maanantai 9. syyskuuta 2019

Elina Hirvonen: Punainen myrsky



Suren ihmisiä, joille jatkuva väkivalta on opettanut, ettei heillä ole arvoa. Suren ihmisiä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Suren lapsia, jotka leikkivät sotaa oikeilla aseilla. Suren naisia, joilta kukaan ei kysy: ”Mitä sinä haluat?”

Millaista on olla pieni poika ja käydä äidin ja pikkuveljen kanssa katsomassa isää vankilassa? Isää, josta ei ole oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa ja jota ei ainakaan tunnista siitä luurangonlaihasta konkkanokkaisesta miehenkuvatuksesta, joka ei jaksa edes huitaista paljaalla selällään kävelevää torakkaa pois. Vankilassa, joka on pahamaineinen Abu Ghraib, Saddam Husseinin vastustajia pullollaan oleva kidutuskeskus.

Minkälaista on olla pieni poika, joka joutuu pinnistelemään jokaisessa elämänsä tilanteessa, ettei paljastaisi vahingossa perheen salaisuutta? Kukaan ei saa tietää, että isä on Irakin diktaattorin hirmuvallan vastustaja. Tai että perheen keittiön lattiaan on tehty salakuoppa, jonka kannen saa salvattua sisältä päin.

Millaista on olla pieni poika, joka pakenee perheensä ja kymmenien tuhansien muiden kanssa autiomaahan samalla, kun oman maan armeija tulittaa pakolaisia? Millaista on asua vuosia hiekkaerämaassa telttakylässä, käydä parakkikoulua ja kadehtia lapsia, jotka saavat syödä niin paljon suklaata kuin haluavat?

Millaista on olla pieni poika, joka tuodaan ruskeiden hiekka-aavikoiden keskeltä ja polttavan kuuman auringon alta Suomeen, vihreyden, pimeyden ja kylmyyden keskelle, maahan, jonka kielestä ei ymmärrä mitään ja jonka tavat pelottavat ja hämmentävät?

Elina Hirvosen romaanissa Punainen myrsky kerrotaan tällaisista tapahtumista ja niiden herättämistä tuntemuksista ja aiheuttamista seurauksista pienen irakilaisen pojan, myöhemmin miehen näkökulmasta. Nykyhetkessä minäkertojan puoliso on viimeisillään raskaana ja äiti vakavasti sairas. Lapsen syntymän odottaminen on mullistavaa. Mies tuntee myös suurta ylpeyttä siitä, että voi vihdoinkin tarjota äidilleen parasta mahdollista hoitoa. Niin ei ole aina ollut, todellakaan.

Miehen työ rauhanneuvottelutehtävissä vie hänet tapaamaan ihmisiä, joiden kohtaaminen nostaa pintaan muistoja kaukaa lapsuudesta. Niistä piinaavimpia on juuri tuo yllä kuvattu vankilavierailu, joka aiheutti lapselle kammottavia painajaisia. Vankilassa nähty isä piirtyi pojan mieleen niin pelottavana, että hän ei halunnut isän palaavan kotiin. Kun isä sitten palasi, tältä ei juuri huomiota herunut pojalle tai tämän sisaruksille. Harmillisesti isä varasti myös suuren osan pojan palvoman äidin huomiosta.

Kun isä ja äiti olivat yhdessä, heistä säteili jotain saavuttamatonta, voimaa, joka teki heistä enemmän kuin mitä he olivat yksin, niin kuin he olisivat kaksi taivaankappaletta, jotka toisiinsa törmätessään alkoivat säteillä.

Punainen myrsky on riipaiseva, kauhea tarina. Se on kauhea siksi, että se pohjautuu tositapahtumiin. Se ravistelee ja järkyttää. Tällaista on ihan oikeasti tapahtunut ja mikä pahinta, tapahtuu edelleen. Se muistuttaa myös siitä, että koskaan ei voi tietää, millaisia kokemuksia toisella ihmisellä on takanaan, mitä hän on joutunut näkemään, kokemaan ja tekemään. On helppoa tehdä oletuksia ja yleistyksiä, jos ei kysy ja kuuntele, mitä vastataan.

Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen takia lapset tekevät mitä tahansa.

Punainen myrsky on myös kaunis ja pikkuisen toiveikaskin tarina. Ainakin jotkut voivat pelastua ja monet heistä selviytyä. Rakkaus ja luottamus korjaavat paljon. Mutta helppoa se ei ole. Osa vaurioista voi olla peruuttamattomia. Ihmistä ei enää saa ehjäksi, vaikka kuinka niin haluaisi.

Olen yksin Irakissa ja Suomessa, olen rikki tavalla, jota en voi kertoa ja mikään, mitä teen, ei riitä.

***
Lukukokemukseen vaikuttaa yllättävän paljon, mitä on lukenut juuri ennen tai ainakin hiljattain. Sattumalta Elina Hirvosen Punaisen myrskyn ennakkokappale löytyi postilaatikostani samana päivänä, kun olin purkanut tuntoni aivan juuri lukemastani Pajtim Statovcin Bollasta. Olin siis hyvin virittyneessä lukutunnelmassa ja teosten yhteiset teemat tuntuivat suorastaan vyöryvän ylitseni.

Kummassakin kirjassa käsitellään kauheuksia, niitä seuraavaa maanpakolaisuutta sekä siitä seuraavaa irrallisuutta. Kummassakin on hienosti sukellettu lapsen ja nuoren ihmisen nahkoihin ja katsotaan tapahtumia osin niistä näkökulmista. Bollan juuri luettuani aloin Punaisen myrskyn puolivälissä olla jo melkoisen vereslihalla. Vaikuttavat romaanit tuntuivat kaivautuvan syvälle sisimpääni jopa siinä määrin, että alkoi ahdistaa. Se ei ole ollenkaan huono asia. Näin kirjallisuuden pitääkin toimia, kun aiheet ja teemat ovat oikeasti vaikeita ja kauheita. Onneksi Punaisen myrskyn lopussa pilkahtaa sentään toivo.

Kummassakin kirjassa vaikuttavaa on paitsi tarinan tasolla lukijassa heräävät kysymykset ja pohdinta, myös taiturillinen kirjoittaminen, sanankäyttö ja kieli. Tätä on muuten todella vaikea sanallistaa. Mikä tekee lukemisesta nautinnon? Minulle tarina on tärkeä osa lukukokemusta, mutta parhaimmillaan teos on kokonaisuus, jossa on kiinnostava ja vaikuttava sisältö ja joka on kieleltään sujuvaa (siis ei kömpelöitä lauserakenteita tms.) ja raikasta (esimerkiksi kielikuvia, jotka eivät vaikuta teennäisiltä mutta ovat silti epätavanomaisia). Hirvonen on suosikkikirjailijoitani, enkä todellakaan joutunut tälläkään kertaa pettymään yhtään, päinvastoin.

Kirjailijan jälkisanoissaan Hirvonen paljastaa seikan, joka kieltämättä askarrutti minuakin melkoisesti jo teoksen alkupuoliskolla. Miten Hirvonen on onnistunut sukeltamaan näin syvälle vieraaseen kulttuuriin ja aikaan, pienen irakilaispojan nahkoihin 1980-luvulle asti? Myönnän, että samaa kysymystä en pohtinut lainkaan yhtä paljon Bollaa lukiessani. Hirvosen teoksen pohjalla on Hussein al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Hussein al-Taee oli ottanut kirjailijaan yhteyttä ja pyytänyt tätä kirjoittamaan hänen äitinsä tarinoihin perustuvan romaanin.

Hirvonen kertoo innostuneensa, olihan aihepiiri ollut hänellä mielessä jo aikaisemmin. Mutta epäröinytkin hän oli. Olisiko hän oikea ihminen kertomaan tämän tarinan? Hussein al-Taeen mielestä paras kertoja tarinalle olisi nimenomaan joku, joka on kotoisin hänen uudesta maailmastaan.

Lopputulos on ennen kaikkea fiktiivinen romaani, joka on syntynyt reaalimaailman ihmisten kertomien tarinoiden pohjalta. Se ei ole yksi yhteen al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Romaanin kirjoittaminen on ollut vuosien mittainen prosessi, sillä kirjailija tapasi silloin CMI:llä työskennelleen al-Taeen ensimmäisen kerran vuoden 2015 syksyllä. Keväällä 2019 teos oli ollut viimeistelyvaiheessa, kun al-Taee nousi ikävällä tavalla julkisuuteen. Kirja tietysti julkaistiin ja hyvä niin. Toivon todella, että tämä(kin) teos osataan ottaa vastaan ennen kaikkea romaanina, hyvin tärkeänä ja hienona sellaisena.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY, 2019. 276 s.


Ennakkokappale.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Taina Haahti: Kolumnisti





Lähes hallinnasta livahtaneessa äänikirjavarastossani muhi Taina Haahdin pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisdekkari Kolumnisti. Sen kuuntelulle olikin otollinen hetki, sillä Kolumnistin jatko-osa Strategi on ilmestynyt aivan hiljattain.

Vaikka kyse on esikoisdekkarista, ei Haahti ole mikään untuvikko kirjailijana. Strategi on nimittäin hänen viidestoista teoksensa. Haahti on itse luokitellut Kolumnistin ensimmäiseksi rikosromaanikseen, vaikka hänen tuotantoaan enemmän lukeneet toteavatkin, että hänen tuotannossaan on ollut aikaisemminkin dekkarimaisia piirteitä. Itse en ole Haahdin tuotantoon aiemmin tutustunut, mutta hyllyssä odottaa lukemistaan Mariaanien hauta -niminen romaani (Siltala, 2015).

Kolumnisti siis aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka päähenkilönä on freelancetoimittaja Marita ’Mara’ Nuutinen. Nuutinen on saanut potkut aiemmasta varsin rahakkaasta viestintätehtävästään käräytettyään pomonsa KRP:lle. Valitettavasti Maran keräämät todisteet eivät ole riittäneet syytteen nostamiseen, mutta episodin seurauksena Mara on menettänyt työnsä, asuntonsa ja autonsa. Kumppanikin on ottanut (tai saanut?) hatkat.

Nyt Mara yrittää saada jalkaansa medioiden ovenrakoon vaihtelevalla menestyksellä. Kirjoitettuaan myönteisen jutun tuulivoimasta Mara saa koko joukon närkästynyttä 
palautetta. Kantahämäläiseen Joppilan kuntaankin on noussut oma tuulipuisto. Tuulivoimaa vastustava aktiivi Erja Jokinen kutsuu Maran kotiinsa kokemaan, millaista haittaa voimalat aiheuttavat lähistön asukkaille ja heidän terveydelleen. Mara ei kuitenkaan ole kiinnostunut tarjouksesta.

Maran mieli muuttuu, kun Joppilan tuulipuistosta löytyy naisen ruumis ja Maran postin seasta tuulipuiston vaiheita kuvaava leikearkisto. Olisiko tässä kuitenkin jutunjuurta? Koska muutakaan ei ole tarjolla, Mara lainaa siskonsa kalliin auton ja lähtee jutuntekoon Joppilan kuntaan.

Tunnelma pikkupaikkakunnalla on ankea ja jotenkin kiusallisenkin todentuntuinen. Kunnanjohtaja on sliipatun oloinen markkinamies ja hyväveliverkosto on rasvattu viimeisen päälle toimivaksi. Pahavuoren laella pyörivät tuulipuistot ovat romahduttaneet viereisen asuinalueen kiinteistöjen arvon ja asukkaat ovat syystä katkeria. Heitä ei lohduta Joppilan kunnan kilvenkiillotus puhtaaseen energiaan panostavana paikkakuntana. Kuinka syvälle voitelu ja oikea korruptio ulottuvat? Ketkä ovat olleet todellisia hyötyjiä?

Kuten arvata saattaa, Maran oleskelu pitäjässä venyy. Mitä enemmän hän penkoo tuulivoimaloita ja tuulipuistossa kuolleen naisen tapausta, sitä kummallisemmin alkavat ihmiset hänen ympärillään reagoida. Kaikki vähintään tuntevat toisensa, elleivät sitten ole sukua keskenään.

Maralle selviää, että häntä kiinnostava kuolemantapaus ei suinkaan ole ensimmäinen laatuaan. Paikkakunnalla on hiljattain kuollut kaksi muutakin nelikymppistä naista enemmän tai vähemmän epäilyttävissä olosuhteissa. Onko tuulivoiman vastustaminen Joppilassa hengenvaarallista?

Maran oma menneisyyskin pulpahtelee jutun yhteydessä välillä pintaan, mutta sen osuus jää vielä tässä aloitusosassa lähinnä vihjailuksi.

Dekkarina Kolumnisti on ihan mukavaa tasoa. Alkuun tosin lähdetään minun makuuni turhan kaukaa ja viivytellen. Jos olisin lukenut tämän painettuna, olisin varmasti harpponut alkupuolelta pitkähköjä tuulivoimateoreettisia osuuksia yli. Kun niistä on päästy ja Mara saatu ujutettua Joppilaan, alkaa kerronta notkistua ihan mukavasti, vaikka kestää tuskallisen kauan ennen kuin Mara pääsee yhtään jyvälle mistään. Juoni on lopulta ehkä turhankin kimurantti ja monihaarainen. Tuli sellainen olo, että lukijaa oli yritetty harhauttaa vähän turhankin perusteellisesti.

Tykästyin kuitenkin Mara Nuutiseen, joka on kokenut kovia mutta joka ei ryve missään loputtomassa itsesäälissä. Huikka kyllä tuntuisi maistuvan, mutta juominen on hallinnassa. Hentorakenteinen nainen ei epäröi tirvaista tarvittaessa nokkaan isompaakaan korstoa, mutta silti hän ei ole mikään ihmenainen. Pistän siis Strategin kuuntelulistalle ja Mariaanien haudankin taidan ottaa vielä lukuun.

Taina Haahti: Kolumnisti
CrimeTime2017. Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 11 h 18 min.

Ostettu.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö




Elizabeth Stroutin romaanit Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista ovat ansaitusti herättäneet ihastunutta huokailua kirjaihmisten keskuudessa. Kesän aikana lainasin molemmat kirjat kirjastosta ja luin ne. Nautin niistä kovasti. Pidän juuri niiden kaltaisesta amerikkalaisen arjen kuvauksesta.

Stroutin henkilöt ovat tavallisen tuntuisia, perin inhimillisiä heikkouksineen ja vastoinkäymisineen. Pidin myös kirjaparin rakenteista ja teosten keskinäisestä suhteesta. Ne voi huoletta lukea itsenäisinä tai kummassa järjestyksessä tahansa, mutta niiden välillä on mukavasti sidoksia, jotka lukija oivaltaa.

Kumpikin romaani siis miellytti minua kovasti, mutta en saanut niistä kirjoitetuksi blogijuttua. Jotenkin tuntui, että niistä on kyllä jo sanottu kaikki mahdollinen moneen kertaan. Siltä tuntuu edelleen. Yhtä kaikki, ne kannattaa ehdottomasti lukea.

Strout on kirjoittanut myös palkitun romaanin Olive Kitteridge, johon perustuvan minisarjan olen katsonut televisiosta jo aiemmin. Romaania ei ole toistaiseksi suomennettu, mutta jos sarjan jostain pääsette katsomaan, kannattaa ehdottomasti! Aivan uskomaton tunnelmaltaan, lakoninen, alakuloinen, vähän uhkaavakin.

Stroutin kuudesta romaanista on toistaiseksi suomennettu kolme, kahden tuoreimman lisäksi myös esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö vuonna 2001. Kirjan alkuperäinen nimi on Amy and Isabelle, mikä kuvaa sitä oivallisesti. Isabelle on viisitoistavuotiaan Amyn yksinhuoltajaäiti, ja he asuvat kahdestaan pikku talossa pienessä Shirley Fallsin tehdaskaupungissa. Isabelle on muuttanut paikkakunnalle jäätyään leskeksi Amyn ollessa parivuotias.

Romaani alkaa keskeltä tarinaa. On menossa ennätyshelteinen kesä, ja Shirley Fallsia halkova joki on muuttunut haisevaksi puroseksi. Kaupunkia kuohuttaa kaksitoistavuotiaan pikkutytön katoaminen, joka todennäköisesti on tuhoisasti päättynyt sieppaus. Isabelle on tehtaanjohtajan sihteeri, ja Amy on päässyt tehtaan konttoriin tuuraamaan naista, joka on joutunut kohdunpoistoleikkaukseen. Äidin ja tyttären välit ovat jostain syystä hyvin kireät. Amyn hurjasti kynitty ennen niin kaunis tukka herättää konttorissa kysymyksiä, mutta vähäpuheinen Amy ei suostu selittämään ulkonäköään.

Vähitellen tukahduttavan kuuma kesä konttorilla ja kaupungissa etenee, ja samalla lukijalle paljastetaan pala kerrallaan edeltäneen kevään tapahtumia, jotka ovat kärjistyneet Isabellen ja Amyn pienessä perheessä kesäkuun lopulla, juuri ennen Amyn kesätyön alkua. Tapahtumia avataan sekä Amyn että Isabellan näkökulmista.

Amyn ja Isabellan lisäksi mukana ovat muutkin kaupungin naiset, joiden muodostama verkosto on kuin monivärinen kudelma. Kulissit ovat pienessä yhteisössä tärkeitä, mutta niiden takana tapahtuu raadollisia asioita. Välillä tilanteet kärjistyvät ja salaisuuksia pulpahtaa pintaan. Juoruilu on arkipäivää, ja toisten salaisuudet ihmissuhdepeleissä kovaa valuuttaa. Ei ihme, että tunnelma tehtaan konttorissa on välillä räjähdysherkkä.

Pikkukaupungin tytössä on samoja teemoja kuin Stroutin myöhemmässä romaaniparissakin. Naiset ja erityisesti äitien ja tyttärien ongelmalliset välit ovat keskiössä. Puhumattomuus on monien jättimäisiksi paisuvien ongelmien syy. Äidit eivät pysty kertomaan omasta historiastaan tyttärilleen, jotka taas tekevät näkemästään omia, usein aivan vääriä päätelmiä, ja väärinkäsitykset ovat valmiita. Yhteenotot ovat tuhoisia ja niiden seuraukset säilyvät pahimmillaan vuosikymmeniä.

Pikkukaupungin tyttö on jonkin verran laveampi kerronnaltaan kuin hiotun tuntuiset Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Vähäeleinen toteava tyyli on kuitenkin jo selvästi näkyvissä. Vaikka kaupungissa ja sen naisille tapahtuu kuohuttavia asioita, Strout ei paisuttele vaan kuvaa tapahtumia tarkasti ja täsmällisesti.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle)
Suom. Marja Haapio.
Otava 2001. 366 s.


Kirjasto.

Kurkkaa blogijuttu Nimeni on Lucy Barton -romaanista vaikka Nannan kirjakimarasta ja  Kaikki on mahdollista -romaanista Oksan hyllyltä -blogista.

perjantai 30. elokuuta 2019

JP Koskinen: Tulisiipi




Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen,
saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.

Minnesotalainen pikkupoika Charles, kotiväen kesken Kaarle, on haaveillut kiihkeästi lentämisestä niin kauan kuin voi muistaa. Isoisän ystävä Kolme Arpea on antanut pojalle nimen Tulisiipi muistoksi tämän ensimmäisestä lentomatkasta. Valitettavasti punakeltaiset kangassiivet eivät toimineet Kaarlen ajattelemalla tavalla, ja lentomatka päättyi dramaattisesti joskaan ei onneksi kohtalokkaasti vajan katolta maan kamaralle.

Kaarlen lapsuuden ehdottomaksi kohokohdaksi muodostuu kaima Charles Lindberghin lyhyt kohtaaminen lentonäytöksen yhteydessä. Muistoksi tapaamisesta Kaarlelle jää postikortti ja lentäjäsankarin toteamus, että pojasta vielä tulisi suuri lentäjä itsestäänkin. Sen kuulemma näki Kaarlen silmistä.

Kaarle on JP Koskisen uuden romaanin Tulisiiven päähenkilö. Kaarle on toisen polven amerikansuomalainen. Isä ja tämän pikkuveli Janne olivat vain kaksi- ja yksivuotiaita, kun perhe muutti tsaarinvallanaikaisesta Suomesta vapaammille seuduille. Isoisä Yrjö on vankkumaton työväenaatteen kannattaja. Vanhemmasta pojasta Timosta on tullut arvostettu ja taitava mekaanikko, sosiaalisemmasta Jannesta lehtimies.

Mutta depressio, 30-luvun lama, painaa ankarasti päälle ja tilanne vapaassa Amerikassa alkaa näyttää huonolta. Selvästikin vapaassa maassa saa myös vapaasti köyhtyä puille paljaille. Ei siis ihme, että Karelian Technical Aidin agitaattorien uuttera työ suomalaissiirtolaisten keskuudessa lankeaa otolliseen maaperään. Veljeskansa kaipaa apua työläisten paratiisin rakentamisessa ja toivottaa amerikkalaiset toverit avosylin tervetulleiksi Neuvosto-Karjalaan.

Pitäisikö Frostien perheenkin lähteä ja aloittaa kaikki alusta? Kaarle seuraa vanhempiensa keskusteluja puolella korvalla. Pääsisikö ihmeitten Karjalassa lentämään? Yllättäen isoisä ja varsinkin isoäiti asettuvat lähtöajatuksia vastaan. ”Ihmisen pitää saada käyttää kykyjään ja olla toista parempi, jos hän siihen pystyy. Siksi sellainen valtio, jossa kaikki päättävät kaikista asioista, on pelkkää valetta. Se, joka on toista ovelampi, johtaa pian muita, niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.”

Lopulta matkaan lähtevät vain Kaarlen perhe ja naapurit, sahuri Albert ja tämän Linda-tytär. Jo tässä vaiheessa teki mieli kirkua Kaarlelle ja tämän vanhemmille: ”Älkää lähtekö, hullut!” Sama tunne oli vahvana päällä lähes läpi koko kirjan lukemisen ajan. Lukijana ’tiesin’ jatkuvasti, että kohta käy huonosti, mutta henkilöt eivät osanneet tai halunneet lukea ajan merkkejä vaan elivät elämäänsä ja tekivät ratkaisujaan – usein karmein seurauksin.

Kaarlen kohdalla ratkaisut tietysti alkuun tehdään hänen puolestaan, onhan hän perheen vaihtaessa manteretta vasta lapsi. Mutta vaikka vuodet kuluvat ja Kaarlen ikä karttuu, ei hän silti muutu kovin tarkkanäköiseksi tai käytännölliseksi. Hänellä on vain yksi haave ja tavoite: päästä lentämään. Siiville on päästävä keinolla millä hyvänsä. Vahva usko unelmiin osoittautuu Kaarlen kohdalla toimivaksi menetelmäksi. Niin epätodennäköistä kuin se onkin, hänestä tulee kuin tuleekin vielä lentäjä.

Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, ääretön taivas oli typerryttävän kaunis.

Poika osoittautuu jo koululaisena lentämisessä poikkeukselliseksi luonnonlahjakkuudeksi, joka purjekoneen ohjaimiin päädyttyään kokee olevansa oikeassa elementissään. Kaarlen lentäjänlahjat pannaankin merkille oikeilla (?) tahoilla. Mutta samalla arkirealismiin paremmin taipuva Linda avaa ainakin hetkeksi pojan silmät sille, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. ”En halunnut kuolla ja tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiini ja kuoriaisia korviini, en ikinä.” Onko tämä toive toteutettavissa? Pystyykö siihen edes Tulisiipi?

Tulisiiven julkistamistilaisuudessa kirjailija Koskista haastateltiin kirjan synnystä ja kirjoitusprosessista. Hän kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Kun tämä oli sanottu ääneen, se olikin helppo nähdä.

Alkuosan tarina on suomalaisten Amerikan-siirtolaisten tarinaa. Venäjän vallan aikana Suomesta lähti Amerikkaan kymmeniä tuhansia siirtolaisia etsimään kuka mitäkin. Monet asettuivat samoille seuduille kuin Kaarlen sukulaisetkin, Minnesotaan ja Michiganin alueille. Työtä tehtiin rankasti, ja toiset menestyivät mutta monet eivät. Suomalaisten osakseen saama kohtelu ei ollut aina kovin loisteliasta.

Tuhannet myös tekivät saman ratkaisun kuin Kaarlen vanhemmatkin eli lähtivät Amerikasta toiseen kultamaahan Neuvostoliittoon vakaana tarkoituksenaan rakentaa yhdessä toisten työläisten kanssa yhteistä paratiisia. Maailmanhistoria on meille kertonut, että useimmat näistä tarinoista katoavat vankileirien synkkään saaristoon. Sinne päätyy myös kaksi Frostia onnettomien sattumusten seurauksena. Tämä jakso muodostaa mielestäni romaanin kolmannen tarinan. Neljäs tarina vie lukijan Kaarlen matkassa vielä yhteen, melko odottamattomaan seikkailuun.

Kaiken tämän Koskinen on punonut yhtenäiseksi teokseksi, jonka juoni saa lukijan paikoin haukkomaan henkeään dramaattisten käänteiden takia. Historian faktat ja eirlaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon herkullisesti. Kun jättiläisvaltion huolella vaalittu ja viljelty propaganda törmää raadollisen karmeaan todellisuuteen, on lopputulos usein absurdi. Siitä Koskinen ottaa kaiken irti.

Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. Lukisin kyllä mielelläni hänestä enemmänkin! Toiveeni lienee turha, sillä Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.

En tosiaankaan tiedä, mutta arvailen, että tällaisia tietyllä tavalla pidäteltyjä henkilöitä on Tulisiivessä lukuisia muitakin. Suorastaan himoitsen kuulla tarinan Kaarlen äidin Ailin näkökulmasta! Myös Lindan tarina on todella kiehtova, ja sekin jää pääosin tässä romaanissa kertomatta. Nämä vain esimerkkeinä mainittakoon, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Tulisiiven kansien välissä on kolme ja puoli sataa sivua, mutta tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti, jotta tulos on näin lähellä jungneriaanista ihannemittaa. Arvostan tätä, mutta himolukija sisälläni huutaa: ”Lisää!”

Sanomattakin siis selvää, että nautin Tulisiiven lukemisesta kovasti. Se iskee täsmällisesti juuri siihen kohtaan lukuhermostoani, jonka stimuloinnista nautin eniten. Iloiten poimin tarinan lomasta myös risteymiä aiemmin lukemaani ja näkemääni. Pikkupoikana Minnesotassa lentämistä pakkomielteisesti pohtiva Kaarle rakentaa samanlaisen kuumailmapalloviritelmän kuin Angus Olli Jalosen Taivaanpallossa. Kosmonauttien koulutuslaitoksessa on sentrifugi, joka toimii täsmälleen kuten vastaava vempele Kuuraketti-elokuvassa. James Bond olisi voinut aivan hyvin kutsua sitä paholaisen karuselliksi. Kesän vierailu Dachaun keskitysleirillä sai uusia sävyjä Siperian vankileirikuvaukista.

Suomalaisten ja muiden länsimaista Neuvostoliittoon loikanneiden tai muuttaneiden kohtalo Stalinin aikaan on kammottavuudessaan kiehtova aihe romaanille. Suosittelen siitä kiinnostuneille Tulisiiven lisäksi ainakin Lauri Mäkisen teosta 50/50 ja Sirpa Kähkösen Graniittimiestä. Aihepiiri on osittain sama, mutta käsittelytavat ovat hyvin erilaisia. Kaikki ovat erinomaisia romaaneja.


Ihminen tekee itsensä vapaaksi missä vain.
Jos vapauden perässä pitää juosta,
saa juosta maailman laidalle saakka.


JP Koskinen: Tulisiipi
Like 2019. 351 s.


Arvostelukappale.


P.S. Jos pidät Tulisiivestä, kannattaa ehdottomasti lukea myös JP Koskisen romaani Kuinka sydän pysäytetään.

maanantai 26. elokuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat




Välillä on mukavaa tarttua uusiin kirjoihin ihan kylmiltään, ilman sen kummempia ennakkotietoja ja odotuksia. Näin varustautuneena aloin kuunnella Jessica Fellowesin dekkaria Mitfordin murhat, jonka olen haalinut pahan päivän varalle äänikirjahyllyyni (jota nyt kuuntelen urakalla pois). Tiesin kirjasta ennakkoon vain siihen liitetyn mainoslauseen: ”Downton Abbey kohtaa Agatha Christien.”

Mainoslause ei ollut lainkaan huono, sillä olen lukenut lähestulkoon koko Agatha Christien suomennetun tuotannon ainakin kahdesti ja Downton Abbey -sarjasta pidän kovasti. Kirjaa kuunnellessani mietin myös, että mainosnikkari oli totisesti osunut oikeaan luonnehdinnassaan. Kirja on todellakin sekoitus verkkaista christiemäistä arvoitusdekkaria ja 1920-luvun Britannian luokkayhteiskuntatietoista kartanoromantiikkaa.

Vuoden 1920 alussa murhataan sotasairaanhoitaja Florence Nightingale Shore Victorian asemalta lähteneessä junassa. Nuhteettoman ja ansioituneen sairaanhoitajan raaka surma järkyttää koko kansakuntaa, mutta poliisilla ei valitettavasti ole murhaajasta oikeastaan minkäänlaista hajua. Junapoliisissa palveleva konstaapeli Guy Sullivan toivoo voivansa ratkaista rikoksen, koska se saattaisi auttaa häntä etenemään urallaan oikeaksi etsiväksi, jonka tehtäviin ei enää kuuluisi rautatieaseman kukkaistutusten kastelu.

Murha kiihdyttää myös Asthall Manorissa asuvan Redesdalen 2. paronin vanhinta tytärtä Nancy Winsfordia, joka murhan tapahtuma-aikaan on 17-vuotias neito. Winsfordin perheen lapset ovat matkustaneet useita kertoja murhajunalla rannikolle, ja Nancy toivoo kiihkeästi saavansa lisätietoa jännittävästä tapahtumasta. Käy ilmi, että perheen uskollinen lastenhoitaja Laura Blor on ainakin välillisesti tuntenut sairaanhoitaja Shoren. Tämä on hoitanut haavoittuneita Ypresissä, missä myös perheen isä paroni David Freeman-Mitford taisteli.

Nämä kaksi juonilinjaa yhdistää kirjan päähenkilö Louisa Cannon, nuori köyhä lontoolaisnainen. Louisa on kirjan alussa pahemmassa kuin pulassa. Pienen perheen isä on kuollut, ja pyykkäriäiti ja tytär saavat riesakseen isän veljen Stephenin. Mies on suvun mustalammas, joka karttaa rehellistä työntekoa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen kaikki tilanteet, joissa voi hyötyä toisten kustannuksella. Velkojat huohottavat pahasti Stephenin niskaan ja hän päättää, että Louisa saa kuitata hänen velkansa.

Viime hetkellä Louisa pääsee kuitenkin livahtamaan setänsä kynsistä ja lähes kirjaimellisesti putoaa junapoliisi Guy Sullivanin syliin. Ystävällisen konstaapelin avulla Louisa pääsee työhaastatteluun Asthall Manoriin, jossa kaivataan kipeästi uutta lastenhoitajaa kuuden lapsen katraalle. Louisa ystävystyy nopeasti avoimen ja reippaan Nancyn kanssa, vaikka saakin aika ajoin muistutuksen omasta asemastaan palveluskunnan jäsenenä.

Paljon sivuja käytetään Louisan ja toisaalla Guyn arjen kuvaamiseen, samaten Louisan ja Nancyn sydämenasioiden setvimiseen. Naiivi ja kokematon Nancy rakastuu korviaan myöten ensimmäiseen mieheen, johon hän sattumalta tutustuu Lontoossa tanssiaisissa. Komea ja sulavakäytöksinen Roland Lucknor on Nancyn silmissä vastustamaton, mutta Louisa ei ole aivan vakuuttunut miehen vaikuttimista.

Tapahtumat etenevät hyvin hitaasti, ja jossain vaiheessa ajattelin, että valmista ei saada kenties koskaan. Konstaapeli Guy Sullivan penkoo murhatapausta niin paljon kuin uskaltaa, mutta kohtaa pahoja vastoinkäymisiä. Nancy ja Louisa tekevät omia pieniä tutkimuksiaan. Kun näitä palasia yhdistellään (tuskastuttavan hi-taas-ti), saadaan asioita tasaisin väliajoin kuitenkin nytkähtämään eteenpäin. Syyllisehdokkaita on lopulta jopa yli tarpeen.

Lopulta käsillä on suuri finaali eli oletetun syyllisen houkutteleminen ansaan Astholl Manorissa pidettävissä juhlissa. Mutta meneekö rikollinen hänelle tarkoitettuun satimeen? Ovatko Louisan ja Guyn päätelmät osuneet oikeaan vai tuhoutuvatko heidän haaveensa sittenkin?

Kirjailijan jälkisanat löivät minut sitten ällikällä, sillä olin pitänyt koko tarinaa silkkana fiktiona. Mutta niin ei siis olekaan, vaan sairaanhoitaja Florence Nightingale Shore, kuuluisan sairaanhoitaja Florence Nightingalen kummitytär, on oikeasti ollut olemassa ja hänet on murhattu juuri romaanissa kuvatulla tavalla. Sen sijaan oikeaa murhaa ei koskaan saatu selvitettyä, mutta kirjassa syyllinen paljastuu ja saa rangaistuksensa.

Tästä tiedosta ällistyneenä hieman guuglailin kotiin päästyäni. Ällistyin vielä monin verroin lisää. Ensinnäkin koko Mitfordin perhe Redesdalen 2. paronista lastenhoitaja Bloriin asti on ollut ihan oikeasti olemassa ja on kaiken lisäksi vielä hyvin tunnettu perhe ainakin Iso-Britanniassa! Lukaisin pintapuolisesti perheestä kertovan Wikipedia-sivun ja totesin, että aiheesta saa helposti useampiakin romaaneja. Niitä onkin tulossa, ja jo ensi kuussa ilmestyy suomeksi sarjan kakkososa Nuori, kaunis ja kuollut. 

Kirjailija Jessica Fellowes on julkaissut useita Downton Abbey -tv-sarjaan liittyviä kirjoja, ja hän on sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär. Tätä ennen en ollut osannut yhdistää Downton Abbey -sarjaa tunnettuun näyttelijään. En myöskään ollut tajunnut, että hän on kirjoittanut romaanin Belgravia, jonka joitakin aikoja sitten kuuntelin. Niin että opin melkoisen määrän asioita tämän äänikirjan parissa!

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (The Mitford Murders)
Suom. Laura Beck.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 12 h 46 min.

Ostettu.

torstai 22. elokuuta 2019

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä



Alina sai rattaat, lapset ja kauppakassit kynnyksensä yli vain karmean, rappukäytävässä kaikuvan karjahduksen saattelemana. Hän ei välittänyt. Vihdoinkin kiukuttelevat lapset, nollan molemmilla puolilla sahaavan elohopean kuraamat rattaat sekä surkealla viikkobudjetilla saalistetut ravinneköyhät alennuselintarvikkeet oli saatu kotiin. 

Alina Varjosen elämä on täydellinen katastrofi. Hän on kaksivuotiaan Lyytin ja nelivuotiaan Leevin yksinhuoltaja, jolla ei ole lainkaan tukiverkostoa. Lasten isä ja Alinan suuri rakkaus Jouni rakastui ranskalaiseen joogaohjaajaansa ja muutti tämän perässä Pariisiin jo ennen Lyytin syntymää. Pariisiin ovat muuttaneet myös Alinan eronneet vanhemmat, äiti huvittelemaan nuorten rakastajien kanssa ja isä muuten vain, koska ex-vaimokin niin on tehnyt. Paras ystävätär unohtaa toistuvasti, että Alinalla on lapsia.

Arki on kaoottista, ja Alina lohduttautuu syömällä lapsilta salaa näille ostamiaan vanukkaita. Ainoat jalkaan mahtuvat housut ovat äitiyshousut, ja nekin kiristävät. Kaiken ankeuden kruunaa Alinan ammatti. Hän on freelance-teatteriohjaaja, jolla on takanaan olematon kokemus. Visioita hienoista produktioista Alinalla kyllä on, mutta ei rahoitusta eikä teatteria, jossa niitä toteuttaisi. Kielteiset apurahapäätökset ovat murskata Alinan kerta toisensa jälkeen.

Ammatillisesti Alinalta ei onnistu mikään. Hän ei pääse ohjaamaan, koska hänellä on pienet lapset. Heidät pitäisi saada hoitoon, jotta pääsisi töihin. Mutta hoitopaikkaa ei saa, jollei ole töitä. Jos Alina saa koottua rohkeutensa ja hiljennettyä Leevin ja Lyytin edes hetkeksi soittaakseen jollekin teatterinjohtajalle, lopputulos on joka kerralla yhtä masentava. Alinasta ja hänen ehdotuksistaan ei haluta edes kuulla.

Mutta joillakin ohjaajilla Suomessa onnistuu kaikki. Ainakin yhdellä, nimittäin Matias Raatteentiellä. Kaikki, mihin jeesuskasvoinen Raatteentie koskee, muuttuu kullaksi. Kriitikot ylistävät, yleisö rakastaa. Apurahojen jakelijat eivät malta edes odottaa Raatteentien hakemuksia, vaan suorastaan syytävät rahaa tämän kaikkiin hankkeisiin tai jo niiden valmisteluun. Ainoa, joka vihaa Matias Raatteentietä, tuntuu olevan Alina. Valitettavasti hän ei ihan onnistu pitämään vihasuhdettaan täysin platonisena, vaan pimeinä yön tunteina jotkut ikävät ideat saavat myös toteutuksensa.

Täydellinen näytelmä on Elina Kilkun romaani, joka kustantamon tietojen mukaan on Alina Varjosesta kertovan romaanitrilogian aloitusosa. Teatterimaailma on Kilkulle perin juurin tuttu, sillä hän on itsekin teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä teatterinopettaja. Täydellinen näytelmä on tyylilajiltaan tragikomedia, joka paikoin lipsahtaa melkoiseksi farssiksi. Kilkku liioittelee ja kärjistää reippain vedoin, mutta lukijaa kylmää, miten lähellä totuutta silti monessa kohdin liikutaan.

Alina rämpii nolosta kommelluksesta toiseen, eikä valoa tunnut edes vilahtavan tunnelin päässä, ellei sitten vastaantulevan junan ajovalo. Kun tilanne on pahimmillaan, mitä se usein on, Alinan päässä alkaa syntyä uusien teatteriproduktioiden aihioita. Ne ovat toinen toistaan villimpiä ja absurdimpia, aivan hulvattomia, ja nautin niiden lukemisesta ehkä eniten. Kun työtilanne on mikä on, joutuu Alina ottamaan vastaan ohjaustyön, joka ei ole kelvannut kenellekään. Luonnollisesti seuraa lisää kaaosta ja katastrofia.

Kenen kannattaisi Täydelliseen näytelmään tarttua? Tätä mietin lukiessani useaan otteeseen. Teatteri- ja taidemaailmaan jo sukeltaneille se lienee oivallista terapiaa ja tarjoaa naurunkyynelien ohella vertaistukea. Alaa harkitseville se toiminee varoituksena. Jos vielä tämän jälkeen pyrkii teatterikorkeaan, ei ainakaan voi vedota siihen, ettei olisi varoitettu. Samoin pienten lasten vanhemmille tämä tarjonnee sekä naurua että itkua. Mutta jos vielä harkitsee perheen perustamista, tämä saattaa toimia hyvinkin aietta ehkäisevästi.

Kun omat lapset ovat jo pyrähtäneet maailmalle ja pikkulapsiaika on vain kultainen muisto (ja tukiverkko ja vakituinen työpaikka olivat huomattavasti helpottamassa arkea), eivät yksinhuoltajahelvetin syöverit aivan iskeneet. Työelämäkuvauksen laita on hieman samoin. Aavistan kyllä, että Kilkku osuu aivan ytimeen monessa kohdassa eikä hänen huumoriin verhoamansa kritiikki jää huomaamatta ulkopuoliseltakaan, mutta aivan täysin se ei tainnut avautua. Mutta toki näistä aiheista lukeminen herätteli, mikä ei ole huono tai vähäpätöinen seikka ollenkaan.

Myönnän, että tieto tulossa olevista jatko-osista hieman yllätti, sillä tarina paketoidaan ehkä hieman liiankin siististi kasaan. Mutta taitava tekijä todennäköisesti on jo suunnitellut tyrmäävän yllättävän jatkon Alinan elämään!

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä
Bazar 2019. 253 s.


Kirjasto.


sunnuntai 18. elokuuta 2019

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa




Jos pitää meditatiivisen ja hypnoottisen rauhallisilta tuntuvista psykologisista jännityskirjoista, joiden tunnelma tihenee kuin varkain, kannattaa lukea Håkan Nesserin tuotantoa. Barbarotti-sarja on mielestäni kokonaisuudessaan sellainen, mutta myös tämä juuri kuuntelemani itsenäinen teos Elävät ja kuolleet Winsfordissa on oikea malliesimerkki lähes tyylipuhtaasta suorituksesta.

Tukholmalainen viisikymppinen tv-toimittaja Maria Holinek vuokraa koiransa Castorin kanssa syrjäisen mökin Englannin lounaisrannikon tuntumasta pikkuruisen Winsfordin kylän liepeiltä. Nimekseen hän on kertonut Maria Anderson ja ammatikseen kirjailija. Marialla on autossaan myös miehensä kirjallisuuden professori Martinin matkatavarat, mutta ei Martinia.
Miksi Maria on tullut Winsfordiin marraskuussa ja yksin? Mitä Martinille on tapahtunut? 

Vähitellen lukijalle selkenee, mitä Tukholmassa on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana ja miksi pariskunta on päättänyt vetäytyä Pohjois-Afrikkaan kirjoitusretriittiin. Martinilla on alustava sopimus kirjasta, jossa hän aikoo paljastaa, mitä hänen nuoruudessaan oikein tapahtui amerikkalaisen kohukirjailijapariskunnan luona. Marialla on siis mukanaan myös Martinin tietokone. Myös hän aikoo selvittää, mitä miehen nuoruudessa tapahtui sellaista, mikä kiinnostaa kustantamoakin.

Maria asettuu syrjäiseen ja ainakin lukijan mielestä melkoisen kolkkoon mökkiinsä aikomuksenaan viettää siellä vähintään puoli vuotta. Kylässä hän tutustuu pubissa mukavan oloiseen Markiin, ja kylän tietotuvassa hän käy välillä lukemassa omaa ja Martinin sähköpostia. Mökillä ei ole internetyhteyttä ja matkapuhelimet Maria haluaa pitää suljettuina.
Melko nopeasti Maria ja Castor solahtavat päivärytmiin, johon kuuluu ulkoilua nummella sekä pasianssia ja Martinin muistiinpanojen lukemista. Mutta vähitellen alkaa tapahtua pieniä, omituisia ja pelottaviakin asioita. Miksi portailta löytyy kuollut fasaani? Kuka ajaa vuokratulla Peugeotilla Marian reiteillä? Uhkaako Mariaa jokin vaara?

Mitä enemmän Maria paljastaa lukijalle Martinista, sitä epämiellyttävämpi kuva hänestä piirtyy. Mutta yhtään enempää en lopulta pitänyt Mariasta, vaikka hänen menneisyyteensä liittyykin monia tapahtumia, joiden perusteella myötätunto voisi olla hänen puolellaan. Se, mitä Martinille tapahtui, on kyllä nerokasta! Mariakaan ei voi olla täysin varma mistään, eikä hän lopulta usko enää edes saamiensa sähköpostiviestien aitouteen. Paine kasvaa vähitellen, ja lopulta Maria tekee ratkaisevan päätöksen.

Mikä voisikaan olla sopivampi miljöö synkeälle tarinalle kuin peribrittiläinen talvinen nummi, jossa sumu on välillä läpitunkemattoman tiheää, öinen pimeys mustaakin mustempaa ja jossa talvimyrskyt ulvovat yksinäisen mökin nurkissa? Marian mökin ikkunoista ei näy valonpilkahduksia naapuriasumuksista eikä talon ikkunoissa ole kunnollisia verhoja. Kuka tahansa voi siis seistä ulkona pimeässä ja tarkkailla Mariaa ilman, että hän tietää mitään.

Kirjan lopun häämöttäessä huomasin jännittäväni, miten Marian käy. Onnistuuko hän peittelemään totuuden riittävän syvälle ja aloittamaan uuden elämän? Onko hän edes ansainnut sen? Entä mitä oikein Martinin muistiinpanoista lopulta paljastuu? Julkaistaanko hänen kirjansa joskus?

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Levande och döda i Winsford)
Suom. Aleksi Milonoff.
Tammi 2018.
Äänikirjan lukija Petriikka Pohjanheimo, kesto 12 h 15 min.


Ostettu.

Laitan kirjan Helmet -lukuhaasteen kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.

tiistai 13. elokuuta 2019

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava



Kirjoilla on taipumusta kerääntyä erilaisiksi pinoiksi ja röykkiöiksi työhuoneeni pinnoille, ennen kuin ehdin ne lukea. Jos aivan rehellisiä ollaan, tuskin ehdin milloinkaan lukea kaikkia kirjojani. Kesällä huomasin tämän ongelman lisäksi toisen. Olen nimittäin viimeisen vuoden aikana kovasti viehättynyt uusista kuunteluaikapalveluista, kuten Storytel ja BookBeat. Äänikirjoja kuuntelen jatkuvasti, joten mikä onkaan mukavampaa kuin valita palvelun syövereistä uusia kuunneltavia toinen toisensa jälkeen.

Mikä siis on ongelma? Kuunteluaikapalvelut ovat kuukausimaksullisia, joten houkutus on maksimoida kuuntelumäärät, kun kerran maksaa vakiohintaa. Mitä enemmän kuuntelee, sen halvempaa se omasta mielestä on. Mutta minulla on kertynyt melkoinen ostettujen äänikirjojen varasto myös Elisa Kirjasta, jossa aikaisemmin ainoa vaihtoehto oli ostaa omaksi äänikirjat, jotka halusi kuunnella. Tapanani oli seurata aktiivisesti Elisan hyviä tarjouksia ja ostaa kirjoja varastoon pahan päivän varallekin.

Jossain vaiheessa havahduin. Eihän tässä ole mitään järkeä. Päätin, että en maksa kuukausimaksua palveluihin ennen kuin olen kuunnellut ostettujen kirjojen rästivarastoni tyhjäksi. Inventaarion tulos oli tyrmäävä: yli kolmekymmentä kuuntelematonta kirjaa! Siis heittämällä yli kolme sataa tuntia kuunneltavaa…

Ensimmäisiä rästikuunneltaviani oli Nele Neuhausin järkälemäinen dekkari Lumikin on kuoltava. Se on majaillut virtuaalisessa äänikirjahyllyssäni jo jonkin aikaa. Lähdin kuuntelemaan sitä aika kylmiltään eli en selvittänyt oikeastaan mitään taustatietoja kirjasta tai tekijästä etukäteen. Aika pian olin kuitenkin huomaavinani, että kyseessä on todennäköisesti sarjan jokin muu osa kuin ensimmäinen. Huomioni piti paikkaansa, sillä Lumikin on kuoltava on Neuhausin Taunus-sarjaksi kutsutun dekkarisarjan neljäs osa, joka on samalla hänen kansainvälinen läpimurtoteoksensa.

Juonen seuraamisen kannalta tämä ei ollut mikään ongelma, mutta ihan periaatteesta harmittaa aina, kun sarjoja ryhdytään julkaisemaan suomeksi keskeltä. Sarja on jo yhdeksänosainen, ja suomeksi siitä on julkaistu vielä viides ja kuudes osa eli kirjat Joka tuulen kylvää (2017) ja Susihukka (2018). Myös nämä jatko-osat näyttävät olevan saatavilla Elisa Kirjasta äänikirjoina.

Sarjan päähenkilöt ovat Hofheimin poliisin väkivaltaosaston rikoskomisario Pia Kirchhoff ja rikospoliisin väkivaltarikosyksikön johtaja Oliver von Bodenstein. Kummankin poliisin yksityiselämää seurataan ainakin tässä kirjassa kohtalaisesti. He vaikuttavat miellyttäviltä, kunnollisilta poliiseilta, joilla ei ole mitään elämää suurempia traumoja, vaikka arki ei aina niin ruusuista olekaan. Pialla on vaikeuksia taloasioiden kanssa, ja Oliverin avioliitto on ajautunut vakavaan kriisiin. Silti töitä painetaan uskollisesti. Työyhteisössäkin jotain pientä hankausta on, mutta yhtä kaikki poliisityö hoidetaan huolella.

Lähtötilanne ei ole aivan tavanomaisimmasta päästä. Pienessä Altenheimin kylässä kuohuu, sillä yksitoista vuotta sitten kahden teinitytön surmasta tuomittu Tobias Sartorius on kärsinyt rangaistuksensa ja kyläläisten tyrmistykseksi palannut kotitaloonsa isänsä luo. Tobias on ollut yhdeksäntoistavuotias suosittu ja lahjakas poika, kun kyläjuhlat päättyivät tragediaan: sekä hänen entinen tyttöystävänsä Laura että silloinen suuri rakkautensa Stephanie eli Lumikki katosivat jäljettömiin. Todisteet viittasivat siihen, että Tobias surmasi molemmat tytöt ja kätki ruumiit. Poika kuitenkin kiisti jyrkästi, mutta valitettavasti hänellä ei ollut muistikuvia myöhäisillan tapahtumista. Vankilatuomio tuhosi hänen tulevaisuutensa, ja kotiin palattuaan Tobias huomaa, että se on tuhonnut myös hänen vanhempiensa avioliiton ja elinkeinon.

Tobiaksen paluun jälkeen läheisessä kaupungissa tönäistään nainen sillalta alla ajavan auton tuulilasille. Pian selviää, että nainen on Tobiaksen äiti. Onko Tobias sekaantunut äitinsä murhayritykseen? Vai halusiko joku kostaa? Pian Altenheimissa katoaa 17-vuotias Amelie, joka on jo ehtinyt ystävystyä Tobiaksen kanssa. Mitä oikein on tekeillä? Poliisit törmäävät täydelliseen vihamieliseen vaikenemiseen yrittäessään haastatella paikkakuntalaisia.

Vähitellen kierrokset nousevat ja kylässä tapahtuu yhä uusia kummallisia asioita. Pia Kirchhoff on ensi tapaamisesta lähtien ollut vakuuttunut, että Tobias on ollut syytön Lauran ja Stephanien murhiin. Mutta missä ovat tyttöjen ruumiit? Ketkä tietävät, mitä oikeasti tapahtui? Mitä enemmän poliisit asiaa penkovat, sitä monimutkaisemmaksi kuvio muodostuu. Suunnilleen kirjan puolivälissä olin jo mielestäni ratkaissut, kuka on murhaaja, ja mietin, millä kirjailija oikein on täyttänyt loppupuoliskon. Olin luonnollisesti väärässä, ja vielä monta kertaa myöhemminkin. Juoni on kyllä punottu verrattoman pirulliseksi!

Toisaalta juoni on niin monimutkainen, että sen kannatteluun tarvitaan melkoinen henkilökaarti. Se taas tekee lukemisesta ja varsinkin kuuntelemisesta välillä hankalaa. On keskityttävä huolella, jotta kaikki ministerit ja teollisuuspohatat ja näiden vaimot ja muut henkilöt pysyvät hanskassa.

Neuhausin tuotantoon tutustuminen kannatti kyllä aloittaa tällä Lumikin on kuoltava -dekkarilla. Aion laittaa nyt nimen muistiin. Luen tai kuuntelen seuraavatkin osat, kunhan sopiva tilaisuus tulee.

Nele Neuhaus Lumikin on kuoltava (Schneewittchen muss sterben)
Suom. Veera Kaski.
Wsoy 2016. Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 16 h 52 min.

Ostettu

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Riitta Konttinen: Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta




Olen jo joitakin vuosia seurannut meteorologi Seija Paasosta Twitterissä, joten en ole voinut olla huomaamatta hänen hienoa kirjaprojektiaan Taiteilijoiden taivaat. Sen ideana oli siis tutkia maalauksia nimenomaan säänäkökulmasta. Kirjan sivutuotteena, jos niin voi sanoa, syntyi Paasosen kuratoima taidenäyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä Järvenpään taidemuseoon. Kävin ystäväni kanssa katsomassa näyttelyn kesälomamme viimeisellä viikolla. Hieno näyttely, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa!



Lukuisin tuttujen ja tuntemattomampien tekijöiden taulujen keskellä silmiimme osui ensikatsomalta varsin vaatimaton harmaasävyinen taulu. Teostiedot tiesivät kertoa, että kuvassa oli Ellen Favorin -nimisen taiteilijan teos Sadeilma Lohjanjärvellä. Koska vietämme kumpikin arjestamme ison osan Lohjan kaupungin palveluksessa, taulu herätti koko joukon kysymyksiä. Kuka oli Ellen Favorin? Miksi hän oli maalannut taulun Lohjanjärvestä?

Ellen Favorin: Sadeilma Lohjanjärvellä.
Taidesäätiö Merita.


Kotiin päästyäni jaoin nappaamani huonon kuvan Favorinin taulusta Facebook-seinälleni ja kyselin lohjalaisilta ystäviltäni lisätietoa arvoitukseen. Sitä löytyikin nopeasti. Yksi osasi jotakuinkin paikallistaa, mistä taulun maisemaa oli katsottu maalaushetkellä. Toinen tiesi kertoa, että Ellen Favorinin toinen taulu oli ollut aikaisemmin Lohjan kirjaston kirjastokortin kuva-aiheena (totta, myöhemmin olen nähnyt sellaisen kortin ihan itse!). Taiteilijan traaginen kohtalokin oli tiedossa: Ellen ja hänen Hanna-siskonsa menehtyivät kotitalonsa tulipalossa Lohjalla vuonna 1919. Heidät on haudattu Lohjan hautausmaalle, ja hauta on edelleen olemassa, kävin jopa tarkistamassa.




Nopeasti tuli myös vinkki, että Riitta Konttinen on kirjoittanut Ellenistä. Kirjastosta löytyikin sitten apua, ja kävin omasta pääkirjastostamme hakemassa ensihätään Konttisen vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta. Siellä Ellen on mukana, yhtenä Konttisen maalarisiskoiksi nimeämässä naistaiteilijajoukossa, joka rohkeasti matkusti Eurooppaan saamaan oppia ja tekemään omannäköistään taidetta.

Etsin ensimmäiseksi kirjasta Ellen Favorinista kertovat kohdat. Teoksen lopussa on tiivis elämäkertaesittely kaikista maalarisiskoista ja puolivälissä omat luvut heidän urakehityksensä vaiheista 1880-luvun jälkeen. Ellen Favorinista on säilynyt harmillisen vähän tietoa jälkipolville, eikä 1980-luvulla Ateneumin kokoelmissa ollut häneltä kuin yksi varhainen teos. Näiltä osin tiedonjanoni ei siis täysin tullut tyydytetyksi.

Ellen Favorin Münchenissä v. 1876.
Kuva Museovirasto.

Ellen Favorin oli pappisperheen tytär. Perhe muutti ilmeisesti isän työn takia tiheästi. 17-vuotias Ellen aloitti opinnot Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat pian Tukholmassa ja Münchenissä. Ellen matkusti myös Italiaan, eri puolille Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan taideopintojensa takia 1880-luvulla. Maalaamisen lisäksi Ellen perehtyi valokuvaamiseen ja harjoitti maisemavalokuvausta. Naimaton Ellen Favorin asettui vuosisadan vaihteessa maalariveljensä Alfred Favorinin ja kirjailijasisarensa Hanna Favorinin kanssa Lohjalle.

Perusteellisista opinnoista, oman lahjakkuuden tinkimättömästä kehittämisestä ja ahkerasta maalaamisesta huolimatta Favorinille ei siunaantunut menestystä taiteen kentällä, vaan hänet pääsääntöisesti sivuutettiin omana aikanaan ja hän vaipui taidemaailmassa unohduksiin jo ennen kuolemaansa. Miksi?

Aluksi siis vain selasin Konttisen teosta, mutta huomasin nopeasti sen aiheen niin kiinnostavaksi, että pian luinkin sitä alusta alkaen. Kannatti, totisesti! Olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut jo koko joukon suomalaisista 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteilijoista, joten oli mielenkiintoista saada asiaan lisävalaistusta. Konttinen on teoksensa nimen mukaisesti syventynyt suomalaisiin naistaiteilijoihin, joita olikin kunnioitettava joukko 1880-luvulla ja jotka rohkeasti lähtivät maailmalle oppia saamaan ja maalaamaan, mutta jotka järjestään sivuutettiin ja unohdettiin. Osa on sittemmin ’löydetty’ uudelleen, mutta monet, kuten Ellen Favorin, ovat edelleen unohduksissa.

Selitys asiaan tiivistyy masentavan raivostuttavasti Axel Gallénin toteamukseen, jota Konttinen siteeraa useammassakin kohdassa teostaan:

”Olen joskus ollut yhteydessä suomalaisten maalarimamsellien kanssa, mutta en viihdy heidän seurassaan. Kun ihmiset pyrkivät ylittämään mahdollisuutensa eivätkä pysy lestissään, niin tulee siitä roskaa mielestäni. He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”

Niin. Tuon sitaatin kopioiminenkin jo saa otsasuonet pullistumaan! Valitettavasti Gallén tuli tuossa ilmaisseeksi oman heikon itsetuntonsa (?) lisäksi vuosikymmeniä jatkuneen ajan hengen. 1880-luvulla Pariisissa naiset eivät päässeet opiskelemaan arvostettuun École des Beaux-Artsiin, vaan heidän oli tyydyttävä yksityisiin kouluihin, jotka toki olivat suosittuja ja niissä sai hyvääkin opetusta. Naiset vain joutuivat maksamaan opetuksesta tuplahinnan ja saivat sillä hinnalla puolet vähemmän opetusta kuin miehet…

Syynä kovempaan taksaan oli ajatus, että miehet olivat opiskelemassa itselleen ammattia ja naiset harrastamassa. Naistaiteilijoiden töitä ei huomioitu kritiikeissä, tai jos huomioitiin, arviot olivat yleensä vähätteleviä. Naisten valitsemat aiheet olivat pääsääntöisesti vääriä. Heidän toivottiin maalaavan itselleen sopivia aiheita, kuten kukka-asetelmia tai lapsia. Niillä aiheilla taas ei ollut asiaa näyttelyihin tai palkinnoille. Esimerkiksi Helene Schjerfbeck oli kiinnostunut muodissa olleesta historiamaalauksesta, mutta hänen taulunsa herättivät lähinnä närkästystä, sillä eihän nainen voinut tajuta esimerkiksi sodasta tai taisteluista mitään. Viis siitä, etteivät sen ajan miestaiteilijatkaan mitään sotaveteraaneja olleet.

Konttinen osoittaa, että 1880-luvulla suomalaisen taiteen uudistajia olivat usein nimenomaan naiset. He omaksuivat ennakkoluulottomasti uusia tekniikoita ja suuntauksia Euroopassa. He alkoivat maalata ulkona, käyttää tekniikkaa, joka jätti pensselinvedot näkyviin kankaalle (jolloin heidän töitään pidettiin kotimaassa keskeneräisinä), he uudistivat värien käyttöä, omaksuivat uutta naturalismia ja impressionismia (joita pidettiin Suomessa kauhistavina). Silti heistä vain harvasta tiedetään nykyään juuri mitään ja vain muutama sai arvostusta elinaikanaan.

Maalarisiskoihin eli suurin piirtein saman ikäisiin ja samaan aikaan 1880-luvulla Pariisissa opiskelleisiin ja maalanneisiin naistaiteilijoihin Konttinen laskee seuraavat taiteilijat:

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919)
Alma Engblom (1856-1926)
Ellen Favorin (1853-1919)
Agda Lindqvist-Alftan (1860-1899)
Amélie Lundahl (1850-1914)
Fanny Lundahl-Sundblad (1853-1918)
Helene Schjerfbeck (1862-1946)
Venny Soldan-Brofeldt (1863-1945)
Ada Thilen (1852-1933)
Eva Topelius-Acke (1855-1929)
Helena Westermarck (1857-1938)
Maria Wiik (1853-1928)

Maalarisiskojen joukko on löyhä kokonaisuus, vaikka sen sisällä solmittiin runsaasti läpi elämän kestäneitä lujia ystävyyssuhteita. Naiset tukivat ja kannustivat toisiaan. Jotkut jakoivat ainakin jonkin aikaa ateljeen tai asunnon, opiskeltiin ja maalattiin samoissa kouluissa ja kaupungeissa. Kirjeenvaihto oli ahkeraa. Erottaviakin tekijöitä toki oli, mutta pääsääntöisesti kaikkien ura kulki samoja latuja: menestyksekkäät ja kunnianhimoiset opintovuodet ulkomailla, lupaava uran alku – sitten unohdus ja katoaminen taidemaailmasta riippumatta siitä, jatkoiko taiteilija maalaamista vai ei. Muutama avioitui, jotkut kuolivat ennenaikaisesti.

Konttisen teos on silmiä avaava, todella mielenkiintoinen ja miellyttävä lukea. Harmi vain, että 1980-luvun lopulla painetussa runsaasti kuvitetussa kirjassa tekstin seassa olevat kuvat taideteoksista ovat mustavalkoisia. Kirjassa on niiden lisäksi kaksi kuvaliitettä, joissa on tärkeimmät käsitellyt taulut myös värikuvina, mutta suurin osa jää siis lukijalle hyvin valjuiksi. Kuitenkin esimerkiksi juuri värien käytön uudet tavat olivat kirjan taiteilijoille tyypillisiä.

Tämän kirjan lukeminen kaiken lisäksi taisi avata melkoisen runsaudensarven. Aloitettuna on jo Konttisen Modernistipareja, lainattuna Täältä tullaan! – Naistaiteilijat modernin murroksessa ja varattuna Naistaiteilijat Suomessa: keskiajalta modernin murrokseen. Konttinen on julkaissut lukuisia kiinnostavia elämäkertoja, joille pitäisi myös raivata lukuaikaa. Ja taidemuseoissa ja näyttelyissäkin pitäisi ehtiä käydä!

Riitta Konttinen: Suomalaisia naiskirjailijoita 1880-luvulta
Otava, 1988. 286 s.

Kirjasto.

maanantai 5. elokuuta 2019

Kirsti Ellilä: Lepra




Hienoiseksi häpeäkseni on tunnustettava, että lähestulkoon kaikki tähänastiset tietoni Diakonissalaitoksesta ja sen sisarista perustuvat Elisabet Ahon romaaniin Sisar. Sen olen näemmä lukenut jo vuonna 2011, mutta hyvin se muistui mieleeni lukiessani tänä kesänä ilmestynyttä Kirsti Ellilän romaania Lepra. Sen kannet suljettuani käännyinkin Wikipedian puoleen virkistämään muistiani ja saamaan edes pikkuisen lisätietoa. Lepraan ei ole liitetty mitään kirjallisuusluetteloa niiden lukijoiden varalta, jotka haluaisivat sukeltaa syvemmälle kirjan mielenkiintoisiin aiheisiin. Olisi voinut kyllä olla.

Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.

Diakonissasisar Matilda on saanut sisareltaan Helmiltä kutsun saapua nopeasti Orivedelle. Matilda jättää helpottuneena työnsä Dragsvikin vankileirillä ja rientää siskonsa luokse. Leprasairaalassa tunnelma on levoton. Henkilökunnan keskuudessa huhutaan, että johtajatar Helmi on itse saanut lepratartunnan. Jos niin on, on kaikkia työntekijöitä todennäköisesti huijattu, sillä heille on vakuuteltu, ettei lepra tartu hoitohenkilökuntaan, mikäli normaaleja varotoimia noudatetaan tarkoin. Matilda ei kuitenkaan pääse heti edes tapaamaan vanhempaa sisartaan, vaan tämä välttelee häntä. Vahva side sisarusten väliltä näyttää hiutuneen.

Työntekoon omat murheensa hukuttamaan tottunut Matilda tarttuu rivakasti työhön, kun on käynyt selväksi, että Helmi on kutsunut hänet Orivedelle itsensä tilalle johtamaan leprasairaalaa. Helmi epäilee paitsi saaneensa lepran myös omaa diakonikutsumustaan ja jopa Jumalan olemassaoloakin. Miksi näin on käynyt? Matilda ei ymmärrä, mikä on muuttanut palavasieluisen Helmin epäileväksi kyynikoksi. Onko syynä pelkästään raskas ja toivotonkin työ parantumattomasti sairaiden ja yhteiskunnan hyljeksimien potilaiden parissa? Miten asiaan liittyy laitoksen lääkärinä toimiva tohtori Alho?

Vaikka Matilda on kokenut todella kovia Tammisaaren punavankileirillä lääkärinä työskentelevän sisarenpoikansa apuna toimiessaan, leprapotilaiden kohtalo koskettaa ja järkyttää silti. Sairaus ei valikoi uhrejaan, vaan siihen voi sairastua kuka tahansa, kuten Aune, joka on saanut tartunnan lapsena. Aune on viettänyt osan lapsuudestaan ja koko nuoruutensa Leprassa, mutta ei halua alistua kohtaloonsa. Nuori verevä nainen kaipaa elämää, vapautta ja rakkautta. Niitä hänelle ei kuitenkaan ole tarjolla. Kapinointi yritetään kitkeä kovilla rangaistuksilla, jotka puistattavat Matildaa.

Alkuun Lepraa lukiessani koin Matildan kovin etäiseksi henkilöksi, vaikka hän selvästikin on tarinan keskiössä. Syy tähän selviää vähitellen, kun paljastuu, kuka tarinaa lopulta kertoo ja miten hän liittyy kuvattuihin henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikella on lopulta selityksensä ja tarkoituksensa. Romaanin rakenne on vähän erikoinen, mutta onnistunut.

Helmi käy läpi ankaran kamppailun itsensä, omatuntonsa ja kutsumuksensa kanssa, mutta ei Matildakaan aivan ongelmitta selviydy. Hänenkin kutsumuksensa on paikoin kovalla koetuksella. Diakonisisarten työ ei ole vain työtä vaan kutsumuksellinen elämäntapa, joka muistuttaa joiltakin osin luostarien nunnien elämää. Diakonissat omistautuivat vain työlleen ja Diakonissalaitokselle, joka vastavuoroisesti piti huolen omistaan.

Henkilöidensä ja tapahtumien kautta Ellilä käsittelee monia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä kuin varkain. Miksi ihminen on itselleen ja toiselle ihmiselle ankarampi kuin eläimille, jotka armollisesti lopetetaan pois kärsimästä? Ihmisille tätä armoa ei anneta. Pitäisikö? Miksi ei? Mitä on rakkaus ja keillä on siihen oikeus? Onko laitokseen suljetuilla potilailla ihmisoikeuksia? Ovatko laillisuus ja oikeudenmukaisuus sama asia? Mitä haittaa on sääntöjen venyttämisestä, jos kukaan ei saa tietää? Piittaako Jumala lopulta?

Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.

Kirsti Ellilä: Lepra
Arktinen Banaani, 2019. 304 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilällä on laaja ja monipuolinen tuotanto, johon tutustumista suosittelen lämpimästi. Itse olen lukenut häneltä seuraavat teokset:

Maanantaisyndrooma (Karisto, 2005), nuortenromaani
Majavakevät (Karisto, 2012), lapsille ja varhaisnuorille
Eksyneet näkevät unia (Karisto, 2011), nuorten fantasia
Usko, toivo jakuolema (Tammi, 1998), dekkari
Nainen joka kirjoittirakkausromaanin (Karisto, 2005), chick lit -parodia
Outoa rakkautta (Turbator, 2008), novellikokoelma
Miehen tuoksu (Karisto, 2007)
Pappia kyydissä (Karisto, 2009)
Pelastusrenkaita (Karisto, 2010)
Ristiaallokkoa (Karisto, 2011)
Tuntemattomat (Karisto, 2015)
Arpapeliä (Karisto, 2016)