sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Anne Holm: David




Runsas vuosi sitten tätä blogiani aloitellessani kirjoitin eräästä kirjasta, jota ala-asteen opettajamme oli lukenut meille ääneen moneen kertaan. Tuo unohtumaton kirja oli Ukko Kivistön Jalkapallotäysosuma, verrattoman nostalginen poikakirja hurjine seikkailuineen. Kirja toi mieleeni muitakin muistikuvia tuolta ajalta. Opettajalla todellakin oli silloin, muinaisella 1970-luvulla, aikaa lukea meille kirjoja ääneen. Yhdestä kirjasta mieleeni oli jäänyt vain poika, joka vaelsi yksin Euroopassa ja elämänsä ensimmäisen kerran löysi appelsiinin. Tuo kohtaus oli syöpynyt mieleeni, mutta mitään muuta en kirjasta muistanut. Taisin asiasta mainita jonkun toisen kirjoittamassa blogissa, koska tuon Jalkapallotäysosuman esittelyn perään olen saanut joitakin ehdotuksia, mistä kirjasta olisi voinut olla kyse. Tulos jäi kuitenkin laihaksi ja asia unohtui. Sitten viime viikolla törmäsin kirjaan Kirsti Ellilän blogissa! Hän tiesi sekä kirjan nimen että kirjoittajan! Kyseessä on tanskalaisen toimittajan ja nuortenkirjailijan Anne Holmin David, joka on vuonna 1963 saanut pohjoismaisessa nuortenkirjakilpailussa ensimmäisen palkinnon. Kaupungin pääkirjaston varastosta sain kirjan noutaa.

Kirja sijoittuu vuoden 1960 Eurooppaan. Näin sanotaan ensimmäisellä sivulla. Muuten alkuosan tapahtumien sijainti jää epämääräiseksi. Päähenkilö on 12-vuotias poika David, joka on viettänyt koko elämänsä vankileirillä NIIDEN kynsissä. Missä maassa vankileiri sijaitsi tai keitä ovat NE, jää lukijalle epäselväksi. Netistä löysin sivun, jossa samaa arvoitusta on yritetty tuloksetta ratkoa. Kirjoittaja arvelee, että leiri olisi sijainnut Bulgariassa, koska kun David leiriltä karatessaan suuntaa kompassin avulla suoraan etelään, hän lopulta saapuu Saloniki-nimiseen kaupunkiin. Leirillä on ollut kansainvälisiä vankeja, sillä David on heiltä oppinut italiaa, ranskaa ja englantia. Omaa kansallisuuttaan hän ei tiedä eikä mitään vanhemmistaan tai siitä, miksi häntä on leirillä pidetty. Arvoitus on myös, miksi leirin johtaja yllättäen antoi hänelle tilaisuuden paeta. Ohjeeksi mies vielä antoi, että olisi pyrittävä Italian kautta Tanskaan. Todennäköisesti NE ovat kommunisteja, mutta silti tarina vaikuttaa hataralta ja ylimalkaiselta. Pahuus jää kasvottomaksi tai ainakin nimeämättä.  

David tekee vaivalloisesti matkaa kohti tuntematonta päämäärää. Vapaan elämän ihmeet ovat hänelle paikoin lähes ylivoimaisia. Pienen lapsen näkeminen ja sen viattoman avuttomuuden ymmärtäminen ovat suistaa hänet raiteiltaan. Etelä-Italian kauneus mykistää hänet. Löytyypä se ensimmäinen appelsiinikin:

Hän huomasi vihreyden keskellä jotakin, joka ei ollut keltaista eikä punaistakaan, vaan siltä väliltä. Se oli pyöreä kuin pallo, mutta tuntui pehmeältä. David otti sen maasta tietämättä mitä teki ja sitten hän astui viimeiset tielle johtavat askeleet. --- Hän puristeli sitä varovaisesti, raaputti sitä kynnellään ja kaivoi sitten sormensa kuoren läpi. Sisällä oli märkää. Hän haisteli sormeaan, nuolaisi sitä – se tuoksui hyvältä ja oli sekä makeaa että hapanta. Sitten hän irrotti koko kuoren ja jakoi pallon palasiin. Se hajosi helposti pieniin, puolikuun muotoisiin kappaleihin.

Matkallaan David törmää niin hyviin kuin pahoihinkin ihmisiin. Hän myös päättää valita itselleen Jumalan tuntemiensa jumalten joukosta. 12-vuotiaaksi eristyksissä ja kauheissa oloissa eläneeksi David on sydämeltään sivistynyt ja viisas, filosofinenkin. Hän arvostaa eniten maailmassa vapautta. Väkivaltaa ja rumuutta hän ei voi sietää ja taistelee niitä vastaan aina niitä kohdatessaan. Hän on äärimmäisen rehellinen ja tuntee tuskaa joutuessaan valehtelemaan ihmisille kuuluvansa sirkukseen. Se kuitenkin on tarina, joka suojaa häntä monesti joutumasta vaikeuksiin. David ei voi luottaa kehenkään, sillä NE ovat varmasti hänen kannoillaan.

Realismilla ei taida juurikaan olla tässä kirjassa sijaa, mutta yhtä kaikki Davidin kamppailu kohti vapautta ja oikean pojan elämää on riipaiseva ja koskettava. Jos, niin kuin luulen, tämä on se kirja, jota meille koulussa luettiin, tuskin kukaan meistä ymmärsi siitä kovinkaan paljon. Itse asiassa se on varsin rohkeakin kirja poliittisessa mielessä, kun ajattelee sen julkaisuaikaa, siis 1960-luvun alkua, jolloin kylmä sota oli kuumimmillaan ja Suomessakin noottikriisiä ynnä muuta.

Lainasin saman tien myös Holmilta suomennetun toisen romaanin Peter, jossa on kyse aikamatkailusta. Aion senkin vielä lukea saman tien. Kirjat on julkaistu Otavan nuortenkirjoja -sarjassa, ja kummankin takasivuilla on luettelo senaikaisista muista sarjan kirjoista. Davidin maailman parhaita -luettelo on kirjaston liimalappujen peitossa, mutta toinen lista on melkein kokonaan näkyvillä. Siinä on nähdäkseni sekä suomalaisia että käännettyjä kirjoja. Joukossa on monta tuttua kirjailijanimeä, mutta vain yksi kirjan nimi tuntuu etäisesti tutulta, nimittäin Gitta von Cetton Suukko vuodessa. Tunnistaako joku muu jonkin kirjan?



Anne Holm: David
Suom. Kyllikki Hämäläinen. Otava 1963. 199 s.

Tähdenpeitolle uusi koti!





Viikko sitten esittelin Sarri Nirosen esikoisromaanin Tähdenpeitto. Kirja on upouusi, vasta pari viikkoa sitten ilmestynyt. Päätin laittaa kirjan saman tien kiertoon, sillä vaikka pidin kirjasta, sitä tuskin luen enää toistamiseen. Saanhan sen sitä paitsi halutessani kirjastosta. Niinpä päätin arpoa kirjan kaikkien viikon aikana kommentin jättäneitten kesken. Ilokseni kiinnostuneita olikin runsaasti, kaikkiaan 22 kappaletta. Sydämelliset kiitokset kaikille!

Tänään klo 9.00 suoritin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan arvonnan ja onnellinen voittaja on esikoiskirjaansa kirjoittava ja kirjoittajablogia Kyllä se siitä pitävä nimimerkki Iloksi muuttuu. Lämpimät onnittelut ja tsemppiä kirjoitusprojektiin! Palkinto on tietysti aina palkinto eikä edellytä mitään, mutta olisi mukavaa joskus lukea tuolta blogista, mitä ajatuksia kirja herätti.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö




Johdannoksi tähän arvioon ensin pari asiaa. Ensinnäkin olen käynyt lukemassa molemmat tästä kirjasta ilmestyneet blogiarviot ennen oman tekstini kirjoittamista, siis sekä Morren että Ahmun. Viittaan myöhemmin heidän kirjoituksiinsa, mutta mielipiteet perusteluineen ovat omiani. Olen myös seuraillut sekä Morren että J. S. Meresmaan blogeissa käytävää keskustelua esikoiskirjailijoiden teosten arvioinnista ja sen mahdollisista eroista verrattuna enemmän julkaisseihin kirjailijoihin. Olen toistakymmentä vuotta kirjoittanut lehtikritiikkejä, mutta en ole saanut mistään ohjetta, jonka mukaan esikoiskirjoja pitäisi kohdella hellemmin kuin muitakaan luettavaksi osuneita teoksia. Olen mielestäni aina pyrkinyt löytämään myös hyvää arvioimistani teoksista. Yleensä se on varsin helppoa. Onneksi.

Mifongin perinnöstä kirjoittaessaan sekä Morre että Ahmu pohtivat kohderyhmää. Keille kirja on suunnattu? Samaa olen itse pohdiskellut viime syksynä, kun tein blogiini jutun Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta. Kysymys on kiinnostava tämänkin kirjan kohdalla. Tuntuu, että fantasia edelleenkin luokitellaan sen kummemmin miettimättä nuortenkirjallisuudeksi. Silti sitä lukevat ja harrastavat muutenkin (esim. elokuvat, tv-sarjat) myös aikuiset, keski-ikäisetkin. Palaan kysymykseen vielä tuonnempana. Hanna van der Steenin Tähtisilmät-sarjan aloitusosaa esitellessäni perustelin myös omaa kapasiteettiani lukea ja arvioida fantasiaa. Aiheesta oli nimittäin silloin juuri käyty keskustelua Ahmun blogissa. Nuortenkirjojen arviot, jos niitä ilmestyy, ovat yleensä aikuisten kirjoittamia. Onko tämä ongelma?

J. S. Meresmaan Mifongin perintö on fantasiatrilogian aloitusosa. Kirjailijan blogista löysin tiedon, että toinen osa tulee olemaan nimeltään Mifongin aika ja päätösosa, jota kirjailija jo työstää, Mifongin mahti. Meresmaa on siis vahvasti ankkuroinut teoksensa fantasiagenreen ja sen perinteeseen. Lajillehan on tyypillistä mm. teosten laajuus, ja trilogiallakin on vahvat esikuvansa vaikkapa Tolkienissa, tosin Tolkieninkin trilogia kyllä rönsyilee melkoisesti. Meresmaan sarjan aloitusosa on kuitenkin ”vain” 470-sivuinen, joten mistään kovin järkälemäistä fantasiatiiliskivestä ei ole kyse. En olisi pahastunut, kuten Ahmu ja Morrekaan, vaikka kirja olisi ollut nykyistä kokoaan laajempikin. Moniin yksityiskohtiin olisi voinut mukavasti paneutua lisää.

Perinteestä ammentaa myös tarina. Meresmaa on luonut omanlaisensa keskiaikamaisen maailman, johon kertomus sijoittuu. Kansien sisään on piirretty myös saarista muodostuva maailmankartta, joka tuo mieleen LeGuinin Maameren tarinat (huom. kirjailijan sukunimi!). Seikkailua kuljetetaan pitkin kaikkia mantereita, joten liikkeelläkin ollaan. Tarina alkaa lyhyellä otsikottomalla prologilla, jossa kerrotaan myyttinen tarina maailman ja mifonkien synnystä. Mifongit ovat jumalten luomia keskeisten elementtien valtiaita. Elementit ovat tutut antiikin historiasta: maa, vesi, ilma, tuli. Kullekin oli oma mifonkinsa ja niillä nimet. Tässä vaiheessa ja pitkälti, lähes kirjan loppuun saakka, mifongit pysyvät lukijalle jokseenkin käsittämättöminä olentoina. Pikkuisen sitten petyinkin, kun nimen alta loppuhuipennuksessa paljastui eräs tuttuakin tutumpi fantasian perusolento. Odotukset jostakin omaperäisemmästä olivat aika korkealla.

Varsinainen tarina alkaa Merontesin valtakunnasta, jossa prinsessa Ardis on tullut naimaikään. Puoliorpo Ardis naitetaan omaksi järkytyksekseen naapurivaltion leskikuninkaalle Landisille. Ardis on politiikan pelinappula. Kahden valtion liitto estää kolmatta naapuria aloittamasta sotaa. Tämä ainakin on virallinen selitys avioliitolle. Ennen naimisiinmenoaan Ardis ehtii kuitenkin rakastua tummaan ja kiehtovaan Danteen, joka on toiselta mantereelta saapunut etsimään salaperäistä kirjaa. Danten sielunkumppanina on musta puuma Reu. Tämäkin muuten on fantasian peruskalustoa. Monilla sankareilla on oma myyttinen eläinkumppaninsa, kuten vaikkapa Eddingsin Belgarionilla susi. Danten ja Reun suhde on yksi niistä aiheista, joista lukiessaan olisi halunnut saada lisää tietoa.

Väliin lukijalle vilautellaan tapahtumia toisaalla. Agautr ja Verna Capimontella on meneillään jotakin salamyhkäistä ja uhkaavaa jäisen Ongalosin saaren uumenissa. Ardis on tietämättään nappulana myös heidän pelissään. Vanhat sukulinjat kun yhtyvät hänessä ja hänen tulevassa lapsessaan poikkeuksellisella tavalla.

Meresmaa kuljettaa juonta vauhdikkaasti, mikä minua toisaalta miellytti. Morren lailla kuitenkin välillä jäin kaipaamaan tarkempaakin taustoitusta. Henkilöiden nopeat käänteet jäivät paikoin turhan laihasti perustelluiksi. Henkilökuvausta pidän kirjan vahvimpina puolina. Ardis tuntuu oikeasti kehittyvän ja aikuistuvan tarinan mittaan. Alun lapsekkaan itsekäs tyttönen muuttuu raivokkaasti lastensa edestä taistelevaksi tiikeriksi, jos ja kun on tarvetta. Äidiksi tulemisen Meresmaa kuvaa hienosti. Myös maisemat ja tunnelmat on maalailtu kauniisti. Lisäksi mausteena on ripaus keveyttä, humoristista otetta. Kuitenkin Mifongin perintö on hyvin juonivetoinen kirja, kuten sen mielestäni tulee ollakin. Viihdyin sen parissa mainiosti ja loppuhuipennus tuli suorastaan ahmittua, koska lopettamaankaan ei enää kyennyt. Loppu jää loistavasti avoimeksi ja tarina kesken, joten lukija on takuuvarmasti koukutettu haluamaan lisää, ja lisää on siis onneksi tulossa.

Jälleen siis mietin lukiessani myös kohderyhmää. Kenelle Mifonki-sarja on kirjoitettu? Mielestäni se ei ole itsestään selvästi nuortenkirjallisuutta, vaikka nuoret naiset ja tytöt tätä varmasti pääasiassa tulevat lukemaan. Itsekin ajattelin tarjota tätä tyttärelleni, joka on jo lähes täysi-ikäinen mutta paljon fantasiaa lukenut nainen. Murrosikäiselle pojalleni en edes viitsi ehdottaa, jo kansi karkottaa hänet. Morre suosittelisi tätä yli 12-vuotiaille, enkä sano vastaan. Rakkaus on Meresmaan teoksessa varsin eroottissävytteistä, vaikkakaan mitään akteja ei kuvata sen kummemmin. Landis ähisee Ardisin päällä, mutta Dante saa tyytyä vain suudelmaan, vaikka jo Ardisin kosketus saa hänen housunetumuksensa kiristämään – mitään tämän rajumpaa ei ole tiedossa. Väkivallan kuvaus on samanlaista. Henkilöitä tapetaan, mutta mitään raakuuksia ei sen kummemmin kuvata ehkä ihan loppukohtausta lukuun ottamatta. Mutta tv:stä tulee virtanaan pahempaa ympäri vuorokauden, joten eiköhän tämän kestä, jos vain jaksaa näin paksuja kirjoja muuten lukea. Mutta sopii tämä siis mainiosti aikuiselle, keski-ikäiselle naisihmisellekin.

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Karisto 2012. 470 s.

P.S. Muistutus vielä huomisesta arvonnasta. Käy kommentoimassa juttuani Sarri Nirosen esikoiskirjasta Tähdenpeitto. Kommentoijien kesken arvon huomenna Tähdenpeitto-kirjan.

P. S. 2: Kirjalla on nyt upea traileri (tekijän luvalla upotettu):




perjantai 27. huhtikuuta 2012

Mikä nimeksi kirjailijalle?


Koska kaikki hyvät ideat ovat varastettuja, varastan tähän nyt idean ihailemaltani kirjailijalta Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Hänen blogissaan pohditaan nimittäin parhaillaan, miten kirjailijan nimi vaikuttaa kirjojen myyntiin ja lukusuosioon. Keskustelu oli ainakin aamulla lähtenyt siihen suuntaan, että kommentoijat kertoivat lähinnä kirjailijanimistä, joista pitävät. Jääskeläinen itse luettelee koko joukon hyviä suomalaisia kirjailijanimiä, mutta hänen ehdoton suosikkinsa on Saila Susiluoto. Päädyin sitten tuon keskimmäisen nimen ottamiseen mukaan kirjailijanimeen, ja eiköhän sekin johtanut vaikeuksiin: milloin olen Pasi-Ilmari Jääskeläinen, milloin mitäkin – kun nimi ei ole helposti mieleenjäävä kirjailjanimi, sellainen kuin Saila Susiluoto (hyvin kaunis nimi, jota toistelen toisinaan itsekseni ihan vain siksi, että se maistuu suussa hyvältä), se vain ei pysy kunnolla kenenkään päässä. Näin Jääskeläinen ihanasti tunnustaa!

Paljonkohan kirjailijat tätä asiaa miettivät? Varmaankin jonkin verran, ainakin jotkut. Suomessakin jotkut julkaisevat kirjoja salanimellä, tai ainakin taiteilijanimellä, joka ei aina niin kovin salainen ole, kuten nyt vaikka Jääskeläisenkin hyväksi mainitsema Leena Lander. Eino Leinokin oli aikanaan taiteilijanimi, ja varsin nerokas sellainen.

Olen asiaa pohtinut jonkin verran työssäni, kun olen koettanut suositella lukemista pojille. Tunnettu tosiasiahan on, että miehet lukevat mieluiten miesten kirjoittamia kirjoja, ja murrosikäisten karjujen kohdalla tämä pätee lähes sataprosenttisesti. Naismaisia kirjoja ei kannata edes samaan huoneeseen tuoda. Tuija Lehtinen on koettanut tätä vastarintaa murtaa julkaisemalla joitakin teoksiaan nimellä T. Lehtinen, T kun ei ole sukupuolisesti värittynyt. En tiedä, onko tämä jallitus onnistunut milloinkaan. Omat oppilaani kyllä ovat lukeneet Lehtisen Tuijana julkaisemaa Mopoa ihan kohtuullisen tyytyväisenä, ainakin pojat.

Parhaillaan J. S. Meresmaan teosta Mifongin perintö. Meresmaa on kevään esikoiskirjailijatar, joka blogissaankin esiintyy nimikirjainten suojassa. Mikä mahtaa olla salaisuus tämän käytännön takana? Haluaako kirjailija samastua siihen Jääskeläisen blogin kommenttiketjussakin mainittuun perinteeseen, että fantasiakirjailijat käyttävät etunimistään alkukirjaimia J. R. R. Tolkienin tapaan?

Mutta vaikuttaako kirjailijan nimi odotushorisonttiin kirjan osalta? Onko kirjailijan nimellä merkitystä, kun valitsee itselleen luettavaa? Ehkä onkin. Tuttujen kirjailijoiden kohdalla sillä ei ole merkitystä. Mutta ennestään tuntemattomien kohdalla varmaan on. Minulle Katja Kettu oli vielä viime syksynä täysin tuntematon nimi. Mutta nimi jäi helposti mieleen, kun se alkoi vilahdella siellä täällä. Nimessä on mukava, veitikkamainen kaiku. Ja eikös sekin ole taiteilijanimi? Nimessä ei siis ole pahitteeksi olla jotakin jujua. Sekin on osa brändiä. Siksi tuntuukin aika rohkealta vedolta, että jotkut kirjailijat kesken uransa vaihtavat nimeä, kuten Anja Kauranen Anja Snellmaniksi tai Laila Hietamies Laila Hirvisaareksi. Molemmat olivat nimenvaihdoksen aikaan riittävän tunnettuja, joten mitään haittaa tuskin pääsi syntymään. Kirjastossa tämä kyllä saattaa aiheuttaa päänvaivaa?

Tiedätte varmaan sen vanhan leikin, jolla nopeasti keksitään itselle taiteilijanimi. Otetaan oma toinen ristimänimi ja äidin tyttönimi. Minun kirjojeni kansiin siis tulisi Helena Tuomi. Ei paha.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Agatha Christie: Syyttävä sormi, Aikataulukon arvoitus ja Dumb Witness


Agatha Christien murhamysteerit ovat mainion ajattomia. Vuonna 1943 ilmestynyt Syyttävä sormi on aivan lukukelpoinen ja nautittava edelleen vuonna 2012. Kaikista kirjoita ei voine sanoa samaa! Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan. Tätäkään ei oikeastaan huomaa mistään, vaikka minäkertoja Jerry Burton onkin loukkaantunut lento-onnettomuudessa ja on lääkärin määräyksestä vetäytynyt maaseudun rauhaan toipumaan. Kyseessä lienee siis sotatoimissa tapahtunut onnettomuus.

Olen aikoinani teini-iässä lukenut lähestulkoon kaikki Christiet ainakin kertaalleen ja sittemmin katsonut kaikki kierrokset tv:ssä esitetyistä elokuvista ja sarjoista. Silti en onnistu juuri koskaan muistamaan murhaajaa ennen kuin neiti Marple tai Hercule Poirot pitää loppupuheenvuoronsa. Olen tämän taas huomannut, kun olen kuunnellut Christien dekkareista tehtyjä hienoja äänikirjaversioita. Kiitos niistä WSOY:lle ja kirjastolaitokselle!

Syyttävän sormen takakansitekstissä mainitaan neiti Marple, mutta kyseessä on varsin erilainen Marple-tarina. Neiti ei ole juuri kummoisessakaan roolissa, paitsi ihan viime metreillä, kun rikollinen saadaan kiinni verekseltään. Romaanin minäkertoja on siis kolmikymppinen herrasmies Jerry Burton, joka nuoren ja huikentelevaisen sisarensa Joannan kanssa asettuu puoleksi vuodeksi Lymstockin pikkukaupunkiin tai oikeammin kylään. Sisarukset vuokraavat itselleen pienen mökin iäkkäältä neiti Bartonilta. (Sukunimien samankaltaisuus ei ole aivan merkityksetön seikka!).

Rauhassa uinuva kylä on kuitenkin vain harhaa. Sen Jerry ja Joanna saavat huomata, kun he saavat röyhkeän ja rivon nimettömän kirjeen. Siinä vihjataan, etteivät he olisikaan sisaruksia. Kirje hämmästyttää heitä, mutta sitten he saavat selville, että kirjeitä on lähetelty kylässä jo pidemmän aikaa ja ne ovat kaikki sävyltään ilkeitä ja hävyttömiä. Mitä kunniallisimmatkin ihmiset ovat saaneet niitä, vaikka harva haluaa sitä tunnustaa. Asia saa ikävämmän käänteen, kun eräs rouva tekee itsemurhan. Käy ilmi, että hänelle on vain vähän aiemmin toimitettu nimetön kirje, jossa annetaan ymmärtää, ettei hänen aviomiehensä olisikaan hänen toisen poikansa isä. Koska rouvan terveys on ollut horjuva jo aiemmin, pidetään selvänä, että hänen hermonsa ovat pettäneet.

Kirjeitä tulee yhä lisää. Epäiltyjen joukkoa saadaan supistettua päättelemällä, että kyseessä on nainen. Lisäksi tekstit ja kuoret on kirjoitettu naisyhdistyksen kirjoituskoneella, jota lähes kuka tahansa pääsee käyttämään, mutta naiset tietysti helpommin. Kylällä asuu myös herra Pye, joka kuvataan näin: Herra Pye oli pyylevä, naismainen pieni mies, joka oli kokonaan omistautunut petit-point-tuoleilleen, dresdeniläisille posliinipaimenittarilleen ja muinaisesineiden kokoelmalleen. Seksuaalisen epäilyttävyytensä perusteella myös herra Pye-parka on epäilty.

Romanttinen juonipolku kirjaan tulee erikoisen Megan Hunterin hahmossa. Megan on paikallisen asianajajan tytärpuoli, jo parikymppinen nuori nainen, jota kaikki pitävät lapsellisena ja hieman vajaaälyisenä. Megan asettuu kuuliaisesti ruman ankanpoikasen rooliin, jota hänelle tarjotaan. Viaton luonnonlapsi kulkee missä haluaa ja laukoo totuuksia. Jossakin vaiheessa Jerry havahtuu Meganin piilevään kauneuteen.

Rikosjuoni on kirjassa punottu oivallisesti. Kun jännittävän ratkaisukohdan jälkeen kuullaan neiti Marplen selvitykset tapahtumien kulusta, lukija (tai kuulija) voi vain todeta, että häntä on viety taas kerran kuin kuoriämpäriä.

Sama tunne tulee toisen yhtä mestarillisesti punotun Aikataulukon arvoituksen äärellä. Tämä on puhdasverinen Poirot-tarina, jonka minäkertojana on Argentiinasta Britanniaan saapunut kapteeni Hastings. Poirot on juuri saanut salaperäisen kirjeen, jonka allekirjoituksena ovat vain nimikirjaimet ABC. Poirotia kehotetaan tarkkailemaan Andoverin kaupunkia tiettynä päivänä. Poirot ottaa kirjeen vakavasti, mutta poliisi ei. Mieli kuitenkin muuttuu, kun Andoverissa paljastuu raaka veriteko juuri kirjeessä mainittuna päivänä. Murhattu on rouva Asher, ja hänen vierelleen on asetettu avoin rautatieaikataulukko, jota kutsutaan ABC-taulukoksi.

Tapahtumat lähtevät etenemään kiihkeää vauhtia. Tulee toinen kirje, jossa varoitetaan murhasta Bexhillissä. Kaupungissa murhataan Betty Barnard -niminen tarjoilijatar. Kolmas ja neljäs murha tapahtuvat saman kaavan mukaan. Joku mielipuoli kehuu voivansa jatkaa loputtomiin. Poliisi on avuton, mutta murhattujen omaiset ja Poirot päättävät yhdistää voimansa. Jonkun on täytynyt nähdä murhaaja. Kenties hänet onnistutaan näkemään seuraavalla kerralla. Toivo on heikko, mutta Poirot ei anna periksi.

Lukijalle väläytellään lyhyitä otteita omituisen Alexander Bonaparte Castin vaiheista samaan aikaan. Lopulta Cast napataan. Mies tunnustaa murhatyöt, vaikka ei muistakaan niitä tehneensä. Todisteet ovat kuitenkin kivenkovat. Mutta mikä oli motiivi? Se Poirot’n on vielä keksittävä. Loppupuheenvuoro on tälläkin kertaa musertava.

Syyttävän sormen ja Aikataulukon arvoituksen kuuntelin Lars Svedbergin hienosti lukemina äänikirjoina. Tarinat toimivat tässä muodossa mainiosti, eivätkä paikoittainen hidassoutuisuus ja toistelu haittaa mitään. Hastings tekee jälkimmäisessä kirjassa hienovaraista pilaa Poirot’n turhamaisuudesta ja omahyväisyydestä.

Kolmas juuri nauttimani Christie oli toteutukseltaan toisenlainen. Mykkä todistaja eli Dumb Witness on BBC Radion toteuttama puolitoistatuntinen kuunnelma. Tämä oli hauska kokeilu. Ensin arvelin, että en pysy englanninkielisessä sanailussa kärryillä, mutta huoli oli turha. Äärimmäisen huolella äännetty brittiaksenttia oli helppo seurata. Poirot’na tässä versiossa on John Moffat. Koska kyseessä on kuunnelma, on mukana myös vähän äänitehosteita. Hauskin on terrieri Bob, jonka haukunta, läähätys ja murina on selvästikin ihmisnäyttelijän tekemää!

Juoni menee pääpiirteissään niin, että Poirot saa kirjeen, jossa häntä pyydetään selvittämään hienotunteisesti eräs ongelma. Mikä, se ei käy kirjeestä ilmi. Poirot huomaa heti, että kirje on päivätty jo pari kuukautta aiemmin, pääsiäisen tienoilla. Kun kaksikko matkustaa Market Basingiin tiedustelemaan lähettäjältä, vanhalta ikäneidolta asiaa tarkemmin, he saavat kuulla neidin kuolleen. Neiti on yllättäen testamentannut koko omaisuutensa taloudenhoitajalleen eikä nuorille sukulaisilleen kuten on luvannut. Poirot alkaa haistaa palaneen käryä ja ryhtyy selvittelemään tapahtumia tarkemmin. Murhaaja selviää tässä versiossa varsin nopeasti mutta jälleen tekijä on henkilö, jota vähiten osaa epäillä. Onneksi Hastings on yhtä pihalla!

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Movin Finger)
Suom. Eva Siikarla. Äänikirja WSOY 2010, 7 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Aikataulukon arvoitus (The ABC Murders)
Suom. Aune Suomalainen. Äänikirja WSOY 2010, 6 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Hercule Poirot in Dumb Witness. BBC Audiobooks Ltd 2007. 2 cd:tä

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta




Jäniksenselän lukion äidinkielen sijaisopettaja Ella Milana törmää opiskelijan esseeseen, jossa Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta on luettu omituisesti. Henkilöt ovat toimineet pojan mielestä aivan eri tavalla kuin Ella muistaa itse lukeneensa. Tyrmistyksekseen Ella huomaa, että poika on lukenut kirjaansa aivan oikein. Mistä oikein on kysymys? Miksi kirjaa on muutettu? Kun Ella yrittää selvittää asiaa kaupunginkirjastossa, toimii kirjastonhoitaja Ingrid Kissala vähintäänkin omituisesti.

Koko Jäniksenselän kaupunki tuntuu pyörivän salaperäisen ja samalla maailmankuulun lastenkirjailija Laura Lumikon ympärillä. Tämän kiehtova Otuksela-kirjasarja innoittaa taiteilijoita ja tutkijoita. Vielä kiehtovampi on Laura Lumikon salaperäinen kirjoittajapiiri, johon kirjailijatar on aikanaan ottanut yhdeksän lupaavaa lasta opettaakseen nämä kirjailijoiksi. Tulokset ovatkin olleet loistavat. Oppilaista on tullut suosittuja ja nimekkäitä kirjoittajia. Ryhmä on kuitenkin ollut vajaalukuinen vuosikymmenten ajan, sillä Lumikko on alkuaan luvannut kouluttaa kaikkiaan kymmenen uutta kirjailijaa. Vapaan paikan täyttämiseksi kaupungin koulujen opettajien on siirrettävä sivuun lahjakkaiden oppilaiden kirjoitelmia ”Lumikon pinkkaan”.

Yllättäen Ella valitaan kymmenenneksi jäseneksi Lumikon piiriin. Ennen kuin hän ehtii tavata ihailtua ja kiehtovaa Laura Lumikkoa, tämä katoaa jäljettömiin omissa juhlissaan kaikkien vieraiden silmien edessä. Ella on kuitenkin täysivaltainen kymmenes jäsen Lumikon piirissä, ja pian hänet otetaan mukaan Peliin. Peli on merkillinen kirjoittajien keskinen tietojenvaihtotapa, jossa ei kerrota toiselle tarinoita vaan vuodetaan. Peliä hyväkseen käyttäen Ella alkaa selvitellä, onko hän oikeasti ensimmäinen kymmenes jäsen. Entä mikä kumma hiiviskelee kirjailija Martti Talvimaan puutarhassa? Oudosti käyttäytyvät myös kaupungin koirat…Eikä kirjojen omituinen muuttuminenkaan jätä Ellaa rauhaan.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Lumikko ja seitsemän muuta edustaa siis maagista realismia puhtaimmillaan. Lajityyppi alkaa olla yksi omista suosikeistani. Pidin kovasti Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävistä, ja sen luettuani päätin pian tarttua tähän varhaisempaankin kirjaan. Olen jo pari vuotta omistanut tämän Lumikon pokkaripainoksen, mutta jostain syystä olin hahmottanut sen novellikokoelmaksi, ehkä nimen perusteella. Tosin kannessa kyllä lukee ”romaani”, nyt kun tarkemmin katsoin. Kirjan kansi on vaisu eikä oikein ole houkutellut lukemaan.

Ahmin Lumikon ja yhdeksän muuta varsin nopeasti, sillä yllätyskäänteitä täynnä oleva juoni lumosi minut ja veti syövereihinsä. Henkilögalleriakin vetoaa: äidinkielenopettaja, kirjastovirkailija, kirjailijoita! Kirjassa käsitellään paljon kirjoittamista ja siihen liittyvää asiaa, mukavasti juoneen upotettuna. Kaikki ei, toivottavasti ainakaan, ole kovin realistista vaan enemmänkin sitä maagista. Lumikon piirin kirjailijat edustavat eri lajityyppejä. Ingrid Kissala on lastenkirjailija, jonka tuotteliain vaihe on jo takanapäin. Arne C. Ahlqvist on kansainvälisestikin menestynyt scifi-kirjailija, jonka arkiminä on proosallisesti Aura Jokinen. Silja Saaristo taas on dekkaristi. Kaikki yhdeksän kirjailijaa eivät onneksi ole aktiivisissa rooleissa kirjan tarinassa.

Loppua kohti juonenkuljetus entisestään hurjistuu, ja monet asiat saavat ”selityksensä”.
Suosittelen lämpimästi kaikille, joiden mieli ja kirjallinen maku kestävät muutakin kuin räntäsaderealismia (jota en väheksy ja jota mielestäni ei kotimaisessa kirjallisuudessakaan niin paljon ole kuin jotkut väittävät!).

Nyt olenkin lukenut kaiken Pasi Ilmari Jääskeläisen painetun tuotannon ja jään malttamattomana odottamaan lisää. Odotusta helpottaa Jääskeläisen mainio blogi.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Pokkaripainos 2007, Atena. 332 s.

P.S. Muista kurkata esittelyäni Sarri Nirosen esikoiskirjasta. Kommentin jättäneiden kesken arvon sunnuntaina Tähdenpeiton.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Miniä




Mielensäpahoittaja vei viime vuonna sydämeni ja ihastuin myös Mielensäpahoittajaan ja ruskeaankastikkeeseen. Miniään suhtauduin aluksi epäillen, mutta sekin onnistui hivuttautumaan suosiooni. Ajattelin, että Miniä on jo hyvän idean ryöstöviljelyä. Ehkä se sitä onkin, mutta silti tykkäsin. Kyrö nyt vain osaa kirjoittaa sydämeenkäyvästi, samalla kertaa humoristisesti ja oivaltavasti, lämpimästi ja ymmärtäen.
                                                                                                    
Miniässä ääneen pääsee sysisuomalaisen appiukon, mielensäpahoittajan, pojan vaimo. Miniä joutuu myrskynsilmään, kun mies lähettää nilkkansa teloneen isänsä taksikyydillä Espooseen ja jää itse järjestelemään tämän asioita kotipuoleen. On käytettävä Eskortti huollossa ja syötettävä äitiä vuodeosastolla. Suur-Helsingissä elämänkatsomukset ja
-tavat törmäävät. Mokkamaasteria ei löydy mistään, kun kukaan ei enää juo tavallista kahvia. Perunatkin appi on tuonut mukanaan, kymmenen kiloa, että riittää.

Liisan hyvin suunniteltu viikonloppu ajautuu hallitsemattomaan kaaokseen, kun työpaikalta ilmoitetaan, että maanantaiksi odotetut venäläisasiakkaat ovatkin jo melkein lentokentällä. On improvisoitava, ja niin Liisa tekee, vaikka hirvittää. Nilkuttava appiukko esitellään paikallistuntevaksi asiantuntijaksi, joka konsultoi firmaa. Yllättäen venäläiset ihastuvat eivätkä vihastu.

Miniän ja apen välit ovat olleet huononlaiset aina, ainakin miniästä niin tuntuu. Mitään ei oikein ole koskaan osannut tehdä appivanhempien silmissä oikein. Ainakaan sitä ei ole myönnetty. Miellyttää silti haluaisi. Halauskampanjaakin miniä on jatkanut kohta parikymmentä vuotta. Melko laihoin tuloksin.

Mielensäpahoittajat lukeneelle kuviot ovat selvät, ja uskoisin, että Miniän voi mainiosti lukea ilman niitäkin. Perusajatus valkenee kyllä. Appi on syntynyt 1920-luvun lopulla, tehnyt melkein kaiken aina itse, elänyt tarkasti ja säästeliäästi. Niin pitää elää. Muu on haihattelua. Puhuminen ei kuulu kommunikointivälineistöön. Yrmyn kuoren alla on kuitenkin piilossa hellä sydän. Lopussa miniä kertoo vierailleen, miten upeasti appi käy syöttämässä vaimoaan kolmesti viikossa.

Appiukko nostaa anopin vilttiä ylemmäs, etsii radiosta sen kanavan jolta tulee hiihtoa ja syöttäessään puhuu hiihdosta poikani kanssa. Miten tänä talvena on suomalaisilla menny ja miksi norjalaisilla menee aina hyvin. Hän kokeilee luontevasti minkä lämpöinen on keitto, minkä kokoiset sinne jätetyt juurekset, pystyykö hampaaton suu syömään. Saisi monta rakkausromaania kirjoittaa, että sen hiihtokisa-syöttämishetken ylittäisi.

Tuomas Kyrön Miniä on ensimmäinen kirjan ja ruusun päivän kirja. Ideana on, että jokainen tänään Kirjakauppaliiton jäsenliikkeistä yli kymmenellä eurolla kirjoja ostanut asiakas on saanut tämän kirjan kaupanpäälle. Kirjaa ei ole ollut myynnissä erikseen, eikä sitä ole tarkoitus myydä tämän päivän jälkeen. Kytkykauppaa siis, mutta minusta ihan kiva idea, joka on tuonut kaivattua vipinää jo hieman kuivahtamassa olleeseen kirjan ja ruusun päivään. Se on myös siten tasapuolinen, että kirjoja on saanut myös tekemällä tämän päivän aikana tilauksia nettikaupasta. Ei ole ollut pakko lähteä Helsinkiin tai muualle suuriin taajamiin Kuka tahansa on siis voinut kirjan hankkia, ainakin noin ylipäätään. Kirjasta voi myös keskustella Facebookin Suomen suurin lukupiiri -sivulla. Toivottavasti tästä tulee perinne!

Tuomas Kyrö: Miniä   
Kirjakauppaliitto 2012. 122 s.

P.S. Kaikillehan tätä ei sitten riittänyt, onneksi ehdin omani saada!

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Sarri Nironen: Tähdenpeitto





Ihan kauhistaa, kuinka nuoria nykyajan kirjailijat ovatkaan. PEKKin huhtikuun esikoiskirjailija Sarri Nironen on nimittäin syntynyt vuonna 1989. Tosin jäsenkirjeessä taas kirjakerhon ihmiset arvioivat, että esikoiskirjailijat ovat nykyään vanhempia kuin ennen. Suhteellista siis jälleen, ikäkysymyskin. Tosin ovat pekkiläisetkin sitä mieltä, että Nironen on nuori esikoiskirjailija, ’vain’ 22-vuotias.

Nirosen pienoisromaani Tähdenpeitto on merkillisen kiehtova. Sen lukee nopeasti, sillä erittäin väljästi taitetussa teoksessa on vain 129 sivua. Silti siinä on yllättävän paljon. Pinnalta katsoen Tähdenpeitto kertoo kahdesta helsinkiläisestä abiturientista Riinasta ja Joonasta ja heidän ylioppilaskeväästään, kirjoituksiin lukemisesta, kirjoituksista ja tulosten jännittämisestä. Näistä kerrotaan, mutta se on siis vain pintaa.

Vaikka Joona ja Riina ovat päähenkilöitä, samanikäisiä ja asuvat Helsingissä, he eivät tunne toisiaan. Heille tapahtuu osittain samoja asioita samaan aikaan, ja heidän tiensä risteävätkin pari kertaa. He voisivat tuntea toisensa.

Riina on ilmaisutaitolukion runotyttöjä, joka parhaan ystävänsä Juulian kanssa näpistelee ripsivärejä ja haaveilee poikaystävästä. Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää vaahtokarkkia. Riina asuu isänsä kanssa. Isä on tuurijuoppo, joka ryyppyreissuiltaan soittelee Riinalle anteeksipyyntöpuheluja. Ne saavat Riinan tuntemaan kuvotusta, eikä kotiin voi mennä, kun isällä on putki päällä. ”Isä on ihan hyvä isä, vaikka ei osaakaan olla kovin hyvä saati isä.” Riina toivoo, että isä edes kysyisi jotain ylioppilaskirjoituksista. Riinan äidistä puhutaan vasta ihan kirjan lopussa.

Joona asuu etäisten vanhempiensa, pikkusiskon ja kissanpennun kanssa toisella puolella kaupunkia. Vanhemmat lähtevät töihin ennen nuorten heräämistä ja heitä odotellaan kotiin iltaisin. ”Äiti ei kysy tuloksista, mutta kun Joona mainitsee niistä itse, äiti onnittelee asiaankuuluvasti mutta hiukan poissaolevasti.” Joona lukee ahkerasti pääsykokeisiin, vaikka omasta mielestään ei tarpeeksi.

Nironen on herkästi tavoittanut sen tunteen, kun on nuori ja kaikki on mahdollista. Silti pelottaa ja valintojen tekeminen on vaikeaa. Onko mitään tulevaisuutta, sittenkään? Jotakin pitäisi tulevaisuuden suhteen tehdä, mutta mitä. Pystyy mihin vain ja tietää kaikesta kaiken, mutta silti elämästä ei vielä oikein ole hajuakaan. Huh, miksi nuoruutta niin aina ylistetään?

Nuorten taustalla sykkivä Helsinki on myös tärkeä osa kirjaa. Riina rakastuu moneen otteeseen kaupunkiinsa. ”Sade valuu ikkunoilla ja vesikouruilla, ryöppyää ahnaasti metallia pitkin maahan ja muodostaa asfaltilla lammikoita. Lammikoissa kuvastuu epäsymmetrisiä kuvioita. Huomenna tai ylihuomenna, kun sade on lakannut, ilma on kevyttä hengittää.”

Tähdenpeiton kieli on runollista ja herkkää. Oikeastaan niin runollista, että kirja ei senkään takia saisikaan olla yhtään pitempi kuin on. Herkkyys kantaa juuri näin kauan, mutta olisi ehkä alkanut vaikuttaa teennäiseltä pidemmässä romaanissa. Jokainen virke on merkityksellinen. Nironen käyttää lyhyitä lauseita, joissa kuvataan usein hyvin arkisia yksityiskohtia, mutta tuoreilla kuvilla terävöitettyinä. Vastakohdat leikkaavat toisiinsa nopeasti, samoin aikatasosiirtymät ovat äkillisiä. Lukija saa olla koko ajan valppaana.

Riinan käsi kulkee kapeiden kirjojen selkämyksillä, laiskasti, pienieleisesti, hajamielisesti: pysähtyy välillä kiinnostavalta – tai vain erilaiselta – näyttävän kirjan kohdalla, jää siihen, sormet jäävät ilmaan epäröivästi, haaveksivasti ja etusormi liukuu ylös kirjan selkää pitkin hitaasti. Riina miettii vielä hiukan, punnitsee kirjan nimeä, ja päättää sitten ottaa kirjan hyllystä, vetää sen ahtaasta rivistöstä irti. Riinan päätä särkee niin kuin aina ennen ukkosta. Aurinko pilkkoo mieltä ukkospilvien edestä.

Tähdenpeitto on osittain oman mukavuusalueeni reunalla, mutta olen tyytyväinen sen luettuani. On hyvä välillä lukea jotakin erilaista, tuoretta, nuorta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
WSOY 2012. 129 s.

P.S. Kevätaurinko koettaa lämmittää kohmeista nurmea. Sen kunniaksi päätin järjestää kirja-arvonnan. Arvon Nirosen Tähdenpeitto-teoksen kaikkien tätä kirjoitusta kommentoineiden kesken. Aikaa on viikko, eli jätä kommenttisi viimeistään sunnuntaina 29.4. klo 9.00! Jos kommentoit anonyymina, jätä kommenttiisi nimimerkki tunnistamista varten.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton




Jälleen käsissäni on hieno teos suomalaiselta naiskirjailijalta, josta en ole aiemmin (häpeäkseni) tiennytkään. Kipeänkaunis romaani Korvaamaton on nimittäin jo neljäs Oulussa asuvan Pauliina Vanhatalon teoksista. Aikaisemmat ovat Viittä vailla (2005), Lääkärileikki (2007) ja Gallup (2009). Vaikutuin tästä Korvaamattomasta niin paljon, että ainakin Gallupin aion lukea mahdollisimman pian.

Korvaamattoman aihe on vaikeista vaikeimpia. Minäkertoja Aamu Mikkolan lapsi on kuollut kohtuun, ja Aamu on joutunut synnyttämään kuolleen lapsensa haudatakseen hänet. Lapsi oli tyttö, Helmi.

Tarina alkaa syksyisestä Oulusta, jonne Aamu on tullut käräjäoikeuden tuomarin sijaiseksi. Vanha elämä, suuri rakkaus Harri ja tämän kolme lasta ovat jääneet taakse. Aamun on ollut pakko lähteä selviytyäkseen, jos mahdollista. Harri ei oikein tunnu ymmärtävän Aamun ratkaisua, onhan Helmi kuollut häneltäkin. Mutta Aamun mielestä Harrin tilanne on aivan toinen, sillä hänellä on vielä murrosikäiset pojat ja viisivuotias määrätietoinen Nuppu. Harrin lasten äidiksi Aamu ei omasta mielestään oikein koskaan ollut riittänyt ja oppinut.

Aamu hakee tuomarin työstä oljenkortta, jonka avulla pysyisi edes pinnan tuntumassa. Työn hän osaa, siinä on selkeyttä ja sääntöjä. Tosin sekin alkaa tuntua illuusiolta. Oikeuslaitos on jatkuvan organisaatiomuutoksen kourissa, ja Ouluunkin on juuri sijoitettu koko joukko uusia ihmisiä. Ovatko laikipykälätkään lopulta niin yksiselitteisiä kuin Aamu on ehkä joskus luullut? Korvaustaulukoista summia laskiessaan hän alkaa miettiä, mitä oikein voi korvata. Taloudelliset menetykset Suomen laki osaa kyllä laittaa järjestykseen, mutta miten mitataan inhimillistä kärsimystä? Kenen tuska on aidointa? Hienosti Vanhatalo saa vertailtua koiransa menettäneen naisen ja Aamun menetyksiä silti turhaan osoittelematta tai kärjistämättä.

Olen omassa blogissani aikanaan peräänkuuluttanut kirjoja, joissa kuvataan aitoa työntekoa. Korvaamaton on sellainen romaani parhaimmillaan. Oikeuslaitos työpaikkana on ainakin minulle täysin vieras, mutta olen vakuuttunut, että Vanhatalo kuvaa sitä hyvinkin tarkkanäköisesti. Ainakin erittäin uskottavasti. Työpaikan henkilökuviot ovat tuttuja varmasti muiltakin aloilta. Tuomarin ja sihteerin työnkuvat tulevat hienosti kuvatuiksi. Vanhatalo myös kuvaa useampaakin oikeustapausta, joita Aamu joutuu ratkomaan.

Työn selkeys on hurja kontrasti Aamun sekasortoiselle mielelle. Toipuminen on hidasta eikä onnistu ennen kuin Aamu on käynyt aivan pohjalla, syvällä pimeydessä. Pienten lasten näkeminen aiheuttaa fyysistä kipua. Vaikeaa, lähes ylivoimaista on myös kohdata läheisiä ja heidän vaivautunutta myötätuntoaan.

Nykyhetken lomassa kerrotaan myös Aamun tarinaa ajalta ennen Helmiä. Työ on ollut hänen elämänsä pääsisältö. Yllättäen hän on nelissäkymmenissään huomannut sittenkin haluavansa lapsia oltuaan mukana siskonsa toisen lapsen synnytyksessä. Harri ei kuitenkaan ole halunnut enää lisää lapsia. Alkutilanne ei siis ole luvannut kovin hyvää.

Korvaamaton on lohduttomasta aiheestaan huolimatta kuitenkin selviytymistarina. Lopussa alkaa pientä valonpilkahdustakin horisontissa näkyä.

Kenkäni painuvat märkään hiekkaan ja mereltä tuulee, hiukset lentävät silmien eteen ja pyyhin ne pois. Katson vettä joka velloo edessäni valtavana ja voimallisena, ääriä vailla. Tunnen kokoni, mittakaavani, näen että voin vaikuttaa todellisuuteen yhtä vähän kuin aaltoihin jotka hyrskyvät kiviin, mutta ajatus ei satuta. Olen levossa ja tunnen kuinka elämä tarjoaa sovintoa. Se ei korvaa mitään mutta kannattelee minua, sen kädet ovat yhtä aikaa tyhjät ja kaikesta täydet.

Raskaasta aiheesta huolimatta kirjasta tulee kuulaan kirkas vaikutelma. Osansa on varmasti Vanhatalon kauniissa kielenkäytössä, jossa mikään ei häiritsevästi särähtänyt. Kiitosta on annettava myös tiiviydestä. Kokonainen hieno tarina on saatu mahtumaan kahteensataan sivuun. Se on nykypäivän mammuttiaikakautena saavutus sekin. Kansikin on puhutteleva. En kyllä taida osata sanoa mitään negatiivista. Tosin en suosittelisi kirjaa raskaana oleville tai siihen tilaan haluaville.

Kirjailijanverkkosivuilla kannattaa piipahtaa. Löysin sieltä kiinnostavan tiedon, että Vanhatalolta ilmestyy kesällä toinen teos Onnellisesti eksyksissä, mutta se on tehty ”salanimellä” Veera Vaahtera. Näin kirjailija määrittelee ideaansa: Tahdoin tehdä hyvin kirjoitetun, riemukkaan ja romanttisen kirjan, jonka kieli ei olisi kömpelöä tai ajatusmaailma kepeydestä huolimatta pinnallinen. Kuulostaa oikein mukavalta, ja aion siihenkin tarttua. Kesälomalukemisia alkaa siis kertyä!

Korvaamattoman on lukenut myös Hanna Kirjaintenvirrassa.

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012. 203 sivua. Kansi Laura Noponen.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Manuela Bosco: Ylitys




Minusta tuli aiturimorsian. Kaiken valitulleen antava morsian.”

Alkuvuodesta 2012 Manuela Boscon nimeen törmäsi milloin missäkin mediassa. Iltapäivä- ja aikakauslehdet repivät otsikoita Boscon urheilijanuran kriisikohdasta, jolloin urheilija oli päätynyt itsemurhayritykseen. Jäähyväiskirjeet läheisille oli kirjoitettu ja keittiöveitsi tehnyt viiltoja ranteeseen, kun sisar syöksyi huoneeseen estämään epätoivoisen teon. Toinenkin kuohuttava paljastus pian julkaistavasta kirjasta löytyisi: Bosco tunnustaa saaneensa orgasmin aitajuoksusuorituksestaan! Helsingin Sanomatkin laittoi lusikkansa tähän soppaan tv-kanavista nyt puhumattakaan.

Kaikki tämä kohu siis jo ennen elämäkerrallisen teoksen ilmestymistä! Kun kirja sitten julkaistiin, kohu loppui kuin seinään. Kovinkaan monia kirja-arvioita en googlaamallakaan löytänyt, mutta Amman blogista sentään. Kovin on lyhytkestoinen median huomio, tosiaankin.

On pakko tunnustaa, että seuraan urheilua ja urheilujulkkiksia äärimmäisen pinnallisesti. Yleisurheilu ei kiinnosta minua satunnaisia suurkisoja lukuun ottamatta lainkaan. Niinpä Manuela Boscon nimikin soitti vain hyvin etäisiä kelloja pääni syvyyksissä. Olin jopa yllättynyt siitä, että kyseessä on siis suomalainen entisurheilija. Boscon esikoisteos Ylitys kuitenkin kiinnosti ennen mediakohun kuohumista yli laidan. Sitten tuli vastareaktio, ja kiinnostukseni lopahti. Mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja ajattelin antaa erittäin kauniille kirjalle sittenkin tilaisuutensa. Kirja kyllä kannatti lukea. Bosco kirjoittaa selkeästi ja avoimesti. Hän avaa aivan uusia ja kiinnostavia näköaloja huippu-urheilun ytimeen.

Ylitys on siis omaelämäkerrallinen teos. Faktan ja fiktion suhde jää lukijalle arvoitukseksi niin kuin aina tällaisten teosten kohdalla. Kirjoittaja paljastaa niin paljon kuin haluaa. Lukijan on tyydyttävä siihen mitä saa. Ylitys kertoo ennen kaikkea Manuela Boscon elämästä ja urheilu-urasta syntymästä vähän yli kaksikymppiseksi. Mutta vähintäänkin yhtä keskeinen henkilö kuin Manuela itse on hänen isänsä Carlo Bosco.

Bosco kertoo itsekin tunteneensa olleensa aina jotenkin välissä. Hän on syntytaustaltaan puoliksi savolainen ja puoliksi sisilialainen. Siinä luulisi olevan jo kylliksi kenelle tahansa, mutta isä Carlo Bosco oli hyvin poikkeuksellinen persoona sisilialaiseksi mieheksikin.
Carlo Bosco oli intohimoinen tiedemies, kaksinkertainen tohtori, joka uskoi tieteen voimaan. Tinkimätön, Etnan lailla kuohahteleva ja välillä raivoavakin mies ei kuitenkaan ollut kaikkein helpoin elämänkumppani eikä turvallisin isähahmo. Carlo Bosco rakasti tyttäriään yli kaiken, mutta hänen kanssaan eläminen saattoi olla lapsillekin ajoittain yhtä painajaista. Vanhempien avioero tyttärien ollessa murrosikäisiä tuntui suurelta helpotukselta, mutta kun myöhemmin paljastui, että Carlolla oli ollut jo avioliiton aikana nuori rakastajatar, josta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa ja poikansa äiti, Manuela romahti. Isä oli pettänyt ja hylännyt hänet. Vielä konkreettisemmin isä hylkäsi hänet kuollessaan kuusikymmenvuotiaana.

Manuela Bosco kertoo paljon isästään, tämän työstä ja perheestä ja suvusta Italiassa. Äiti sen sijaan jää kirjassa nimeämättömäksi taustahenkilöksi, jota tytär rakastaa ja kunnioittaa suuresti, mutta joka aina jää dominoivan isän varjoon. Kenties tämä johtuu siitäkin, että äiti on vielä elossa ja Suomessa. Kuollut isä ja tämän italialaiset sukulaiset ovat etäämpänä, enemmän taipuvaisia kirjalliseksi materiaaliksi.

Tiedemies ja valmennuksen arvostettu kansainvälinen asiantuntija Carlo Bosco huomasi tyttärensä poikkeuksellisen liikunnallisen lahjakkuuden jo tämän ollessa yksivuotias. Tytär hihkui onnellisena pomppiessaan hyppykiikussa (omat lapseni muuten inhosivat kyseistä kapinetta). Viisivuotiaasta lähtien mitattiin säännöllisesti ponnistusvoimaa isän keksimällä testausmatolla. Urheilu oli kuitenkin vielä leikkiä. Vasta (tai jo) neljätoistavuotiaana Manuela Bosco alkoi harjoitella tosissaan aitajuoksua. Olosuhteet Mikkelissä eivät olleet kaksiset, mutta nuori tyttö harjoitteli sitkeästi. Isän hyväksyntä oli keskeinen kannustin, mutta omakin kunnianhimo alkoi nostaa päätään. Pian päätavoitteeksi nousivat Sidneyn olympialaiset. Niissä Bosco juoksi vain 19-vuotiaana.

Ylityksestä käy loistavasti ilmi, kuinka herkkää huippu-urheilu on. Tinkimätön harjoittelu ja oikea valmennus ovat tietysti keskeisiä, mutta niillä ei paljoakaan saavuteta, jos urheilijan henkinen kapasiteetti ei riitä tai itsevarmuus saa pienenkin särön. Oikea vire on ennen kilpailua löydettävä, muuten tietää jo ennen suoritusta, ettei tule pystymään parhaaseensa. Tähän liittyy se kuuluisa orgasmikohtakin:

Jälkeenpäin ymmärsin, että mieleni oli tehnyt jotain, mitä se ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Tunsin olevani dynamiittia, ja minä todella tunsin sen. Astellessani komennuksella lähtötelineisiin olin aavistanut, että jos vain onnistuisin teknisesti, tapahtuisi jotain todella suurta. Tunsin kuinka kehoni oli virittäytynyt äärimmäiseen laukeamistilaan. Pistoolin ammuttua lähtölaukauksen minä koin elämäni ensimmäisen aitajuoksun lahjoittaman orgasmin. Se juoksu oli puhdasta lentoa, tanssia, mielen, sielun ja fysiikan rakastelua täydellisessä harmoniassa, jota on mahdotonta koskaan unohtaa. ---Tuo räjähdys oli tajunnan muuttava.

Urheilu tuntuu siis olevan hyvin paljon henkimaailman asia fyysisyydestään huolimatta. Jos urheilijan elämässä eivät kaikki yksityiskohdat ole harmoniassa, saattaa huippuvire jäädä kokonaan haaveeksi. Toisaalta kirja herättää kysymyksen, millaiselle ihmiselle urheilu ja menestys voivat tarjota kylliksi elämän sisältöä, että huipun saavuttaminen ylipäätään on mahdollista.

Bosco kuvailee paikoin piinallisenkin tarkasti urheiluelämän rutiineja suihkussa käyntejä ja tossujen pukemista myöden. Ruokien ja aterioiden kuvailu saa puolustuksensa, kun Bosco kirjassa sairastuu syömishäiriöön, joka on varmaan alati uhkana hänen kaltaistensa perfektionistien ja kontrollifriikkien elämässä. Kirjan loppua varjostaa isän vakava sairastuminen ja kuolema. Tunnustan, että itkin lopussa vuolaasti, kun Bosco lainaa isänsä hautajaisissa pitämäänsä koskettavaa puhetta.

Tirkistelynhalu kannattaa mielestäni unohtaa ja lukea Ylitys nuoren naisen rehellisenä kasvukertomuksena. Sellaisena se puolustaa hyvin paikkaansa. Suosittelen sitä myös nuorille urheilijoille sekä heidän läheisilleen. Onko menestyksen hinta sittenkin liian kova?

Manuela Bosco: Ylitys
Teos 2012. 219 s. Kansi Jenni Saari.

Manuela Boscon kotisivut.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Seppo Jokinen: Hervantalainen



Tänään olen aivan vakuuttunut siitä, että Seppo Jokinen on Suomen paras dekkarikirjailija ja että komisario Koskinen on Suomen paras dekkarikirjojen sankari. Koskis-sarjan seitsemästoista osa Hervantalainen on juuri ilmestynyt kauppoihin. Ahmin se melkein kokonaan sunnuntai-iltana, mutta huipennus jäi vielä täksi illaksi. Koskisesta kertova sarja on siis jo melkoisessa mitassa, mutta olen seurannut sitä uskollisesti miltei alusta lähtien. Alkupään kirjat olen myös kuunnellut äänikirjoina, minkä ne vallan hyvin kestävät.

Koskisen seurassa on siis tullut vietettyä jo vuosia, ja niinpä kookas, karhumainen, ihmissuhteissaan estynyt poliisimies perheineen onkin tullut tuttavaksi. On seurattu avioliiton rakoilua ja hajoamista, pojan kasvamista aikuiseksi ja nyt parissa viime osassa pojanpoika Einon vaikutusta miehen elämään. Rakas naisystävä Linnea kuoli syöpään jo pari kirjaa sitten.

Hervantalainen on edellistä Ajomiestä varmempi ja toimivampi teos, varmaankin yksi sarjan parhaimmistoon lukeutuva. Juoni on sommiteltu taiten, eikä murhaajaa arvaa turhan aikaisin. Sen jälkeenkin on vielä hermoja raastavan jännittävä takaa-ajokohtaus, jossa syyllinen tietysti napataan, vaikka läheltä pitää, ettei käy tosi pahasti.
                                                                                                                                         
Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle vapusta. Työtön nelikymppinen Rauli Pöyhönen on saanut puristettua eläkeläisäidiltään pari kymppiä viinarahoja. Ollessaan palauttamassa tyhjiä pulloja Rauli kuulee itseensä kohdistuvan uhkauksen. Uhkailijan henkilöys jää hämärän peittoon, mutta ilta päättyy siihen, että Rauli pahoinpidellään raa’asti oman asuntonsa eteisessä. Ryyppykaveri on aiemmin sammunut keittiöön ja alkaa herättyään ravistella Pöyhöstä. Poliisit vetävät suorat johtopäätökset: kaveruksille on tullut riita viinapullosta ja vieras on lyönyt isännän sorkkaraudalla tajuttomaksi ja jatkanut vielä lyömistä sen jälkeenkin. Kauhistunut ryyppyveikko tunnustaa.

Tapaus alkaa kiinnostaa Tampereen väkivaltayksikköä, kun tapahtuu toinen sorkkarautapahoinpitely. Tällä kertaa uhri kuolee. Pian käy vielä ilmi aikaisempi tapaus naapuripitäjästä. Kaikkia tapauksia yhdistää paikalle jätetty sorkkarauta. Myös jatkettu raaka väkivalta näyttää kuuluvan asiaan. Tapauksia tulee lisää yhä kiihtyvään tahtiin. Alkaa näyttää siltä, että kaikki uhrit ovat tavalla tai toisella kohdelleet huonosti omia avuttomia vanhempiaan. Mutta miten pahoinpitelijä ja tappaja on voinut tietää, ketkä pahoinpitelevät tai henkisesti terrorisoivat vanhempiaan, jotka eivät ole suostuneet tekemään rikosilmoitusta? Koskinen alaisineen on ymmällään.

Yksi näkökulma tapahtumiin tulee kotisairaanhoitaja Mirkun kautta. Mirkku on ollut Linnean, Koskisen edesmenneen naisystävän työtoveri. Hän ottaa yhteyttä Koskiseen erään toisen asian takia ja auttaa poliisia pääsemään ainakin joitakin pikkuaskelia eteenpäin. Kiireinen kotisairaanhoitaja näkee työssään monenlaisia kohtaloita ja kuulee tarinoita. Paljoa ei kuitenkaan voi tehdä kenenkään hyväksi, kun kireät aikataulut painavat päälle. Toivottomalta auttaminen tuntuu tietysti siksikin, että monet uhrit eivät suostu autettaviksi. Omat aikamiespojat tai kipakat tyttäret ovat kuitenkin rakkaita, eikä häpeäkään ole miellyttävä asia paljastettavaksi.

Jokinen mahduttaa toimivan pääjuonen lisäksi kirjaan monenlaista sivujuonta. Poliisilaitoksen päällikkö Rusinpää jää pitkälle sairauslomalle, ja hänen sijaisekseen tulee tohtorisnainen Helsingistä. Tämä kuvio saanee jatkoa myöhemmin, sillä nyt tätä vain raapaistaan. Yksityiselämän puolellakin tapahtuu, vaikka vähänlaisesti. Entinen vaimo Raija tuntuu yrittävän lähestymistä, mutta Koskista ei oikein jaksa kiinnostaa. Toisaalta torjuminenkin tuntuu vaikealta. Yläkerrassa asuvan Irinan touhutkin tuottavat pientä päänvaivaa.

Vaikka ei olisi Sakari Koskiseen ja hänen alaisiinsa aiemmin tutustunutkaan, voi tämän kirjan silti lukea täysin itsenäisenä poliisiromaanina. Tarina on viihdyttävä mutta silti ajankohtaisen aiheensa takia sopivan ajatteluttava. Kelpo dekkari, kerrassaan!

Seppo Jokinen: Hervantalainen
Crime Time 2012. 331 s.

Vuosi sitten kirjoittamassani Ajomiehen esittelyssä käsittelen myös kustannusosuuskuntaa, johon Jokinenkin kuuluu. Aihe liippaa sekin läheltä edellisissä teksteissä käsiteltyjä aiheita kirjailijoiden saamista palkkioista ja kirjojen myynnistä. Crime Timella on jo omat verkkosivut.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Kirjaostoilla tukea kirjailijoiden talouteen


Enpä arvannut, kuinka keskusteluttava aihe tuo kirjojen ostaminen ja omistaminen onkaan. Kirjoitin kirjahamstraukseen syvemmästä olemuksesta ja välttämättömistä kirjoistani viikon lopulla. On kuitenkin pakko kirjoittaa aiheesta vielä yhdestä näkökulmasta, nimittäin kirjailijan, kirjan tuottajan. Samoihin aikoihin kuin tuo jälkimmäinen kirjoitukseni oli työn alla, oli kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen avautunut omassa blogissaan omienkirjojensa myyntiluvuista. Aika poikkeuksellista, sillä eivät minunkaan tietääkseni kovin monet kirjailijat avoimesti kerro, paljonko heidän kirjojaan myydään. Suomen kirjakauppaliitto julkaisee tilastoja kuukausittain Suomen myydyimmistä kirjoista, mutta ne kirjat, jotka eivät yllä kärkisijoille, jäävät myyntilukujensa osalta suurelle yleisölle arvoituksiksi (ja valitettavasti usein muutenkin).

Jääskeläinen kirjoittaa näin:

Viime vuosi ei suoraan sanottuna ollut omien teosteni suhteen mikään huiman menestyksen vuosi, jos saapuneita myyntilukuja katsotaan. Harjukaupungista kirjoiteltiin aika kivasti blogeissa, joten arvelin syyskuussa 2010 lupaavasti alkaneen myynnin jatkuneen vuoden 2011 puolelle. Arvelin väärin. Vuonna 2011 Harjukaupungin salakäytäviä myytiin 193 kpl. Myynti siis lopahti aika nopeasti. Vuoden 2011 loppuun mennessä kirjaa oli siis myyty yhteensä 1829 kpl. Ihan kohtuullinen luku, kuitenkin, kun ne vähäosaisimmat teokset voivat jäädä muutamiin satoihin, elleivät joskus kymmeniinkin. Aikamoinen matka tuosta silti on myyntilistoille.

Sanattomaksi vetää. Kirjat ovat uusina kalliita, aikuisten romaanien hinnat vaihtelevat yleensä 25-40 euron välillä. Kirjailija saa itselleen Jääskeläisen tekstin perusteella n. 3 euroa, tosin eräässä aiemmin referoimassani tutkimuksessa arvioitiin, että keskimäärin kirjailijalle maksetaan 4,5 euroa jokaisesta myydystä teoksesta. Miten vain, ei paljon. Kahdessa vuodessa Harjukaupungin salakäytävät on siis tuottanut kirjailijalle n. 6000 euroa, josta vielä vähennettäneen verot. Kolmen tuhannen euron vuosituloilla ei paljoa juhlita, saati osteta valkoista merenrantahuvilaa, sen tajuaa jokainen. Jotain muuta työtä on myös tehtävä.

Olen kirjoittanut suomalaisesta apurahajärjestelmästä aiemmin, ja apurahojen turvinhan monet kirjailijat kirjoittavat muiden töiden väleissä. Suomessa vaikuttaa olevan hyvin vaikeaa elättää itseään kirjoittamalla, kuten todettiin viime vuoden syksyllä uutisessa, josta minäkin kirjoitin. Tuula-Liina Varis ottaa asiaan kantaa Kiiltomadossa, kannattaa lukea sieltä lisää.

Suomen kirjakauppaliitto on aikoinaan teettänyt tutkimuksen suomalaisista lukijoina ja kirjojen ostajina. Tutkimuksessa luonnehdittiin suurkuluttajaksi sellaista henkilöä, joka vuoden aikana ostaa kymmenen (tai yli) kirjaa. Itse olen tuon mittapuun mukaan vähintäänkin mammuttisuurkuluttaja, sillä ostan useita kymmeniä kirjoja vuodessa, sekä itselle että lahjaksi muille. Viimeksi eilen ostin kolme kirjaa.

Jääskeläinen kirjoittaa blogissaan myös siitä, miten kirjailija Suomessa ylipäätään voi saada kirjojaan myytyä. Tässä laina hänen kaavastaan:

Kaikenlaista voi siis sattua, jos ja kun asiat loksahtelevat kohdilleen, mutta suosittelen kuitenkin maailmanvalloitukseen pikatietä, joka siis toimii karkeasti yksinkertaistettuna jotakuinkin näin: Iso ja voimakas kustantaja –> medianäkyvyys –> iso kirjallisuuspalkinto –> tehokas levitys kaupoissa –> hyvät myyntiluvut –> agentti –> käännökset eri kielille –> lisää medianäkyvyyttä –> lisää myyntilukuja jne.

Kannatta lukea koko Jääskeläisen kirjoitus, mies kirjoittaa purevaa asiaa.

Mutta nyt sitten haastetta aivonystyröille. Jos ajattelisit tänä vuonna ostavasi kymmenen kotimaisen kirjailijan teosta, mitkä ne olisivat? Keiden kirjailijoiden työtä haluaisit tai voisit ajatella rahallisesti tukevasi muutenkin kuin vain 3 snt:n kirjastotuella?

Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä muuten oli ainakin eilen Salon Suomalaisessa kirjakaupassa hyllyssä kaksi kappaletta, hinta 14,95. Jos emmit, tutustu kirjan esittelyyn vaikkapa täällä.

Itse olen jo aika monta kotimaistakin kirjaa tämän vuoden puolella ostanut. Hankin alkuvuodesta kirjoja pinoittain kirja-alennusmyynneistä, ja sieltä tuon oman Harjukaupunkinikin kotiutin. On Jääskeläinen siis ainakin yhden kirjan saanut tämänkin vuoden puolella myytyä (sarkasmia). Alesta ostin myös täydennystä Väisäs-sarjaan eli Kuperat ja koverat. Lisäksi ostin useita käännösromaaneja, mutta tarvitsevathan kääntäjätkin tuloja. Täysihintaisena ostin Katja Ketun Kätilön, koska en ehtinyt lainaamaani äänikirjaa kuunnella ennen sen laina-ajan päättymistä. PEKKin jäsenkirjana tuli Venla Hiidensalon Mediahuora. Eilen ostin Seppo Jokisen uutuuden Hervantalainen ja omaksi Irja Sinivaaran kirjan Sinisiin ilmoihin. Sen olin jo aiemmin lainannut kirjastosta. Hinta oli tosin enää 5 euroa. Saako kirjailija alennetusta hinnasta enää mitään?

Tulevista hankinnoista tiedän ihan varmaksi, että ostan syksyllä Sofi Oksasen uutuuden, vaikka se todennäköisesti tulee muutenkin olemaan yksi vuoden myydyimmistä. Sitä ennen hankin perinteisesti Reijo Mäen uutuuskirjan Sheriffi, onhan miehen tuotanto lähes kokonaan hyllyssämme ja kaikki osat on luettu moneen kertaan monen lukijan voimin. Kirjan hinta ikään kuin puolittuu joka lukukerralla. Varma hankinta tavalla tai toisella on myös Sirpa Kähkösen Hietakehto, jonka voin jo varmuudella luvata olevan yksi vuoden kirjoistani. Ja jos Westö julkaisee romaanin... Vannon myös, että kun Jääskeläinen julkaisee seuraavan kirjansa, se saa paikan hyllyssäni. Voisi Harjukaupungista vielä hankkia sen Blanc-versionkin, ihan kuriositeetiksi. Salla muuten pohdiskelee kirjojen eri versioiden keräilyä.

En malta olla pikkuisen kirjoittamatta vielä tämän päivän Hesarin (15.4.) kulttuurisivujen pikku-uutisesta, jossa kerrottiin USA:n viime vuoden myydyimpien kirjojen myyntilukuja. Steve Jobbsin elmäkertaa myytiin 2,2 miljoonaa kappaletta. Kaunokirjallisuudessa kuninkuus meni John Grishamin teokselle The Litigators, 1,1 miljoonaa kappaletta. Stephen King oli kakkosena teoksellaan 11/23/63, joka myi 920 000 kappaletta. 

Mutta mitkä siis ovat tai voisivat olla sinun tukihankintasi?

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Mitkä ovat oikeasti välttämättömiä kirjoja?


Edellinen kirjoitukseni Tiede-lehden keräilyä ja kirjojen haalimista koskevasta artikkelista on kerännyt koko joukon hienoja ja paneutuneita kommentteja, onpa joku jatkanut juttua omassa blogissaankin. Sydämelliset kiitokset vielä kaikille keskustelusta! Toki sitä saa vielä jatkaakin.

Olen kommentteja innokkaasti luettuani ja pohdiskeltuani eri näkökulmia muistellut varmaan jo parisen vuotta sitten Helsingin Sanomissa ilmestynyttä laajahkoa Sunnuntai-osaston kirjoitusta (kirjoituksia saattoi olla useampiakin). Siinä nuorehko mies oli ryhtynyt vähentämään omistamiensa tavaroitten määrää. Tavoitteena oli tilanne, jossa hän omistaisi sata esinettä. Muistaakseni aika ankaraa karsintaa suoritettiin, mutta sitä en muista, toteutuiko tavoite. Googlattuani pikkuisen löysin WehmasAssembly -nimisen blogin, jonka kirjoittaja Sampsa on koettanut toteuttaa tätä samaa ideaa. Kenties Hesarin juttukin oli juuri Sampsan käsialaa?

Sampsa kertoo, että idea 100 Things Challenge -nimellä kulkevasta tavaranrajoitushaasteesta on lähtöisin Yhdysvalloista Dave Brunolta. WA:n sivulta löytyy linkkikin, jos kiinnostaa. Ajatus on kuitenkin lyhyesti, että kukin omistaisi vain sata henkilökohtaista esinettä. Muu on turhaa ja rajoittavaa.

Sampsa perustelee rajoittamista näin:

·         Liikkumisemme rajoittuu, kun omaisuuden siirtelyyn tarvitaan kuorma-autoa.
·         Ylellisyystavarat, joiden avulla vertaamme itseämme toisiin tekevät meistä onnettomia ja tyytymättömiä.
·         Liika tavarapaljous aiheuttaa ahdistusta ja masennusta.
·         Tavara tekee meistä avuttomia, sillä kulutusyhteiskunnassa ei tarvitse osata tehdä itse juuri mitään.
·         Tavara sitoo meidät myös kuluttajiksi, jotka juoksevat hedonistisessa oravanpyörässä aina uuden tavarahalun perässä.
·         Tavaran himo sitoo meidät 40 tunnin työviikkoihin pitkien viikonloppujen sijaan.
·         Tavaramäärän kasvu pakottaa ottamaan lisää asuntolainaa.
·         Laina sitoo työhön.
·         Tavara kerää pölyä ja hankaloittaa siivousta.

Sanan ’tavara’ tilalle on helppo vaihtaa ’kirja’ ainakin ensimmäiseen ja viimeiseen kohtaan.
Moni edelliseen tekstiini kommentoinut kertoi rajoittavansa kirjojen omistamista juuri muuttojen takia. Mutta kukaan ei sentään paljastanut joutuvansa käymään töissä siksi, että saisi kirjoja varten otetun lainan maksettua…Mutta kohta kaksi on kyllä ihan tunnistettava. Kyllä toisen hieno kirjahylly, jossa on kattava kokoelma korkeatasoista kirjallisuutta, nostattaa kateuden hikeä pintaan.

Mutta Sampsa jatkaa haasteen esittelyä:

Sadan tavaran haasteen tavoitteena on vapautua tavaran aiheuttamasta tyytymättömyydestä. Vapautua liiasta roinasta ja päästä eroon turhasta tavarasta. Haasteen aikana henkilökohtaiset tavarat karsitaan 100 tärkeimpään. Loput tavarat laitetaan kiertoon.
Henkilökohtainen tavara on esine, joka ei ole yhteiskäytössä. Haasteessa on yhteisten tavaroiden sallimisen lisäksi muutakin joustavuutta. Rakkaasta vinyylikokoelmasta tai kirjoista ei tarvitse luopua, vaan ne voi laskea yhtenä kokoelmana. Tämä ei kuitenkaan säästä pieneltä syyllisyyden tunteelta, jota tavarankerääjä tuntee hamstrauksestaan. Myös alusvaatteet voidaan laskea yhtenä vaatteena.

Pistääpä kirjahamsteria hymyilyttämään tuo, että kirjat saa laskea yhdeksi esineeksi! Fuskua? Kyllä! Eihän tuossa sitten ole mitään haastetta. (Vitsi.)

Kyllä tavaramäärä oikeasti ahdistaakin välillä. Ja kauhistaa. Sata vuotta sitten samassa yhteiskunnallisessa asemassa elänyt perhe kuin me nyt omisti tuskin yhteensäkään sataa yksittäistä esinettä, vaikka yhteiskäytössä olevatkin olisivat olleet mukana. Kirjat olivat ylellisyysesineitä ja harvojen tavoitettavissa. Sadan kirjan kirjasto olisi ollut alemman porvariston, sivistyneenkin perheen, kodissa harvinaisuus. Näin ainakin oletan. Nyt taitaa minulla tässä kirjoituspöydällä jo olla enemmän kuin sata esinettä.

Mutta tätä ideaa lähdin ihan hypoteettisesti kehittämään eteenpäin. Mitäpä jos olisi pakko karsia kirjansa sataan tai kenties vieläkin pienempään määrään? Mitkä kirjat olisi ihan pakko säilyttää ja miksi? Mitkä taas olisivat joutavia menemään?

Ryhdyin aikaisemmin laatimaan listaa oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista vastatakseni Karoliinan heittämään TBR100-haasteeseen. Kesken on lista, sillä näyttää pahasti siltä, että hyllyssäni on PALJON lukemattomia kirjoja. Onneksi hdcanis tuolla aiemmassa keskustelussa totesi, että kirjahyllyssä on oltava myös sellaisia kirjoja, joita ei ole lukenut. Muuten koko hommassa ei olisi mieltä. Olen huojentunut. Näin minäkin ajattelen.

En saanut listaa valmiiksi, enkä varmaan saakaan. Samoin saattaa käydä tälle uudelle listalle, jonka kokoamiseen haastan kaikki lukijat. Mitkä kirjat olisi pakko säilyttää? Yritin ensin helpottaa asiaa erottamalla ne kirjat, joita tarvitsen työssäni mutta joita kuitenkin haluan säilyttää kotihyllyssä, teenhän osan työstä kotona. Sitten luovuin ajatuksesta, sillä en osaa vetää rajaa työ- ja harrastuslukemisen välille.

Nämä minun olisi pakko säilyttää:

  1. Kivi, Aleksis: Kootut teokset
  2. Lönnrot Elias: Kalevala
  3. Linna, Väinö: Tuntematon sotilas
  4. Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla (yhteisnide!)
  5. Waltari, Mika: Sinuhe, egyptiläinen (äänikirjana, ehkä)
  6. Kallas, Aino: Valitut teokset
  7. Tolkien, J. R. R.: Taru sormusten herrasta (yhteisnide!!)
  8. Eco, Umberto: Ruusun nimi
  9. Zafón, Carlos Ruiz: Tuulen varjo
  10. Irving, John: Viimeinen yö Twisted Riverillä
  11. Tartt, Donna: Jumalat juhlivat öisin
  12. Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran
  13. Hustvedt, Siri: Kaikki mitä rakastin
  14. Lahiri, Jhumpa: Kaima (lukematta)
  15. Hautala, Turkka: Salo
  16. Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja 1-2
  17. Adichie, Chimamanda Ngochi: Puolikas keltaista aurinkoa
  18. Oksanen, Sofi: Puhdistus
  19. Kähkönen, Sirpa: Kuopio-sarja
  20. Joenpelto, Eeva: Lohja-sarja
  21. Kettu, Katja: Kätilö
  22. Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät
  23. Nykysuomen sanakirja (fuskua, mutta olkoon)
  24. Kielitoimiston sanakirja
  25. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas
  26. Suomen sanojen alkuperä 1-3 (etymologinen sanakirja)
  27. Iso suomen kielioppi

Nämä ovat oikeastaan tärkeimmät. Jos ajatuksena on, että kirjasto on kuitenkin lähes aina käytettävissä, voi oikeastaan kaiken kaunokirjallisuuden Kiveä lukuun ottamatta vielä poistaa. Ainahan voisi tarvitessaan lainata luettavaa. Mutta valkkasin tuohon nyt romaaneista sellaisia, joiden kanssa saisi aikansa kulumaan vähän pidempäänkin, esimerkiksi jossakin kriisitilanteessa. Melkein kaiken olen jo kertaalleen ainakin lukenut ja teidän, että voin lukea uudelleenkin. Sanakirjoista on olemassa ainakin tuosta Kielitoimiston sanakirjasta myös sähköinen versio, mutta minä en oikein ole siihen taipuvainen, vaikka VISKiä eli Ison suomen kieliopin verkkoversiota olen joskus käyttänytkin. Myös Kalevala ja Seitsemän veljestä löytyvät kokonaan netistä, joten nekin ovat lopulta – turhia esineitä.

Mitä ajatuksia tästä herää? Olisi hauska kuulla, kuinka pieniin kirjaston oikein voi kutistaa, jos on äärimmäinen hätä (tai edes kuviteltu sellainen).