sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu



Onpa totisesti menossa melkoinen suomalainen kirjavuosi! Keväällä Riikka Pelo löi ilmat pihalle suurella eurooppalaisella romaanillaan Jokapäiväinen elämämme. Nyt Pauliina Rauhala teki saman mykistävällä esikoisromaanillaan Taivaslaulu. On vasta heinäkuu. Mitä vielä onkaan tulossa?

Pelon ja Rauhalan teokset ovat keskenään hyvin erilaiset, mutta yhdistäviä tekijöitäkin on. Kumpikin kirjailija käyttää kieltä suorastaan taianomaisesti. Pelon pitkät, täyteen ladatut lauseet hengästyttivät minut, ja Rauhalan kuulaat virkkeet virvoittivat mielen. Rauhalan romaani käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta, ja samaa aihetta Pelo koskettelee esikoisromaanissaan Taivaankantaja (nyt vasta huomasin näiden teosten nimienkin lähisukulaisuuden). Rauhalan näkökulma on aikuisen, mutta hänkin tekee teräviä huomioita siitä, miten voimakkaasti lapset kokevat uskonnollisen puheen. Pelon teoksessa näkökulmakin on lapsen, tosin varsin kapinallisen.

Tämän enempää en aio Peloa ja Rauhalaa tai heidän teoksiaan vertailla. Siihen ei ole mitään tarvetta.

Taivaslaulu on raju selviytymistarina ja samalla äärettömän kaunis ja hienovireinen rakkauskertomus. Vilja ja Aleksi ovat kumpikin vanhoillislestadiolaisia, jotka nuorina opiskelijoina rakastuvat. Rakkaus on kauneinta ja ihaninta, mitä kumpikaan on koskaan kokenut. Molempien lapsuus on ollut vähemmän rakkaudentäyteistä, ja he uskovat, että he voivat antaa tuleville lapsilleen enemmän kuin ovat itse aikoinaan saaneet. Täydellinen perhe kangastelee kummankin haaveissa.

Kirjan nykyhetkeä seurataan minäkertojana toimivan Viljan kautta. Perheessä on neljä lasta, ja Viljalla on ollut yksi vaikea keskenmeno: vauva on kuollut kohtuun ja Vilja on joutunut synnyttämään hänet. Vilja tuntee kadottavansa vähitellen itsensä. Odotusajat ovat olleet ennen kaikkea henkisesti vaikeita, ja Vilja on ollut usein masentunut. Elämänhallinta tuntuu katoavan nopeassa tahdissa seuraavien raskauksien myötä. On vaikeaa ellei mahdotonta täyttää yhteisön hänelle naisena asettamia vaatimuksia kodin ja lasten hoidosta. Miksi sitten on synnytettävä yhä uusia lapsia, vaikka omat voimavarat eivät enää riitä jo syntyneistäkään huolehtimiseen ja rakastamiseen?

Minun lapseni tulevat taivaan Jumalalta. Jo aikojen alussa Jumala on tiennyt pienet sielut, jotka juuri minun kohtuuni lähetetään kypsymään. Sitä ennen he nukkuvat taivaan kehdoissa tuulten keinuteltavina. --- Isä Jumala istuu joka päivä jykevän työpöytänsä ääressä ja kirjoittaa kultaisella kynällä paksuun mustaan kirjaan aikatauluja. Hän valmistelee kehtolaisten lentomatkoja äidinmahoihin. --- Minä näen, kuinka isä Jumala suuttuu, jos paksun mustan kirjan aikataulut menevät sekaisin. --- Yhdellä valtikanheilautuksella tapahtuu rangaistus: siunaus on otettu pois. Sen jälkeen koteihin ei ehkä saadakaan lapsia. Sen jälkeen koteihin voi syntyä vääriä lapsia. Lapsia, jotka alkavat kasvaa väärällä hetkellä, kun jonkun toisen olisi jo pitänyt olla kasvamassa. Lapsia, jotka eivät ole Luojan luomisihmeitä vaan ainoastaan ihmistekoisia. Lapsia, joita Jumala ei tunne. Sillä hetkellä kun paksun mustan kirjan eräpäivä menee ohi, äidistä tulee murhaaja.”

Aleksin muistelemana päästään kurkistamaan myös aiempia tapahtumia. Aleksin isän ankaruus ja ankeat koulukokemukset ovat varjostaneet herkän pojan lapsuutta ja nuoruutta. Häntä ei kuitenkaan ole nujerrettu, vaan lempeän kuoren alla on oikeanlaista lujuutta ja periksiantamattomuutta. Henkilökuvauksessa Rauhala on todella taitava. Hieman rakastuin Aleksiin kirjaa lukiessani, ja Viljasta pidin kovasti myös. Hänenlaiseensa ihmiseen tutustuu mielellään.

Myös pariskunnan lasten ajatusmaailmaan päästään kurkistamaan tyttöjen nukkeleikkien kautta. Näistä lyhyistä välähdyksistä löytyy monia viiltävän tarkkoja huomioita erilaisista käyttäytymiskoodeista.

Hieman yllätyin, kun sivulla kahdeksankymmentä ”lainataan” yllättäen kokonainen blogiteksti kommentteineen. Blogissa anonyymi kirjoittaja pohdiskelee (vanhoillis)lestadiolaisia opinkappaleita ja niistä johdettuja jyrkkiä käytännön elämää sääteleviä ohjeita, ja saa luonnollisesti tyrmäävää palautetta, joskin myös kiitosta. Pidin näitä tekstinosia jotenkin romaanin rakenteelle haitallisina ja vieraannuttavina selittelyjaksoina, mutta lopussa nekin nivoutuvat tarinaan.

Taivaslaulu herätti minussa oikean tunteiden kirjon. Ensinnäkin huomasin hieman häpeilevänikin sitä, kuinka mieluusti luin kirjaa. Pääsinhän aitiopaikalta näkemään, millaista elämä parhaimmillaan ja pahimmillaan on ns. tavallisilta ihmisiltä suljetussa yhteisössä. Kirja siis lääkitsi tirkistelynhaluani! Toiseksi tunsin moneen kertaan suorastaan raivostuvani tarinan edetessä. Millaista ”uskontoa” voidaankaan harjoittaa silkan vallanhalun varjolla! Sekulaari feministi minussa tunsi silkkaa murhanhimoa. Jouduin moneen kertaan muistuttamaan itselleni, että luen romaania, siis fiktiota. Rauhala ei ole Vilja. Hän on todennäköisesti käyttänyt teoksessa omia kokemuksiaan, mutta myös muiden ihmisten kokemuksia, asioita, joita hän on nähnyt tai joista hän on kuullut tai lukenut. Romaanin tarina on todennäköisesti myös kärjistys, vaikka surullista on, että yhtä todennäköisesti paljon hurjempia ja karmeampia tarinoita on tapahtunut ja tapahtuu edelleen ihan oikeasti.

Kirjan ääressä myös moneen kertaan liikutuin aivan aidosti. Rauhalan tarina on kuitenkin perimmältään positiivinen, jopa onnellinen. Kuinka realistinen se sitten niiltä osin on, onkin jo toinen kysymys. Mutta ennen kaikkea tunnen suurta kunnioitusta kirjailijan paitsi mitä ilmeisimpiä kirjoittajanlahjoja kohtaan myös hänen verratonta kansalaisrohkeuttaan kohtaan. On aivan varmaa, että kirjailija tulee saamaan teoksestaan häijyäkin palautetta. Tulinen järvi lienee luvatuista rangaistuksista niitä lievimpiä, jos ironia tässä yhteydessä sallitaan. Taivaslaiva on rohkeasti kirjoitettu, tarpeellinen kirja. Kiitos siitä!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013. 281 s.

Pyytämätön ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Taivaslaulusta on kirjoittanut jo muutama muukin bloggaaja.

Lumiomena-blogin Katja: ”Olen harvasta esikoisesta näin vaikuttunut, harva kirja on koskettanut samalla tavalla.”

Sinisen linnan kirjaston Maria: ”Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.”


Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika:Uskaltaisinko kirjoittaa... Uskallan! Taivaslaulu on tämän vuoden paras kirja, teos, jonka pariin tulen palaamaan vielä useasti. Rauhala, sinä rohkea nainen. Kiitos!”

Kotimaa-lehden verkkosivuilla lyhyt Rauhalan haastattelu.

P.S. Kiitän kaikkia alle kommentin jättäneitä, anonyymeja keskustelijoita myös. En aio ryhtyä minkäänlaiseen väittelyyn, joka koskee vanhoillislestadiolaista elämäntapaa tai muutakaan. Jos asia kiinnostaa, kannattaa tutustua Omat polut -blogin Taivaslaulua käsittelevään laajaan ja perinpohjaiseen kirjoitukseen.

P.S. 2: Aiheesta myös Anna-Maija Ylimaulan Papintyttö -kirjoituksessani.

P. S. 3: Juttuni Taivaslaulun teatteriversiosta täällä.

60 kommenttia:

  1. Kirjoitit niin hyvin tästä kirjasta. Rauhalan romaani on minunkin mielestäni yksi koko vuoden parhaimmista kotimaisista, toki syksy voi tuoda mukanaan vaikka kuinka monta täysosumaa.

    Minäkin liikutuin ja vaikutuin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kirjasta oli todella vaikea kirjoittaa, koska mieli teki avautua enemmänkin sen aihepiiristä. Mutta jätän enemmät mielipiteet kunkin lukijan omalle vastuulle :)

      Poista
    2. Sama tunne on tänä syksynä monella lukijalla, luulen! :-)

      Poista
  2. Hei Kirsi,
    tämä kirja näyttää olevan nyt blogistien lemppari & varmasti minäkin luen sen jossain vaiheessa. Lestadiolaisten ehkäisykiellon vaikutuksista naisten terveyteen on kirjoitettu jonkin verran -- en tunne tilastoja siitä, kuinka moni äiti kuolee lopulta erilaisiin komplikaatiohin ja osalle tulee juuri noita mielenterveydellisiä ongelmia kun lasten saaminen ajaa jatkuvasti oman ihmisarvon ohitse. Kaikille tällainen elämä ei sovi. Viisi lasta on lestadiolaisperheessä vielä pieni lukumäärä -- kirjan loppu voi olla tässä kohdin vielä onnellinen, mutta entä kymmenennen lapsen jälkeen?
    Veikkaan kirjasta tulevan juuri tuon rohkean aiheen vuoksi yksi syksyn puheenaiheista. Sitten kun joku lestadiolaisnainen uskaltaa kirjoittaa yhteisössä esiintyvästä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, taivas repeää.

    VastaaPoista
  3. Tämä kirja on jo nyt saanut niin positiivisia blogiarvioita, että pakko tähän on itsekin tutustua jossakin vaiheessa!

    VastaaPoista
  4. Minulla on tuo Pelon uutuus vielä lukematta, mutta odotan siltä paljon. Tuntuu tosiaan siltä, että kirjavuoden kotimainen sato on ollut tänä vuonna erityisen upea!

    Minä muuten tulkitsin nuo "nukkeleikit" Viljan, en hänen lastensa ajatuksiksi. Lapsethan olivat kaikki alle kouluikäisiä, eivätkä sen ikäiset vielä esim. jaottele nuoria tyttöjä barbeihin, nukkeihin ja mollamaijoihin tai osaa muutenkaan ajatella niin kuin "leikin keksijä" ajatteli ja ennakoi monia asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidat olla oikeassa, mutta minä nyt tulkitsin nuo nukkeleikit noin. Lopussakin oli vielä hieno allegoria koko romaanin teemasta.

      Poista
  5. Kolmas tämän vuoden lestadiolaisuudesta kertova kirja on Tanja Kaarlelan Saara. Kirja käsittelee 20-50-lukuja ja pääteemaksi nousee mielenterveys.
    Kieltämättä Taivaslaulu ja Taivaankantaja ovat samankaltaisia kirjannimiä.
    Pelon ja Rauhalan kirjat ovat vielä lukematta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saaran olenkin ajatellut jossain välissä myös lukea.

      Poista
    2. Sain juuri Tanja Kaarlelan Saaran kirjastosta. Aivan hurja taustatyö kirjailijalla siin. Olen päässyt vasta alkuun ja tosi kiinnostava.

      Toinen kirja joka ei liity lestadiolaisuudteen muuten kuin kirjailijan taustan osalta on Riikka Pelon uusi, suorastaan järkälemäinen "Jokapäiväinen elämäme". Siinä keskiössä on runoilija Maria Tsvetajevan elämä, äiti-tytär -suhde. On saanut hieman ristiriitaiset varhaisimmat arviot. Täytyy itse lukea!

      Poista
  6. Oo, tämähän on pakko saada käsiin! Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä tämän vuoden ehdotonta "pakko lukea" -osastoa!

      Poista
    2. Voi kamala sentään. Luin tämän juuri. En vaikuttunut juuri ollenkaan mistään muusta kuin kielestä... :/

      Poista
    3. Niinhän se on, että eri asiat puhuttelevat eri tavoin eri ihmisiä. Minä olen edelleen todella vaikuttunut tästä.

      Poista
  7. Kiitos tästä postauksesta, Kirsi!
    Selostuksesi perusteella tuntuu hyvin kiinnostavalta kirjalta:)
    Hyvää ja antoisaa viikonjatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  8. Kirsi, ei minusta tämä Rauhalan upea teos ole kärjistystä, vaan tästä puuttuu vielä se todellisen elämän tosin kärki. Olen sivusta seurannut, mitä todella voi tapahtua tällaisessa perheessä ja jo sekin tietysti vaikutti lukukokemukseeni - vahvistavasti.

    On äärimmäisen kiitettävää,että aihetta ei lakaista maton alle ja että tämä kirja ylitti kustannuskynnyksen, eikä ollenkaan rimaa hipoen, sillä rima ei heilu. Upea teos!

    VastaaPoista
  9. En ole lukenut tätä kirjaa, mutta ihmettelen, miksi niin moni tuntuu kantavan huolta lestadiolaisperheistä. Ei tarvitse mennä kovin montaa vuosikymmentä taaksepäin, kun varsinkin maaseudulla on vielä kaikilla Jumalan säätelemät suuret perheet. Siihen oli vielä oma ristinsä se, että vauvoja ja äitejä kuoli paljon enemmän, kun terveydenhuolto- ja neuvolatoiminta eivät olleet kehityksessä nykytasolla. Silloin ei lestadiolaisia säälitelty, kun kaikki oli samassa veneessä.
    Itse olen vl-äiti. Välillä tosi väsynyt, niin kuin muutkin äidit tunnostaa olevan pienten lastensa kanssa. Silti kaikki lapset ovat olleet mulle odotettuja ja toivottuja. Nyt on eka yli kahden vuoden väli luvassa ja oikein harmittaa, jos ei vauvaa ala pian kuulua. Pahoinvoinnin voisin toki delegoida jollekulle toiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heips, kirjoitit historiasta, mutta ainakaan minä en saa kyllä nyt kii että mitä ajat tällä takaa.

      "ihmettelen, miksi niin moni tuntuu kantavan huolta lestadiolaisperheistä. Ei tarvitse mennä kovin montaa vuosikymmentä taaksepäin, kun varsinkin maaseudulla on vielä kaikilla Jumalan säätelemät suuret perheet. Siihen oli vielä oma ristinsä se, että vauvoja ja äitejä kuoli paljon enemmän, kun terveydenhuolto- ja neuvolatoiminta eivät olleet kehityksessä nykytasolla. Silloin ei lestadiolaisia säälitelty, kun kaikki oli samassa veneessä."

      Eli siis mitä tuuosta pitäisi mielestäsi päätellä nykypäivänä?

      Cleio79

      Poista
    2. Cleio79!
      Tarkoitan sitä, että viime vuosina lestadiolaisten suuret perheet ovat joutuneet suuren syynin ja päivittelyn kohteeksi. Milloin jää lapset hoitamatta, milloin naiset nääntyy, milloin miehet on pedofiilejä jne.?
      Sotien jälkeen kaikilla oli suuret perheet. Se oli normaalia eikä kukaan ihmetettyt, miksi jollekin syntyi 11. lapsi, vaikka varmasti oli silloinkin, niissä olosuhteissa jaksamista.
      Päättele se, että lestadiolaiset ovat median silmätikkuja! Toisaalta se on raamatun mukaistakin ja se on vain kestettävä.

      Poista
    3. Kaunis kiitos sinulle, Anonyymi, vastaamisesta!

      Kysymyksesi siis ilmeisesti kuuluukin niin, että mistä syystä vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto ja suuret perhjeet herättää keskustelua nykyisin, kun suuret perheet olivat ennen vanhaan niin tavallisia, etteivät ne herättäneet huomiota.

      Silloin kun ehkäisyvälieet eivät vielä olleet tavallisen kansan ulottuvilla, oli tietenkin tavallista, että varsinkin heikommassa asemassa oleville ihmisille, joilla ei ollut mahdollisuutta saada tietoa, syntyi hyvin paljon lapsia. Vanhoina aikoin lapsia kuitenkin menehtyi pienenä suuret määrät juuri niihin lastentauteihin, joilta rokotukset nykyisine lapsiamme suojaavat. lapsikuolleisuus oli järkyttävän korkea varsinkin vielä ennen sotia, kun penisilliiniä ei ollut vielä keksitty.

      Niinpä suurissakaan perheisä ei saatu kasvatetuksi aikuiseksi usein kuin muutama lapsi, vaikka lapsia olisi syntynyt pitkälle toistakymmentä. Jos tutustut suomalaisen lapsen historiaan, havaitset tämän!

      Nykyisin vaurastumisen, yleisen terveydenhoidon tason, äitiys- ja lapsineuvolan yms. ansiosta voidaan luottaa siihen, että pienenkin perheen kaikki lapset pystytään kasvattamaan aikuiseksi asti, samoin tietysti suuren.

      Missään kehitysmaissa ei muuten ole nykyisinkään mahdollista sen kokoiset jättiperheet mitä Suoomessakin saattaa olla , 15-20 lasta yhden naisen synnyttämänä ja aikuiseksi selviytyneinä. Tämä on ainutlaatuista ja vaatii erittäin korkean elintason ja vakaat olot.

      Kun sinä ihmettelet, miksi suuria perheitä nykyisin ihmetellään, niin heittäisin sellaisen arvauksen, että se johtuu siitä että vanhoillislestadiolaisuudessa kielletään ehkäisy uskonnollisella perusteella. Se tuntuu suiomalaisista melko omituiselta, monestsakin syystä. jo siitäkin syystä, että Raamatussa ei ole moista kieltoa, eikä käskyissä myöskään Jumala edellytä lisääntymään maksimaalisesti.

      Toinen syy ihmettelyyn liittyy lainsäädäntöön.

      Lestadiolainen nainen ei voi itse ratkaista milloin tulee raskaaksi eikä saa päättää montako lasta haluaa. Ihmisoikeuksien kehittyessä naisen itsemmääräämisoikeus ml. oikeus ehkäisyyn on sisällytetty kansainväliseen ihmisoikeuslainsäädäntöön. Suomi on sitoutunut noudattaamaan tätä lainsäädäntöä ja se on osa Suomen perustuslakia.

      Kun lestadiolaisilla naisilla (ja miehillä) ei tätä itsemääräämisoikeutta ole, niin lienee ymmärrettävää, että sitä pidetään melko huolestuttavana.

      Raamatussahan ei ehkäisykieltoa ole, ja tavallisesti ainakin luterilaisessa kristinuskossa opetetaan, että uskon tulee perustua Raamattuun.

      Toki on sellaisiakin uskontoja paljonkin, joissa uskomukset perustuvat perimätietoon.

      Toivottavasti tämä (pitkä, sorry) juttu avasi sinulle taustaa sille, että voit ymmärtää, kun julkisuudessa käydään silloin tällöin keskustelua naisten ja lasten asemasta lestadiolaisessa herätysliikkeessä.

      Hymyillään kun tavataan! terkuin Cleio79

      Poista
    4. Käsittääkseni (lestadiolais)nainen saa itse päättää, onko hän lestadiolainen vaiko ei. Eikö se riitä ihmisoikeudeksi meille jokaiselle?
      Historiasta puheen ollen, jos ei mennä noin kauas kuin aiemmin kirjoiteltiin vaan puhutaan 60 -luvusta. Tuolloin oli jo neuvolatoimintakin käynnistynyt, mutta ainakaan maaseudulla ei ehkäisty. Kotiseudullanikin oli tosi monissa taloissa yli 10 lasta, sekä lestoilla että ei-lestadiolaisilla.
      Hymyillään, vaikka eri mieltä ollaankin.
      Suvaitsevaisuutta toivoisin myös lestadiolaisuutta kohtaan.

      Poista
    5. "Suvaitsevaisuutta toivoisin myös lestadiolaisuutta kohtaan."

      Niin, pitääkin kysyä, mihin se suvaitsevaisuus pitää kohdistaa.

      Minusta on eri asia että tykkää monista lestadiolaisista ihmisistä. Kuin että tykkäisi heidän uskonnoksi naamioidusta kultistaan.
      Oppia ei ole pakko arvostaa, mutta kyllä arvostan monia lestadiolaisia ihmisiä, ihmisinä ja ystävinä hyviä persoonalisuuksia.

      Uskonsuunnan oppi ja menettelytavat ovat tosi sairaita, sille ei mitään voi.

      Poista
    6. Monissa yhteisöissä on paljon tuomittavaa (en tarkoita rikollista) toimintaa. Jos yhteisö valitsee norminsa, sillä on siihen oikeus. En itse ainakaan viitsi alkaa repostella muiden yhteisöjen tekemisiä edes nettifoorumeilla. Aito suvaitsevaisuus on sitä, että antaa kaikille uskonnon, sanan ja ajatuksen vapauden, olipa nämä omasta mielestään kuinka sairaita tahansa.
      Mielenkiinnolla odotan Rauhalan teosta lukulistalleni. Blogistien juttuja olen lukenut paljon. En ajattele, että niiden lukeminen veisi kirjasta mielenkiinnon vaan, että osaan lukea jo ensimmäisellä lukukerralla rivien väleistäkin kaikki vivahteet. En aio yleistää Viljan ja Aleksin tarinaa vl-perheen tarinaksi. Olen nähnyt läheltä paljon ongelmattomampiakin suurperheen tarinoita.

      Poista
    7. Penisilliini keksittiin jo 1921. Omalla isoäidilläni oli 10 lasta ja yksi kasvattilapsi. Ei hän ollut vähempiosainen tai tietämätön, vaan lapsirakas.

      Poista
    8. "Penisilliini keksittiin jo 1921."

      Kerrataan historiallisia faktoja.

      "Ensimmäinen lääkinnällistä käyttöä saanut anti­biootti oli penisilliini. Vuonna 1928 Alexander Fleming havaitsi, että Penicillium notatum -niminen homesieni tuotti ainetta, joka erityisen tehokkaasti tappoi stafylo­kokkeja. Kuitenkin vasta vuonna 1939 Howard Florey ja Ernst Boris Chain onnistuivat eristämään tämän aineen eli penisilliinin puhtaana, ja vuoteen 1941 mennessä sitä oli saatu valmistetuksi riittävästi, jotta sen ominaisuuksia voitiin tarkemmin tutkia. Tämän jälkeen sitä ryhdyttiin valmistamaan yhdys­valtalaisissa lääke­tehtaissa, ja toisen maailman­sodan loppu­vaiheessa sitä jo käytettiin liittoutuneiden haavoittuneiden sotilaiden hoitoon."

      t. Cleio79

      Poista
    9. "... ihmettelen, miksi niin moni tuntuu kantavan huolta lestadiolaisperheistä."

      Juu, Terveyden ja hyvinvoinnnin laitos THL esimerkiksi. Muuttaa eräistä syistä lasensuojelun ohjeistustaan.

      http://www.hs.fi/kotimaa/Lestadiolaistutkimus+tukee+THLn+lastensuojeluohjeiden+p%C3%A4ivityst%C3%A4/a1381973112965



      Poista
  10. "Millaista ”uskontoa” voidaankaan harjoittaa silkan vallanhalun varjolla!"
    - Vallanhalun?

    "Sekulaari feministi minussa tunsi silkkaa murhanhimoa."
    - Siksipä olet parempi kuin me.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta vallanhalusta, niin kyllähän se ihmetyttää että uskonnon nimissä katsotaan olevan oikein kontrolloida yksityisten ihmisten elämää, jopa avioparin seksuaalisuutta. Vallankäyttöä se tosiaan on, ei mitään hengellisyyttä.

      Poista
    2. Onko joku joskus joutunut sellaisen vallankäytön uhriksi, että avioparin makuukammariin on tultu tirkistelemään?
      Meillä on kyllä aina avoimet ovet...
      Älkää nyt hyvät ihmiset tällaisella kirjallisuusblogilla alkako uskontoja herjaamaan. Muistakaa, että Viljan ja Aleksin tarina on Rauhalan fiktiotarina.

      Poista
    3. "Älkää nyt hyvät ihmiset tällaisella kirjallisuusblogilla alkako uskontoja herjaamaan."

      Olen samaa mieltä ja eri mieltä... asioista asioina ja historiastakiin kyllä on asiallinen keskustelu paikallaan. Itse en ole tässä nähnyt minkään laista herjaamista. Ehkä te ette ole vielä tottuneet avoimeen julkiseen keskusteluun. Kielteisistäkin asioista on luvallista keskustella eikä se ol eherjaamista. Normikäytäntö muualla yhteiskunnassa.

      Toinen Anonyymi

      Poista
    4. Olen lukenut kattavasti Taivaslaulun arviointeja lukuisilta blogisteilta. Useimpiin keskusteluihin on eksynyt vl-uskonnon ruotiminen, mikä on sinänsä oikeutettua, mutta ei ehkä kirjallisuusblogin idea. Useimmat uskonnon ruotimiset eli kritiikit ovat ihan ok, mutta on esiintynyt myös suoranaista herjaamista ja murhanhimoa vl-liikettä kohtaan. Ei tämä bloginurkka ole pahimmasta päästä, mutta jostain syystä riittävän monta keskustelua luettuani, ajatus putkahti kirjalliseen muotoon tällä sivustolla.
      Toiselle Anonyymille vielä, että itse olen kasvanut sellaisessa vl-perheessä, että olen saanut jutella jo lapsena aivan vapaasti vl-käytänteistä ja muustakin. Meillä nostettiin aina kissa pöydälle, kun oli tarvetta. Juteltiin asiallisesti. Siksi vähän haavoitti tuo viimeinen lauseesi, joka sisältää piikin, että vl-yhteisössä ei puhuta asioista. Jotkut puhuu-jotkut ei. Yleistäminen ei ole hyväksi.

      Poista
  11. Rauhalan ja hänet taustansa tuntien ihmettelen teoksen aihevalintaa. Haavoittaa varmasti lähipiiriä, vaikka onkin ns. fiktiivinen teos.
    Uskon, että kaunokirjallisesti teos on taidokas. Paukku on hyvä kynästään.

    Muistutan myös kaikkia lukijoita, että on olemassa myös perheeseensä (ja sen kokoon) tyytyväisiä lestadiolaisäitejä. ;)

    VastaaPoista
  12. Mielenkiintoista keskustelua. Kaunokirjallisuus pystyy usein käsittelemään vaiettuja asioita, joista ei yhteisössä "ole sopivaa" puhua ja joita ei ehkä tieteessäkään ole vielä ymmärretty tarkastella.
    Siinä on kaunokirjallisuuden voima. Yksi osa sitä.

    Lestadiolaisten naisten asema omassa liikkeessään on kirkon häpeäpilkku.
    Pauliina Rauhalan teoksen jälkeen mikään ei ole enää aivan ennallaan. Niin vahva puheenvuoro se on.

    Edellisen kirjoittajan kommentista:

    >> Muistutan myös kaikkia lukijoita, että on olemassa myös perheeseensä (ja sen kokoon) tyytyväisiä lestadiolaisäitejä. ;)

    Taideteos sanoo jotakin yleistä ja merkityksellistä nostamalla tarkasteluun yksityisen. Mutta se ei yleistä. Se puhuu vain siitä yhdestä tapauksesta, ja sillä teos saa lukijat tekemään oikeita kysymyksiä.
    Salaisuuden verho avautuu, ymmärrys lisääntyy. Toivottavasti myös myötäeläminen, myötätunto ja ihmisten tukeminen. Naiset - ja lapset! - tarvitsevat tukea.

    Millaisia kysymyksiä sitten herää?

    Niitä varmaan nousee julkisessa keskustelussa esiin. ja täsäskin blogikeskustelussa, Hyvät kysymykset ovat lopulta tärkeämpiä kuin vastaukset.

    Esitän tässä vain yhden kysymyksen joka nousi mileeeni Rauhalan kirjaa lukiessa.

    Miksi yhdeltäkään lestadiolaiselta naiselta ei kysytty mielipidettä silloin, kun puhujienkokouksessa päätettiin ehkäisykiellosta vuonna 1967? Miehet yksin tekivät päätöksen asiasta, joka mitä suurimmassa määrin ja erityisesti koskee naisia.

    Kysyy Teresa

    VastaaPoista
  13. Mistä sinä Teresa tiedät, onko ehkäisykielto-asiasta kysytty naisten mielipidettä? Ainakin minä juttelen aina mieheni kanssa niistä asioista, mitä hän rauhanyhdistyksen kokouksissa keskustelee ja päättää. Monesti myös ohjeistan ja kerron naisen näkökulmaa asioihin. Muistutan, että nainen on erilainen. Toisinaan olen myös mukana kokouksissa.
    Ajattelen, että Jumalan seurakunta tekee Jumalan avulla, Raamatun sanaan tukeutuen päätöksiä. Seurakuntakin voi erehtyä, mutta kyllä Jumala omansa oikealla tiellä pitää. Tuo rakkaasti ohjaten oikealle tielle, jos lauma joutuu harhateille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mistä sinä Teresa tiedät, onko ehkäisykielto-asiasta kysytty naisten mielipidettä?"

      Taisi tulla väärinkäsitys sinulla, en siis tarkoittanut että yksittäisten avioparien kesken ei keskustelua käytäisi. :-)

      Tarkoitin, että ehkäisyn synnillisyydestä virallisesti päätettäessä ei tutkittu sitä, mitä uskovaiset (lestadiolaiset) naiset asiasta ajattelivat. Naisilla ei ollut pauheoikeutta asiassa!

      SRK:n julkaisemien historiatietojen mukaan päätös tehtiin puhujien kokouksessa 1967. Vanhoillislestadiolaisten puhujien joukossa ei ole tiettävästi naisia... :-(

      Tätä ennen ehkäisyn synnillisyydestä oli keskusteltu puhujien ja pappien kesken 1940-luvulla mutta ei tehty virallista päätöstä.

      Vuoden 1967 päätöstä oli edeltänyt monen vuoden ajan Päivämiehessä julkastu miesten harrastama kirjoittelu, jossa päädyttiin lopulta siihen että ehkäisy on murha. (!)

      Näkemys poikkesi suuresti herätysliikeken puhujien 1940-luvun pohdinnoista.

      Ehkäisykiellosta Päivämies-lehteen kirjoittivat yleensä vain miehet. Naisten kirjoituksia aiheesta julkaistiin 1970-luvulla.

      Tämä tieto ja paljon löytyy Kati Toivion tutkimuksesta, tehty Joensuun yliopistossa. Toivion hyvä artikkeli aiheesta on kirjassa Tuoreet oksat viinipuussa.

      Historiatietoa (mm. eri aikoina käytettyjä perusteluja) löysin tältä nettisivustolta: http://scratchpad.wikia.com/wiki/Ehk%C3%A4isy

      Historiaan ja tutkimukseen perehtyminen on avannut näitä asioista uudelta kannalta, voin suositella.

      Teresa

      Poista
    2. Teresa
      Toki minä tiedän, että puhujien kokouksissa ja srk:n vuosikokouksissa päätöksiä tekevät vain miehet, mutta yritin kirjoituksellani tuoda ilmi sen, että naiset ovat varmasti olleet puolisojensa taustavaikuttajia. Ennen kokousta on asiaa varmasti pohdittu jokaisessa perheessä ja useimmat puolisot ovat olleet keskenään samoilla linjoilla. Miehet ovat varmasti tuoneet esiin perheen yhteisiä ajatuksia aiheesta.

      Poista
    3. "Miehet ovat varmasti tuoneet esiin perheen yhteisiä ajatuksia aiheesta."

      Aika hyväuskoinen ja naiivi taidat olla.

      Jos naisten ihmisoikeudet olisivat olleet vain miesten hoidossa, missä oltaisiinkaan!

      Ehkä miehet voisivat mieelstäsi huolehtia eduskunnassakin siitä että lainsäädännössä otetaan huomioon myös naisten elämän ja hyvinvoinnnin vaatimukset?

      Poista
    4. Kyllä minä silti olen sitä mieltä, että kaikissa päättävissä elimissä olisi hyvä olla myös naisia. Näinhän on myös rauhanyhdistyksen johtokunnissa.
      Toki nainen on parempi tuomaan esille naisen näkökulmaa kuin mies, mutta aivan varmasti miehet ovat v. 1967 tuoneet esille myös vaimojensa näkökulmia asiaan.

      Poista
    5. Sinulla on täysin uutta tietoa, josta olisi mukava kuulla lisää.

      " aivan varmasti miehet ovat v. 1967 tuoneet esille myös vaimojensa näkökulmia asiaan."

      Mikä se (tiedossasi oleva?) uskovaisten naisten mielipide siis oli vuonna 1967? Ja miten sait sen selville?

      Poista
    6. "Minä juttelen aina mieheni kanssa niistä asioista, mitä hän rauhanyhdistyksen kokouksissa keskustelee ja päättää. "

      Aivan. ;-) M.O.T.

      Poista
    7. Ananyymille/anonyymeille: En usko, että v. 1967 oli yhtä uskovaisten naisten mielipidettä. Ei ole varmasti nytkään. On vain uskovaisten naisten ajatuksia asiasta ja niistä on keskusteltu ja keskustellaan varmasti sukupuolirajojen yli. Ei yhteisö voi muodostaan mielipidettä, yhteisö tekee vain linjauksia asiasta ja siksi onkin täysin mahdotonta joillakin johtajilla alkaa ruotimaan, milloin on äidin terveys sillä tolalla, että esim. kohdunpoisto on ajankohtainen. Vain sydämellään näkee hyvin...
      Keskustelu alkaa mennä sille tasolle, että ymmärryksen sijaan tulee vain lisää väärinymmärrystä. :(

      Poista
    8. Sivullisena sanoisin, että kyllä yksinvaltainen miesporukka pystyy ilman esteitä tekemään päätöksiä, naisilta tai keneltäkään muulta mitään kysymättä. Esimerkiksi Pohjois-Koreassa on tänäkin päivänä vallalla juuri tällainen hallintotapa.

      Sitä en tiedä että oletteko te naiset lestadiolaisuudessa vaikuttamassa niissä tilanteissa ja foorumeissa, kun näitä liikkeen johtajia ja saarnaajia nimetään ja valitaan.

      Poista
  14. Olen yksi heistä, vanhoillislestadiolaisista äideistä. Perheemme on yleisesti ottaen keskikokoinen, vanhoillislestadiolaisittain pieni. Odotan hartaasti tätä Rauhalan kirjaa kirjastosta. Olen iloinen jokaisesta rohkeiden naisten äänestä, joka joukostamme nousee. Itse mietin monesti, haluanko jatkaa tällä tiellä ja opettaa tätä uskoa lapsillenikin. Mikä sitten minua pidättelee? Se, että usko tuo paljon onnea elämään. Olen jo viitisentoista vuotta sitten, nuorena tyttönä, ajatellut, että vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon hyvää, josta en tahdo luopua. Siitä yksinkertaisesta uskon ytimestä. Toisaalta olen odottanut, että hiljakseen tapahtuisi jonkinlaista "uskonpuhdistusta", jossa uskon kullan ympäriltä kuorittaisiin turha pois, jätettäisiin ihmisten sorvaamat säännöt ja keskityttäisiin oleelliseen: siihen, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

    Jännityksellä odottelen tätä kirjaa. Sitä ennen lueskelen mielenkiinnolla näitä blogitekstejä... Kiitos näistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi usko ei lahkoja..lestadiolaiset eivät keksi sääntöjä syntyvyyden säännöstelyyn, ihminen joka haluaa ehkäistä ehkäisee. Joka ei tule raskaaksi, syy on ehkäisy tai sitten ei ole muuten terve. Hedelmällisenä aikana raskaaksi tulemisen on suurenmoinen ja kun terve on lapsia syntyy...ja nii se vielä mitä jaksaa ja kuka jaksaa. Ihmisen voimavarat eivät ole itestä kiinni. Jokainen lestadiolainen vaimo jaksaa kun jaksaa uskoa yhteisön sääntöjen mukaan.Ei kannata valittaa, oma valinta mihin uskoo! siunausta vaan kaikille oikein uskoville ja jokaisen usko on oma usko Jumalaan ja ateistikin uskoo vaikka ei usko mihinkään, hän on syntynyt ateisti pereheeseen ja saanut mallin omasta kodista. Jokainen järkevä aikuinen tekee valintansa itse...lestadiolaisuus imetään äidinmaidossa ja siitä ei pääse kokonaan irti koskaan, ja ei varmaan tarvi päästäkkään. Parempi olla lestadiolainen ns. normaali elämää ei tule lestadiolaisuuden ulkopuolella vasta vuosikymmenien jälkeen voit päästä rauhaan ja vapauteen. Oman mielen vapaus ei sovi lestadiolais-yhteisöön. MIKSI PITÄÄ OLLA TÄLLAISIÄ USKONTOKUNTIA????

      Poista
    2. Nainen vaietkoon Seurakunnassa amen!

      Poista
  15. Hyvin sanottu, Yksi heistä!

    >>jätettäisiin ihmisten sorvaamat säännöt ja keskityttäisiin oleelliseen: siihen, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

    Mikähän lie syy että näin mahdottoman yksinkertainen pelastusjärjestys on niin vaikeaa pitää sellaisenaan...?

    VastaaPoista
  16. Kiitos sinä rohkea Pauliina. Teit hyvin kun kirjoitit. Puhut niin monen vl-vanhemman suulla. Olen äärimmäisen liikuttunut ja onnellinen. Uskoni on niin paljon muuta kuin pakkoa, väsymystä, velvollisuutta, tekemättä jättämisiä tai tekoja. Usko on kaunista, voimaannuttavaa, rohkaisevaa. Joukkoomme mahtuu paljon niitä, jotka voivat yhteisön normien mukaan eläessään oikein hyvin (myös sinä aiemmin kommentoinut anonyymi esimerkiksi). Mutta älä ajattele, että kaikki ovat kaltaisiasi.
    Kirja on herättänyt lähipiirissäni paljon positiivisia kommentteja. Aihevalinta on erinomaisen tärkeä.

    VastaaPoista
  17. Tämän täytyy olla mukaansa tempaava. Oulun kaupunginkirjastossa on jonossa 421 lainaajaa!!! Ja kirjojahan tietysti on useita kappaleita ympäri maakuntia. Uskomatonta. Sama oli Maijan tarinalla - kova tiedon hakemisen tarve on täkäläisillä ihmisillä. Vai onko se tuomitsemisen tarve?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on kauttaaltaan kauniisti kirjoitettu eli se on jo sinällään kokemus lukijalle. Kirja ei tuomitse eikä leimaa, siinä pohdiskellaan ja kyllä - mietitään myös oman uskon vahvuutta. Jos haluaa lukea vain tuomitakseen, tämä ei ole oikea kirja siihen, voin vakuuttaa. :)

      Poista
    2. Täällä myös yksi uskova äiti :) mun mielestä on hienoa että näistäkin puhutaan ja uskon että tämä kirja ja nämä keskustelut täällä avaa keskustelua myös sisartenilloissa. Ei ole tyhmää olla rohkea ja myöntää omat voimavaransa!

      Itse juuri kaksi viikkoa sitten kuudennen lapseni synnyttäneenä en kokenut pahaa mieltä itse kirjasta enkä näistä kirjan arvosteluista vaan pahaa mieltä toi juurikin nämä kommentit täällä mitä huudellaan. Samoin harmistuin siitä että minut nähdään aivottomana synnytyskoneena.

      Kirja todellakin tulee jossain välissä luettua, ihan jo hyvien arvostelujen vuoksi :)

      Poista
  18. Ohops, onpa tänne tullut paljon kommentteja. Uskaltaudun mukaan, sillä sain tämän Taivaslaulun tänä aamuna luetuksi. Ahmimalla se meni.

    Kerrassaan hieno kirja! Kaunista kieltä ja viiltävän koskettavaa kuvausta, jossa on kuitenkin kirkkautta, toiveikkuutta.

    Nyt julkisuudessa kirja on ollut kovasti sen kuvaaman uskonnollisuuden vuoksi, mutta itse koin aiheen koskettavaksi kenelle vain - niin äideille kuin muille, joiden väsymys ottaa valtaansa.

    Syyskuulain terveisin
    Jonna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Jonna! Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa!

      Keskustelu on tosiaan ollut vilkasta, vaikkakin se lähti aika nopeasti juuri siihen suuntaan, jota koetin itse vältellä. Mutta aihe on peri-inhimillisyydessään tärkeä, joten hienoa on voida tarjota sille tilaa. Kunhan nyt pysytään asialinjalla! :)

      Kirja on todellakin hieno ja erityislaatuinen monella tapaa. Hurahdin itse vähän tutkailemaan aihepiiristä kirjoitettua kirjallisuutta. Illalla pitää käydä hakemassa kirjastosta Tanja Kaarlelan Saara, josta tein hankintaehdotuksen hyvällä menestyksellä!

      Toivottavasti syksyn kirjariennoissa tavataan!

      Poista
  19. Oho! Luulin, että ajatuksena on keskustella teoksesta eikä vanhoillislestadiolaisuudesta. :) No eipäs se mitään. Taivaslaulu oli erittäin hieno lukukokemus. Jotenkin teoksen runollinen kieli osui ja upposi minuun. Teos on mielestäni onnistunut, jos asioita pohtii vielä jonkin aikaa kirjan loputtua. Samanlaisen vaikutuksen teki tässä pari vuotta sitten Katja Ketun Kätilö. Keskustelusta päätellen myös muut ovat pohtineet teoksen tematiikkaa. Toivoisin, että keskusteluun osallistuvat lukisivat myös kirjan, jotta tietäisivät, mistä he keskustelevat. :)

    VastaaPoista
  20. Minäkin luin vihdoin Taivaslaulun, ja vaikka Viljan ja Aleksin rakkaustarina on niin herkkä, se jäi minun kokemuksessani taka-alalle. Aleksin näin uudistavana lestadiolaismiehenä, joka murtaa vanhaa ajattelutapaa. Vilja yhtä lailla on uudistaja. Toivottavasti alekseja ja viljoja on oikeasti olemassa. Mikään ei ole ikävämpää kuin kaksinaismoraali ja kaksoiselämä, jota tiukkojen normien vuoksi joudutaan elämään.

    Taivaslaulu on tärkeä ja mahtava kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paulalle! Kyllä noita viljoja ja alekseja on liikkeen piirissä, mutta on myös meitä tyytyväisiä, usein väsyneitä suurperheen vanhempia. Usko on ihmeellinen voima ruuhkavuosienkin aikana.
      Minua kirjassa ilahdutti se, kuinka kauniisti vanhemmat väsymyksestä huolimatta hoitivat ja huomioivat lapsia. Mitä siitä, jos joutuu joskus itse tekemään voileipänsä, kun kuitenkin lapsille löytyy kysymyksiin vastaus.
      Lasten leikit eivät olleet kaikelta osin kovin uskottavia. Liian paljon kyllä kantoivat murheita ja analysointia mukanaan. Pyhäkouluopettajien aivopesu oli totaalisen karmeeta luettavaa, en ole moiseen törmännyt. Oli kirjassa toki paljon muutakin sellaista, jota en ole kohdannut vl-yhteisössä ikäni eläneenä.
      Kirjan kieli oli kaunista ja alun junnailun jälkeen myös tarina tempaisi mukaansa. Äitiydestä ja jaksamisesta keskustelu koko yhteiskunnassa on tärkeää, kun entistä vähemmän on saatavilla kotiapua. Yhdenkin lapsen äidillä on oikeus tukeen ja apuun. Yhdenkin kanssa voi väsyä. Vl-äidinkään ei tarvitse olla superäiti. Hänelläkin pitää olla oikeus tukeen ja apuun. Se apu pitää olla myös sellaista, joka ei sodi äidin omatuntoa vastaan. Vaihtoehtoja onneksi löytyy.

      Poista
    2. Olen samaa mieltä, että lapsiperheiden tulee saada kotiapua ja tukea ja siihen pitäisi olla systeemi yhteiskunnassa.

      Mutta kysyisin sinulta Anonyymi, että kasvatako sinä omat lapsesi uskomaan niin että raskauden ehkäisy on synti?

      Leena

      Poista