tiistai 29. kesäkuuta 2021

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

 


Potkin täällä nyt itseäni harmissani nilkkaan todellisen puusilmäisyyteni takia. Miten kummassa minulta on voinut mennä Tuomas Liuksen tuotanto kokonaan ohi silmien?! Netistä kaivamieni esittelyjen perusteella toistaiseksi neliosainen Noussair & Pippurinen -sarja on aivan mainio. Siinä suomalaisegyptiläinen rikosylikonstaapeli Julia Noussair ja yksityisetsivä Marko Pippurinen yhdistävät voimansa Pohjois-Karjalassa ja ratkovat varsin poikkeuksellisia rikostapauksia. Kirjat kuulostavat juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Niiden pariin on vielä palattava.  

Sudenkorennon kesä ei kuulu Noussair & Pippurinen -sarjaan, vaan on itsenäinen romaani. Mielikuvituksellisuudellaan se tuntuu vetävän kevyesti vertoja Liuksen aiemman tuotannon kanssa. Määritteleminen on vaikeaa (sekä tarpeetonta mutta silti mukavaa), sillä Lius on iloisesti sekoittanut erilaisia aineksia ja genrejä luoden ihan omanlaisensa tyylin. Kansiliepeessä on lainauksia aiempien kirjoen arvioista, ja yhdessä mainitaan termi teknotoimintatrilleri, joka on mielestäni oivallisen kuvaava myös Sudenkorennon kesästä puhuttaessa. Silti se onnistuu kattamaan vain osan teoksen ominaisuuksista.

Kustantamon sivuilla kerrotaan, että Lius harrastaa laajasti populaarikulttuuria, kuten dekkareiden lukemista ja niiden kirjoittamisen opettamista, elokuvien ja tv-sarjojen katselua sekä sarjakuvaa sekä lukijana että tekijänä. Lius myös hyödyntää monipuolista osaamistaan ja asiantuntemustaan kirjassa monella tavalla. Toimintakohtaukset on kirjoitettu suorastaan piinaavan jännittäviksi ja eläviksi, ne näkee silmiensä edessä, niin hyvässä kuin pahassa. Muutama kiusaamis- ja pahoinpitelykohtaus on niin ahdistava, että sain vain vaivoin ne luettua.

Pääosin kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta koska juoni veti niin vahvasti, kuuntelun ollessa tauolla luin välillä myös painettua kirjaa. Kirjassa on kohtausten väliin merkitty, mikä musiikkikappale missäkin kohtaa alkaa soida, eli kirjassa on siis ikään kuin elokuvan tai tv-sarjan ääniraita. Kirjan alkulehdillä kerrontaan, että soittolistan YouTube-linkin * löytää kirjailijan Facebook-sivulta. Pikavilkaisulla en sitä sieltä löytänyt, enkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jaksanut kappaleita netistä kaivaa. Äänikirjaversiossa näitä musiikkiviittauksia ei lueta.

Harmittelin nämä vinkit hoksattuani, että äänikirjaan ei ole ollut mahdollista miksata musiikkia taustalle kirjailijan ohjeiden mukaan. Ilmeisesti ainakin tekijänoikeudet ja erilaiset korvausasiat ovat olleet tämän esteenä, kenties muutkin syyt. Mutta minusta idea olisi ollut aivan mahtava! Juuri sellaiseen suuntaan äänikirjojen toivoisin kehittyvän. Tarjolla voisi olla vaikka kaksi versiota, musiikilla ja ilman. Kaikkihan eivät välttämättä musiikkia äänikirjaansa halua. Musiikilla on muuten oma osuutensa myös itse tarinassa.

Sudenkorennon kesän takakannessa viitataan asevarusteluun ja vakoiluun, jotka tunkeutuvat joensuulaisten rauhalliseen elämään kesällä 1985. Kyseessä on myös sairaanhoitajaäitinsä kanssa kaksistaan asuvan 13-vuotiaan Jessen lapsuuden viimeinen kesä. Ala-aste on jäänyt taakse lopullisesti, mikä tuntuu Jessestä sekä haikealta että pelottavalta. Paras kaveri Antti on päättäväisesti siirtymässä leikeistä aikuisempiin puuhiin, ja lapsuudenaikainen ystävä ja nykyinen salaihastus Heli on kesän jälkeen muuttamassa Turkuun. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu lipuvan vastustamattomasti yhä kauemmas.

Ensimmäiset pari sataa sivua vähän ihmettelin, missä ne luvatut vakoilu ja asevarustelu oikein luuraavat, vaikka prologissa kuvataan tapausta, joka tunnetaan 28.12.1984 Inarinjärveen pudonneen Neuvostoliiton aseistamattoman maaliohjuksen putoamisena. Tapaus luonnollisesti liittyy seuraavan kesän tapahtumiin Joensuussa, mutta miten, sen selviämistä lukija saa siis tosiaan odotella aika pitkään.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä tutustutaan rauhassa Jessen ja seurataan hänen kesänsä etenemistä. Se ei etene ongelmitta, joten ei kirjan alku suinkaan ole tapahtumaton. Jesse joutuu tahtomattaan poikkiteloin kaupungin ja Jessen tulevan koulun kingin Hexan kanssa. Kasiluokkalainen poika on painijamestari ja lihaksiltaan ja vartaloltaan sen mukainen, sekä huomattavasti muutenkin ikäisiään edellä ruumiillisen kehityksensä puolesta. Kaveri on tehnyt kaikenlaisesta sikailusta itselleen elämäntavan ja sadismista taiteen.

Yrittäessään päästä edes jonkinlaiseen positiiviseen asemaan Hexan silmissä Jesse huomaa puhuneensa itsensä todelliseen liemeen. Hän on luvannut käydä varastamassa uuden naapurinsa piharakennuksesta Hexalle viinaa. Jesse kotitalon naapurissa sijaitsee vanha pitkään tyhjillään ollut rukoushuone, jonne on hiljattain muuttanut uusi salaperäinen asukas valtavan vihaiselta vaikuttavan koiransa kanssa. Miehestä kiertää lähitienoilla kaikenlaisia ikäviä huhuja. Toteuttaessaan hiuksia nostattavan pelottavaa tehtäväänsä Jesse huomaa, että myös rukoushuoneen naapuriin on muuttanut uusi asukas.

Monien kirjavien käänteiden jälkeen sekä Jesse että hänen äitinsä Kaarina tutustuvat kumpaankin uuteen naapuriinsa eli rukoushuoneelle asettuneeseen taiteilija Nikolaihin ja omakotitaloon muuttaneeseen komeaan Jukkaan, joka on syksyllä aloittamassa työt yliopistolla.

En kertaa tässä sen enempää juonenkäänteitä, mutta todettakoon, että alkuun päästyään tarina lähtee kyllä melkoisille kierroksille (ja välillä vähän laukallekin), mutta lukijan ei kannata liikaa pyristellä vastaan vaan antaa vain hyvän tarinan viihdyttää itseään. Nautin kovasti myös nostalgiamatkasta 80-luvulle, jonka Lius on kuvannut antaumuksella paneutuen elävästi ja hauskastikin.

Kenelle sitten suosittelisin Sudenkorennon kesää? Toimintatrillerien ystäville, jotka eivät hätkähdä paikoin rutkaakin scifi-kierrettä eivätkä pane liikaa painoa tapahtumien realistisuudelle. Kirja sopii myös 80-lukufaneille ja monipuolisen viihteen ystäville. Liian ryppyotsaisesti Sudenkorennon kesään ei kannata suhtautua.

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä
Like 2021. 505 s.
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen, kesto 17 h 31 min.


Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

* Soittolistan linkki lisätty kirjailijan vinkistä.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Ruumiin kulttuuri

 


Kirjallisuuslehtiesittelyssä on tällä kertaa vuorossa Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuuri. Ihan tarkoituksella on lykännyt Ruumiin kulttuurin esittelyä tänne asti, koska lehden päätoimittaja vaihtui keväällä ja samassa yhteydessä lehden ulkoasua ja vähän sisältöäkin uudistettiin.

Tänä vuonna Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajana aloittanut Päivi Remes on vasta kolmas lehden historiassa. Vuosina 1984–2005 päätoimittajana toimi Risto Raitio, ja hänen seuraajansa Keijo Kettunen jäi tänä vuonna eläkkeelle. Mitä ilmeisimmin tehtävä on antoisa ja tekijöilleen mieluinen.

Suomen dekkariseuran jäsenmaksu on tällä hetkellä 42 euroa/vuosi, ja Ruumiin kulttuuri -lehti kuuluu jäsenetuihin eli jäsenet ovat automaattisesti myös lehden tilaajia. Lehteä voi tilata seuraan kuulumattakin, ja ei-jäsenille tilaushinta on 50 euroa/vuosikerta. Myös irtonumeroita on ollut saatavana joistakin poikkeuksellisen hyvin varustelluista myyntipisteistä. Irtonumeron hinta on 12,50 euroa. Lehden levikiksi ilmoitetaan 1500 kpl. Kiiltäväpintaiselle paperille painettu lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Se on uudistuksen myötä nelivärikuvitettu. Mitat ovat 17 x 25 cm, ja sivuja on 90–100 vähän numerosta riippuen.


Nron 2/2021 sisällysluettelo.


Ruumiin kulttuuri on erinomainen kirjallisuuslehti jännityskirjallisuutta harrastavalle lukijalle. Aihepiiri on aina ymmärretty lehden toimituksessa hyvin avarakatseisesti, joten juttuaiheet vaihtelevat dekkarikirjailijoiden henkilöhaastatteluista rikoselokuviin ja esikoisdekkarikirjailijoista klassikkoihin. Jotkut juttusarjat ovat kulkeneet mukana vuosikymmeniä, kuten nykyiseltä nimeltään 10 minun mieleeni -sarja, jossa dekkariharrastajat saavat esitellä kymmenen lempidekkariaan. Numerossa 2/2021 vinkkejä jakaa kasvatuspsykologian professori ja opetusneuvos Niina Junttila.

Tärkeimpiä osastoja Ruumiin kulttuurissa on legendaarinen Käräjät, jossa julkaistaan lehden kirjallisuusarvostelut. Alun perin kunnianhimoisena tavoitteena on ollut, että lehdessä arvioidaan kaikki suomeksi ilmestyvä jännityskirjallisuus, mutta tavoitteesta on ollut pakko tinkiä yhä paisuvan julkaistavien teosten määrän vuoksi. Jännityskirjallisuus tulkitaan hyvin väljästi, joten Käräjille pääsee yleensä myös esimerkiksi kauhukirjallisuuteen laskettavia teoksia. Mukaan mahtuu aina joskus myös omakustanteita.

Käräjillä on tänä vuonna ilmestyneissä lehden numeroissa arvoitu kummassakin päälle viisikymmentä teosta, joten myös arvioitsijoita on lukuisia. Itse silmäilen aina Käräjät-osion läpi ja tarkistan, mitkä arvioiduista teoksista olen jo ehtinyt lukea. On mielenkiintoista verrata omaa näkemystään lehden arvioitsijan näkemykseen kirjasta. Jonkin verran käytän Käräjiä myös oman luettavien pinoni karsintaan tai teosten uudelleen järjestämiseen lukulistallani. Käräjiin myös palaan myöhemminkin, kun olen siinä arvioituja kirjoja ehtinyt lukea. Joskus lainaankin jotain arviota omassa blogijutussani.

Toinen minulle tärkeä toistuva osio on vuoden 1. ja 3. numerossa oleva listaus kaudella julkaistavista jännityskirjoista. Niihin palaan vielä jälkikäteenkin tarkistamaan, mitä olen ruksannut luettavien listalleni. Listoissa ovat mukana pieniäkin kustantamoja, joten sitä kannattaa silmäillä saadakseen kokonaiskuvan tarjonnasta.



Numerossa 2/2021 on muhkea juttu Columbo-tv-sarjasta, kuten kansikin kertoo. Kannessa myös mainitaan oikeushammaslääkäri Helena Rannan kolumni, joka sai palan kurkkuun. Monet sodat ja konfliktit ovat mainioita trillerinäyttämöjä, mutta on hyvä välillä muistuttaa, millaista on todellisuus.

Olen kuulunut Dekkariseuraan oman muistini mukaan 1990-luvulta lähtien, mutta en ole säästänyt lehden vuosikertoja. Vaikka ilmestymistahti on maltillinen, paperia kuitenkin vuosien mittaan kertyy niin paljon, että sitä ei voi kotonaan säilöä määräänsä enempää. Yleensä minulla on tallessa pari tuoreinta vuosikertaa.



Olen itsekin vuosien varrella kirjoittanut muutaman artikkelin Ruumiin kulttuuriin. En enää edes muista, miten avustajasuhteeni alkoi, mutta ensimmäinen juttuni lehdessä näyttäisi olleen teatteriarvostelu vuodelta 2012. Myös tässä tuoreimmassa lehdessä on kirjoittamani juttu Ajatusten tulkitsijat, jonka kirjoitin dekkari-illan striimauksen pohjalta. Seuran puheenjohtaja Leena Korsumäki haastatteli kääntäjiä Mari Hallivuorta ja Anne Kilpeä muun muassa dekkareiden suomentamisesta, ja minä kirjoitin haastattelusta jutun lehteen.



Ruumiin kulttuuri on käsittääkseni pohjoismaisittainkin poikkeuksellinen dekkarikenttää laajasti käsittelevä säännöllisesti ilmestyvä lehti. Vaikka vähän puolueellinen olenkin, voi mielestäni silti sanoa, että kyseessä on todella kovatasoinen julkaisu melkein millä mittapuulla tahansa. Sisältö on ajankohtainen, kiinnostava, monipuolinen ja ammattitaitoisesti kirjoitettu ja koottu. Myös ulkoasu on tyylikäs ja nyt uudistuksen jälkeen tohtii sanoa, että myös nykyaikainen. Lehteä ei ole uudistettu liikaa, mutta kuitenkin saatu kokonaisuutta raikkaammaksi ja houkuttelevammaksi. Onnittelut, Suomen dekkariseura ja Ruumiin kulttuuri!



Uusimmasta numerosta 2/2021 voi lukea näytejutun täältä.

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima
Parnasso
Ruumiin kulttuuri

perjantai 25. kesäkuuta 2021

Mikko Kalajoki: Velkakirja




Mikko Kalajoki nappasi toisen palkinnon Otavan, Otavan Kirjasäätiön ja tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin rikosaiheisessa kirjoituskilpailussa Rikos 2019 ’Kipupiste’-nimisellä käsikirjoituksella, joka ilmestyi aivan hiljattain Velkakirja-nimisenä. Kilpailun voitti A. M. Ollikaisen Kontti, ja kolmanneksi tuli Tommi Laiho Uhanalaisillaan.

Palkintoraati perusteli valintaansa näin:

”Kipupiste on tiivis ja intensiivinen, sysimustan huumorin leikkaama trilleri. Pakkomielteisen nuoren naisen ja hämäriin bisneksiin ajautuvan urheiluvälinekauppiaan epätodennäköinen suhde kylvää jälkeensä niin henkistä kuin aineellista tuhoa, eikä ruumiiltakaan vältytä. Kuka lopulta pettää kenet, ja kenestä lopulta tulee murhaaja ja kenestä uhri? Kielellisesti vivahteikas kerronta vie lukijaa suvereenisti näkökulmahenkilöstä toiseen ja ammentaa vastaansanomattoman tarkkanäköistä komiikkaa niin urheilumaailmasta, perhe-elämästä kuin pikkugangsterien yhteentörmäyksistä.”

Velkakirja alkaa, kuten kunnon dekkarin tai jännitysromaanin pitääkin, eli mennään suoraan asiaan. Prologi alkaa oivallisesti:

”Ruumis makasi huurteisessa kaislikossa toinen poski puoliksi vedessä.”

Seuraavalla sivulla paljastuu, että ruumis on Reijo Härmistön. Hänellä on kaulassaan siisti reikä, joka mitä ilmeisimmin on aiheuttanut hänen kuolemansa.

Ruumis löytyy isänpäivän aamuna. Lyhyen prologin jälkeen palataan ajassa taakse päin selvittämään, miten urheiluvälineyrittäjä ja perheenisä Reijo on päätynyt kaislikkoon reikä kaulassaan. Kuka hänet tappoi ja miksi?

Nopeasti käy ilmi, että murhaajaehdokkaista ei todellakaan ole pulaa. Reijolla on ollut sivusuhde opiskelijatyttö Pihlan kanssa, joka on tullut raskaaksi. Pihla ei ole kuitenkaan saanut kerrotuksi raskaudestaan Reijolle, vaan on ryhtynyt säännöllisesti stalkkaamaan Härmistöjen kotia iltaisin. Pihlalla ei selvästikään ole kaikki hyvin, ja ihan syystäkin hän käy terapiassa. Siellä hän on tutustunut Teemuun, suunnilleen ikäiseensä poikaan, joka on ihastunut häneen. Pihlan äitisuhde on vaikea ja traumaattinen.

Reijo pyörittää urheiluvälinebisnestä omien nuoruusvuosien aktiivisten yleisurheiluaikojensa verkostojen avulla. Kauppa ei kuitenkaan oikein enää suju. Se on harmi, sillä Reijon vaimolla on erittäin kallis maku, eikä Reijossa ole miestä kertomaan totuutta bisneksistään vaimolleen. Niinpä hän on tullut ottaneeksi vähän epäilyttävää lainaa puolalaiselta yrittäjältä. Harmillisesti lainat ovat nyt erääntymässä. On keksittävä jotain uutta. Sattumalta Reijo törmää nuoruudenystäväänsä Pasi Vähäkaitaan eli VK:hon, jolla on oivallinen idea Reijon rahatilanteen parantamiseen.

Velkakirja on alaotsikoitu romaaniksi. Itse määrittelisin sen veijaridekkariksi, sillä vaikka Reijolla on vakavia ongelmia, joita hän ei pysty ratkaisemaan, kuten lukija prologin perusteella hyvin tietää, tarinassa on vahva (tragi)koominen sävy. Reijo ei todellakaan ole mikään ammattirikollinen, eikä VK:sta ole kiperissä tilanteissa sanottavammin apua, jollei lihasvoimaa lasketa. Muutamat kohtaukset kiertyvät suorastaan absurdeiksi.

Juoni on punottu oivallisesti. Murhaajaehdokkaita tosiaan suorastaan vilisee, eikä loppuratkaisua osannut odottaa. Lisäksi siihen on vielä kiedottu yksi mojovahko bonusyllätys!

Vertailu ei ole reilua, mutta kieltämättä mieleen tulivat ainakin Antti Tuomaisen ja Mikko-Pekka Heikkisen mustan huumorin sävyttämät jännitysromaanit. Sanon tämän siis ihan vilpittömänä kehuna, jona se ymmärrettäköön.

Mitä ilmeisimmin Rikos 2019 -kirjoituskilpailu kannatti järjestää! Kärkikolmikko on nyt luettu ja erinomaiseksi havaittu.

Mikko Kalajoki: Velkakirja
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 7 h 33 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

 


Päätin keväällä, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut ja joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt neljä ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

En esimerkiksi ole koskaan ennen lukenut Paul-Erik Haatajan dekkareita, vaikka niitä on ilmestynyt kolmella vuosikymmenellä yhteensä koko tusinan verran. Haatajan sankari on Helsingin poliisin väkivaltatoimiston komisario Armas Tammelin. Jo sarjan aloitusosassa Nuori, kaunis ja kuollut (Tammi, 1984) Tammelin suunnittelee jäävänsä pian sairauseläkkeelle. Tammelin oli silloin 55-vuotias sydänkohtauksesta toipunut raamikas poliisi. Teoksessa Dekkarisankarit – kuka kukin on (BTJ Kirjastopalvelu, 2006) todetaan myös, että Tammelin seurustelee Annikki Kunnaksen kanssa ja että hän harrastaa valokuvausta ja tupakointia.

Vuonna 1988 Johtolanka-raati  (Jukka Parkkinen, Eila Pennanen, Harry Sundqvist) perusteli valintaansa muun muassa näin:

”Haataja hallitsee kertojanotteellaan kollektiivisen poliisiromaanin tekniikkaa. Hänellä on myös taitoa rakentaa draamallisia kohtauksia, jotka usein laukeavat koomisina tilanteina. Huumori tulee esille myös dialogissa, joka psykologisen kuvauksen ohella on tyypillistä tekijälle. Romaanin juoni on huolellisesti laadittu ja realistinen.”

Häkkilinnut on siis ensimmäinen lukemani Haatajan Tammelin-dekkari. Se on sarjan neljäs osa, mutta mitään ei mielestäni haitannut, vaikkei ollut aiempia osia lukenutkaan.

Tapahtumat alkavat jostakin suomalaisesta varuskunnasta, josta kaksi varusmiestä Tomi ja Petri päättävät ottaa hatkat. Suunnitelmana on ottaa mukaan tusina rynnäkkökivääriä sekä ammuksia, myydä ne tuttavan avulla eteenpäin ja karistaa Suomen tomut kannoilta. Nisse on hoitanut pakoauton sovittuun paikkaan, ja seuraavakin ajopeli löytyy juuri sieltä mistä pitikin. Kaksikko päätyy nopeasti Helsinkiin.

Kaverusten pako ja erityisesti asevarkaus herättää suurta huomiota niin viranomaisten keskuudessa kuin mediassakin. Kummallakin pojalla on rikostaustaa sen verran, että on syytä olettaa vaikeuksia olevan tiedossa. Onko suunnitteilla peräti terroritekoja vai pelkästään pankkiryöstö? (1980-luvulla pankkeja ryöstettiin tuon tuosta, kuten varttuneemmat muistamme.) Koko Etelä-Suomi tuntuu olevan poikien takia varuillaan, ja kaikki tapahtuvat rötökset laitetaan mieluusti heidän piikkiinsä. Niin myös Helsingissä Tullisaaren ulkoilupuistosta löytyneen miehen tappaminen.

Todellisuudessa Tomin ja Petrin hieno pakosuunnitelma on kokenut takaiskun toisensa jälkeen. Nissellä on runsaasti syitä, miksi hommat eivät etene ja kaverukset joutuvat tappamaan aikaansa Nissen etelänreissulle lähteneen kaverin kerrostaloasunnossa. Hermot alkavat pian kiristyä puolin ja toisin. Onko Nissellä mitään kunnon suunnitelmaa ylipäätään, vai aikooko hän tehdä karkureille oharit?

Komisario Tammelin ryhmineen kohauttelee karkurijahdille ja -hysterialle vähän huvittuneena kulmiaan. Siihen sotkuun he eivät aio näppejään työntää. Tullisaaren ruumiilla tuskin on mitään tekemistä kahden nuorukaisen yltiöpäisen karkuretken kanssa.

Johtolanka-raati kiittelee Haatajaa kollektiivisen poliisiromaanin tekniikan hallinnasta, eikä väärässä olekaan. Koko jaoksen väki on mukana tutkinnassa ja myös toiminnallisessa loppuhuipennuksessa. Kovin värikäs ei poliisien ryhmä nykylukijan silmin ole, mutta on mukana sentään konstaapeli Pitkävuoma, joka on kotoisin Lapista. Naisia jaokseen ei kuulu.

Pientä äijädekkarin sivumakua Häkkilinnuissa nykylukijan mielestä on. Esimerkiksi naispuolisen seurattavan pukeutumisrituaalia kuvataan pitkään ja hartaasti yksityiskohdissa säästelemättä. Yleistunnelma on kuitenkin leppoisa ja ote lämpimällä huumorilla sävytetty. Poliisin sen paremmin kuin rosvojenkaan hommat eivät mene aivan putkeen, mutta loppupeleissä poliisit sitten kuitenkin ottavat pistevoiton. Ei mitään ylivoimaista, mutta jonkinlaisen kuitenkin. Juoni on punottu ilman muuta taiten, ja yllätyksiäkin oli matkassa ihan mukavasti.

Haataja on taitava dialogin kirjoittaja, ja dialogia Häkkilinnuissa onkin runsaasti. Se tekee tarinasta ilmavan ja keveän lukea. Mitään pakkomiellettä lukea koko Tammelin-sarja läpi tästä ei tullut, vaikka ihan mukavan nostalgiatripin 80-luvulle Häkkilintujen parissa teinkin. Tuorein ja ilmeisesti viimeinen Tammelin-dekkari Urakan loppu ilmestyi vuonna 2005 (Tammi).

Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut
Tammi 1987. 280 s.

Kirjasto.



Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset


maanantai 21. kesäkuuta 2021

Richard Osman: Torstain murhakerho

 


Kun esikoisdekkaria myydään jo yksin sen ilmestymismaassa Iso-Britanniassa puolitoista miljoonaa kappaletta, on ilmiselvästi kyseessä jotain poikkeuksellista. Selitys löytyy kirjailijasta, joka on Richard Osman. Tunnustan, etten ole ennen Torstain murhakerhon lukemista kuullutkaan Osmanista, mutta hän on mitä ilmeisimmin melkoinen stara Britanniassa. Viisikymppinen Osman on suosittu tv-visailujuontaja ja koomikko, jolla on muun muassa yli miljoona seuraajaa niin Instagramissa kuin Twitterissäkin.  

Itse siis tartuin Torstain murhakerhoon iloisen tietämättömänä sen tekijän suosiosta ja alkukielisen version huippumyyntiluvuista. Niistä ei tarvitsekaan mitään tietää, vaan kirja toimii loistavasti ihan sellaisenaan, tietysti. Tätä kirjoittaessani satuin muuten vilkuilemaan vähän Twitterin uutisvirtaa, ja sillähän vilahti jo kuva seuraavan dekkarin The Man Who Died Twice englanninkielisestä ennakkokappaleesta.



Coopers Chasen eläkeläisille suunnattu luksuskylä sijaitsee Kentin maakunnassa entisen luostarin alueella. Asukkaille on tarjolla monenlaisia aktiviteetteja, ja he ovat myös itse aktiivisesti kehitelleet itselleen ajankulua. Japanilaiseen oopperaan keskittyvällä keskustelukerholla on varaus palapelihuoneeseen aina torstaisin. Oikeasti kerho keskustelee vanhoista ratkaisemattomista rikoksista niitä koskevien asiakirjojen perusteella. Asiakirjat on Coopers Chaseen tuonut Kentin poliisin entinen komisario Penny Gray. Tietenkin vain ihan omin luvin.

Muut kerhon jäsenet ovat Elizabeth, jonka ammattia ei kerrota mutta jolla on yhteyksiä sellaisiin tahoihin, että hän pystyy halutessaan vaikka lukemaan poliisin sähköposteja, sairaanhoitaja Joyce, joka pitää tutkimuksista vähän naiivia päiväkirjaa, sekä professori Bernard ja psykiatri Ibrahim. Kaikki ovat siis jo eläkkeellä ja niin varoissaan, että pystyvät nauttimaan Coopers Chasen palveluista.

Vanhojen murhatutkimusten penkominen voi tuntua harmittomalta harrastukselta, mutta tilanne muuttuu, kun tapahtuu murha, joka liittyy Coopers Chaseen. Lipevällä grynderi Ian Venthamilla on kunnianhimoiset suunnitelmat tuottoisan eläkeläiskylän laajentamisesta. Suunnitelmiin muun muassa kuuluu luostarin vanhan hautausmaan päälle rakentaminen, mikä tietysti aiheuttaa vastustusta useissakin tahoissa. Ventham järjestää liikekumppaninsa Tony Curranin kanssa tiedotustilaisuuden suunnitelmistaan Coopers Chasen asukkaille. Tony Curran tapetaan heti tilaisuuden jälkeen kotonaan.

Luonnollisesti torstain murhakerhon jäsenet kiinnostuvat tapauksesta välittömästi. He haluavat tapausta tutkimaan tutun poliisin, Lontoosta muuttaneen konstaapeli Donna de Freitasin. Donna on imarreltu eläkeläisten toiveesta, mutta toteaa, ettei ole niin ylhäällä Kentin poliisin hierarkiassa, että voisi osallistua murhatutkintaan. Pomo Chris Hudson ei tulisi kuunaan suostumaan. Donna ei siis vielä tiedä, mitä kaikkea torstain murhakerhon jäsenet pystyvät halutessaan järjestämään!

Tutkimukset etenevät rivakasti teenjuonnin ja viinihetkien lomassa. Vaikka murhakerholaisilla on jo ikää, mielenvirkeyttä heiltä ei totisesti puutu. Asioita mutkistaa kuitenkin, että mitä ilmeisimmin kovin monilla on pitkään kätkössä pidettyjä salaisuuksia, joiden paljastumista pelätään eri syistä. Murhiakin taitaa lopulta olla useampia!

Kustantajan sivuilla Torstain murhakerhosta sanotaan, että se ”on kuin yhdistelmä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-romaaneja, Agatha Christien Miss Marpleja sekä suosikkisarja Emmerdalea.” Luonnehdinta ei ole ollenkaan kehno, sillä jonnekin näiden välimaastoon Osman on teoksensa sijoittanut. Ihan yhtä kirpeää kritiikkiä hän ei järjestelmää kohtaan tuikkaise kuin Lindgren, mutta hyvin brittiläisissä tunnelmissa harmaat pantterit rikoksia ratkovat opastaen lempeästi poliisitkin oikeiden ratkaisujen äärelle. Kerrontaote on lämpimän humoristinen, ja juoni on oivaltavan kimurantti.

Pidin Torstain murhakerhosta kovasti! Se toimii myös äänikirjana mainiosti, joskin alkuun oli hieman keskityttävä, jotta pääsi henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan kartalle. Kunhan seuraava osa suomennetaan, laitan sen lukulistalle ilman muuta.

Richard Osman: Torstain murhakerho (The Thursday Murder Club)
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2021. 400 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 11 h 34 min.

Ennakkokappale. Äänikirja BookBeat.

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

 


Kirstilä on suomalaisen dekkarikirjallisuuden ehdotonta huippua ja jo klassikko lajissaan”, toteaa dekkariasiantuntija Terttu Uusimaa Dekkarinetti-sivustollaan.

Niin, tiesin olevani tämän juttuni kanssa pulassa jo lukiessani Pentti Kirstilän ensimmäistä Vuoden johtolangalla palkittua psykologista trilleriä Sinivalkoiset jäähyväiset. En nimittäin voi sanoa juurikaan pitäneeni siitä. Muistelen myös joskus aikaisemmin lukeneeni jonkin Kirstilän teoksen, todennäköisesti Elektran, enkä pitänyt siitäkään. Ja koska Kirstilä on yksi niistä harvoista kirjoittajista, jotka ovat saaneet Johtolangan kahdesti, joudun lukemaan vielä kolmannenkin Kirstilän teoksen!

Kirstilän tuotannosta tunnetuimman ja arvostetuimman osan muodostavat ylikonstaapeli Lauri Hanhivaarasta kertovat poliisidekkarit. Niihin olen tutustunut jossain vaiheessa elokuva- ja tv-sarjaformaatissa. Antti Litja esittää tunnetuimmassa eli Jäähyväiset presidentille -filmatisoinnissa Hanhivaaraa. Silti paremmin on elokuvasta mieleeni jäänyt Hannu Laurin hyytävä olemus.

Vuoden johtolangalla vuonna 1987 palkittu Sinivalkoiset jäähyväiset ei nimestään huolimatta kuulu Hanhivaara-dekkareihin, vaan se on sarjoista erillinen yksittäisteos. Se ei myöskään ole poliisidekkari, vaan lajityypiltään se on pikemminkin psykologinen jännitysromaani. En luonnehtisi sitä trilleriksi, sillä toimintaa on siihen liian niukalti, vaikka ruumiitakin kyllä tulee.

Palkintoraati (Risto Hannula, Eila Pennanen ja Kyösti Salovaara) on aikanaan perustellut valintaa näin:

”Pentti Kirstilä on ollut keskeisellä tavalla luomassa suomalaista jännitysromaania nimenomaan kirjallisuutena. Hän on etevä juonen sommittelija, yllättäjä ja lukijan tietoinen hämääjäkin, ja myös hänen henkilökuvauksissaan on ytimekkyyttä. Hänen kirjoistaan jää vahva visuaalinen jälkikuva, liikuttiinpa sitten Tampereella, kuten hänen alkuaikojen kirjoissaan, tai Kreikassa, kun nyt palkittavassa romaanissa.”

Juonenpunonta ei nykymittapuulla ole Sinivalkoisissa jäähyväisissä kovinkaan vakuuttavaa. Myönnän toki auliisti, että vuosikymmenien takaista teosta ei ole reilua arvioida nykynäkökulmasta, mutta kerron nyt kuitenkin omat tuntemukseni lukukokemuksesta.

Teoksen alkutilanne on kieltämättä kutkuttava. Liikunnanopettaja Lasse Virtanen on nostanut puolen miljoonan markan henkivakuutuskorvaukset, jotka on maksettu hänelle tyttöystävä Siljan tapaturmaisen ’kuoleman’ perusteella. Silja ei kuitenkaan ole kuollut, vaan on odottanut Lassea ja vakuutusrahoja puolitoista vuotta Madeiralla. Nyt pariskunnan on tarkoitus vihdoin tavata Kreikassa ja aloittaa uusi huoleton elämä pesämunansa turvin. Mutta kohtalo puuttuu peliin, ja Lassen matkalaukku katoaa. Mitään rahoja ei siis ole. Riittääkö rakkaus yhteiselon pohjaksi?

Silja on todettu kuolleeksi, kun häneksi päätelty nuori nainen on löytynyt Lassen mökkijärvestä. Kaiken lisäksi Siljan entinen miesystävä toimittaja Seppo Kaisla on tuomittu hänen murhastaan vankilaan. Kaisla palkkaa toimittajaystävänsä Tapani Latvalan selvittämään, mitä oikeasti tapahtui. Hän ei usko Siljan kuolleen, vaan patistaa Kaislaa seuraamaan, mitä Siljan uusi poikaystävä puuhailee.

Kreikan saaristossa Siljan ja Lassen välit alkavat kiristyä rahojen vähetessä ja toivon vakuutusrahalaukun löytymisestä huvetessa. Jotenkin on saatava jostain rahaa, ja samalla Siljan on syytä pitää matalaa profiilia. Sitten Lasse saa rahakkaan työtarjouksen varakkaalta vaikuttavalta mieheltä. Mutta onko Suomen poliisi tai joku muu taho kiinnostunut pariskunnan toimista?

Sinivalkoisten jäähyväisten tunnelma on pikemminkin ahdistava kuin jännittävä. Koska dna-näytteiden ottaminen ei vielä 1980-luvulla ollut rutiinia, Siljan ’kuoleman’ lavastaminen on jotenkin hyväksyttävissä. Sen sijaan henkivakuutuskuviot vaikuttavat kyllä jokseenkin heppoisesti laadituilta.

Ahdistavuus johtuu osittain ainakin siitä, että kaikki romaanin henkilöt ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä ihmisiä, jotka petkuttavat ja hyväksikäyttävät kaikkia heti pienenkin tilaisuuden tullen. On vaikea lukea tarinaa, jolle ei osaa toivoa oikein minkäänlaista loppua, koska en halunnut kenellekään käyvän erityisen hyvin. Mutta Kirstilä kyllä minunkin mielestäni osaa mainiosti harhauttaa lukijaa, se myönnettäköön, ja loppuratkaisukin on sitten ihan kelvollinen.

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset
WSOY 1986. 191 s.

Kirjasto.




Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

torstai 17. kesäkuuta 2021

A. M. Ollikainen: Kontti

 


Kiiltävä rahtikontti huvilan portilla olisi yhtä hyvin voinut olla avaruusalus, joka oli tuonut kartanon väelle vieraan toiselta planeetalta.

Kirjailijoiden Aki Ollikainen ja Milla Ollikainen ansioluettelo on vaikuttava. Aki Ollikainen sai esikoisromaanistaan Nälkävuosi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Nälkävuosi oli myös Finlandia- ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaana. Sen jälkeen Aki Ollikainen on julkaissut romaanit Musta satu (Siltala 2015) ja Pastoraali (Siltala 2018).

Milla Ollikainen voitti Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun 2012. Esikoisromaani Veripailakat ilmestyi syksyllä 2013 ja Ylläksen maisemiin sijoittuvan rikostrilogian toinen kirja Vesiraukka syksyllä 2014. Trilogian päätösosa Pirunkuru ilmestyi syyskuussa 2015. Napakan dekkaritrilogian on kustantanut Like.

Tätä taustaa vasten ei siis ole kovinkaan iso yllätys, että kirjailijanimen A. M. Ollikainen taakse kätkeytyvä kirjailijapari voitti Otavan, Otavan Kirjasäätiön ja tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin rikosaiheisen kirjoituskilpailun Rikos 2019, johon lähetettiin yli 400 kilpailutyötä. Voittokäsikirjoitus oli työnimeltään ’Vierassieluiset’, ja raati kuvailee teosta ja sen voittoperusteita näin:

Vierassieluiset aloittaa koukuttavan ja tummasävyisen dekkarisarjan, jossa vaikean perhehistoriansa kanssa kamppaileva komisario Paula Lyhty selvittää Helsingissä tapahtuvaa murhien sarjaa. Tarina käynnistyy, kun vauraan liikemiessuvun tytär löydetään karmealla tavalla hukutettuna kuljetuskonttiin suvun merentahuvilan edustalta. Jo käsikirjoituksen ensimmäiset kohtaukset sisältävät valtavan latauksen. Teksti kulkee komeasti, ja taidolla ja älyllä punottu rikosjuoni tuo monisäikeisyydessään mieleen parhaat pohjoismaiset rikossarjat. Henkilögalleria on poikkeuksellisen kiehtova ja hallittu: he kaikki liittyvät tarinaan ja kuljettavat sitä kohti aina uusia, arvaamattomia käänteitä. Tätä huippujännäriä ei yksinkertaisesti malta laskea käsistään.”

Voittajateosta on mitä ilmeisimmin vielä melkoisesti hiottu kirjoituskilpailuversion jälkeen. Teoksen nimi on napakoitunut Kontiksi ja päähenkilökin on saanut uuden sukunimen Pihlaja. Arvatenkin paljon muutakin on parissa vuodessa tekstille tapahtunut, mutta sitä ei voi lukija tietenkään tietää. Se kuitenkin on ihan julkista tietoa, että jo ennen ilmestymistään teoksen oikeudet ehdittiin myydä kahteentoista maahan, mikä on jo melkoinen suoritus. Kyseessä on siis sarjan aloitusosa, mikä kannattaa panna myös merkille.

Palkintoraati kehaisee Kontin ensimmäisten kohtausten valtavaa latausta. Niin onkin, mutta niiden eteen on kuitenkin kirjoitettu kaksi erillistä prologi-tyyppistä tekstiä, joista jälkimmäisen merkitys aukenee lukijalle vasta aivan kirjan lopussa ja ensimmäisen tarkoitusperä jää lopulta arvoitukseksi. Miksi ei voi vain mennä suoraan asiaan? Tällaiset vihjailevat esitekstit ovat toki jännityskirjallisuudessa hyvin tyypillisiä, mutta ne ovat sen vuoksi kärsineet inflaatiosta. Jos on pakko niitä käyttää, niin niiden olisi syytä olla melkoisen mieleenpainuvia, jotta niistä on lukijan kannalta oikeasti iloa.

Mutta varsinainen aloitus on kyllä kylmäävä! Nainen herää tiedottomuudesta tuntemattomassa paikassa ohuen patjan päältä. Tila on säkkipimeä. Tunnustelemalla ympäristöään nainen tajuaa olevansa jonkinlaisessa tyhjässä metallisessa kuutiossa. Tilanne on pahaenteinen, eikä hyvää seuraakaan. Pian kuutioon alkaa syöksyä vettä…

Rikoskomisario Paula Pihlaja hälytetään juhannusaattoaamuna Lehmus-säätiölle kuuluvaan prameaan kartanoon, jonka portille on ilmestynyt Lehmus-yhtiöiden itsensä omistama merikontti. Kontista on löytynyt hukutetun naisen ruumis. Mitä ilmeisimmin hukuttaminen on tapahtunut löytöpaikalla, eli kontti on tuotu kartanon portille ja vesi on pumpattu sisään sen jälkeen. Surmatapa on monella tapaa karmea. Kuka nainen on, ja miksi hänet on tapettu juuri tällä tavalla ja tässä paikassa?

Paula kollegoineen on syystä ymmällään. Koska surmattu nainen on tummaihoinen, alkavat Lehmus-yhtiöiden kontaktit Namibiaan nousta yhdeksi tutkintalinjaksi. Yhtiön menneisyyteen näyttää liittyvän yhtä jos toistakin enemmän tai vähemmän hämäräperäistä. Myös Lehmusojien perhekuviot askarruttavat poliisia. Yllättäen Paula huomaa, että yksi tutkinnan teema koskettaa myös hänen oman menneisyytensä kipeää kohtaa, jota jo muutenkin on alkanut aristaa.

Tutkimukset etenevät tahmeasti mutta poliisien aktiivisuus saa lopulta aikaan melkoisen tapahtumien vyöryn. Murhaaja on häikäilemätön ja ovela, eivätkä sivulliset uhrit tunnu häntä huolettavan. Lopussa joudutaan kunnon kilpajuoksuun, jossa panoksena on useita ihmishenkiä, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Kontti ei lopulta räjäyttänyt tajuntaani, mutta viihdyin sen parissa mainiosti ja tykästyin Paulaan, joka on menneisyytensä traumasta huolimatta harvinaisen tasapainoinen poliisidekkarin päähenkilö. Muutkin hänen ryhmänsä poliisit vaikuttavat kiinnostavilta, kuten Karhu, vaikka vielä heihin ei oikein kunnolla tutustuttukaan. Siksi on mukavaa tietää jo lukiessaan, että heidät saa tavata vielä uudelleenkin.

Onko Kontti sitten parhaiden pohjoismaisten rikossarjojen veroinen? Kyllä minusta. Lisäksi se on omaan makuuni vielä monia huippusuosittuja trillerisarjoja parempikin, koska sen lataus ei synny pelkästään tiukkatahtisesta toiminnasta, sen päähenkilö ei ole ylivertainen superihminen (vaikka onkin fysiikaltaan vähän poikkeuksellinen nainen) ja ennen kaikkea siinä ei mässäillä kauheuksilla. Kammottavia rikoksia tapahtuu, mutta niiden yksityiskohtia ei kuvailla liikaa. Kontti sopii siis vähän herkemmillekin lukijoille, vaikka ei tosiaankaan ole mitään pehmodekkariosastoa.

A. M. Ollikainen: Kontti
Otava 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Maria Jyrkäs, kesto 9 h 43 min.


Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

tiistai 15. kesäkuuta 2021

Risto Miettinen: Petturi

 


Mikael Marjosaari alias Michael Snek palaa lapsuutensa maisemiin Pohjois-Karjalaan, vanhaan isältä perimäänsä räsnsistyneeseen mökkiin keskelle metsää. Kukaan ei tiedä, missä hän on, mutta ajatus ei riitä rauhoittamaan levotonta miestä. Yöksi Mikael kaivaa repustaan aseen ja asettaa sen jakkaralle sänkynsä viereen.

Alusta asti on selvää, että Mikael on epätoivoiselta haiskahtavalla pakomatkalla. Mutta ketä hän pakenee ja miksi? Paluu kotipuoleenkin osoittautuu pikapuoliin virheeksi, kun jo ensimmäisellä kylillä käynnillä Mikael törmää kahteen tuttuun menneisyydestään. Hintelä luokkakaveri Jorma on vastoin kaikkia odotuksia päätynyt kunnanlääkäriksi terveyskeskukseen ja nuoruudenrakkaus Elli istuksii paikallisessa kuppilassa kuin kohtalon oikusta.

Pian Mikaelin jäljillä ovat sekä virolaiset että venäläiset torpedot.

Petturi on Risto Miettisen esikoisteos, jonka kehaistaan kustantajan sivuilla yhdistävän vastustamattomasti etenevän toiminnan ja ihmistä tarkasti ja herkästi havainnoivan kerronnan. Eivät kehut perusteettomia ole, vaikka tiukkaa kansainvälistä toimintatrilleriäkin tyyliltään sivuavaksi teokseksi Petturi alkaa hämäävän verkkaisesti. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä miltei sadan sivun verran, ennen kuin Mikaelin todellinen karva alkaa paljastua.

Miettinen avaa takaumissa sekä Mikaelin unien ja muistojen kautta tapahtumia nuoruusvuosista nykyhetkeen pala kerrallaan. Menetelmä toimii hyvin, vaikka ei mitenkään uusi tietenkään ideana ole. Lukijan mielenkiinto kuitenkin säilyy, ja kuin varkain tulee myös valinneeksi puolensa, vaikkei Mikael mikään pulmunen tosiaankaan ole. Mies on tullut houkutelleeksi todelliset pedot riehumaan Pohjois-Karjalaan, mitä hän joutuu katkerasti katumaan.

Kokonaisuuden hahmottamisessa joutuu lukija hieman ponnistelemaan, sillä toimijoita on lukuisia ja kaikki tuntuvat pelaavan vähintään kaksilla korteilla. Peleissä panokset ovat kovat, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen paitsi koston välineenä.

Loppuun jää sen verran avoimia vaihtoehtoja, että lukija jää arpomaan, onko kenties luvassa vielä jatkoa. On tai ei, toivottavasti Miettinen kuitenkin jatkaa kirjoittamista ja julkaisemista, sillä Petturi on oiva esikoistrilleri vaativammallakin mittapuulla arvioiden.

Risto Miettinen: Petturi
Aula & Co 2021. 260 s.

Arvostelukappale.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Arttu Tuominen: Vaiettu

 


Kesän 2021 dekkariviikko saa ainakin omassa blogissani arvoisensa päätöksen Arttu Tuomisen uutukaisen eli Vaietun esittelyllä. Olen lukuisissa blogijutuissani ja kaikilla somekanavillani jo vuosia avoimesti hehkuttanut (vaikka sanaa syvästi inhoankin), kuinka kovasti fanitan Tuomisen dekkareita, ja sama meno jatkuu tässäkin jutussa. Todettakoon se jo tässä alkuun varoitukseksi.

Olen Tuomisen Delta-sarjan aloitusosasta Verivelka  kirjoittamani jutun lopussa todennut, että se ”on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin rikostutkintayksikkö”. Tämä on yksi keskeinen syy, miksi niin kovasti pidän Tuomisen kirjoista. Ne ovat niin paljon enemmän kuin ’vain’ dekkareita, tai kuten nyt Vaietun osalta, ’vain’ sotaromaaneja. Lukijaa hämätään viihdyttävän juonenkuljetuksen valeasun varjolla pohtimaan tärkeitä elämän perusasioita ja syvällisiä moraaliseettisiä kysymyksiä. Siinäpä taituruutta kerrakseen.

Edelleen olen tykästynyt Tuomisen henkilökuvaukseen, joka on lämmintä, hitaasti syvenevää ja tarkkanäköistä. Lukijalle välittyy tunne, että Tuominen katsoo henkilöitään rakastavin silmin. Tarinoiden henkilöt ovat samaan aikaan sekä perustaviksia että vähän supersankareita, eivätkä erot rikollisten ja poliisien välillä ole mitenkään selvärajaiset. Kuten olen Hyvitys-jutussani todennut, kenestä tahansa voi tulla rikollinen, jos olosuhteet ovat ’oikeat’. Tämä ajatus tuntuu olevan mukana monessa Tuomisen kertomassa tarinassa ja Vaietussa erityisesti.

Arttu Tuomisella on myös oma persoonallinen ja ainutlaatuinen äänensä. Koko paketti on siis koossa, joten ei olekaan ihme, että Delta-sarjan myötä on alkanut tulla menestystä. Aloitusosa Verivelka nappasi himoitun Vuoden johtolanka -palkinnon, ja sarjan käännösoikeuksia on myyty jo useaan maahan, muun muassa Ranskaan. Mikään huippunopea rakettikiito ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä Vaiettu on Tuomisen seitsemäs julkaistu romaani. Delta-sarjaa edeltää neliosainen Labyrintti-sarja, jonka viimeisen osan Leipuri Tuominen on kertonut kirjoittaneensa samanaikaisesti Verivelan kanssa!

Kun on löytänyt itselleen suosikkikirjailijan, jonka jokaisesta uudesta kirjasta on pitänyt vähintään saman verran ja usein jopa enemmän kuin aiemmista, alkaa tilanne viimeistään seitsemännen kirjan kohdalla olla jo vähän kuumottava. Uuden kirjan ilmestymistä odottaa sekä malttamattomana että hieman kauhistuneena. Uskallanko edes aloittaa? Entä jos tällä kertaa petyn?

Delta-sarjan alkuperäinen idea on ollut, että jokaisessa sarjan romaanissa keskushenkilöksi nousee aina uusi työntekijä Porin poliisin rikostutkinnasta. Verivelan päähenkilö on komisariota sijaistava Jari Paloviita, Hyvityksessä Paloviidan työpari Henrik Oksman, ja jotenkin olin ajatellut, että nyt vuorossa olisi ollut Linda Toivonen.

Haastatteluissa Arttu Tuominen on kuitenkin kertonut, miten Vaietun tarina sai alkunsa bussimatkalla luetusta aikakauslehden jutusta. Idea oli niin vahva, että kirja oli kirjoitettava, ja mikäpä siinä, kyllä Vaiettu istuu hyvin Delta-sarjaankin, vaikka kukaan poliiseista ei tällä kertaa nousekaan ilmeiseksi päähenkilöksi. Samalla kustantaja ja kirjailija ovat paljastaneet, että sarjasta on tulossa kuusiosainen.

Palvelutalo Kuusipuun 97-vuotiaan asukkaan Albert Kangasharjun kimppuun hyökätään, kun tämä on jokailtaisella kävelyllään viereisessä puistossa. Albertin omahoitaja kuitenkin ehtii hätiin ja hyökkääjät joutuvat pakenemaan paikalta. Tajuton Albert kiidätetään sairaalaan. Siellä hänet yritetään murhata vielä samana yönä. Tällä kertaa paikalle osuu viime hetkellä Jari Paloviita. Tekeillä on vähintäänkin jotain hyvin omituista. Kuka haluaa niin kiivaasti hengiltä hauraan vanhuksen, jolla ei voi missään nimessä olla muutenkaan kovin monia elinvuosia edessään?

Lukijalla on kyllä jokseenkin selvä käsitys, ketkä Albert Kangasharjun kintereillä ovat ja miksi he ovat hänen kimppuunsa käyneet. Nykyhetken tutkinnan ja tappajien kanssa käytävän kilpajuoksun rinnalla tarina kulkee myös menneisyydessä, vuosien 1941 ja 1942 tapahtumissa Suomessa, Saksassa ja Ukrainassa. Huhtikuussa 1941 Albert Nousiainen saa käskyn lähteä Saksaan sotilaskoulutukseen, SS-vapaaehtoiseksi.

Mitä pidemmälle Vaiettua lukee, sitä vaikeammalta tuntuu aloittaa jaksoja, jotka kertovat Albert Nousiaisen ja muiden suomalaisten vaiheista natsi-Saksan palveluksessa. Lukiessaan tietää, että yhä kauheampia asioita tapahtuu, mitä pitemmälle tarina etenee. Tuomista on kehuttu hyvästä sotakuvauksesta, ja sen verran olen sotakirjoja lukenut, että en voi kuin olla samaa mieltä. Vaikuttavaa ja koskettavaa kuvausta samaan aikaan.

Suomalaiset joutuivat saksalaisten rinnalla taistellessaan kokemaan kammottavia asioita, mutta he väistämättä myös tekivät niitä. Tuominen osuu lähihistoriamme kipeimpiin kohtiin kirurgin tarkkuudella, mutta onnistuu kertomaan kaiken niin, että lukijalle pitkälti jää tulkintojen tekeminen ja moraalikysymysten pohtiminen. Romaanin loppuratkaisu on uskomattoman taitavasti rakennettu!

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY 2021. 401 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 11 h 31 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

Delta-sarja:

Verivelka
Hyvitys
Vaiettu

Labyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri








lauantai 12. kesäkuuta 2021

Louise Penny: Kuolettava kertomus

 


Kanadalainen Three Pinesin kylä on päältä katsoen verrattoman idyllinen, kaunis rauhan ja tasapainon tyyssija. Siitä huolimatta siellä tapahtuu tuon tuostakin hyvin ikäviä henkirikoksia, joita rikoskomisario Armand Gamache alaisineen joutuu ratkomaan. Louise Pennyn viidennessä Armand Gamache -dekkarissa pikkukylän idylli saa todellisen kolauksen, kun tunnelmallisen bistron lattialta löytyy loppukesän varhaisena aamuna tapetun miehen ruumis.

Kuka mies on, kuka hänet on tappanut ja miksi? Entä miksi ruumis on tuotu juuri bistroon? Kukaan kylässä ei tunnusta tunteneensa vanhaa miestä, mutta lukija tietää, että ainakin yksi heistä valehtelee poliisille. Kylän tutut asukkaat eivät sittenkään ole kaikki niin mukavia kuin on tähän asti luultu.

Kohtalaisen pian selviää, että tuntematon mies on asunut metsässä pienessä mökissä yksin ja eristyksissä mitä ilmeisimmin jo vuosia. Kun mökkiä tutkitaan tarkemmin, huomataan, että se on itse asiassa täynnä mittaamattoman arvokkaita taideaarteita. Miehen arvoitus alkaa olla yhä kimurantimpi ja kutkuttavampi. Mistä hänen aarteensa ovat peräisin?

Johtolankoja tuntuu olevan todella niukalti, ja Armand Gamache joukkoineen on vähintäänkin ymmällään. Jopa Gamachen esimies aviomiehineen asettavat taitonsa ja verkostonsa Gamachen käyttöön, jotta edes jonkinlaista valaistusta juttuun saataisiin. Pitkällisten selvitysten jälkeen tutkimukset haarautuvat Brittiläisestä Kolumbiasta Eurooppaan asti, kunnes kaikki jälleen tiivistyy Three Pinesiin.

Edellisen osan Kiveen hakatun kuoleman äärellä olen todennut viihtyväni mainiosti Pennyn verkkaisen kerronnan ja Gamachen vanhakantaisen tutkintatyylin parissa, mutta on myönnettävä, että Kuolettava kertomus oli paikoin lähes liian verkkainen ja lavea. Vaikka juoni on verrattoman ovela, on viisi ja puoli sataa sivua sittenkin liikaa. Tiivistämisen varaa olisi ollut, eikä se tosiaankaan olisi yhtään haitannut.

Sivujuonet eivät juurikaan tässä osassa etene. Gamachen menneisyyteen ei tule lisävaloa, mutta perhetilannetta sivutaan satunnaisesti. Lievää huolta tuntuu olevan aikuisen tyttären elämäntilanteesta. Kylän taiteilijakaksikko Peter ja Claire tuskailevat taiteen tekemisen, epävarmuuden ja keskinäisen kilpailun parissa kuten ennenkin. Äksy runoilija Ruth hanhineen putkahtelee esiin milloin missäkin. Bistrossa on ankeahko tunnelma, joten herkkujen syönti on siirtynyt threepinesilaisten koteihin. Hadleyn kartano on saanut uudet omistajat, jotka hankkivat hevosia. Ja niin edelleen.

Kustantamo Bazarin syksyn 2021 luettelossa esitellään jo sarjan kuudes osa Kuolleet haudoissaan. Siinä Gamache tutkii historioitsijan murhaa Quebecissa, eikä ainakaan esittelyn mukaan juttu liity tällä kertaa mitenkään Three Pinesiin tai sen asukkaisiin. Sivumääräkin on palannut maltillisempaan 450 sivuun. Sitä odottelemaan!

Louise Penny: Kuolettava kertomus (The Brutal Telling)
Suom. Timo Korppi. 556 s.
Äänikirjan lukija Kalle Chydenius, kesto 18 h 43 min.

Arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Three Pines -sarja:

Kuolema kiitospäivänä (Bazar, 2019) (Naivistin kuolema, WSOY, Sapo-sarja, 2008) 

Kylmän kosketus (Bazar, 2019) (WSOY, Sapo-sarja, 2009)

Kuukausista julmin (Bazar, 2020)

Kiveen hakattu kuolema (Bazar, 2020)

Kuolettava kertomus (Bazar, 2021)

Kuolleet haudoissaan (Bazar, syyskuu 2021)

A Trick of the Light

The Beautiful Mystery

How the Light Gets In

The Long Way Home

The Nature of the Beast

A Great Reckoning

Glass Houses

Kingdom of the Blind

A Better Man

All the Devils Are Here

The Madness of Crowds



perjantai 11. kesäkuuta 2021

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto

 


Suomen dekkariseura palkitsee vuosittain ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla ulkomaisia kirjailijoita. Yleensä kunniakirja on myönnetty useamman suomennetun kirjan tai laajan käänetyn tuotannon perusteella, mutta tänä vuonna Dekkariseuran hallitus valitsi palkittavaksi japanilaisen Keigo Higashinon ensimmäisen suomennetun dekkarin Uskollinen naapuri.   

”Nerokkaan juonen ja yllättävän loppuratkaisun ohella romaanissa kuvataan ansiokkaasti japanilaista kulttuuria ja tuodaan luontevasti esiin yhteiskunnallisia teemoja kuten perheväkivaltaa ja kodittomien, köyhien ja yksinäisten olosuhteita”, sanotaan palkintoperusteissa, eikä siihen ole paljoa lisättävää.

Tänä keväänä Higashinon suomalainen kustantaja Punainen silakka julkaisi häneltä toisen dekkarin Myrkyllinen liitto, jossa tavataan kimuranttia rikosta ratkomassa Uskollisesta naapurista tutut poliisin etsivä Kusanagi sekä poliisia ainakin näennäisen vastahakoisesti avustava fyysikko Manabu ”Galileo” Yukawa, joka on Kusanagin tuttu jo opiskeluajoilta. Miesten lisäksi keskeinen on etsivä Utsumi, Kusanagin naispuolinen nuorempi kollega, jolla on hyvät hoksottimet mutta jota ei sukupuolensa takia oikein miesvaltaisella työpaikalla arvosteta.

Utsumi, Kusanagi ja Yukawa joutuvat tälläkin kertaa pistämään kaiken osaamisensa peliin, sillä heillä on vastassaan äärimmäisen ovela ja häikäilemätön murhaaja. Uskollisessa naapurissa lukija tietää alusta saakka, miten ja miksi murha tehtiin ja kuka sen teki.

Myrkyllisessä liitossa Higashino on hieman muuttanut asetelmaa niin, että lukijalle kyllä melko suoraan vihjaistaan, kuka murhan teki. Mutta miten se tehtiin, onkin sitten täysin auki loppumetreille saakka. Lukija joutuu myös miettimään, oliko Higashinon tarjoama tekijäehdokas sittenkään oikea. Ja jos oli, mikä oli lopulta murhan motiivi. Kaikki kuitenkin lopussa selviää.

Kuuluisa tilkkutyötaiteilja Ayane Mashiba ja toimitusjohtaja Yoshitaka Mashiba ovat olleet vuoden avioliitossa, kun aviomies ilmoittaa haluavansa erota, koska ilmeisesti pariskunta ei tule saamaan yhteisiä lapsia. Vaimoaan hän toki sanoo rakastavansa edelleen, mutta koska perheen perustaminen ei onnistu, on parasta erota ja jatkaa kumpikin tahoillaan. Ayane on järkyttynyt, mutta salaa visusti tunteensa.

Pian lukijalle paljastuu, että Yoshitakalla on jo uusi suhde Ayanen läheisimmän ja parhaan oppilaan Hiromi Wakayaman kanssa. Yoshitaka ja Hiromi ovat varmoja, että Ayanella ei ole aavistustakaan heidän suhteestaan.

Ayane matkustaa tapaamaan vanhempiaan ja antaa Hiromille heidän asuntonsa avaimen kaiken varalta. Yoshitaka ja Hiromi käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja tapaavat avioparin asunnolla ja viettävät siellä yhteisen yön. Seuraavan päivän iltana Hiromi tulee tapaamaan Yoshitakaa ja löytää tämän keittiön lattialta kuolleena. Mies on juonut kahvia, jossa on ollut tappavaa myrkkyä.

Arvoitus on täydellinen. Miten myrkky on onnistuttu saamaan Yoshitakan kahviin? Miten sen olisi saanut sinne vaimo Ayane, joka oli murhan tapahtuessa toisella saarella? Kyseessä tuntuu olevan todella ovela suljetun huoneen murha. Seuraa perusteellinen, paikoin uuvuttavankin yksityiskohtainen, ja monivaiheinen tutkinta, jossa poliisit ovat moneen otteeseen täydelliseltä näyttävässä umpikujassa.

Suomalaista lukijaa ja varsinkin kuuntelijaa japanilaiset nimet hieman rasittavat, mutta tarinaan sisään päästyään nimet kyllä jäävät muistiin. Myrkyllinen liitto vaikuttaa hyvin japanilaiselta rikosromaanilta ja sen rikos hyvin japanilaiselta rikokselta, mitä pidän nimenomaan positiivisena asiana. Lisää tätä, kiitos!

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto (Seijo no Kyusai)
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2021. 301 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin, kesto 9 h 36 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.



 

torstai 10. kesäkuuta 2021

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja

 


”Aloin kylmästi laskelmoiden pohtia, millaista dekkaripäähenkilöä ei vielä ollut, ja päädyin suomalaiseen vähemmistökulttuuriin, jonka voisi arvella kiinnostavan lukijoita.” Näin kertoo dekkarikirjailija Marja-Liisa Heino Ruumiin kulttuuri -lehden laajassa kirjailijahaastattelussa (4/2020) dekkareidensa päähenkilöstä rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta, joka on syntyperältään puoliksi romani. Karli noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Eerolan isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Onpa Karli Eerolan hahmon synty miten laskelmoitu tahansa, hän on kiistämättä yksi kiinnostavimmista dekkaripoliiseistamme. Heino on kirjoittanut tähän mennessä neljä Karli Eerola -dekkaria: Astuit väärään autoon (WSOY, 2013), Älä tähti putoa (WSOY, 2015), Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019) ja Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020). Kolmessa viimeisessä on mukana myös Karli Eerolan kummityttö Riikka, joka Minä olen murhaaja -dekkarissa on jo valmis lähihoitaja ja innokas rikosvloggaaja.


Puhu silmilleni aloittaa niin sanotun Nääsville-sarjan. Karli Eerola on saanut siirron Tampereelle ja myös muuttanut asumaan kaupunkiin. Tykästyin Heinon kirjoitustyyliin jo Älä tähti putoa -dekkarin parissa, mutta suorastaan ihastuin hänen vaikuttavaan työjälkeensä edellisessä teoksessa Puhu silmilleni. Olen sitä käsittelevässä blogijutussani todennut, että siinä Heinon kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. 

Ehkä juuri tästä syystä uusimman Minä olen murhaaja -dekkarin parissa en kokenut aivan yhtä järisyttävää lukuelämystä. Heino nimittäin tuntuu ottaneen tyylillisesti pari askelta taaksepäin palaten viitteellisempään ja vähemmän juonelliseen kerrontaan. Teksti ei imaise aivan samalla voimalla mukaansa, vaan paikoin lukija joutuu tarpomaan ja pinnistelemään pysyäkseen hieman vaappuvassa kyydissä.

Valinnalla on kyllä perustelunsakin, sillä tällä kertaa keskeisessä osassa ovat mielenterveyskuntoutujille tarkoitetun Lehtovaara-nimisen asuntolan asukkaat ja erityisesti skitsofreniaan sairastunut Vilja Virtanen, nuori ja lahjakas opiskelijatyttö, joka on ansainnut opiskelurahoja osa-aikaisena prostituoituna. Viljan ja muiden asuntolan asukkaiden maailma näyttää ja kuulostaa toisenlaiselta kuin niin sanottujen terveiden, ja sen Heino myös tuo mukaan tekstiinsä.

Viljan skitsofrenia on puhjennut vuotta aiemmin, kun hän on ollut työtovereineen mukana rajuiksi yltyneissä juhlissa järven rannalla sijaitsevassa huvilassa. Juhlailta on päättynyt Viljan osalta kaoottisesti. Hän on vakuuttunut, että hän on murhannut jonkun juhlissa olleen nuoren naisen. Poliisin kannalta on valitettavaa, että Vilja ei pysty muistamaan mitään muuta tapahtuneesta. Kuka murhattu nainen oli? Missä hänen ruumiinsa on nyt? Miksi Vilja olisi murhannut hänet?

Kiivaista etsinnöistä ja sitkeistä (ja hankalista) Viljan kuuluisteluista huolimatta ruumista ei löydy, eikä ketään sopivaa henkilöä myöskään ilmoiteta kadonneeksi. Onko Vilja tai kukaan muukaan tappanut ketään, vai onko kyseessä vain harha? Kysymys askarruttaa Karli Eerolaa, mutta eteenpäin ei tunnu pääsevän mitenkään. Kunnes sitten vuosi oletetun murhan jälkeen sopiva ruumis löytyy järven toiselta puolelta metsästä.

Viljan kuulusteleminen ei ole sen helpompaa nyt kuin aiemminkaan, joten Karli päättää käyttää epäsovinnaisia menetelmiä saadakseen kaipaamiaan vastauksia. Hän lähettää kummityttönsä Riikan tekemään videohaastatteluja Lehtovaaran asukkaista. Mutta onko ratkaisu lopulta viisas? Ennen kuin murhaajan henkilöys on saatu varmistettua, on useammankin nuoren naisen ja Karlin itsensäkin henki vaarassa eikä lisäruumiiltakaan vältytä.

Suosittelen lämpimästi Marja-Liisa Heinon tuotantoon tutustumista. Vaikka Minä olen murhaaja onkin osa sarjaa, sen voi mainiosti lukea myös täysin itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena. Heinon tuotanto sopii myös niille, jotka eivät välttämättä dekkareista välitäkään. Hän on omaääninen kertoja, joka kulkee itse viitoittamiaan kirjallisia polkuja määrätietoisesti ja varmasti. Mukaan kannattaa ehdottomasti lyöttäytyä.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja
Mäkelä 2020. 314 s.

Arvostelukappale.

Eerola-sarja:

Astuit väärään autoon (WSOY, 2013)
Älä tähti putoa (WSOY, 2015)

Nääsville-sarja:

Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019)
Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020)




keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset

 


Viime vuonna ilmestyi juhla-Koskinen eli Seppo Jokisen suositun dekkarisarjan 25. osa Pisara veressä. Siitä kirjoittamassani blogijutussa pohdiskelen enemmänkin, miksi sympaattinen tamperelaiskomisario vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen vetoaa meihin uskollisiin lukijoihin niin vahvasti, että keväällä ilmestyvä uusi Koskis-dekkari on aina kauden odotetuimpia uutuuksia.

Sarja on nyt päässyt tasoihin Päätalon Iijoki-sarjan kanssa ainakin teoslukumäärän puolesta, kun julki on 26. osa Siipirikkoiset. Kansanuutisten kriitikko Kai Hirvasnoro toteaa kritiikkinsä otsikossa, että Komisario Koskinen on ennallaan – kaikki hyvin siis. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä, kaikki todella on ennallaan ja lukija kirjan kannet suljettuaan voi olla tyytyväinen saatuaan juuri sitä, mitä toivoikin. Paitsi, jos oli odottanut jotain uutta ja mullistavaa, mikä siis on epätodennäköistä.

Rikosjuoni käynnistyy tällä kertaa sukkelasti, sillä heti alkusivuilla tehdään Iidesjärven rannassa murha, jota miltei päätyvät todistamaan läheisen lintutornin bongarit. Rantavedestä löytyy selkään ammutun miehen ruumis, jonka taskussa on paperilapulle kirjattuna komisario Koskisen nimi ja osoite. Koskinen asustaa tätä nykyä vain kivenheiton päässä murhapaikasta, joten löytö sähköistää Tampereen poliisin väkivaltayksikön tunnelman. Onko mies ollut matkalla Koskisen asunnolle pahat mielessään?

Jokinen kuljettaa tämän tutkinnan rinnalla paria muutakin juonilinjaa, joista toinen liittyy kansainväliseen rahanpesuun ja toiseen liittyvät tamperelaiset katoamistapaukset, jotka eivät jätä Koskisen avopuoliso-alaista Ulla Lundelinin vaistoja rauhaan. Nämä juonikuviot yhdistyvät todellisesta kohtalon oikusta, kun kaksi siipirikkoista nuorta törmää toisiinsa tamperelaispuistometsän siimeksessä. Muutenkin melko ohuilla eväillä mennään muutamin paikoin, mutta lopputulos tietysti ratkaisee.

Sekä rantaveteen tapettu mies että Tampereelle pakeneva rahanpesuparivaljakko ovat lukijalle tuttuja jo parin kirjan takaa, joten Jokinen solmii nyt muutamankin pidempään roikkuneen johtolanganpätkän kiinni. Mitään ei kuitenkaan haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia lukenutkaan tai vaikka ei niistä kaikkia yksityiskohtia enää muistaisikaan (kuten minä).

Hirvasnoro toteaa kritiikissään, että tämänkertainen Koskis-dekkari on kaikesta huolimatta vähän tasapaksu. Siitäkin olen kyllä samaa mieltä. Ihan kärki-Koskinen Siipirikkoiset ei minunkaan mielestäni lukeudu. Yksityiselämän puolella Sakari Koskinen rimpuilee edelleen samojen tuttujen ongelmien parissa. Kun avopuoliso on samalla myös oma alainen, ongelmia seuraa Koskisellekin, minkä ei pitäisi olla hänelle mikään yllätys. Esimiestyö ei ole Koskisen vahvinta aluetta, enkä näe, että hänestä koskaan varsinaista mallipomoa ehtii sukeutuakaan. Mutta naisasioihin toivoisin pikapuoliin jotain kunnon ratkaisua.

Kepeämpää puolta dekkarissa tuovat paitsi Koskisen sydämenasiat myös työntekijöiden hurahdus suopotkupalloon sekä Koskisen vesikilpikonniin liittyvä episodi. Tällä kertaa nämä humoristisemmat osuudet eivät saaneet suupieltäni kuin korkeintaan vienosti värähtämään.

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset
CrimeTime 2021. 373 s.


Arvostelukappale.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämetCrime Time, 2014. 

Kuolevaksi julistettuCrime Time, 2015. 

RahtariCrime Time, 2016. 

Vakaasti harkitenCrime Time, 2017. 

Lyödyn lakiCrime Time, 2018. 

RottasankariCrime Time, 2019. 

Pisara veressäCrime Time, 2020. 

tiistai 8. kesäkuuta 2021

Ari Wahlsten: Ikiuni

 


”Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma on persoonallinen dekkarihahmo suomalaisessa dekkarigenressä. Miehen isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä.

Nelikymppinen karheankomea Kit pitää toimistoaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeillä tyhjenevässä toimistokolossissa ja usein viskipulloa käden ulottuvilla. Karisma harrastaa intohimoisesti nyrkkeilyä ja suomalaista tangomusiikkia.

Kit Karisman tutkimukset ovat juonenkuljetukseltaan luistavia ja kieleltään vaivattomasti soljuvia napakoita dekkareita. Kovaksikeitettyä tyylikästä noir-henkeä on teosten tunnelmassa ihan mukavasti, ja humoristinen pilke silmäkulmassa -vire on kerronnan pohjalla.”

Näin esittelin Ari Wahlstenin dekkarisankarin Salon Seudun Sanomille viime keväänä, kun sain kirjoittaa lehteen arvion neljännestä Kit Karisma -dekkarista Hyvästi, enkelini!. Sarja on nyt edennyt viidenteen osaansa, kun Ikiuni on ilmestynyt tänä keväänä. Sen kansiliepeessä jo vinkataan seuraavasta eli Kyynelten laaksosta.

Wahlstenin dekkarit ovat ihan oikeasti ’sarjan itsenäisiä osia’, kuten Ikiunen takakannessakin luvataan. Kitin aiemmista vaiheista ei tarvitse tietää mitään, kun avaa Ikiunen kannen, eikä siinä myöskään paljasteta miehen aiempien seikkailujen ratkaisuja.

Tällä kertaa Kit saa toimeksiannon Suomen tunnetuimmalta oopperasopraanodiiva Katriina Viisparralta, joka haluaa Kitin selvittävän, kuka on lähettänyt hänen kolmikymppiselle paparazzipojalleen Jan Viisparralle uhkauskirjeen. Kit ottaa toimeksiannon hoitaakseen ja saa sovittua Janin kanssa tapaamisen tämän kotiin käymään läpi valokuva-arkistoja uhkaajan jäljille pääsemiseksi. Sitten kuitenkin kuolema korjaa satoaan, ja Kitillä on käsissään ruumis.

Kuka halusi rappiolle ajautuneen tunnetun paparazzin hengiltä? Kitillä on muutamakin tutkintalinja mielessään. Ensinnäkin Katriina Viisparran tuorein aviomies, jonka kanssa Jan ei oikein tullut juttuun. Oopperadiivan omaisuus ei ole ihan vaatimaton, mutta mitä vähemmän jakajia, sen parempi.

Mutta Janilla oli hallussaan myös pari hyvinkin kuumaa valokuvaa, joissa esiintyvät ihmiset kenties olisivat valmiita jopa tappamaan saadakseen kiristäjän pois kintereiltään. Toisessa kuvista on nouseva poliittinen tähti suutelemassa uusnatsipomoa, ja toisessa kuvassa on Kitille tuttu nuori kaunotar miehen kädet rinnoillaan. Nainen on Annabella Sutinen, jonka Kit pelasti rikollispomo Armas Leimun kynsistä pari vuotta aikaisemmin. Kenen kädet Annabellan rintoja hyväilevät? Ketä kuvalla on tarkoitus kiristää?

Kun Kit alkaa ravistella oksia eri tahoilla saadakseen piileskelevät voimat liikkeelle, alkaa tapahtua tutun kiivaaseen tahtiin. Wahlstenilla ei ole tapana turhia tunnelmoida, vaan pääpaino on dialogivetoisessa kerronnassa ja napakassa toiminnan kuvauksessa. Kit joutuu jälleen kiperään pulaan jos toiseenkin, mutta lukija voi luottaa siihen, että mies selviää enemmän tai vähemmän hyväkuntoisena milloin oveluutensa ja supliikkinsa, milloin tappelutaitojensa ansiosta.

Ikiuni on jälleen napakka ja sujuva, nopealukuinen dekkari, jonka parissa viihtyy erinomaisesti. Silti sen tarinaan on upotettu myös kylmääviä havaintoja nyky-yhteiskunnasta, vallankäytöstä ja häikäilemättömistä vaikuttamiskeinoista. Kuten vuosi sitten lehdessä julistin, Wahlsten on tosiaan suomalaisten dekkaristien ehdotonta kärkikastia.

Ari Wahlsten: Ikiuni
CrimeTime 2021. 239 s.


Arvostelukappale.

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä?
Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime