitenkin valinnut sankarittarensa hyvin ja rajannut tarinan ajatuksella. Helena toki muistelee omaa nuoruuttaan ja avioliiton alkuaikoja, mutta eniten keskitytään vuosien 1790 ja 1811 väliseen aikaan, jolloin Helenan elämässä oli runsain mitoin traagisia käänteitä.

Ne käänteet eivät tosiaan olleet mitään romanttista hempeilyä. Aviomies siis palasi sodasta mieli murtuneena, taloudellisia huolia riitti vaikka muille jakaa, maan poliittinen tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi ja erilaiset sairaudet piinasivat väestöä siitä piittaamatta, olivatko nämä aatelisia vai eivät. Jossain vaiheessa Helena itsekin miettii, kuinka paljon menetyksiä ja tuskaa voi ihminen kestää. Piinaavimpia hetkiä ovat tietysti Helenan läheisten ihmisten sairastumiset ja kuolemat, mutta pahasti lukijan ihon alle menee myös Suomen sodan syttyminen sekä venäläisten joukkojen vyöryminen halki maan.

Rosenbergin vahvuuksia on ilman muuta taito rakentaa uskottavaa ajankuvaa herkullisine yksityiskohtineen. Ateriat, juhlat, matkat, huoneet ja rakennukset, vaatteet ja sisustukset on kuvattu niin elävästi, että ne näkee silmissään ja tuntee muillakin aisteillaan. Hauska yksityiskohta on perheen huomaan päätyvä komea papukaija, Papegoija. Vastaavanlainen lintu vilahtaa esimerkiksi Ann-Christin Antellin uusimmassa joulutarinassa Loviisan joulussa, joka tosin sijoittuu lähemmäs nykyaikaa eli vuoteen 1865.

Kiitän myös romaanin alussa olevaa huolellista henkilöluetteloa, jota on mukava vilkaista aina välillä lukiessaan ja tarkistaa, kuka olikaan kuka. Lopussa on jälleen pitkät jälkisanat, joissa kirjailija käy läpi tarinan faktoja ja fiktiota ja niiden välistä suhdetta. Kiinnostavaa on muun muassa tieto, että romaanissa on lainattu oikeasti kirjoitettuja kirjeitä, joita esimerkiksi Helenan poika lähetti sodasta ja yksi tyttäristä Tukholmasta. Aivan viimeisenä on vielä huolella laadittu lähdeluettelo, josta voi etsiä lisäluettavaa, mikäli siihen tuntee tarvetta.

Toivottavasti Hakoisten naiset -sarjaan tulee vielä lisää osia! Hakoisten Anna ja Vapaaherratar ovat korkeatasoisia, erinomaisia historiallisia romaaneja. Ne viihdyttävät ja ovat tietyllä tavalla kepeitä keskittyessään paremman väen elämään, mutta ne ovat samalla hyvin realistisia. Jos romantiikkaa sekaan saadaan, on se lähinnä ekstraa.

Toivottavasti nämä teokset löytävät laajan lukijakunnan. Ainakin minä suosittelen Rosenbergin romaaneja ihan kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille!

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar
Tammi 2024. 441 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale.

Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa

 

Olen jutellut Maija Vilkkumaan kanssa kymmenen sekuntia viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, joiden yhteydessä pidettiin Vilkkumaa-teoksen julkistamisen julkkarietkot. Niiden jälkeen kirjan tekijät Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen olivat Senaatintori-lavalla haastateltavina.

Nyt tuntuu, että tunnen harvojen ihmisten elämänvaiheet niin hyvin kuin Maija Vilkkumaan. On kuin Maija olisi yksi parhaista ystävistäni. Siksi rohkenen puhua Maija Vilkkumaasta tässä tekstissäni tuttavallisesti pelkällä etunimellä, koska ihan oikeasti ajattelen, että tunnemme toisemme. Tiedän tietysti, että tunne on yksipuolinen, mutta siitä huolimatta toimin nyt näin.

Miten tässä sitten oikein näin kävi? Vastaus on yksinkertainen: kuuntelin Maijan (ja osin Miina Supisen) äänikirjaksi lukeman Maijan omaelämäkerran Vilkkumaa, jonka Maija on kirjoittanut yhdessä Miina Supisen kanssa. Siis sen saman teoksen, jonka painetun version sain tuolta julkkarietkoilta sekä Maijan että Miinan signeeraamana.

Vilkkumaa-omaelämäkerta käsittää vuodet 1973–2023 eli Maijan ensimmäiset 50 vuotta, ja se on kirjoitettu ja julkaistu juhlistamaan taiteilijan, rocktähden, merkkivuotta. Teos on kadehdittavan yksityiskohtainen ja etenee loogisen kronologisesti pikkulapsiajoista 1970-luvun Helsingissä vuoden 2023 Emma-gaalaan.

Siihen väliin mahtuu monenlaista, niin kuin elämään ylipäätään. Maija kertoo vilpittömän ja avoimen tuntuisesti niin myötä- kuin vastoinkäymisistään niin työ- kuin yksityiselämän alueilla.

Kun sain käteeni Vilkkumaan kirjamessuilla, olin siitä tietysti iloinen ja otettu myös kutsusta julkkarietkoille. En kuitenkaan tuntenut kovin suurta intoa tarttua kirjaan tai lisätä sitä kuunneltavien listalleni. En kokenut oikein olevani sen kohderyhmää. Olen elänyt aikuiselämäni toisenlaisessa kuplassa kuin ne, joille kirja mielestäni oli tarkoitettu.

En juurikaan ole kuunnellut radiokanavia sen jälkeen, kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-levyformaatissa. Olen ostanut musiikkini ensin vinyyli-, sitten cd-levyinä, ja kun ne poistuivat kauppojen hyllyiltä, hankinnat ovat jääneet todella satunnaisiksi. Tiedän, mikä Spotify on ja osaan sitä käyttääkin, mutta en käytä. Käyn todella harvoin elävän musiikin konserteissa saati keikoilla. En katso tv:stä musiikkiaiheisia ohjelmia kuten Vain elämää tai Voice of Finlandia. En lue niin sanottuja juorulehtiä, kuten Ilta-Sanomia, Iltalehteä, Seiskaa tai Katso!-lehteä.

En sano näitä mitenkään omahyväisenä, pikemminkin päinvastoin vähän nolona. Pidän monenlaisesta musiikista, ja Vilkkumaan perusteella meillä on Maijan kanssakin monia yhteisiä nuoruudenajan bändisuosikkeja ja lempparilaulajia ja -lauluntekijöitä. Tiedän toki monia Maijan hittikappaleita, mutta mikään fani en ole koskaan ollut, en tosin antifanikaan. Jotain täydellisestä ummikkoudestani varmaan kertoo esimerkiksi, että minun piti guuglata Sami Aaltonen, kun kuuntelin kirjaa. En siis ollut kuullutkaan mistään Maijan kihlauksen purkautumiseen ja uuteen suhteeseen liittyvistä kohuista.

Meillä on Maijan kanssa ikäeroa alle kymmenen vuotta, mutta tuntuu, että olemme kasvaneet täysin erilaisissa maailmoissa. Helsingin kantakaupungin kulttuurimyönteisessä kodissa sai aivan toisenlaiset lähtökohdat kuin pienen maaseutupitäjän syrjäkylällä. Monipuolinen soittoharrastus ja vaikka tanssitunneille osallistuminen tuntuvat olleen 1970-luvun helsinkiläislapselle itsestäänselvyyksiä, joista en itse osannut edes haaveilla. Enkä nyt tarkoita, että itsestäni olisi koskaan missään olosuhteissa tullut muusikkoa, mutta totta on, että lähtökohdissa on ollut ja lienee edelleen eroja, suuriakin. Muu ei kai ole mahdollistakaan.

Yllättävän paljon yhteistäkin sitten löytyy. Ällistyin esimerkiksi Maijan yliopisto-opintojen suunnasta. Hän nimittäin päätyi opiskelemaan suomen kieltä, joka on omakin pääaineeni. Tosin motiivimme olivat jonkin verran toisistaan poikkeavat. Minulla oli selkeästi tavoitteena porvarilliseen ammattiin valmistuminen, Maijaa taas kiinnosti esimerkiksi tutkia, miten kieli ja ajattelu kytkeytyvät toisiinsa. Hän näkee hienosti, miten musiikki ja kieli syvimmiltä olemuksiltaan muistuttavat toisiaan. Säveltäjän ja sanoittajan ammatteihin sai siis potkua suomen kielen opinnoista.

Muitakin mahdollisuuksia olisi varmasti ollut, sillä opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa antoivat monipuoliset eväät taidealoille. Mutta elämä vie ihmisiä, myös rocktähtiä, erikoisiin suuntiin.

Wikipedia tietää kertoa, että Maija Vilkkumaa on yksi Suomen eniten levyjä myyneistä muusikoista. Muusikon ura alkoi jo hyvin nuorena, kun Maija ystävineen perusti Tarharyhmä-nimisen bändin. Sen hajottua alkoi sooloura, joka jatkuu edelleen. Tälläkin hetkellä myydään kovaa vauhtia lippuja esimerkiksi tämän vuoden joulukuun Tampereen Nokia-areenan keikalle.

Vilkkumaa-kirjassa Maija avaa musiikin tekemistä, niin säveltämistä kuin sanoittamistakin, mielenkiintoisesti. Sävellyspuolesta en juurikaan mitään ymmärrä, mutta silti siitä oli kiinnostavaa lukea, samoin laulujen tekstien syntymisestä. Maija kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia tekniikoita, apuvälineitä ja metodeja hän käyttää säveltäessään ja kirjoittaessaan laulujen tekstejä.

Pakottamalla luovuus ei toimi, mutta raakaa työtä, määrätietoista opiskelua ja harjoittelua tarvitaan uskomaton määrä. Muusikon työ on armotonta monella tapaa. Oman suolansa tarinaan tuo vielä sukupuoli. 1990-luvullakaan ei ollut itsestään selvää, että nuori naismuusikko otettiin musiikkipiireissä ja -bisneksessä vakavasti. 

Hyvä muistutus on, että menestyneetkin huipputaiteilijat ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. Hekin pelkäävät mokaavansa, jännittävät, miten heidän tuottamansa taide otetaan vastaan, ovatko arvostelut hyvät, menevätkö tuotteet kaupaksi. Ilkeät kommentit satuttavat, jopa itkettävät. Maija kuvaa myös rehellisesti, miltä tuntuu, kun menestys alkaa hiipua. Kyse on lisäksi muustakin kuin vain suosiosta, on kyse omasta ja perheen elannosta. Miten maksaa laskuja ja lyhentää asuntolainaa, jos kuukausia työstetty musiikki ei enää menekään kaupaksi?

Kuuntelin siis Vilkkumaata melkoisesta tyhjiöstä käsin tietämättä paljoakaan niistä asioista, joita kirjassa tapahtuu ja joista siinä kerrotaan. On vaikea sanoa, miltä se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on paremmin kartalla tai ehkä seurannut Maijan uraa vuosikymmeniä. Minä kuitenkin viihdyin, innostuin ja koukutuinkin. Kun kuunneltavien tuntien laskuri alkoi näyttää alle kahta tuntia, tunsin surua edessä olevasta erosta. Kohta en enää viettäisikään yhteistä aikaa Maijan kanssa!

Yksi asia on vielä pakko mainita, nimittäin KP. Se tarkoittaa kirjapiiriä, joka on kokoontunut ilmeisesti vuosikymmeniä kerran kuukaudessa keskustelemaan kirjoista ja varmaan vähän muustakin. KP:ssa on Maijan ystäviä nuoruusajoista asti, kuten Anna Tulosto, Anni Sinnemäki ja Terhi Kokkonen. Millainen voimavara se varmasti onkaan ollut ja on edelleen! KP vilahtaa tekstissä useaan kertaan, mutta Maija jättää tylysti kertomatta, mitä kirjoja tapaamisissa on ruodittu. 

Vilkkumaa on siis ihana kirja, rehellinen ja avoin, ja se pursuaa feminiinistä, jopa feminististä, energiaa. Kannattaa ehdottomasti tarttua, vaikkei itseään kohderyhmäksi kokisikaan. Äänikirjana teos toimi erinomaisesti, mutta mukavaa oli katsoa painetusta kirjasta valokuvaliite täydennykseksi.

Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa
Gummerus 2023. 432 s.
Äänikirjan lukijat Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen.

Arvostelukappale.